keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Jou - hyvää uutta vuotta!

Taas sitä on hyvä käännekohta vilkaista taaksepäin menneeseen vuoteen ja ihmetellä mitä kaikkea se pitikään sisällään. Vau! Uutta, vanhaa sitäsamaa, pettymyksiä ja yllätyksiä. Suurin ihmeen aihe on aina vaan se, miten nopeasti kulunut vuosi oikein vilahti ohi. Jatkuvasti sai käännellä taskukalenterin viikkoja ja seinäkalenterin kuukausia. Vaikka halvattuako tuota taaksepäin vilkuilemaan, mennyt on mennyttä ja siitä joko otetaan opiksi tai ei mutta mitään ei kaduta, eiks jeh.

Ottakaahan coolisti tämä uusi vuosi ja entistäkin ehompaa vuotta 2009!


tiistai 30. joulukuuta 2008

Pots and pans

Weehee! Me vaan säästetään joka kerta kun käydään ruokakaupassa! Ja mitä useammin käydään ja enemmän ostetaan, sitä enemmän vaan säästetään! On nimittäin Pirkalla ja S-Bonuksilla sun muilla vielä hieman prepattavaa noissa kanta-asiakaspalkitsemisissa...

Lähin ruokakauppamme on Tom Thumb, jossa tulee vierailtua siis viikoittain ja tarpeen mukaan useammankin kerran viikossa. Niillä on mitä erinäisempiä kamppiksia, joista yksi on se, että kun ostaa $100:lla, saa aina 10 c alennusta bensagallonasta heidän omalla tankkausasemallaan. Kerralla ei tietty tartte satasella ostaa, vaan summa kertyy joka kauppakerran loppusummat yhteen laskien. Ja noi ale-kymmensenttiset senkun kertyy; parhaimmillaan ollaan vedetty Volvon tankki täyteen 40 c per gallona alennuksella... Ja aleahan siis riittää niin paljon kuin tankkiin menee gasoa.

Erinäisiä pisteenkeräysproggiksia pyörii jatkuvasti, eikä niihin jaksa aina edes huomiota heittää, mutta syksyn keittovälinekamppiksesta innostuin jopa minäkin. Siinäkin kerättiin pojoja joka ostoskerrasta ja kun hieman isompi määrä oli kasassa, sai ilmaisia laadukkaita pannuja ja kattioloita valinnan muk
aan. 40 pisteellä heltisi jo pieni lettupaistinpannu, 60 pisteellä 3L kattila, 65 pisteelllä isohko vokkipannu jne. jne. Erilaisia tuotteita oli tarjolla kymmenkunta erilaista - ja kaikki siis kunnon teflonia eikä mitään pilipalia.

Aiemmin syksyllä hilattiin jo himppeen iiiiiso ja ihanan ilmainen 5L kattila, jossa on nyt sitten harvinaisen helppoa kiehauttaa kunnon satsillinen borssikeittoa. Tänään - päivää ennen kamppiksen päättymistä - käytiin hakemassa vielä ilmainen paistinpannu. Voilá, nyt on millä kokkailla!

Eikä noita pojoja tartte siis itse laskeskella tai arpoa, vaan jokaisen kauppakäynnin jälkeen voi ostoskuitin lopusta syynäillä että kuinka paljon alea on kerrytetty missäkin kamppiksessa ja millainen määrä pointseja on jo koossa. Kätevää, I'd say!

Vielä kun käyttämäni hevostarvikeliike ottais tällaisen systeemin käyttöönsä, niin alkaisi meidän perheen rahavirralle kyseiseen putiikkiin tulla jotain vastavirtaakin... Tai voishan tietty Tom Thumbkin eli tuttavallisesti "Tomppa" alkaa tarjoilla kans vaikka ilmaisia pinteleitä, riimuja, satulahuopia ja loimia... (Jää haaveillen odottamaan :P )


sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Yhtä juhlaa

Indeed, meillähän ei juhlinta noin vaan lopahda jouluun, vaan heti jälkimaininkeina juhlistetaan mun vanhenemista. Tässä iässä siinä ei tosin ihan hirveästi ole enää lipun salkoon vetämistä, mutta jotain normielosta poikkeavaa on enivei kiva harrastaa kyseisenä päivänä.

Tänä vuonna päädyimme ensin syömään hyvin - ja kertakaikkisen hyvin söimmekin! Jos olen ennenkin rakastanut tonnikalaa (siis pihviä, en siitä kissanruokatöhnää...), niin tämän jälkeen olen umpilätkässä, nam! N9ne Steakhouse Dallasin keskustassa pisti pöytään sen verran hyvä pöperöt, että kuola alkaa valua vieläkin kun muistelen eilistä ateriointia... Nyt sitä onkin hyvä vedellä vatsa täyteen täytettyjä herkkusieniä, tonnikalapihviä ja creme bruleeta, kun voi muutenkin ihan vapautuneesti pötsi pömpöllään pistellä menemään (toisaalta se on lähinnä käytännön sanelema pakko, ei onnistu enää epäpömpötyskään...)!

Meillä on näemmä hyvää tuuria ruokamestojen kanssa aina mun syntymäpäivänä - viime vuonnahan samaan aikaan bongasimme siihen mennessä parhaaksi mainostamamme Ama Lurin... Mutta sekä miehen veitsen näkemisestäkin mureneva piffi että mun tonnari pistivät rankingin nyt uuteen uskoon.

Täysmätön jälkeen olikin sitten hyvä mennä ottamaan annos penkkiurheilua penkistä ylös ponkaisuineen, sillä kävimme katsastamassa kuinka Dallas Starsin pojat lätkivät Anaheim Duckseja vastaan. Ducksien Selännehän on sairaslomalla, joten suomalaisvahvistuksena pelissä oli vaan Starsien Lehtinen. Tuhannen tiukka matsi meinasi olla, mutta tottahan toki Starsit vetäisivät ihan vaan mun synttärien kunniaksi homman kotiin viimein jatkoajalla 4-3. Thanks guys :) !


keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Tip tap tip tap tipe tipe...

Ahhhh, meillä on ollut ihana, rauhallinen, tunnelmallinen, herkullinen, lahjaisa ja ruokaisa jouluaatto. Aamu käynnisteltiin hiiiitaasti palloilemalla yöpuvuissa puolille päivin keitellen riisipuuroa, jota sittemmin nautiskeltiin luumusopan kera.

Aurinkoista päivää vietimme ihanassa säässä ulkoillen pitkään ja hartaasti; tulipa kerrankin lenkitettyä koiraa oikein urakalla samalla kun kävimme viemässä Isolle Harmaalle joulutervehdyksen porkkanoiden, jouluomenoiden ja näkkileipien muodossa.

Illansuussa nautittiin tietysti perinteinen ja kovasti kotoisan makuinen jouluateria. Ateriointi jatkui pitkälle iltaan kun napostelimme leffan ääressä hieman jälkkäriä ja joulutorttuja ja pipareita ja suklaita ja ja ja...



















Pakettejakin tietysti auottiin; kilttejä olimme näemmä olleet koko konkkaronkka, sillä jokaiselle oli pukilla paketti kontissaan eikä kenenkään tarvinnut kääriä auki puskallista vitsoja. Perheen karvalapset ovatkin nyt sitten temunneet pitkin iltaa uusien - ja ah niin äänekkäiden - lelujensa kanssa...

Suureksi mielipahaksemme YLE:n joulurauhan julistus ei tänä vuonna näykään netin kautta, sillä siihen oli laitettu typerä maarajoitus. Sen sijaan kesken illan kajahti telkkarista yhtäkkiä iloinen tip tap tip tap tipe tipe tip tap, joka pysäytti kyllä perheen toimet siihen paikkaan. WHAT?!?! Miltä kanavalta tulee jotain suomalaista joululaulantaa?!?!? No oikeesti tuli ja vieläpä pariinkin kertaan, sillä kyseessä sattui olemaan joku dokkari joulukuusen asemasta eri kulttuureissa. Interesting!

Ja vaikka kello lähenteleekin hiljalleen puoltayötä, mulla on vielä sellainen tunne, että kohta jääkaapin saranat nitisee kun jatkamme vielä yösyöpöttelyä... Mutta joulunahan se on luvallista, eikös vaan?!

'Tis the season to grow belly...eikä ku be jolly.. Enjoy ;)!


tiistai 23. joulukuuta 2008

Hyvää joulua!

Kaikille tasapuolisesti taas kerran toivottaa saamme iloista ja ihanaista joulua!

maanantai 22. joulukuuta 2008

Kaksipa pakettia portahilla

Vähän joulua! Tänään kun tulin tuhansine kantamuksineni kaupoista (= olin ostamassa jouluruoat talouteen), odottikin kotiportailla kaksi pakettia sievässä rivissä. Täällähän siis paketit noin vaan jätetään portaille venailemaan, jollei vastaanottaja satu olemaan jakeluaikaan kotona tai paketissa vaadita esim. kuittausta. Mitään korvaamatonta ei siis ihan noin vaan kannata lähetellä tai sit kannattaa istua himpessä kuin tatti konsanaan pakettia vartomassa...

Ekasta paketista paljastui yks mun eBay-ostokseni; olikin eka laatuaan. Hyvin näemmä toimi systeemit ja PayPal-maksukin, joten saatanpa joku toinenkin kerta erehtyä huutamaan jotain kotiin...

Toinen paketti olikin sitten aito oikea joulupaketti ja siitäkin huolimatta tietysti kopeloin sen heti auki - kuka sitä muka jaksaa aattoon asti odottaa?! Paketista paljastui vaikka mitä kivaa, mutta ihanin ja odotetuin osa oli iso rasiallinen perinteisellä reseptillä leivottuja, ihan omalta lapsuudelta ja siten ainoalta ja oikealta maistuvia piparkakkuja. Ihanaa, thanks a bunch mom!

Kaksi tuntuu muutenkin olevan päivän numero, sillä onnistuin tuottamaan (onnea tuovia?) sirpaleita talouteen oikein pariinkin otteeseen hienoisen noidunnan (onneksi bebe alkaa kuulemaan vasta parin viikon päästä...
) ja ison siivon säestämänä.

Jääkaappia siivotessani onnistuin jotenkin lipsauttamaan hillopurkin hyppysistä ja sehän tietysti levisi tonttiin oikein messevästi. Ja vaikka miten siivosin, luuttusin, imuroin ja konttasin lattioita, niin SILTI itsemurha-altis piskimme oli löytänyt jostain lasinpalasen ja järsi sitä kuin suurta aarretta sohvan alla. Onneksi kuulin kumman rouskeen ja menin katsomaan mitä tällä kertaa on pihistetty ennen kuin tuli reissu koirien ensiapuun. Tällä kertaa säästyttiin vaan säikähdyksellä.

Ja kun ei tuossa hillopurkkiepisodissa vielä tarpeeksi lystiä ollut, heitin vielä glögipullon autotallin lattialle. Siivo oli sentään hieman pienempi, koska pullo oli tyhjä ja matkalla kierrätykseen... Muistin onneksi sentään viime tipassa ennen miehen kaartamista kotiväylälle, että autotallin oven railoon taisi jäädä vielä palasia ja lakaisin ne pois juuri kun mies kurvasi pihaan. Sehän se olisi joulufiilistä kohottanut kummasti kun kumi olisi ollut lätässä.

Nyt taitaa olla parempi mennä nukkumaan ennen kuin rikon jotain muuta tai esim. liukastun banaaninkuoreen. Jotenkin on vähän katastrofialtis olo...

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Harhaanjohtavaa markkinointia

Kirottua, minua on vedätetty pahemman kerran! No siis aina kun katselee jotain leffoja tai brosyyrejä niin odottavat äidit näyttävät jotenkin niin herttaisen seesteisiltä, käsi kasvavan mahan päällä, monalisamainen vieno hymy naamalla, sädehtivät ja huokuvat jotenkin yli kaiken sellaista onnellista odotusta.

My ass!

Jossakin tv-sarjassa saattaa näkyä koomisia seikkailuja kun raskautunut päähenkilö syöksähtää kesken toimistopäivän lähimmälle roskakorille antaakseen ylen naama vihreänä, mutta eipä aikaakaan kun samainen seikkailija on jo päätynyt tuolle hehkeälle onnellisen odotuksen tasolle.

Missä ovat ne esitteet ja tv-sarjat, missä näkyvät ne naiset, jotka eivät saa koko vuorokautena vaihdettua yöpukua päältään, koska kaikenlainen tekeminen, liikkuminen ja oikeastaan ihan vaan oleminen saa aikaan niin pahan olon, että tuntuu että jalat lähtevät alta ja sisuskalut on parasta heittää suun kautta vessanpönttöön? Kaikki hajut ja maut oksettavat, joten mitään ei tee mieli syödä, mutta syömättä jättämisestä tulee vaan entistä pahempi olo. Paras siis syödä jotain hyvää, että se maistuisi edes hyvältä palatessaan tuloreittiään takaisinpäin. Lihaa ei voi edes kuvitella syövänsä, sillä se jos mikä saa vatsalaukun heittämään kuperkeikkaa. Tällaista pitkittynyttä krapulantapaista voi hyvällä säkällä jatkua useamman viikon. Ihan juhlaa!

Ja jos nyt sattuu parempi päivä, niin vähintäänkin vieraana on ihan tappava väsymys. Sellainen kuin olisi viikon valvonut putkeen. Voisi vaan heittää levyksi ja maata siinä seuraavan kuukauden. Aivot ovat tämän vuoksi yhtä mömmöä: mitään ei jaksa eikä varsinkaan muista, vaikka sen kirjoittaisi permanent-tussilla omaan käteen.

Vaikka väsyttäisikin ihan kuin olisi nykäissyt täyspitkän maratonin, niin eihän sitä tietenkään nukuttua saa! Vessaan on pakko ponkaista parin tunnin välein. Ihan huutava hätä, jota ei voi vaan tukahduttaa kääntämällä kylkeä ja jatkamalla unia. Ja kun sinne vessaan pääsee, niin tulee joku pikkuliri - ja ei kun taas parin tunnin päästä pykäämään samanlaista.

Okei, kun eka kolmannes on plakkarissa, alkaa yleensä hieman helpottaa. Unta voi yhäkin sujuvasti upottaa lanttuun esim. 10 h joka yö ja silti tuntea itsensä jotenkin toistaitoiseksi. Vessassa ei sentään enää tarvitse laukata kuin ehkä kerran-pari yössä.

Uusi tuttavuus viimeistään tässä vaiheessa on närästys. Sisuskalut korventuvat kuin helvetin liekeissä kun syö tai juo vähänkään jotain hapanta tai mausteista. Ihanasta iltakaakaosta tulee hetkessä helvettiä, sillä maitotuotteet ne vasta vastapalloja heittelevätkin. Toisinaan on oikeastaan ihan sama mitä tuosta yläluukusta heittää, sillä vedestä alkaen kaikki aiheuttavat erinäisiä bumerangeja ja liekkien iloista leiskuntaa ruokatorvessa. Tähän vaivaan ei saa napsia oikeastaan kuin jotain onnettoman tehottomia nappeja, jotka auttavat juuri sen hetken kunnes on taas pakko syödä jotain lisää. Ja pianhan ON ihan pakko syödä, koska kun kuvotusvaiheesta alkaa päästä, on nälällä ihan uudet ulottuvuudet.

Ja nappejahan ei sitten popsita muutenkaan. Pirullinen migreeni yllättää välillä ja sen sijaan että sen saisi nujerrettua heti alkumetreillä kunnon migreenilääkkeillä, ei auta kuin ajatella kauniita ajatuksia, painua pedin pohjalle ja kärsiä. Koska kaikenlainen lääkityshän on raskaana ihan no-no ja ne lantsut parasetamolit, joita saisi popsia, auttavat päänsärkyyn tai yleensäkään ihan mihin tahansa vaivaan jokseenkin yhtä paljon kuin salmiakkipastillit, joten parempi olla noihin kajoamatta. Voisin jopa väittää että salmiakkipastillitkin auttavat enemmän kuin ne.

Sitten alkaakin se vaihe, jolloin vatsan ympärys alkaa kasvaa. Voi jee! Päälle ei mahdu enää juurikaan mitkään entisistä vaatteista tai ainakin sepalus jää apposen auki. Paidoista alkaa loppua pituus ja pullottava napa näkyy naapuriin viimeistään jos nostaa vähänkään kättään ylöspäin. Mammavaatteet ne vasta ihania ovatkin. Stretsivyötärö se housuissa tekeekin olon niin seksikkääksi ja hemaisevaksi. Pikkuhiljaa olo alkaa tuntua maitovalaalta ja tässähän ollaan vasta raskauden puolivälissä, joten mikä lienee seuraava olotila... Valtamerialus?

Vauvan liikkeistä tulee ihme rumbaa. Kun se potkii, mikä tietenkin alkaa esmes kello viideltä aamulla, sitä on hetken ihan et "hei jee, joku on kotona", mutta kun sitä jatkuu, jatkuu, jatkuu ja jatkuu asennossa kuin asennossa niin kuin sisällä harjoiteltaisiin vähintäänkin jotain riverdancea, alkaa jossain vaiheessa jo toivomaan että olis jo hiljaa. Ja sitten jos se on pitkän aikaa hiljaa, sitä alkaa mielikuvituksissaan jo suunnileen kaivamaan kuoppaa syntymättömälle lapselleen kun se on tietenkin vähintäänkin kuristunut napanuoraansa. Sitten sitä jääkin vaan vahtaamaan että liikkus nyt edes vähän - huhuu?!?! Muutenkin bebe alkaa viedä sen verran tilaa ja varsinkin tietyssä asennossa ollessaan sitä saapi melkein kaivella Tenaa kaapista etenkin jos äkkiseltään aivastaa tai yskähtää. Tähän tosin nopeasti keksii sellaisen sekunnin sadasosassa kumaraan ja jalat ristiin -toimenpiteen, joka yleensä tehoaa niin, että alkkarit säilyvät kuivana.

Viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa olla selvää, että raskautunut henkilö on todellakin raskautunut, eikä vaan käynyt aivan liian usein pullakaapilla, tulee raskaudesta ihan kaikkien omaisuutta. Tutut ja tuntemattomat alkavat käydä käsiksi kasvavaan vatsaan, silitellä ja ihailla että "voi että onpa se kasvanut". Tosi ihanaa. Musta tunne on ihan yhtä kiva kuin jos mies jolle puhuu, puhuisi takaisin vai tuijottaen mun rintoja.

Tässä samaisessa vaiheessa muuttuu myös kaikki keskustelu oikeastaan ihan kokonaan. Ketään ei enää kiinnosta minä ja minun persoonani, tekemiseni tai harrastukseni, vaan ainoastaan kuinka olen voinut, tuntuuko vauvan potkut, olenko jo ostanut vauvavaatteita, kumpaa laatua se on vai haluanko edes tietää tai haluanko edes kertoa, joko on lastenhuonetta alettu maalata ja huonekalusetti valittu, aionko käyttää tavallisia vaippoja vai kestovaippoja, tuleeko mulle vauvalehtiä, kauanko aion olla töissä, kuinka mä nyt voin enää edes ratsastaa, voi kamalaa sulla on sitten kissa, koira, hevonen ja sitten tulee vauvakin, mitähän siitä mahtaa tulla jne. Tuota soopaa sitten potenssiin tonni.

Huhuu, anyone, löytyiskö kartalta enää YHTÄÄN mitään muuta puheenaihetta?!? Edes tää vaihteleva Teksasin sää??? Varsinkin jos eksyy seuraan, jossa useimmilla tai kaikilla on lapsi omasta takaa niin siitä kokemuksien jakamisesta, vauva-, lapsi- ja koulujutuista ja hienoista vinkeistä ei tule loppua vaikka tunkisi tulpat niin syvälle korviin, että aivoihin alkaa sattua.

Ja valittaahan ei saa eikä olla muutenkaan juuri tällainen asennevammainen. Koska normihan on, että mamma on iloinen ja seesteisen onnellinen. Kaikki on mennyt NIIIIN hyvin ja kyllä tää raskaus on elämän PARASTA aikaa ja ah kun sieluni halaa koko tätä maailmaa kun elämä on NIIIIIN ihanaa.

Fuckit. Joko kaikilla muilla mammoilla menee vaan niin helvetin paljon paremmin tai ovat niin nössöjä etteivät uskalla turpaansa avata. Tämä totuuden torvi voi täällä ihan reippaasti kertoa, että raskaus osaa myös olla ihan perseestä.

Toisaalta osansa voi olla sillä, että ympäristössä on liuta mamoja - jo olevia tai tulevia - joiden elämänsuunnitelmaan on kuulunut about 2-vuotiaasta se ydinperhe, punainen tupa ja perunamaa. Sitä voi tällainen "ei lapsia koskaan kiitos - tai no jos nyt sittenkin" -myöhäisherännäinen olla vielä hieman vailla sitä vaihetta, jossa tuntee että elämä ei ole täydellinen ilman sitä lasta kehdossa.


Ja missä vaiheessa me raskaana olevat naiset lakkasimme olemasta omia itsejämme niin että vain se eturepussa oleva vauva on enää kaikki minkä kautta me olemme olemassa?

Ja SILTI. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kun lasta on aikansa hartaasti haaveiltu, toivottu ja tehty ja se plussa viimeinkin
ilmestyy mittariin, voipi tulla hetki tai toinenkin, jolloin maanläheinen, jopa kevyesti kyyninen ja kaikesta vauvakuumeilusta immuuni ihminen itkee ja nauraa yhtäaikaa. Onpa aika onnellinenkin. Pistää pään pönttöön ja hokee mielessään lääkärin toteamaa että kun äiti voi erityisen pahoin, on se useimmiten merkki siitä, että lapsella on kaikki erittäin hyvin. Joten mitäpä musta, kunhan vauvalla on kaikki hyvin.

Ja olenpa sittenkin saattanut yllättää itseni silittelemästä ihanaa kamalaa kasvavaa kumpua, hellin ajatuksin pientä matkaseuralaista hyväillen.

Ja jos joku (muu kuin oma aviomies, joka on lähes yhtä paljon projektissa mukana kuin allekirjoittanut) olisi tuolloin paikalla, saattaisi ehkä nähdä madonnamaisen hymyn, seesteisen onnellisella odottajalla.

On tää ihan ihme hommaa.


lauantai 20. joulukuuta 2008

Joulupuu on rakennettu

Ja niin muuten sanan varsinaisessa merkityksessä onkin! Tänäkin vuonna nimittäin kekosimme ja kokosimme feikkikuusen olohuoneen nurkkaan törröttämään. Koristeltuna ja kynttilänvalossa se menee oikein sujuvasti aidosta ja oikeasta joulukuusesta, mitä nyt tuoksu puuttuu. Paitsi että sitäkin olisi sumutteina kaupasta ostettavissa ;) . Modernimman kuusipuun ystäville olisi kaupasta kyllä ollut ostettavissa vilkkuvia, välkkyviä, pyöriviä ja joululauluja lallattaviakin kuusia...

Joulua alkaa tupa olla tulvillaan jo muutenkin - huoneessa jos toisessakin rehott
aa punavihreä joulutähti, kynttilöitä ja joulunpunaa on muutenkin ripoteltu pitkin huushollia. Laatikot on hommattu kirkon joulumyyjäisistä ja kinkkukin on jo kaapattu kainaloon. Glögiä on maisteltu ja joulutorttuja paisteltu.

Ja kai se alkaa olla aikakin, sillä kovin yllättyneenä, ellen jopa puoli järkyttyneenä, katsoin tänä aamuna joulukalenteriani: enää neljä luukkua avaamatta (kuvaushetkellä oli vielä useampi...)! Kuten tavanomaista, tämäkin joulu on jotenkin vaan arvaamatta hiipinyt ihan nurkan taakse.

Joulutunnelmaa tuli kyllä nostatettua viikko sitten Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa, jossa tuli laulaa lurautettua suosituimmat joulukappaleet. Mä olin ihan varma että muutenkin joulu- saati sitten hormooniherkkänä nyyhkisin läpi puolet biiseistä, mutta ihan pokka kasassa kajauttelin joululaulut maailmalle. Vautsi! Ja jollei laulannasta saanut vielä tarpeekseen kirkonpenkissä, niin viimeistään suominaispoppoon joulupippaloissa sai lallattaa sielunsa kyllyydestä iloisia, lapsuudesta tuttuja hittejä :) .

Pikkujouluja onkin mahtunut kalenteriin jo neljät - amerikkalaisen heppapoppoon, Suomi-koulun, suominais- ja suomalaispoppoon. Kivaa on ollut jokaikisissä kinkereissä! Eikä pikkujouluja tietenkään ole ilman joululahjoja - jokaisiin sembaloihin on saanut mennä paketti kainalossa, mutta onneksi paluumatkallakin on ollut sellainen mukana. Täällä näyttää yhäkin olevan suuressa suosiossa White Elephant Gift Exchange/Chinese Gift Exchange - riippuu keneltä kysyy, kulkee se jommallakummalla nimellä, mutta samasta leikistä on kyse. Nettiraamattu löytää tosin leikille vieläkin useampia eri nimiä.

Idishän siinä on se, että kaikki tuovat mukanaan pienen, ennalta määrätyn arvoisen lahjan. Lahjat kootaan yhteen pöytään ja sen jälkeen jokainen vetäisee hatusta itselleen numeron 1-X (eli yhtä monta numeroa kuin osallistujia). Numeron 1 saanut aloittaa valitsemalla pöydästä mieleisen paketin ja avaa sen niin, että kaikki näkevät mitä paketti sisältää. Homma etenee numerojärjestyksessä: henkilö saa joko varastaa kenen tahansa edeltäneen avaaman lahjan tai valita pöydästä uuden lahjan ja avata sen. Jos hän valitsee uuden, tulee hänen pitää se; ei voi enää muuttaa mieltään ja varastaa. Jos puolestaan varastaa, se jolta lahja varastettiin, saa ottaa pöydästä uuden lahjan tai varastaa joltakulta muulta, mutta ei voi heti varastaa häneltä varastettua lahjaa takaisin. Tätä varastelua voi jatkua hyvän tovin, mutta yleensä sääntönä on, että jos jokin lahja on varastettu jo esim. kolme kertaa, saa kolmannen kerran sen varastanut pitää lahjan. Leikki on oikeastaan aika hauska ja viihdyttävä, tosin saamaansa "ihanaan" lahjaan on turha kiintyä liian aikaisin, ellei sitten ole sattunut saamaan parasta eli suurinta numeroa, sillä hyvin todennäköisesti lahja on ihana jonkun muunkin mielestä, joten se viedään käsistä
;) ...

Meidän perheen joululahjonta jää tänä vuonna hyvin vähäiseksi. Muutama joulukortti pistettiin matkaan ihan viimetingassa (hyvä jos edes ehtivät jouluksi...) ja valtaosin päädyttiin lähettelemään vaan sähköisiä joulutervehdyksiä. Kummipojan paketti löytyikin jo Suomesta ja muuten lahjotaankin ihan vaan pienesti toisiamme. Tietysti perheen lapset, kisu ja koiruli, ovat saaneet kaapin perukoille piiloon jo pari pientä pakettia, eikä heppakaan jää ilman jouluherkkuja - punakylkisiä omenoita ja pussillista porkkanoita. Katti tosin sietäisi melkein jäädä ilman lahjojaan, sillä sinä siunaaman hetkenä kun sain ostoskassit purettua autosta sisälle ja selkäni käännettyä, oli rohmulainen jo kavunnut huumaavan kissanmintun tuoksun viettelemänä ruokapöydälle (ja meillähän ei siis normitilanteessa kissa ole millään pöydällä koskaan), kaivellut lahjansa kassista ja kellisteli minttuhiirunen suussaan auvoisasti keskellä pöytää. Ja saavutetuista eduistahan ei tietenkään luovuta: kissa tarrasi huumesisältöiseen saaliiseensa sen verran tiukasti, että elikko oli ihan paras suosiolla luovuttaa löytäjälleen ellei välttämättä halunnut jotain uutta rei'itystä johonkin osaan kehoansa.

Toistemme lahjat kävimme metsästämässä kaupoista tänään: homman piti olla harvinaisen helppo, sillä olimme etukäteen kumpainenkin keksineet yhden mieluisan lahjan, minkä haluaisimme. Mutta kuinka ollakaan - kaksi ostaria tuli rundattua ympäriinsä, kuutisen tuntia hukattua aikaa ja vasta illan viime metreillä jalkojen jo laahautuessa puolitunnottomina perässä löysimme ne mieleiset lahjat... Huh huh. Miten me ollaankin näin vaikeita.

Tästähän ei joulutunnelma ole enää kuin noususuhdanteessa! Mies jäi juuri pienelle joululomalleen ja häippäsee tosin todennäköisesti päiväksi-pariksi metsämaille peuroja sihtaamaan, mutta onpa mulla sitten oivasti aikaa laitella viimeiset jouluaterian osaset reilaan, huudattaa suomalaisia joululaulu-cd:itä sieluni kyllyydestä, nauttia kynttilänvalosta ja ihanasta tunnelmasta, kunnes aatto koittaa ja vietämme mahdollisesti viimeisen kahdenkeskeisen joulun piiiiitkään aikaan.

Can hardly wait.


perjantai 12. joulukuuta 2008

...ja yhteen tullaan

Day 6

Maanantaiaamun valjetessa rötkötimme sviitissämme keräämässä virtaa loppumatkaa varten. Joskus ennen puoltapäivää sentään suoriuduimme vetämään kunnon mätöllisen brunssia, jonka voimin sitten jaksoikin vielä suhata Vegasia pitkin poikin ja käydä tovin aikaa shoppailemassakin paikallisessa outlet-ostarissa.

Tovin arvoimme vielä jäädäkö toiseksi yöksi vaiko eikö, mutta menojalka vipatti jo siihen malliin, että lisää maileja oli taas imuroitava. Siispä iltapäivällä nokka kohti koillista: kanttasimme Arizonan luoteiskulman läpi, kurvailimme upeassa kalliosolassa ja lopulta päädyimme Utahiin. St. Georgessa jarruttelimme ja kävimme syömässä mainossa Benja Thai -ravintolassa sen verran tuhdin aterian, että sen voimilla jaksoi taittaa matkaa vielä illan pimetessä.

Pieniä kyliä, valopilkkuja illan hämärässä, taivaalta suorastaan syliin tippuvia tuhansia tähtiä. Peltoja ja pikkukukkuloita. Pikkuteillä oli rauhallista ja mukavaa matkata. Koukkasimme uudemman kerran pikkumutkan Arizonan puolella ennen kuin päädyimme takaisin Utahiin, Kanabin kylään majailemaan ihan vaan kellon sanelemana - tämän päivän legi oli niin lyhyt, että sen puolesta autossa olisi köröttänyt vielä pidemmällekin...

Day 7

Kanabista matka jatkui Lake Powellille, joka on kesäaikaan vesiurheilun paikallinen mekka. Järvi olikin kovin eriskummallinen: välissä oli santahiekkapoukamia, välissä vedestä nousi suoraan jylhät kalliot, joista joitakin vesi oli "syönyt" kovertaen hienoja kivipaasia ja siltoja. Säätila pisti meidät kuitenkin kietoutumaan sen verran tiukasti takkeihimme, että ihan ekana ei tehnyt mieli vesiskootteriajelulle, vaikka järvi kaunis ja tutkailemisen arvoinen olisi varmasti ollutkin...

Siispä jatkoimme baanalla, jälleen kerran Arizonan puolella jossa viuhahdettiin pätkän matkaa jo ennalta tuttua reittiä Kayentan ja Monument Valleyn ohi kunnes olimme taas kerran Utahissa. Pieniä kyliä, mm. symppis Mexican Hat, mahtui matkalle liuta ja punakivikalliot muodostivat siellä täällä hienoja silhuetteja horisonttiin. Utah on tunnettua mormonien valtakuntaa, mikä näkyi lähinnä monien, lukuisien ja vielä useampien kirkkojen kattamina kylinä. Muutoin ainakaan eteläinen Utah ei mitenkään hirveän ihmeellinen ollut tai sitten emme vaan enää jaksaneet riemastua kaikesta näkemästämme kun niin paljon oli jo tullut nähtyä.

Iltapäivällä käväisimme vielä Four Cornersissa, joka on sekin paikalllinen nähtävyys. Kyseisessä paikassa kohtaavat nimittäin Utah, Colorado, New Mexico ja Arizona kulmittain - ja se sattuukin olemaan ainoa paikka koko Jenkkilässä, missä neljä osavaltiota ovat näin asettuneet. Pitihän sitä tietty loikkia monumentilla astuen samalla askeleella kaikkiin neljään osavaltioon ;).

Sieltäpä ei ollutkaan enää pitkä matka Corteziin, joka näytti olevan hiihtokauteen valmistautuva keskikokoinen kylä lounaisessa Coloradossa.

Day 8

Aamu valkeni puolipilvisenä ja hyytävä tuuli kieli siitä, että lännestä oli lähestymässä kunnon myrskyalue, jonka ennustettiin tuovan seudulle jopa 3 jalkaa lunta seuraavana päivänä (ei muuten tullut seurattua uutisista että tuliko sitä sitten?!?)... Meillä oli tuuria, sillä päivä kirkastui vielä kauniiksi ja osoittautui erinomaiseksi ajankohdaksi käydä Mesa Verden kansallispuistossa. Kauniissa puistossa luonto oli käynyt jo talviteloille: lehtipuut olivat alastomina kallioiden rinteillä, lumilaikkuja oli siellä täällä ja ilmassa oli jotenkin syvä rauha. Se lienee sen ansiota, että säiden ja vuodenajan vuoksi puistoa ei suinkaan kansoittanut aamusta iltaan valtavat turistimassat. Nyt luonto tuli lähes käsinkosketeltavaksi: villikalkkunat tukkivat välillä tien ja peurat laidunsivat ja torkkuivat ihan tien laidassa.

Mesa Verden päänähtävyys, muinaisten intiaaniasumusten rauniot olivat kuitenkin mykistävimmät. Solassa tulen suojassa auringonpaiste lämmitti ihanasti, linnut laulelivat, vielä näkyi vehreyttä ja vihreyttä ja kaiken sen äärellä oli kallionseinämän notkelmaan rakennetut asumukset. Hienoja, useampikerroksisia ja eri tasoissa olevia rakennuksia. Kivan pohjalle laskeutuessa tuntui hyvin vahvasti menneen läsnäolo. Ranger Duffy ("When things get tough, you call Ranger Duff") kertoi elävästi ja tarkasti intiaanien elämästä Mesa Verden kalliotasanteilla ja solissa.

Jonain lämpimämpänä vuodenaikana Mesa Verdessä olisi voinut viettää vaikka koko päivän tai parikin vaeltelemalla ja anasazien eri asuinseutuja ihailemalla, mutta me päädyimme kuitenkin lämmittelemään autoon ja jatkamaan matkaa. Kiemurtelimme pitkin eteläistä Coloradoa, milloin laaksojen pohjilla, milloin kukkuloiden rinteillä. Durangon kaupunki oli puettu kauniisti jouluasuun ja Wolf Creekissä näytti olevan jo laskettelurinteet auki. Välillä pujottelimme valkorinteiden lomasta, välillä ihailimme kristallinkirkkaana solisevaa jokea. Kaiken kaikkiaan maisemat olivat todella kauniit ja viehättävät. Päätimmekin, että tämä kerta on vain maistiainen Coloradosta, tänne tullaan joskus uudelleenkin ihan vaan tätä osavaltiota kiertämään!

Illalla hiljentelimme Lamarin pikkukylässä lähellä Kansasin rajaa.

Day 9

Pakkanen nipisteli aamulla nenänpäätä kun pakkauduimme autoon ja suuntasimme kohti itää. Kansasista näimme vain osavaltion lounaiskulman, mutta jos sen perusteella pitäisi tehdä jotain arviota, ei meidän tarttisi tähän osavaltioon enää reissata. Maisemat olivat jälleen kerran peltoa ja aukeata, karjatiloja, pieniä taloja, köyhän näköisiä puolikuolleita kyläpahasia. Lännenhenkisen Dodge Cityn jälkeen suuntasimmekin jo Oklahoman puolelle.

Kovasti edellisen kaltaiset maisemat jatkuivat täälläkin, joten painelimme jokseenkin suorinta tietä Oklahoma Cityn nurkille. Monissa paikoissa oli varsin rauhaisaa, sillä maassahan vietettiin yhtä vuoden olennaisimmista perhejuhlista - Thanksgivingiä. Illan suussa liikennemäärät alkoivat teillä kasvaa, perheet tietysti jo paluumatkoillaan tai ehkäpä valmistautumassa aikaisimmillaan keskiyöllä alkaviin hulluihin Black Fridayn alennusmyynteihin...

Me heitimme tuhdin päivällisen nassuun ja mietimme jäädäkö yöksi Oklahomaan, kuten alunperin suunnittelimme. Kodin läheisyys ja matkaryytymys saivat vaa'an kielen kuitenkin kääntymään sen puoleen, että suuntasimme vielä tien päälle ja hurautimme loput parisataa mailia omaan kotiin, johon saavuimme iltamyöhällä.

Ahh, miten ihanaa oli reissata, mutta mikä taivas onkaan erinäisten hotellipetien jälkeen nukkua ihan ikiomassa sängyssä...!

Reissu oli monin puolin antoisa; näimme valtavan kirjon erilaisia maisemia, luonnon ihmeitä ja ihmisten luomia nähtävyyksiä. Matkailu avartaa ja vaikka ensin kuvittelinkin noin läheisten osavaltioiden olevan melko samanlaisia, oli jokainen osavaltio
siltikin hyvinkin omanlaisensa.

Vaikka määrällisesti matka tuntuikin hurjalta, ei se oikeasti tuntunut hullummalta. Mulla oli tosin koko reissun se auvoisa kartanlukijan ja maisemien ihmettelijän rooli kun mies tarjoiluistani huolimatta kaasutteli itse koko matkan, mutta mies väitti myös ettei "tuntunut missään".

Välillä tosin alkoi jo tuntua siltä, että niin paljon on jo nähty ja koettu, että ihan justiin iskee informaatioähky, mitään uutta ihmeteltävää ja päiviteltävää ei enää jaksa. Onneksi loppumatka olikin sitten niin tuhannen tappavaa tylsyyttä täynnä, ettei ihmettelyä enää tarvinnutkaan....

Ja jos jotain kotiseutuun liittyvää matkalta tarttui, oli se aika yllätyksenä tullut arvostus omaa teksasilaiselämää kohtaan. Eihän tämän osavaltion monikaan kolkka ole luonnon esteettisessä mielessä niin nautittavaa kuin Pohjois-New Mexicon maisemat, Arizonan kanjonit ja kivipaadet tai Coloradon laaksot ja rinteet, mutta matkalla tuli nähtyä niin paljon köyhyyttä ja yksinkertaisempaa elämää, että vasta niitä ihmeteltyä tuli ymmärrettyä, etteivät kaikki elä niin kuin me täällä lintukodossa. Teksasissa - tai no, pitäisi kai sanoa että näillä nurkilla, missä valtaosa tämän osavaltion suomalaisista asuu - on isot (ja suht uudet) talot, reilut tilat, manikyroidut maisemat, tienvarret ostosparatiiseja täynnä ja ihmisillä isot ja uudet autot. Enhän minäkään niin naiivi ole, ettenkö ymmärtäisi että on sitä köyhyyttä täälläkin, se on vaan lakaistu piiloon hyvinvoivien silmien alta.

Lisäksi huomasimme, että kyllä vaan Teksasissa saadaan nauttia siitä kuuluisasta southern hospitalitystä. Olkoonkin sitten jonninjoutavaa chitchattiä tai yltiöystävällistä palvelua, mutta kyllä minä vaan mielummin otan reilun yliannostuksen sitä kuin muissa osavaltioissa saamaamme "palvelua". Ei siellä välttämättä kiinnosta kuinka minä voin tai mitä kuuluu, hyvä jos jonkun tervehdyksen saa synnytettyä suupielestä. Useimmissa paikoissa palvelua saa odottaa, samoin kuin edes jonkinlaista teennäistä hymyä asiakaspalvelijalta (jota sai monesti odottaa turhaan vaikka itse miten hengonkeksittelisi). Tarjoilijaa ei voisi vähempää kiinnostaa onko ruokani hyvää tai minulle mieleistä tai tarvitsenko ehkä jotain muuta. Hassua, miten moniakin asioita on täällä alkanut ottaa niin itsestäänselvyytenä ja "amerikkalaisuutena" - mutta se on sittenkin tainnut olla vaan teksasilaisuutta...

Kaikkea sitä näinkin vanha ihminen oppii!

Pieni pintaraapaisu reissumme kuvasadosta löytyy täältä! Sääli vaan, että niin moni henkeäsalpaava maisema latistuu kuvissa ja kutistuu tavallisuudeksi. Mielissämme reissu ja sen monet hienot hetket toivottavasti säilyvät pitkään!

P.S. Voitteko kuvitella, että pysyin hereillä lähes koko teiden päällä vietetyn ajan?! Ihan ennätys! Pari pientä pätkää kävin pilkkimässä, mutta muutoin olin kunnon seuranainen ja maisemabongari. Ihan ihme, sillä normaalistihan tämä aivokoppa torppaa heti kun auton moottori käynnistyy...

P.S.2 Vieläkin villimpää mielikuvitusta vaatii se tieto, että voitteko käsittää, että tavoilleni poiketen en ostanut reissulta kenkiä ja käsilaukkua!?!? (Ostin vaan ne kengät... ja vähän intiaanien tekemiä koruja ja muutamia uusiin mittoihini soveltuvia vaatekappaleita.) Veri, veri anbilibul!


maanantai 8. joulukuuta 2008

Ympäri mennään...

I know, ihan hullun hommaa kiertää 8 osavaltiota 9:ssä päivässä... Mutta onneksi me osutaan ja upotaan täydellisesti tuohon kategoriaan ;) ! Joku saattaisi muutenkin jopa väittää ettei yli 3000 mailin istuminen autossa ole mitenkään lystikästä ja lomaisaa, mutta kylläpä vaan natsasi näihin kahteen lanttuun :) .

Matkarapskaa luvassa siis. Taustaksi kerrottakoon, että mä olen halunnut pällistelemään Grand Canyonia jo jonnii aikaa, mutta kun miehen kesäloma ei oikein natsannut kesäkuussa, siirtyi se sitten elokuuhun ja sitten syyskuuhun ja sitten hamaan tulevaisuuteen, kunnes äkkiseltään päättelimme että se on nyt jos koskaan.

Day 1

Siispä keskiviikkona 19.11. auto täyteen, kissan ja koiran droppaus hoitoloihin ja sitten vaan nokka kohti luodetta. Eka päivä otettiin ihan vielä teksasilaishenkisesti. Ajelimme aikalailla suorin tein Amarilloon, mitä nyt poikkesimme Wichita Fallsissa jossakin pikkukuppilassa lounaan mätössä. Matka Rilloon oli tasan just sitä mistä meitä olikin varoiteltu: bOOOooooOOOooooOOOOooriiiiing! Tuntui siltä että valtaosa matkasta oli jotain pohjanmaata potenssiin tuhat, sellaista pelkkää peltoa ja aukiota, ei kukkulaa tai nyppylää sitten missään.

Päivällinen vedettiin eräässä Teksasin tunnetuimmista ravintoloista, The Big Texanissa, jossa on pihviä tarjolla joka lähtöön. Maistuvaa olikin ja sitä oli riittävästi! Tietysti jos olisi isompi nälkä yllättänyt, niin olisi voinut vetäistä paikan kuuluisan aterian, joka koostuu erinäisistä lisukkeista sekä 72 oz. (himpan päälle 2 kg) pihvistä. Kyseisen aterian jos vetäisee alle tunnissa, on se ilmainen. Mut päätettiin tosiaan tällä kertaa passata... Sen sijaan tilttasimme aika pikaseen ihan pihapiirissä olevaan Big Texan Moteliin, joka oli symppiksen cowboyhenkinen mesta. Pihapiirissä haisi tosin häiritsevän kovasti lehmänlanta, mutta sehän vain toi tunnelmaa (onneksi ei haissut sisällä tai tarttunut vaatteisiin...).

Meillähän ei siis tosiaan ollut mitään järin tarkkaa reittisuunnitelmaa etukäteen, eikä sen vuoksi yhtäkään hotellia varattuna matkalta. Luotimme sokkona siihen, että tässä maassa on hotellia ja motellia tienvarsilla tungokseen asti ja näin off-seasonina paikkoja varmasti kohtuuhintaan tarjolla - ja tasan näin olikin. Joka paikassa, mihin vaan halajimme, oli sijaa majatalossa. Sitä paitsi oli mainion rentoa reissaamista kun ei tarvinnut stressata ehtiikö tänään sinne tai tänne ja pakkoajettava johonkin hornaan yöksi, vaikka matkalla olisi ollut vielä jotain kivaa nähtävää...

Day 2

Aamu alkoi messevällä aamiaisella ja sit lähtikin taas moottori käyntiin. Hyytävän jäätävässä pakkasaamussa kävimme pienen kierroksen Amarillon keskustassa ja sitten tutkailemassa Cadillac Ranchin, joka on siis keskellä peltoa oleva tilataideteos - yhdeksän vanhaa menopeliä oli nokka edeltä tökitty sievään riviin peltoon ja sutrittu täyteen graffiteja. Jos olis ollut omat maalit mukana, olisi niihin saanut jättää nimimerkkinsä, mut ei nyt just sit ollut mukana...

Sieltä suunnittiin kohti pohjoista ja lopulta ylitimme rajan New Mexicon puolelle. Siellä alkoi maisema vaihtua nopeaankin, ilmestyi kukkuloita ja kumpuja, joiden notkelmissa kellersivät laitumet. Pieniä pitstopeja (kas tarviihan sitä ihminen matkaeväitä ja pissataukoja...) lukuunottamatta seuraava pysähdys oli Capulinissa, jossa sijaitsee Capulin Volcano, vanha tulivuori. Sää oli muuttunut pienenpientä lumihippua ja alijäähtynyttä vettä vihmovaksi, mutta sisseinä suunnistimme silti tulivuoren huipulle ja kävimmepä käpsimässä kraaterin pohjallakin. Meidän lisäksemme ei muita ihmisiä paikan lokikirjan mukaan ollut pariin päivään näkynyt, mutta peurat kyllä laidunsivat tyytyväisinä vuoren suojaisalla puolella ja vilistipä matkalla hillittömän symppis least chipmunk (olisko joku kääpiömaaorava?). Kun posket punoittivat, korvia nipisteli ja sormista hävisi tunto, päätimme palata autolle, pistää peffagrillit täysille ja jatkaa matkaa...

Reissun raamattuna käyttämämme The Most Scenic Drives in America -kirja opasti meitä pieniä ja kiemurtelevia teitä pitkin, mutta kyllä maisemat olivatkin huimat! Oli kalliosolia, kuusi- ja mäntymetsiä, korkeita kallioita, aavoja laaksoja ja lumihuippuisia vuoria. Ihanaa! Matkalle osui mm. herttaisen näköinen Red River -laskettelukeskuskylä, jossa näytettiin vauhdilla valmistautuvan seuraavan viikon rinteiden avajaisiin. Illan suussa päädyimme viimein Taosiin, jonka ympäristöön osuu useampikin laskettelupaikka. Näin kauden alkua odotellessa kylä oli vielä suht hiljainen, mutta varsin viehättävä kaikessa meksikolaishenkisyydessään.

Day 3

Taosista pääsimme matkaan vasta puoliltapäivin, sillä aamupäivällä piti pärtsäillä ihmettelemässä seudun nähtävyyksiä, joihin kuuluivat mm. olki-savipäällysteinen San Fransisco de Asis -kirkko, intiaanien kylähistoriaa huokuva Taos Pueblo ja Rio Grande Gorge Bridge - kammottavan korkealla Rio Grande -joen ylittävä silta.

Sitten kaasuteltiinkin taas eteenpäin: välillä oli upeata maisemaa ihmeteltävänä, välillä vaan peltotolkulla öljynpumppaushärveleitä ja öljynjalostamoita. Useammallakin eri reservaattialueella tuli ajeltua, minkä huomasi lähinnä mielenkiintoisista paikannimistä ja katukuvan kansoittavista intiaaneista. Mutta unohtaa saa kaikki leffatarinoihin perustuvat reservaattikuvaukset, kyllä ne tuppukylät olivat ihan samannäköisiä kuin mitkä tahansa muutkin.

Shiprock-vuori, joka on entisen tulivuoren ydin, nähtiin illan hämärässä ennen kuin ylitimme rajan Arizonan puolelle. Päädyimme lopulta huristelemaan Kayentan pikkukylään saakka, jossa söimme kyllä maailman mauttomimman ja surkeimman aterian, mutta tulipahan sekin koettua!

Day 4



















Aloitimme aamun koukkaamalla Monument Valleyssä, Navajo-intiaanien reservaattialueella sijaitsevassa luonnonnähtävyydessä. Pylväsmäiset kivimuodostelmat ihmetyttivät niin, että niitä kierrellessä pienellä ja varsin ryppyisellä tiellä autoparka sai hieman kärsiä uteliaisuudestamme. Aikamme pällisteltyämme ja kameran muistikorttia täytettyämme läksimme taas tien päälle kohti Grand Canyonia. Matkalle osui mitä erinäisempiä kalliomuodostelmia ja kävimmepä hiplailemassa dinosauruksen jälkiäkin kunnes iltapäivällä saavuimme Grand Canyonin South Rimille.

Siellä sitä sitten palloiltiinkin koko valoisan aika, sillä syvät rotkot, jylhät kalliomuodostelmat ja alhaalla kimmeltävä joki olivat pysäyttävän ihmeellisiä. Kyllä voi ihminen tuntea itsensä pieneksi moisen suuruuden äärellä! Moni on kehunut North Rimiä vielä jotenkin hienommaksi, mutta tähän aikaan vuodesta se oli jo kiinni, koska pohjoisreunalla säät voivat heittäytyä hyvinkin lumisiksi ja arktisiksi. Mutta kyllä vaan oli etelälaidallakin täyslaidallinen ihmeteltävää!

Illan suussa ajelimme lopulta Flagstaffiin. Aikamme ihmettelimme kylän harvinaisen harvaa valaistusta, kunnes selvisi, että kyseisessä mestassa sijaitsee eräs mantereen olennaisimmista observatorioista. Kyllä taivaalla riittikin ihmeteltävää, sillä mustassa taivaassa kiiltelevät tähdet tuntuivat suorastaan tippuvan niskaan. Harvinaisen kirkkaina loistavat Venus ja Jupiter olivat kuin Ufon ajovalot... Beam me up, Scotty, vaan!

Day 5

Ei päivää ilman luonnon ihmeitä! Siispä ei tänäänkään. Ensimmäisenä huristelimme Barringer Meteorite Craterille, jossa riittikin päiviteltävää. Meille sattui mainio opas, jonka avustuksella avautui monikin meteoriitteihin liittyvä sala - välillä liiankin tarkasti... Huh! Valtavan kraaterin reunalla alkoi väistämättä ajatella, että minähän päivänä sitä joku toinen vastaava mötikkä mätkähtää vauhdilla avaruudesta maapallon pintaan...

Kun luonnon ihmeiden päivittely alkoi riittää, huristimme kokolailla vauhdikkaasti pitkin pitkää ja suoraa motaria Nevadan rajalle saakka. Siellähän sitä olikin sitten ihmisten luomaa ihmeteltävää, nimittäin vaikuttava Hoover Dam. Monesta leffasta tuttu pato ja sen erottamien vesien huima korkeusero olivat kyllä mielenkiintoisia. Nähtävyyttä oli tullut ihmettelemään ikävän iso ja karvainen tarantellakin, joka sai osansa 15 minutes of famea kun turistit loikkivatkin kameroineen (minä myös kun kerta muutkin!) sen perässä unohtaen kaikenpäiväiset padot sun muut nähtävyydet... Kyllä luonto ON sittenkin ihmeellinen!

Illan hämärtäessä hiljentelimme viimein Las Vegasissa. Kaupungin tyyliin otimme sviitin ihan The Stripin eli Las Vegas Boulevardin varrella sijaitsevasta hotellista. Sviitissä nautiskelu jäi kyllä vähäiseksi, sillä päivän autossa istumisen jälkeen oli mainiota lampsia pitkin Stripiä ihmettelemässä kasinojen rahan kilinää, mainosvalojen välkettä, tanssivia suihkulähteitä, leffoista ja tv-sarjoista tuttuja maisemia ja imemässä tunnelmaa. Ihmisten kirjo oli melkoinen, oli rääsypukeista, shortsiasuista ja iltapukuista sulassa sovussa. Kävimme eräässä kasinossa nauttimassa ihan liian monen ruokalajin illallisen (aaah, taivaallista italialaista - ja tomaattikeittoa, tietty...) ja tietysti sujauttamassa jokusen roposen kasinon peleihin. Jakella oli tuuria tällä kertaa enemmän kuin mulla, mutta köyhdyimme silti pienesti.

Vegas oli omalla laillaan kiehtova, mutta on se kaupunki loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni ja jotenkin latteampi tosielämässä kuin leffoissa. Kasinot, hääkappelit ja muu tyypillinen vegasilainen elämänmeno oli pääosin keskittynyt yhden kadun, Stripin, varrelle. Ympäröivillä seuduilla ei välttämättä Vegasin loistosta saati rikkauksista ollut tietoakaan...


keskiviikko 3. joulukuuta 2008

I'm Alive (at least I think so...)

Hola! Hengissä ja hyvissä voinneissa täällä ollaan, vaikka jokunen ehti jo epäilläkin. Reissu meni LOISTAVASTI, joten rapskaa ja kuvasatoa on tulossa jahka runosuoni puhkeaa ja kameran sisältö ulostautuu koneelle. Ja sitten tarttettais sitä yhtä puuttuvaa elementtiä eli vapaa-aikaa.

Muuten ei ihmeitä, kiirettä piisaa. Oikeita töitä, vapaaehtoistöitä, houstaan tossa vasemmalla kädellä yhdet babyshowerit, sit olis pikkujoulua ja itsepäisyyspäivägaalaa. Ja sen jälkeen vielä useammat lisäpikkujoulut. Bisi leidi, nääs! Ei pääse vierivä kivi sammaloitumaan. Tosin pääkoppa tuntuu alkavan sammaloitumaan ja pahasti; täytyy yhtyä kaverin toteamaan, että aivojen muistiosa taitaa olla syntymättömien lasten vararavintoa - ellei jopa pääasiallista ravintoa...

Mutta jos vielä lähitulevaisuudessa muistan oman nimeni, lähiaikojen tapahtumat ja tämän blogin olemassaolon, niin saatanpa vaikka lurauttaa rivin tai pari!


tiistai 18. marraskuuta 2008

Enough is enough

Kiltti tyttö tekee mitä häneltä pyydetään, vaaditaan ja odotetaan. Kiltti tyttö ei sano ei, joten töitä tuppaa niskaan enemmän kuin riittävästi ihan joka taholta. Niinsanotut vapaaehtoistyötkin tuntuvat suorastaan sikiävän keskenään ja muuttuvan vapaaehtoispainajaisiksi. Kiltti tyttö ei sano ei, vaikka mieli tekisi.

Kiltin tytön ryhmätyöprojektit muuttuvat harvinaisen helposti kiltin tytön yksinäisprojekteiksi. Sitä paitsi hänhän on niin taitava, osaava, aktiivinen ja ihana, että ihan mielikseen hoitaa kaikkien muittenkin hommat! Sitä paitsi hänhän on suorastaan ammattilainen niin tässä kuin tuossakin lajissa! Hän järjestää, hoitaa, hommaa ja häärää vaikka ei oikeasti enää yhtään jaksaisi. Saati huvittaisi. Mutta ellei kiltti tyttö hoida hommaa kotiin, ei hoida kukaan muukaan.

Kiltti tyttö jakaa aikaa ratsureimalle, ulkoiluttaa koiraa ja paijaa ja leikittää kissaa. Kiltti tyttö tuntee suurta ahdistusta ja riittämättömyyttä kun aikaa ei riitä tasapuolisesti kaikille. Kiltin tytön kaveritkin haluavat osansa, eikä heillekään riitä tarpeeksi aikaa ja voimavaroja juuri silloin kun pitäisi.

Kunnes eräänä päivänä kiltti tyttö sanoo että pitäkää tunkkinne! Ei kiinnosta pätkääkään! Minä hyppään autoon ja lähden lomalle nyt. Menen maailmalle muistuttamaan itseäni elämän suuruuksista ja pienuuksista. Ja kerrankin ihailemaan miten oma napa on se ihan ihanin napa - kiltillä tytölläkin. Se on soronnoo!!


sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Jokaisessa meissä asuu...

...pieni vegetaristi. No okei, ei kaikissa, joissakin meistä. Mä alan olla kohtalaisen vakuuttunut, että meidän bebe on joku vege tai vähintäänkin jokin terveysintoilija. Älkää multa kysykö, mistä se on sellaiset geenit saanut, mutta tältä vaan vahvasti vaikuttaa.

Mä olen nimittäin innolla odottanut alkavani himoamaan jotakin ihan silmittömästi. Koska sitähän kaikki raskautuneet tuntuvat tekevän. Himoavat kuka vesimelonia, kuka suolakurkkuja, kuka omituisia suklaata metvurstilla -yhdistelmiä. Mä olin ihan varma, että musta kuoriutuu vallattomaksi päässyt pullahiiri. Donitseja, pullia, piiraita, juustokakkuja, pipareita ja paakelseja!!! Ah autuutta! Ja karkkia kanssa, kilokaupalla, suklaata, salmiakkia, hedelmäkarkkeja!!!

Niin mitä vielä. Mä haluan punajuuria. Hirveästi, kovasti ja jatkuvasti. Eikä mitään etikkasäilykkeitä, vaan ihan tuoreista punajuurista valmistettuja ruokia. Tämä on sinällään kohtuullisen yllättävää, sillä meidän taloudessa ei miehen kanssa yhteisten 14 vuoden aikana ole valmistettu MITÄÄN punajuurista. Eikä niitä muutenkaan olla popsittu, rosollia nyt vähän jouluna ja jokusen kerran Pirkka-pussiborssia, mutta siinäpä se. Eikä kumpainenkaan muista lapsuuden kodista mitään punajuuriateriointia, paitsi jotain sotkuisia etikkapunajuurten keittotalkoita.

Mutta nyt. Borssia päivittäin! Punajuurivuokaa, -piirasta, -raastetta, -sosekeittoa, -paistosta, ihan mitä vaan! Mä olen suorastaan äimistynyt siitä moninaisuudesta, mitä googlen mukaan puniksista voidaankaan tehdä. Ja tänään oli taas kokeiltava uutta reseptiä: punajuuri-juuresröstiä. Miehen metsältä raahaaman peurapaistin sivussa se oli muuten tajuttoman hyvää. Mä olen kokolailla pöyristynyt siitä, minkälainen kokki musta on alkanut kuoritua - enhän mä olekaan IHAN täystura keittiössä!

Joo ja kaalia on kanssa saatava! Borssikeittoon sitä menee mukavasti, coleslaw se vasta hyvää onkin ja ystävän ihanasti lahjoittama laatikollinen kaalilådaa hävisi tuuttiin aika sujuvaa tahtia.

Ihan käsittämätöntä! Nyt mä voin sentään ujuttaa jotain nakinpätkiä borssiin ja röstin lisukkeeksi natustaa peurafileen reunaa, mutta olipa tässä useamman viikon pätkä, ettei minkäänlainen liha matkannut vatsalaukkuun. Ajatuskin lihasta ihan missä tahansa muodossa sai sisuskalut muljahtamaan niin messevästi, että melkeinpä varmuudeksi oli hyvä suunnata lähimmän wc:n läheisyyteen.

Kaikenlainen roskaruoka, ranskalaiset, purilaiset sun muut tökkii yhä ihan ykkösellä. Karkkia syön vähemmän kuin varmaan koskaan eläissäni ja se vasta hassua onkin, sillä meillä on jättilaatikollinen, joka suorastaan pullistelee liitoksistaan kaikenlaisia herkkuja.

Et tästäks tää aivopesu nyt sitten alkaa? Joku sisäinen pikkuminä yrittää ruveta leipomaan musta jotain parempaa ihmistä vai? Ikävää tuollainen käännytys. Toisaalta tietysti huomattavasti ikävämpää olisi löytää itsestään esim. sisäinen alkoholisti...


maanantai 10. marraskuuta 2008

Zen-eläimiä enemmän ja vähemmän

Mulla on yleisesti tapana hankkia sellaisia varsin vireitä ja aktiivisia eläimiä. Kai mä jotenkin peilaan niillä omaa persoonallisuutta, joka on vähän sellanen kaikkihetinyt ja tuhat asiaa samaan aikaan -mallinen.

Siksi onkin hämmästyttävää, että olen onnistunut hankkimaan itselleni zen-hevosen. Se on niin lunki käsitellä, hoitaa, laitella. Sen voisi vaikka vääntää solmuun, jos vain jaksaisi. Ratsain tollanen ex-laukkuri osaa kyllä olla varsin vireä ja jos sille päälle sattuu, niin koko elikko on yhtä kuin tuhat paunaa tättähäärää, mutta sekin silleen positiivisessa mielessä, ei mitään sellaista sinkoamista, rodeoilua, keulintaa tai muuta possuismia, vaan vähän vaan sellaista riemupörinää kun on kivaa. Muuten se on kyllä sellainen ratsureima, että olen viimein alkanut sisäistää, mitä tarkoittaa "pomminvarma" hevonen.

Esimerkki: täällä kun tätä hellettä piisaa tähänkin aikaan vuodesta, joutuu ratsuilun höysteeksi ottamaan aina pullollisen vettä. Mä ratsastan usein sellaisella nurmikentällä, missä ei ole sopivasti mitään aidan- tai esteentolppia, joten pullo majailee mukavasti erään tammen oksanhangassa. Siinä varjossa on sitten sopiva pitää pientä tankkaushetkeä tarpeen tullen - ei tartte kavuta alas selästä vaan voi nesteyttää itseään ratsastuksen lomassa. No eräs tankkauskerta sitten palautin puolitäyden pullon paikalleen oksanhankaan, mutta jotenkin se ei osunut kohdalleen, vaan tippui sieltä alas ja mäjähti suoraan mun taakse, hevosen lautasille, ennen kuin läsähti sieltä maahan. Ihan normihevonen, joka ei ees ole mikään skitsosäikky (jollainen siis olisi jo hävinnyt sekunnin murto-osassa horisonttiin ilman ratsastajaansa), olisi tossa tilanteessa jo loikannut johonkin, mutta mitä tekee luottoratsu: heilauttaa tuimasti häntäänsä ja kääntyy ärtyneenä katsomaan mua siellä satulassa sillä ilmeellä, että voisitko mitenkään olla paiskomatta mua erinäisillä esineillä?!? Wow. Tää jos joku on mammaratsu.

Perheen kissakin on aika zen. Se lähinnä syö ja nukkuu, mikä lienee 11 vuoden kunnioitettavan iän saavuttaneelle elikolle ihan normia. Se on löytänyt talostamme ihan oman Happy Placen, johon kukaan ei seuraa perässä - sellainen kapea palkki johtaa kakkoskerroksestamme isolle ikkunalaudalle, joka on about 5-6 metrin korkeudessa ykköskerroksen korkeassa eteishallissa. Siellä sitä onkin mukava grillata itseään aurinkolaikussa. Välillä kissa tosin saa epäzenmäisiä hilluntakohtauksia, johon useasti tosin liittyy perheen koirakin.

Niin, koira jos joku onkin sitten se sopiva vastapaino näille sisäisen rauhan ja tyyneyden löytäneille muille elikoille. Sillä sellainen on vielä kovasti hakusessa, mikä lienee 7kk vanhalle jackrussellille - tai oikeastaan ihan minkä ikäiselle russelille vaan - ihan normaalia. Tyyppi on nimittäin sellainen elohopeaa vetänyt ikiliikkuja, joka ei hyydy unissaankaan - silloinkin tuppaa jalat ja häntä vipeltämään ja kuono päästelemään urahduksia ja muita unen vaimentamia äännähdyksiä.

Eräs ilta tässä taannoin kun olimme menossa nukkumaan, koira pomppi kuin vieteriukko milloin mistäkin puolelta sänkyä. Ei hypännyt sänkyyn, sillä se on kiellettyä, mutta pää poukahti esiin milloin mistäkin suunnalta. Yritimme siinä sitten kilpaa ymmärtää koirankielen aakkosia ja tunnistaa mitä asiaa koirulilla on. Vessahätä? Jano? Jäiköhän nälkä? Ei kai sillä ole maha sekaisin? Ei kai se nyt noin sinnikkäästi yritä kinuta sänkyyn? Kunnes lopulta valaistuimme: sängyssä on jotain (muuta kuin me kaksi) mitä koira halajaa... Siispä pientä peittojen ja tyynyjen leyhyttelyä ja sieltähän se kohde löytyi sievästi mun tyynyn alta makoilemasta: puruluu. Kun koira sai sen takaisin haltuunsa, kiepsahti se omaan petiinsä ja alkoi luuta lussuttaen vaipua unten maille.

Sinänsä mielenkiintoista miten luu on tyynyn alle päätynyt...?! Koira pirunen on ilmiselvästi jutellut meidän kissan kanssa asiasta "komentojen ja käskyjen noudattaminen". Niillä molemmilla tuntuu olevan vakaa käsitys asiasta, että tiettyjä asioita EI SAA ehdottomasti tehdä.

Siis niin kauan kun ihmisiä on näkyvissä. Sen sijaan kun ne poistuvat ulko-ovesta, voit huoletta nukkua keskellä ruokapöytää, jos siihen niin mukavasti ja lämmittävästi paistaa aurinko (katti) tai möyriä pitkin sänkyä, piilotella luunjämiä tyynyjen tai päiväpeiton alle ja nukahtaa sitten sinne ihan äksänä keskelle sänkyä (koissu). Yritä siinä sitten koulia niitä tavoille kun et vahingossakaan saa niitä koskaan rysän päältä! Vielä kun ne oppisivat imuroimaan karvansa pois todistusaineilemasta, niin alkaisin vahvasti epäillä omaa hyperaktiivista mielikuvitustani. Sen sijaan alan olla vakuuttunut että niillä on joku yhteinen varoitussignaali, että whee-whee-whee, nyt ne saapuu, äkkiä takaisin omaan koppaan.

Mutta olivat elikot sitten zenejä tai ei, niin kumma juttu miten niiden kanssa puuhastelu avittaa edes hetkeksi oman sisäisen zenin löytämistä. Kokeilepa vaikka hevosen harjaamista tai piiiitkää rauhallista ratsastuslenkkiä syksyisen ruskaisessa maisemassa, virkistävän kuulaassa säässä. Tai silittelepä tovi tyytyväisenä kehräävää kissaa tai syliin kiepille käynyttä koiravauvaa. Ohikiitävän hetken ajaksi I'm SO there.


lauantai 8. marraskuuta 2008

Rasti seinään

Siis kai teillä on iso maalipurkki ja pensselit siinä valmiina?! Niinku silleen että voitte ihan hengessä mukana maalata ison rastin seinään? Koska meikä en-kokkaa-ellei-ole-pakko meni ja tempaisi tällä viikolla: maanantaina leipaisin Teksas-piirakan tosta noin vaan iltapuhteiksi - olikin sitä paitsi kivan mausteinen ja ruokaisa piiras, hyvin upposi miehenkin vyötärön seudulle.

No mut toi olikin ihan alkuverryttelyä, koska tänään sitten silvoin, raastoin ja silppusin, kuullotin, keitin ja kokkasin ja TA-DAA, tuloksena ihan järjettömän hyvä wokkipannullinen borssikeittoa! Myös tuosta kokkausvälineestä voi havainnoida, ettei meillä silleen simona kokkailla, kun ei talosta löydy edes kunnollista, isoa keittokattilaa... Vain isossa wokissa oli riittävä vetoisuus mun punaiselle unelmalle. Mutta who cares, missä sitä taidetta syntyi, käsittämättömin pääasia on se, että sitä ihan omin kätösin syntyi ja se oli ei vaan syömäkelpoista vaan ihan pröystäillen sikahyvää.

Ei hyvää päivää, tätä menoa mä olen jo jouluun mennessä ihan täysvalmis kotihengetär?!?

Päivän kokkausrupeaman jäljiltä olinkin sitten niin rikkipoikkivätystynyt (sillä ei liene mitään tekemistä asian kanssa, että vetäisin puoli pannullista sitä soppaa...), että oli pakko hemmotella itseä lilluen poreammeessa vaahtokylvyssä lasillisesta siideriä (sitä alkoholitonta, toim. huom., ni ei tartte siellä pöyristyä) nautiskellen...


tiistai 4. marraskuuta 2008

Supertiistai

No ni. Nyt se on sit täällä. Supertiistai. Jengi on laukannut uurnilla toivon mukaan ahkerasti ja vielä jos oikein saa toivoa niin toivottavasti ovat valinneet viisaasti. Olisi se niin kivaa saada tällekin valtiolle sellaista johtoa, jolle ei vain naureskella maailmanlaajuisesti. Tässä vaiheessa iltaa näyttää vielä hyvältä, Obama on johdossa, mutta nyt ei auta nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Jäämme jännityksellä odottamaan kuin käy.

[Update klo 23.15]

Ihan juhlaa! Katsoin juuri livelähetystä Chicagon Grant Parkista, jossa Barack Obama piti puheen. Hän oli jonkin verran aiemmin saanut jo onnittelupuhelun kilpakumppaniltaan John McCainilta. Tänä iltana tehtiin siis historiaa: Amerikassa valittiin ensimmäistä kertaa musta presidentti. (Historiaa oltaisiin tosin tehty kävi kuin vaan, sillä McCainin myötä olisi tullut ensimmäinen naisvarapresidentti...)

Teksasilaisista monet olivat maansa myyneitä, sillä tämä osavaltio on tunnetusti hieman punaniskaista ja vanhoillista väkeä pullollaan. En vois vähempää välittää, musta tuntuu että tällä valinnalla tulee olemaan positiivisia maailmanlaajuisia vaikutuksia!

Kammottaa sanoa ääneen, mutta suoraan sanoen toivon kovasti, että Obama pysyy hengissä virkakautensa ajan ja mieluusti pidempäänkin. Tähän maahan mahtuu vielä sellainen saavillinen jengiä, joita tämä valinta kuohauttaa enemmän kuin mikään vaalitaistelu aiemmin. Toivottavasti tämä on vaan mun villiä mielikuvitusta eikä kohta taivastella jotain oikeata conspiracy theoryä...


lauantai 1. marraskuuta 2008

Ei pysty kässää

Mä ostin tos elokuus niinku tällasen kuumemittarin kun tää oli silleen yksinkertaisen näköinen ja edullinenkin. Mut nyt mä en oo ihan varma et mitä toi niinku näyttää? Kun siihen tuli vaan tollanen plussa eikä mitään lukemia...? Et kai se sit niinku tarkottaa et jotain kuumetta on niinku esiintynyt? Onks kellään mitään omakohtasii kokemuksii asiasta et miten tota niinku pitäis nyt sit tulkita??? Ja onks tää niinku vaarallista tai jotain et tartteeks hakeutuu hoitoon tai muuta vai riittääks vaan jos juo niinku vaik kuumaa mustaherukkamehuu tai silleen?









perjantai 31. lokakuuta 2008

Wauhti-Weekend

Kirottua kun viikot viuhtoo ohi taas sellaista vauhtia, että jatkuvasti on maanantai ja kun silmiänsä räpäyttää niin kas, kas, onkin taas jo viikonloppu.

Viime viikonloppuna olikin taas vaihteeksi sutinaa niin, että viikonloppu tuntui vilahtavan ohi pikakelauksella... Lauantaiseen tapaan meillä oli heppasen kanssa ohjattua kuviokelluntaa Annen johdolla ja siinä sitten tietty huseerasin sen jälkeen niin, että iltapäivällä kun viimein suuntasin kotiin, olin ihan nälkäkuoleman partaalla. Mies onneksi pelasti tilanteen tuomalla feivörittikinkkiä evääksi. On se niin pätevä, oppinut jo tasan että kun tilanne on tuo, täydellisen ja erityisen epämiellyttävän persiiseenammuttu-efektin välttää vain erityisen pikaisella aterian esillepanolla.

Illan biletykseen valmistautuessa on tietenkin erinomainen idea ensin riehua koko päivä, sitten nääntyä nälkään ja sen jälkeen vetäistä about saavillinen kinkkiä (mieskin jo katsoi epäuskoisena mun kukkurallista lautasta ja oli ihan että tosissaskos aiot vetää ton kaiken - ja kyllä vedin). Tästähän seuraa takuuvarmasti totaalikooma, jota sitten yritetään taltuttaa tunnin iltapäiväunilla. Big mistake! Sen jälkeen seisoi päässä sekä tukka että silmät ja edes maskeeraukseen käytetty laatuaika ei saanut loihdittua pärstäkertoimeen edes herännyttä saati pirtsakkaa ilmettä. Dammit!

No ei auta, nokka kohti bileitä vaan. Ekana karautin kaverin luokse Coppelliin, sillä siellä oli Suominaisten kokoontumisajot eli syyskokous. Ihanan moni oli vetäytynyt lähestyvän Halloweenin kunniaksi johonkin kostyymiin, mutta mä näytin tod.näk. zombielta ihan ilman sen kummempaa puvustusta... Kiva oli taas tavata uusia ja vanhoja tuttuja, istua iltaa ja nauttia hyvästä ruoasta. Bileet oli kuitenkin pakko jättää kesken, sillä tuttavapariskunnan Oktoberfestit kutsuivat Valley Ranchissa. Sielläkin tietysti pöytä notkui kantimillaan kaikkien ihanien herkkujen painosta, joten tottahan mäkin pyörin ympäri pöytää useampaan otteeseen. Sen kinkkimätön jälkeen kaiken logiikan mukaan mun mahan vetoisuuden olisi pitänyt olla jo ns. maxed out, mutta mitä vielä...

Jossain vaiheessa iltaa huristelimme takaisin kotiin. Sunnuntai lähti käyntiin mun osalta vähän verkkaisesti, ihme aktivistimies oli kyllä jo aamu-usvan aikaan jossain golfkentän laitamilla... Hullu ihminen. Mä löysin aktivismivaiheen vasta hieman myöhemmin ja käytin aikaani vessojen jynssäykseen ja johonkin yleiseen perussiistimiseen. Prkl kun tää huusholli on jotenkin ihan yli-iso, kun yhden kolkan saa about katseenkestävään kuntoon ni jo joku toinen kolkka suunnilleen seitittyy...

Illalla suoriuduimme vielä Nokia Theatreen, joka on vaan n. 20 minsan ajomatkan päässä meiltä, sellainen nasta mesta, jossa on erilaista häppeninkiä - konserttia, keikkaa, stand-upia sun muuta. Eipä oltu sielläkään saatu aikaseks visitoida ennen kuin nyt kun saimme ilmaisliput Randy Travisin konserttiin. Pakko tunnustaa ettei ollut sitten minkäänlaista visiota herran repertuaarista ennen kuin ennen keikkaa kävin vähän youtubettaa et millaisesta viserryksestä on kyse... Travis on kuitenkin pitkänlinjan kantrimuusikko, jolla on kuulemma liuta kantrilistojen ykköspaikkoja plakkarissa. Ylläri ylläri, keikka oli itse asiassa aika hyvä! Mä jo pelkäsin et käy tyypillinen katriefekti että ekan kolmen biisiin jälkeen kaikki alkaa kuulostaa siltä samalta, mutta Travis saikin pidettyä kiinnostuksen päällä ja väliin heitetyt enemmän tai vähemmän asiaan liittyvät vitsit olivat eittämättä hauskoja :).

Sen verran hulinaa oli, eikä tilannetta auttanut se, että kokolailla viimeisillään oleva raskautunut täkäläinen ystäväni kävi toistamiseen sairaalassa harjoittelemassa että jokohan ne kaksoset sieltä päivänvaloon pyörähtäisivät, niin pitihän tämän kaiken fyysisen ja psyykkisen rasittumisen jälkeen korkata maanantai salongissa (ei onneksi sentään saluunassa)... Kahden kaverin kanssa siellä nökötettiin rivissä manipedissä enemmän tai vähemmän alkoholipitoiset drinksut kourassa ja ihmeteltiin maailmanmenoa. Siinä nauttiessani vuoroin jalka-, käsi- ja niskahierontaa ja kynsien siistimistä ja kaunistusta, piti eittämättä miettiä että tällaiseen hemmotteluunhan voisi kyllä tottua...

Tämä välissä ollut viikko on ollut sellaista husaamista niin töissä kuin vapaaehtoishässäköissä, että pakko ottaa vissiin vähän iisimmin tänä viikonloppuna. Tänä iltana olis tosin halloweenbileet kaveripariskunnalla, huomenna taas ratsunatsin ohjaamaa hevosteluaktiviteettia, mies lähtee viikonlopuksi metsälle eli mulla on 100% vastuulla varsin aktiivisen russelikakaran kaikenlainen viihdytys ja lenkitys ja sunnuntaina pitäis vissiin lähtee taas pitkästä aikaa shobaakin... Nyt olis vuorossa jonkinlaiset ulkojoulukoristeet, sillä meidän kotikadulla on jo yli puolet taloista verhoiltu luojaties mihin vilkkuvälkkyyn, jääpuikkoon ja valokaapeliin, että kai meidänkin pitää jossain vaiheessa pistää edes joku yksi lumihiutalekoriste tuohon etupihalle... Eli ihan mitään totaalista sohvapottuuntumista ei pääse ehkä ilmenemään, vaikka ois tossa pari hyvää leffaa dvd:lläkin... Ehkä ensi viikonloppuna sitten ;).

Ai niin paitsi et onhan tässä viikonlopussa yksi ylimääräinen tuntikin! Tällä laidalla Atlanttia nimittäin vaihdetaan talviaikaan vasta tänä viikonloppuna...

Eli HAPPY HALLOWEEN y'all! Älkää antako trick-or-treataajien peljästyttää - ainakaan suuresti.


tiistai 28. lokakuuta 2008

To Be Continued...

Siis sairaan ärrrsyttävää! Mä olen jostain syystä nähnyt lähiaikoina ihan simona jatko-osaunia. Eikä siis mitään sellaisia, joissa sama uni jatkuu vaikka uni keskeytyisi, vaan sellaisia jatko-osia todellisen elämän tapahtumiin. Rasittavinta tässä on se, että unet ovat niin todellisen tuntuisia, että herättyäni en ole enää ollenkaan varma että mitä oikeasti tapahtui ja mikä osa oli se unessa nähty jatkis.

Olen alkanut seurata Private Practice -sarjaa (luultavasti pyörii Suomessakin jollakin nimellä) ja just pari viikkoa sitten nähdyn jakson jälkeisenä yönä näin jatko-osan ko. jaksoon. Ja silleen jatko-osan niinkuin se olisi ollutkin tv-sarja jota mä katoin, eikä mikään epärealistinen haihattelu, jossa mä olisin jotenkin ollut osallisena. No, kun tuli seuraavan oikean jakson vuoro, olin mä puolen jaksoa ihan et what, häh ja mitä kun sarja jatkui jotenkin ihan oudosta kohtaa - kiitos näkemäni jatkiksen...

Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki, näitä jatkiksia on nyt tullut katsomiini tv-sarjoihin, pariin leffaan ja ihan tosielämän tapahtumiin, kuten kaverin kanssa keskusteluun jne.

Harvinaisen rasittavaa! Heittäydynkö skitsofreeniseksi?! Ja siis mitään tajuntaa laajentavia aineksia ei ole tullut ainakaan tietoisesti nautittua...

Tuttu tornadounikin kävi tuossa kanssa pyörähtämässä ja tekemässä tuhoja. Milloin olin piilossa meidän koiran kanssa kenkäkomerossa ja milloin jonkun huvipuiston kulahtaneen huoltorakennuksen kylpyammeessa. Parhaimmillaan jylläsi yhtäaikaa viisi eri tornadoa, joita katselin jonkun korkean kukkulan päältä. Yeah, I know, ihan kallonkutistajavalmista kamaa...

Mielenkiinnolla odotan että mikähän mahtaa olla seuraava vaihe? Alankohan kohta kävelemään unissani ja kuseksimaan nurkkiin vai...?


sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Saamatonkin voi yllättää

Mä olen sellainen satasäätäjä, aina ties missä mukana, monta rautaa yhtä aikaa tulessa. Hmmm... Se sitten kostautuu välillä joissain pienissä asioissa siten, että olen ihan käsittämättömän saamaton. Aina vaan selitän että pitäis sitä ja pitäis tätä, mutta mitään ei tapahdu. Kuten otattaa edes muutama ratsuilukuva musta ja Harmaasta. Ei siis mitenkään pysty ja kykene ottamaan kameraa tallille ja seisottaa jotakuta kentän laidalla käyttämässä sitä.

Kunnes! Ta-daa! Eilen kun mulla oli taas valmennustunti, suostui mies ystävällisesti kameran käyttäjäksi ja napsi liudan kuvia Hummerista ja musta punaisena siellä selässä äheltämässä! Whee-hee! Ei mennytkään kuin reilu vuosi Hummerin kanssa kunnes tähän pisteeseen päästiin.... Toisaalta eipä se viime syksyn luurankomallinen loimenkuivatusteline, joka lähinnä pösötti menemään pää pystyssä tai vuoroin turpa viidentenä jalkana, ollut ehkä niin kovin photogenic.




































Hahaa! Siinäpä pari maistiaista ja muutamia muita enemmän ja vähemmän imartelevia otoksia löytyy täältä ;).


torstai 23. lokakuuta 2008

Halleluja!

Kyllä vaan! Kaiken kitinän ja natinan jälkeen olen vaihteeksi seitsemännessä taivaassa (miten niin muka bipolaarinen!?)! Koska kitinä kannattaa aina. Siinä voipi loistavalla säkällä käydä niin, että borssikeittokitinään kyllästynyt tai siitä vähintäänkin idiksen saanut keittotaitoinen kaveri tekee sitä lounaaksi - ja mikä parasta, minut on kutsuttu aterialle mukaan :) ! Ja se oli oikeesti niin taivaallisen hyvää että mä elelen näillä viboilla vähintäänkin viikon :P .

Ja jotta samaisena päivänä saataisiin oikein jackpot, tuli Suomikaupasta tilattu hernekeitto- sun muu sälälähetyskin kotiin kannettuna eilen. Vaikka kuinka teki mieli, päätin ettei makeaa mahan täydeltä eikä suomiherkkuruokia myöskään, joten hernekeittopurkki jäi korkkaamatta, vaikka kuinka sitä hiplasin. Mutta voipi olla, että tänään jo ekan purkin kansi poksahtaa... Finlandia-marmeladeja yritän mukamas jemmata jouluun, mutta sehän nähdään kuinka kauan se rasia suljettuna säilyy.

Eikä siinä vielä kaikki! Olen ollut niin läpensä kyllästynyt helteisiin, hikoiluun ja ikikesään, että kun eilen iltapäivällä kylmä rintama pyyhkäisi Dallasin yli ja toi mukanaan ihanan viileät säät, tein melkeinpä aaltoja pihalla. Nyt on öisin alle 10 astetta ja sen myötä aamut ovat suloisen raikkaita ja kuulaita. Päiväksi saattaa lämpötila nousta vielä 20 asteen kieppeille tai ylikin, mutta annettakoon se ihanien iltojen ja aamujen ansiosta anteeksi.

Juuri tällä hetkellä elämä hymyilee :).


maanantai 20. lokakuuta 2008

Luonto tunkee tontille

No siis oikeesti! Kohta ei tartte matkata mailiakaan päästäkseen ties mihin safareille tai muutoin tuijottelemaan luontokappaleita kun nuo ihan oma-aloitteisesti pyrkivät meidän tontille.

Jostain syystä meidän uima-allas vetää nykyisin puoleensa kaikenmaailman pieneliöitä. (Vesi on kylmentyneiden öiden ansiosta jo niin kylmää, että me isommat eliöt olemme jo jättäneet siellä lillumisen väliin.) Milloin pinnalla soutaa joku jättimäinen heinäsirkka tai hepokatti, milloin y
li-iso hämähäkki ja tällä hetkellä vuorossa on joku roly-polyjen (älkää multa kysykö mitä ne on suomeksi, ne on sellaisia pieniä kuoriaisia, jotka menevät pallomaisesti rullalle jos niitä häiritsee...) hukuttautumiskisa. Joka siunaaman päivä saa huitoa altaan reunalla haavin kanssa pyydystelemässä ties mitä kuvottavaa altaaseen kuulumatonta. Haavia en tosin ottanut kätöseen silloin kun uima-allasta pyyhälsi ympäriinsä pieni harmaa käärme. Yiiiii! Sinne jäi uimaan mokoma vesseli ja oli ilmeisesti päässyt poiskin kun ei enää siellä myöhemmin samaisena päivänä ollut.

Joskus aiemmin mainitut skunkit (haisunäädät) ovat onneksi alkaneet karttaa meidän pihaa "valveillaoloaikaan". Sen sijaan niiden näkee meidän kotikadulla iltaisin töpsöttelevän pörröhäntineen päivineen milloin kenenkin piha-aidan ali. Eivät ne tosin meidänkään pihaa rauhaan jätä, vaan talssivat luultavasti polkkaa siellä kaiken yötä, sillä joinakin aamuina koira on hajuista sekaisin, juoksee kuono nurmikossa jäljittämässä viiruselkien kulkureittejä ihan villinä. Mä vielä kauhulla odotan sitä päivää kun tapahtuu se pelätty koiran ja skunkin haiseva kohtaaminen. Skunkin hajua ei nimittäin ollenkaan ole sarjakuvissa liioiteltu; niiden "puolustautumiss
uihkaus" haisee ihan törkeän hirveelle vanhalle viemärille ja se haju ei lähde pois vaikka miten pesisi. Joillakin on kuulemma mennyt auto vaihtoon kun ovat skunkin yli ajaneet ja moni reppana koira on jouduttu ajamaan kaljuksi kun ei haju lähde turkista pois vaikka koiraa liottaisi ties missä.

Vanha kunnon pesukarhukin palasi tuossa yksi ilta meidän aidalle keikkumaan. Olin just ulkoiluttamassa niin kissaa kuin koiraakin meidän takapihalla kun koira ampaisi aidan reunalle komentamaan pihalle tunkeilevaa viiruhäntää. Raccoon-parka säikähti niin, että suti vähän aikaa paikallaan ja lopulta tipahti tumpsahtaen aidalta - onneksi tuonne pöpelikön puolelle eikä pihaan, koska siitähän vasta oltaisiin riemujuhlat saatu aikaiseksi. Ja jos on kissaa uteliaaksi haukuttu, niin sellainen taitaa olla tuo mustanaamioinen pörrökin - ei nimittäin mennyt kovinkaan kauan kun sama elikko oli taas aidan päällä tiirailemassa että mitä kaikkia elikoita se meidän piha pitääkään sisällään, kunnes lopulta lähti seikkailemaan muille maille.

Kojootteja näkee harvemmin, mutta niiden haukunnan ja ulvonnan kuulee melkein päivittäin. T
uossa meidän takapihan jälkeisessä pöpelikössä niitä näemmä majailee ihan hyvä laumallinen. Eräs ilta kuitenkin mies seisoskeli uima-altaan reunalla (se on sen verran korkealla että näkymät pöpelikköön ovat hyvät) ja huomasi yhtäkkiä tuijottavansa kojoottia. Se oli hyvinkin lähellä aidan toisella puolella. Kaksilahkeisesta tuijottajasta tyrmistynyt kojootti läksi kuulemma hyvin nopeasti takaisin pusikkoon. Mä puolestani tein viimeisimmän kojoottikohtaamiseni hevosen kanssa parisen viikkoa sitten. Kävelylenkillä ollessamme tulimme ilmeisesti yllättäen mutkan takaa, sillä suoraan reitillemme osunut kojootti näytti aidosti hämmästyneeltä kun bongahdimme puskasta sen ladulle, arpoi pari sekuntia kumpaan suuntaan karauttaisi karkuun ja lopulta singahti suin päin lähimpään pusikkoon.










Pöpelikkö pilkistää takapihan aidan takaa... Ja tältä se näyttää aidan yli kurkattuna.

Pääpalkinnon erikoisimmasta tontille tunkijasta saa kuitenkin ilveskaksikko. Olin tuossa taannoin lukemassa olohuoneen lattialla lehtiä kun vieressä lekotellut kissa yhtäkkiä nosti karvat pystyyn ja hiippaili ikkunaan tuijottamaan jotain (olohuoneesta on isot ikkunat takapihalle). Mä ehdin nähdä aidan päällä vain jonkin oranssin eläimen, kuin hyvin isokokoisen kissan, kun se jo siirtyi naapurin aidan päälle. Uteliaana tietysti ampaisin ulos tiirailemaan mistä oli kyse, kiipesin oikein puutarhatuolille että näkisin korkean aidan yli, ja samantien loksahti leuka alas kun näin naapurin aidan päällä tasapainottelemassa kaksi keskenkasvuista bobcatia. Jos olenkin alkanut epäillä taannoista puumahavaintoani, niin näistä ei ollut epäilystäkään: töpöhännät, tupsukorvat ja pilkullinen oranssihtava turkki paljastivat seikkailevat sankarit. Mä tietysti karautin salamana sisään, käänsin puoli kämppää nurin kunnes löysin kamerani ja singahdin takaisin keikkumaan puutarhatuolille. Kaverukset olivat valitettavasti sillävälin jatkaneet jo matkaa seuraavan talon aidalle, joka on selvästi alempana kuin naapurin, joten siinä jäi taas kerran viikon luontokuva nappaamatta...

Ja siis kaikista näistä seikkailijoista huolimatta asumme siis tosiaankin kaavoitetulla kaupunkialueella, emme missään Teksasin takalandella?! Jos meillä on näin ruuhkaista, niin siellä sitten varmaan karhut köllöttelevät terasseilla, puumat lekottelevat ajoväylillä, opossumit ja armadillot kisaavat takapihalla ja krokotiilit viilentyvät uima-altaissa?!