Simpura, voisinko joku vuosi opetella seurailemaan sääennustuksia? Täällä Teksasin keväässä se voisi olla kokolailla suotavaa.
Tänään läksin liikenteeseen vasta yhdentoista jälkeen aamupäivällä kun käytin aamun tehokkaasti koneella. Sitten erääseen mööttiin, asioita hoitelemaan ja lopulta iltapäivällä kohti talliakin. Ihanan lämmin ja aurinkoinen päivä!
Matkalla auton alle yritti ehtiä joku irralleen päässyt koira, mutta onneksi meidän kaistan väki ehti sopuisasti jarrutella ilman kolhuja kellekään osapuolelle. Sen sijaan naapurikaistalla rutistettiin vähän peltiä kun joku äkkijarrutti koiran vuoksi... Sen mitä ehdin nähdä niin koira jatkoi kyllä iloisesti karkumatkaansa, mutta muutamat autot jäivät tien poskeen puskurit vallattomasti vinksallaan.
Just ennen tallia mun autoradio sekosi tai niin mä luulin kun se alkoi pitää jotain ihme piipitystä ja vinkunaa, ihan kuin joku faksilinjan ääni. Sitten tulikin National Weather Servicen varoitus että Tarrant Countyssä, eli viereisessä kunnassa on annettu tornadovaroitus, sillä siellä on nähty jo suppilopilven muodostuvan. Annettiin jo ennustuksia mihin ja milloin tornado iskee. O-ou! Taivaanrannasta äkkiseltään ilmestyneet pahaenteisen tummat pilvet alkoivatkin päästellä antiaan juuri kun ehdin tallin pihaan.
Siinä sitten pähkäilemään että onko järkevää jäädä tallille vai lähteä kotiin. Pyyhkiikö tornado tallin taivaisiin vai onko itsemurha lähteä jättiukkosten keskelle ajamaan kotiin? Soitto miehelle ja passitus tsekkaamaan netistä onko tallin paikkakunnalle, Denton Countyyn, annettu jotain varoituksia. Ei ollut muuta kuin varoitus isoista 1-2 tuuman rakeista, joten ei kai muuta kuin leikkimään hepan kanssa.
Löysin tallin nurkasta pölyttyneen radion, joka suostui vielä pelittämäänkin, joten väänsin kanavat kaakkoon ja kuuntelin säännöllisin väliajoin lähetyksen keskeyttäviä varoituksia tarkasti. Aina nousi kyllä niskavillat pystyyn kun se varoitusta ennakoiva piipitys alkoi... En arvannut lähteä hevosen kanssa liikenteeseen jos vaikka täytyy seuraavana hetkenä alkaa etsimään suojaa jostakin, joten käytin ajan ahkerasti hevosesta yhäkin vaan irtoavan talvikarvan parturointiin, harjakin tuli siinä nypittyä ja häntäkin selvitettyä...
Ukkosta saatiin ihan railakkaasti ja tallin peltikatolla napsuivat ensin jättimäiset vesipisarat ja sitten rakeet. Siinä vaiheessa mä karautin pelastamaan auton pihalta ja ajoin sen syvälle talliin (tallimme on sellainen leveäkäytäväinen avotalli). Tallin nurkilla saatiin tosin vaan sellaisia pikkurillinpään kokoisia rakeita, mutta ihan vieressä Flower Moundissa oli uutisten kuvien perusteella saatu paikoin pingispallon kokoisia kimpaleita ja olipa joukossa joku nyrkin kokoinenkin mötikkä. Sellaisetpa ne laittavat auton pellit ihan uuteen kuosiin. Teksasilaista kevätmuotia!
Tallin seudulla nähtiin onneksi vaan riehakkaita ukkosia, mutta ihan lähellä Lewisvillessä nähtiin suppilopilven alku ja sen epäiltiin muuttuvan tornadoksi asti ja pyyhkivän Lewisville-järven yli mutta onneksi toiseen suuntaan, sillä hyvin lähellä kyseistä lätäkköähän sijaitsee juuri meidän talli... Kaukaa kantautuivat tornadopillien varoitusäänet.
Ja ihan yhtälailla kuin myrsky alkoi, se myös laantui. Taivas kirkastui, puhurituulet loppuivat ja linnut alkoivat taas kevätlaulunsa. Kaatosateesta muistuttivat enää ääriään myöten tursuilevat katuojat. Huh, ei onneksi sen räväkämpää menoa tällä kertaa, mutta ensi kerralla vastaavassa tilanteessa olisin kyllä mieluummin kotona etsimässä suojaa kellarista...
Täällä vähän virallisempaa uutisointia tämän päivän hässäkästä. Ja viisaammat täällä jo varoittelivat että you ain't seen nothing yet... Äääk! No meikähän tässä jo ahkerasti pakkailee laukkujaan Suomen reissua varten että jospas olisin sujuvasti ihan muissa maisemissa pahimman tornadokauden ajan...
maanantai 31. maaliskuuta 2008
sunnuntai 30. maaliskuuta 2008
Pärinäpoikia
Sunnuntai-illan ratoksi olimme kamerakerhon koplalla liikenteessä Greenville Avenuella lähellä Dallasin keskustaa. Kyseisen kadun varrelle on ryhmittynyt erinäinen joukkio baareja, pubeja ja ravintoloita, joista osa on erityisesti prätkähemmojen kantapaikkoja. Terassit olivat hellesään ansiosta täyteen ammuttuja ja fiilis oli käsin kosketeltava. Tässä muutamia kuvia.
lauantai 29. maaliskuuta 2008
Rokulipäivä
...vai olikohan se sittenkin ihan aidosti ja rehellisesti vaan krapulapäivä...? Tällä viikolla on tullut huiskittua taas ihan kiitettävästi pitkin poikin. On ollut treffejä milloin minkäkin kaveriporukan kesken, vähän töitä, yksi asunnonnäyttö, aiemmin mainittu keikka Arboretumiin ja parit synttäribileetkin.
Viuhahdusviikko olikin sitten hyvä päättää perjantai-iltana muutama drinkki kurkkuun kulauttaen. Jotenkin olikin sellainen yleisvitutus päässyt kiipimään sellaiselle asteikolle, että taisi olla jo aikakin hieman nollata. Muutaman tuttavapariskunnan kera käytiin ensin syömässä Gaylord Texanin Sports Barissa, jossa miesväkeä taisi harmittaa se, että kaikki rötkötys-löhönojatuolit aivan jättivaltavan skriinin edessä oli jo varattu... Ruoka oli kyllä hyvää ja seura yhtälailla!
Sporttibaarista suoriuduttiin jo pienoisessa nousuhumalassa Glass Cactus -nimiseen yökerhoon. Musaa riitti, drinkkejä riitti ja 70-luvun hittejä rallattava Le Freak -bändi oli just hauska. Parasta paikassa oli kyllä valtava patio, joka ulottui Grapevine-järven rantaan saakka. Pakkohan siellä oli sitten hytistä koleassa illassa ihan vaan raikkaan järvi-ilman vuoksi ;). No, onneksi pöhöttävät kaasulämmittimet toivat vähän iloa elämään. Ihan jees mesta ja jees meininki oli! Loppuillasta olimme tosin todistamassa a) kuinka monta desibeliä alkoholin alaisessa tilassa oleva amerikkalaisnaishenkilö voi oikein päästellä, b) kuinka monta Oh My God -lausahdusta mahtuu yhteen lauseeseen ja c) kuinka reilussa (???) humalatilassa olevat amerikkalaiset rietastuvat ja tanssivat niin että meikäläiset rempseät nuoretparitkin olivat jo ihan siveyden sipuleina. Oh My God mitä menoa!
Kimppataksi himppeen oli aika rallimeinkiä ja epäiltiin jo ääneen kuskijannun olevan joku Nascar-kuski... Hengissä perille yhtäkaikki. Yön tunteina suunniteltiin tietysti jo seuraavia bileitä rantalentiksen, grillauksen, mölkyn ja vappuriekkumisen merkeissä. Jou! Elämähän on yhtä juhlaa vaan!
Tänään juhlafiilikset olivat tosin aika latteat. Vaikkei mitään major katastrofikrapulaa ollutkaan, en jaksanut hilautua ulos lainkaan, mies haki krappariruoaksi kinkkiä ja enimmäkseen vaan möllötin sohvalla itsesäälissä. Välillä sit näinkin.
Viuhahdusviikko olikin sitten hyvä päättää perjantai-iltana muutama drinkki kurkkuun kulauttaen. Jotenkin olikin sellainen yleisvitutus päässyt kiipimään sellaiselle asteikolle, että taisi olla jo aikakin hieman nollata. Muutaman tuttavapariskunnan kera käytiin ensin syömässä Gaylord Texanin Sports Barissa, jossa miesväkeä taisi harmittaa se, että kaikki rötkötys-löhönojatuolit aivan jättivaltavan skriinin edessä oli jo varattu... Ruoka oli kyllä hyvää ja seura yhtälailla!
Sporttibaarista suoriuduttiin jo pienoisessa nousuhumalassa Glass Cactus -nimiseen yökerhoon. Musaa riitti, drinkkejä riitti ja 70-luvun hittejä rallattava Le Freak -bändi oli just hauska. Parasta paikassa oli kyllä valtava patio, joka ulottui Grapevine-järven rantaan saakka. Pakkohan siellä oli sitten hytistä koleassa illassa ihan vaan raikkaan järvi-ilman vuoksi ;). No, onneksi pöhöttävät kaasulämmittimet toivat vähän iloa elämään. Ihan jees mesta ja jees meininki oli! Loppuillasta olimme tosin todistamassa a) kuinka monta desibeliä alkoholin alaisessa tilassa oleva amerikkalaisnaishenkilö voi oikein päästellä, b) kuinka monta Oh My God -lausahdusta mahtuu yhteen lauseeseen ja c) kuinka reilussa (???) humalatilassa olevat amerikkalaiset rietastuvat ja tanssivat niin että meikäläiset rempseät nuoretparitkin olivat jo ihan siveyden sipuleina. Oh My God mitä menoa!
Kimppataksi himppeen oli aika rallimeinkiä ja epäiltiin jo ääneen kuskijannun olevan joku Nascar-kuski... Hengissä perille yhtäkaikki. Yön tunteina suunniteltiin tietysti jo seuraavia bileitä rantalentiksen, grillauksen, mölkyn ja vappuriekkumisen merkeissä. Jou! Elämähän on yhtä juhlaa vaan!
Tänään juhlafiilikset olivat tosin aika latteat. Vaikkei mitään major katastrofikrapulaa ollutkaan, en jaksanut hilautua ulos lainkaan, mies haki krappariruoaksi kinkkiä ja enimmäkseen vaan möllötin sohvalla itsesäälissä. Välillä sit näinkin.
torstai 27. maaliskuuta 2008
Tyylillä, ei taidolla
Ou jee. Ratsastin tänään sitten ekaa kertaa eläissäni korkokengät jalassa. Sellaiset sievät Mary Jane -tyyliset pistokkaat ihan, joissa oli vielä avonainen kantapää. Katsos tyyli ennen kaikkea! Valitettavasti olo ei tallitoverin hurraamisesta huolimatta ollut tyylikäs. Enemmänkin tyhmä. (Huonosta muistista kärsii koko keho. Mitäs unohdin kaikki viidet eri tallikenkäni himaan! Ja suomalaisella sisulla olin tietysti tallilla että noi voi sun halavattu, kun kerta tänne asti on hilauduttu niin totta pirskaleessa sitten ratsastankin...)
Kukka ja kaverit
Keskiviikkona olimme pienellä mutta pippurisella naisporukalla ekskursiolla Dallas Arboretumissa, joka on Dallasin itäpuolella White Rock -järven rannalla sijaitseva iso puistoalue. Kevät näyttikin olevan erityisen mainio vierailuajankohta, sillä puisto oli yhtä kukkamerta. Istutuspenkeissä kukoisti niin monenlaista erilaista ja eriväristä tulppaania, orvokkia, narsissia sun muuta liljaa etten varmaan koskaan ole noin valtavaa kirjoa nähnyt. Atsaleapensaitakin löytyi monissa eri sävyissä valkoisesta terrakottaan ja omena-, persikka- ja kirsikkapuutkin kukkivat sielunsa kyllyydestä. Aivan ihanaa, jotenkin rauhoittavan ja virkistävän kaunista! Tänne vaan kaikki kriminaalit pakkohoitoon niin jo on ihme jollei ala mieli puhdistua.
Retken kruunasi tietysti huvimajassa vietetty nyyttärihenkinen pikniktuokio. Siinä sitä taas kerran kelpasi hymistellä miten ihanaa elämä on :). Hyvä ruoka (ja pari miljoonaa kukkaa kanssa) - parempi mieli.
Tässä vähän kuvasatoa!
Retken kruunasi tietysti huvimajassa vietetty nyyttärihenkinen pikniktuokio. Siinä sitä taas kerran kelpasi hymistellä miten ihanaa elämä on :). Hyvä ruoka (ja pari miljoonaa kukkaa kanssa) - parempi mieli.
Tässä vähän kuvasatoa!
maanantai 24. maaliskuuta 2008
Päivän hitti
Kuulin tän biisin tänään radiosta ekaa kertaa: Carlos Santanan & Chad Kroegerin (Nickelbackin laulajanakin tunnettu) yhteisbiisi Into the Night. Nam! Nousi samantien mun suosikkilistalle :P.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2008
168 cm höpönassua
Nonni, nyt se on oikein virallisella mitalla todennettu. Herra Hevonen on 16.2 hands high eli kämmenleveyttä korkea. Tämä vastaa senteissä 168:aa. Oho! Sain ihan kuin bonuspalkintona 3 cm lisää hevosta halittavaksi! Hevosen taannoisessa myynti-ilmoituksessa nimittäin mainostettiin sen olevan 16.1 hh, joka vastaa n. 165 cm:ä. Liekö mittaus mennyt vähän hutiin, tullut arviointivirhe vai korkeutta tieten tahtoen pienennetty: täällä nimittäin kaikki yli 16 hh hevoset ovat valtaväestön mielestä kauheita korsteeneja, joten isojen hevosten mittatuloksia pienennellään monesti tahallaan myyntitarkoituksessa. Koska eurooppalaisen mittapuun mukaan Hummer on ihan normikokoinen hevoselikko, tuntuu monesti suorastaan koomiselta kun tallitoverit huokailevat kilpaa että herranjestas sun hevoses on jättimäinen!!! Miten sä edes pääset sinne selkään?! Sitten kun kipuan sinne ihan normaalisti ilman mitään jakkaroita niin hyvä etten saa valtaisia aploodeja, aaltoja ja kumarruksia...
Herra Höpönassu harrasti tällä viikolla vaihtoehtoista liikuntaa. Alkuviikosta hyppäsimme pitkästä aikaa kun ulkokenttä oli kerrankin kunnossa (se menee sateiden jäljiltä ensin suomaiseksi mutalöllöksi ja kovettuu sitten sementiksi). Muistiinpano itselle: voitko yrittää hypyttää säännöllisesti, ilman kolmen viikon välejä?!? Meinasi nimittäin olla hieman ylitsevuotavan riemukasta menoa. Ihme että kuolaimet ovat vielä ehjät kun hevonen järsi niitä innostuksensa pauloissa kuin purukumia. Kun este lähestyi horisontissa, alkoi hevonen suorastaan väen vängällä punkemaan kohti sitä jalat ilmaa kauhoen. Välillä oli pakko olla päästämättä hevosta esteelle kun kontrollista oli enää muisto jäljellä. Aiotut harjoitukset saatiin kuitenkin vietyä läpi ja vieläpä kohtuullisella kunnialla. Ratsastuksen jälkeen mun ääni oli tosin lähes kadoksissa kun sain hokea rauhoittavia whoa'ta ja ptruu'ta yhtenään.
Muutenkin välillä tuntuu että olen joidenkin paikallisten silmissä harvinaisen uhkarohkea kauhukakara. Meidän tallilla tosi harva hyppää yleensäkään (tallin väestö koostuu paljolti tädeistä, joita alkaa jo hitaassa ravissa huimata...) ja ne jotka hyppäävät, omaavat sellaiset hevoset, joilla mun mielestä on jo toinen jalka haudassa. Eräällä naisella on hieno hevonen ja hän on kiinnostunut hyppäämisestä, mutta ei kuulemma missään nimessä voi hypätä vielä ennen kuin hevosella on vähän enemmän disciplineä, kuria ja hallintaa. Hyvänen aika, kyseistä hevosta voi kääntää kymmenpennisellä missä tahansa askellajissa ihan niin kuin haluaa! Että minkähänlaista hallintaa saisi vielä lisätä? Mä taas olen vähän sitä koulukuntaa että kun hevoselta löytyy jarru ja kaasu ja edes jonkinlainen motoriikka, niin puomeille ja sen jälkeen esteille vaan. Ne on vaan hyvää vaihtelua ja jostakinhan sitä on aloitettava. Harjoitus tekee mestarin!
Eilen hyppäsimme vielä toisen kerran tällä viikolla; loikimme maastotarhan tukkeja, ojia ja pientä halkopinoa. Hevosella oli hauskaa, as usual, mutta tämä kerta meni jo hallitummin. Kun päästin pidemmän pätkän vähän reippaampaa, isompaa laukkaa, oli pelkästään istuntaa aavistuksen tiivistämällä ja vatsaa napakoittaessa hevonen takaisin ruodussa ja tarkkana. Kutsuiskohan kenttäradat joku vuosi?
Perjantai oli silti viikon vaihtoehtoisin päivä. Silloin nimittäin teimme erinäisiä Parellin harjoituksia maastakäsin ja tallitoveri lainasi jättimäistä (about metrin halkaisija) hevosille leluksi tarkoitettua jalkapallokuvioitua palloa. Hummerilta lensi ensin silmät päästä ja se oli ihan sitä mieltä että hänen persoonansa ei kyllä mitenkään mahdu samalle areenalle valkomustan omituisuuden kanssa. Pientä tanssahtelua ja sieraimet levällään kovaääninen PRÖÖÖÖÖT. Koska karvapalleroiseeni on pääsiäispupun lisäksi risteytetty ilmeisesti myös kissaa, ei se voinut vastustaa uteliaisuuttaan, vaan nopeasti lähestyi palloa, tutki, nuuhki, haisteli. Töykki turvallaan ja välillä jalallaan. Pallo veti puoleensa kuin magneetti - kun se vieri pitkin areenaa, oli hevonen heti perässä. Pallo oli huisin hauska niin kauan kun se vieri hevosesta poispäin, mutta välillä se saattoi vaihtaa suuntaa itsekseen ja vieriä kohti hevosta. E-p-ä-i-l-y-t-t-ä-v-ä-ä-!!!! Prööt, vinkaus ja loikka kauemmaksi. Jälleen kerran manasin kun ei ollut kameraa mukana, sen verran koomista kotivideomateriaalia nähtiin.
Mä en tiedä olenko minä vai hevonen joku ihmeellinen elikkomagneetti, mutta viime viikon maastolenkillä näimme sekä suden että kolmijalkaisen kojootin! Mitä sitä tavallisista linnuista ja jänöistä tai edes laumallisesta peuroja. On sitä nähty joku tunnistamaton iso kissaeläinkin. Ja nyt sitten nuo kaksi koiraeläintä samalla reissulla.
No susiahan ei tällä leveyspiirillä vapaana kuljeksi. Naapurustossa asuva rouva sattui olemaan maastolenkillä totuttamassa nuorta hevostaan maastoihin, mukanaan joku huskyn näköinen, sutta muistuttava koira. Paksuvillainen elikko porhalsi täyttä päätä jokeen uimaan ja näytti nauttivan hellepäivän viilennyksestä täysin rinnoin. Se ei suostunut vastaamaan emäntänsä kutsuun, vaan porskutteli kylpyynsä tyytyväisenä, joten ylitimme sitten joen elikko vieressämme. Hummeria tosin epäilytti, eikä se suostunut laittamaan kinttujaan samaan veteen missä elikko lillui, vaan ponkaisi aimo-banzailla veden yli. Sittemmin emäntä kertoi, että koira ei itseasiassa ollut koira vaan Kanadasta salakuljetettu susi, jonka emä oli ollut kesysusi. Rouva itse ei ollut sutta tänne tuonut, vaan oli sen erinäisten mutkien kautta pelastanut. Manaili kyllä että eivät sudet Teksasin kuumuuteen kuulu, meinaavat saada lämpöhalvauksen kesäisin eivätkä ne muutenkaan mitään lemmikkejä ole.
Etteikö tuossa olisi ollut päiviteltävää yhdelle maastolenkille, niin kotiinpäin palatessamme törmäsimme eräässä mutkassa kolmijalkaiseen kojoottiin. Tai siis oli sillä kaikki neljä jalkaa paikallaan, mutta oli ilmeisesti loukannut toisen takajalkansa, sillä se ei astunut sillä ollenkaan. Karulla tavalla kaunis ketun ja koiran risteytykseltä näyttävä elikko siirtyi tieltämme metsän siimekseen, mutta jäi tosi lähelle tiiraamaan etenemistämme. Pysähdyin oikein sitä katsomaan ja se vaan killitti takaisin. Lopulta se kääntyi ja lähti hiljalleen jolkottamaan menojaan.
Mitähän seuraavaksi? Laumallinen seeproja? Elefantti? Sapelihammastiikeri? Kuka tässä kohta uskaltaa enää maastoon mennä?! Hevonen saa mennä itekseen kun ei näytä erinäisistä elikoista yhtään piittaavan.
Herra Höpönassu harrasti tällä viikolla vaihtoehtoista liikuntaa. Alkuviikosta hyppäsimme pitkästä aikaa kun ulkokenttä oli kerrankin kunnossa (se menee sateiden jäljiltä ensin suomaiseksi mutalöllöksi ja kovettuu sitten sementiksi). Muistiinpano itselle: voitko yrittää hypyttää säännöllisesti, ilman kolmen viikon välejä?!? Meinasi nimittäin olla hieman ylitsevuotavan riemukasta menoa. Ihme että kuolaimet ovat vielä ehjät kun hevonen järsi niitä innostuksensa pauloissa kuin purukumia. Kun este lähestyi horisontissa, alkoi hevonen suorastaan väen vängällä punkemaan kohti sitä jalat ilmaa kauhoen. Välillä oli pakko olla päästämättä hevosta esteelle kun kontrollista oli enää muisto jäljellä. Aiotut harjoitukset saatiin kuitenkin vietyä läpi ja vieläpä kohtuullisella kunnialla. Ratsastuksen jälkeen mun ääni oli tosin lähes kadoksissa kun sain hokea rauhoittavia whoa'ta ja ptruu'ta yhtenään.
Muutenkin välillä tuntuu että olen joidenkin paikallisten silmissä harvinaisen uhkarohkea kauhukakara. Meidän tallilla tosi harva hyppää yleensäkään (tallin väestö koostuu paljolti tädeistä, joita alkaa jo hitaassa ravissa huimata...) ja ne jotka hyppäävät, omaavat sellaiset hevoset, joilla mun mielestä on jo toinen jalka haudassa. Eräällä naisella on hieno hevonen ja hän on kiinnostunut hyppäämisestä, mutta ei kuulemma missään nimessä voi hypätä vielä ennen kuin hevosella on vähän enemmän disciplineä, kuria ja hallintaa. Hyvänen aika, kyseistä hevosta voi kääntää kymmenpennisellä missä tahansa askellajissa ihan niin kuin haluaa! Että minkähänlaista hallintaa saisi vielä lisätä? Mä taas olen vähän sitä koulukuntaa että kun hevoselta löytyy jarru ja kaasu ja edes jonkinlainen motoriikka, niin puomeille ja sen jälkeen esteille vaan. Ne on vaan hyvää vaihtelua ja jostakinhan sitä on aloitettava. Harjoitus tekee mestarin!
Eilen hyppäsimme vielä toisen kerran tällä viikolla; loikimme maastotarhan tukkeja, ojia ja pientä halkopinoa. Hevosella oli hauskaa, as usual, mutta tämä kerta meni jo hallitummin. Kun päästin pidemmän pätkän vähän reippaampaa, isompaa laukkaa, oli pelkästään istuntaa aavistuksen tiivistämällä ja vatsaa napakoittaessa hevonen takaisin ruodussa ja tarkkana. Kutsuiskohan kenttäradat joku vuosi?
Perjantai oli silti viikon vaihtoehtoisin päivä. Silloin nimittäin teimme erinäisiä Parellin harjoituksia maastakäsin ja tallitoveri lainasi jättimäistä (about metrin halkaisija) hevosille leluksi tarkoitettua jalkapallokuvioitua palloa. Hummerilta lensi ensin silmät päästä ja se oli ihan sitä mieltä että hänen persoonansa ei kyllä mitenkään mahdu samalle areenalle valkomustan omituisuuden kanssa. Pientä tanssahtelua ja sieraimet levällään kovaääninen PRÖÖÖÖÖT. Koska karvapalleroiseeni on pääsiäispupun lisäksi risteytetty ilmeisesti myös kissaa, ei se voinut vastustaa uteliaisuuttaan, vaan nopeasti lähestyi palloa, tutki, nuuhki, haisteli. Töykki turvallaan ja välillä jalallaan. Pallo veti puoleensa kuin magneetti - kun se vieri pitkin areenaa, oli hevonen heti perässä. Pallo oli huisin hauska niin kauan kun se vieri hevosesta poispäin, mutta välillä se saattoi vaihtaa suuntaa itsekseen ja vieriä kohti hevosta. E-p-ä-i-l-y-t-t-ä-v-ä-ä-!!!! Prööt, vinkaus ja loikka kauemmaksi. Jälleen kerran manasin kun ei ollut kameraa mukana, sen verran koomista kotivideomateriaalia nähtiin.
Mä en tiedä olenko minä vai hevonen joku ihmeellinen elikkomagneetti, mutta viime viikon maastolenkillä näimme sekä suden että kolmijalkaisen kojootin! Mitä sitä tavallisista linnuista ja jänöistä tai edes laumallisesta peuroja. On sitä nähty joku tunnistamaton iso kissaeläinkin. Ja nyt sitten nuo kaksi koiraeläintä samalla reissulla.
No susiahan ei tällä leveyspiirillä vapaana kuljeksi. Naapurustossa asuva rouva sattui olemaan maastolenkillä totuttamassa nuorta hevostaan maastoihin, mukanaan joku huskyn näköinen, sutta muistuttava koira. Paksuvillainen elikko porhalsi täyttä päätä jokeen uimaan ja näytti nauttivan hellepäivän viilennyksestä täysin rinnoin. Se ei suostunut vastaamaan emäntänsä kutsuun, vaan porskutteli kylpyynsä tyytyväisenä, joten ylitimme sitten joen elikko vieressämme. Hummeria tosin epäilytti, eikä se suostunut laittamaan kinttujaan samaan veteen missä elikko lillui, vaan ponkaisi aimo-banzailla veden yli. Sittemmin emäntä kertoi, että koira ei itseasiassa ollut koira vaan Kanadasta salakuljetettu susi, jonka emä oli ollut kesysusi. Rouva itse ei ollut sutta tänne tuonut, vaan oli sen erinäisten mutkien kautta pelastanut. Manaili kyllä että eivät sudet Teksasin kuumuuteen kuulu, meinaavat saada lämpöhalvauksen kesäisin eivätkä ne muutenkaan mitään lemmikkejä ole.
Etteikö tuossa olisi ollut päiviteltävää yhdelle maastolenkille, niin kotiinpäin palatessamme törmäsimme eräässä mutkassa kolmijalkaiseen kojoottiin. Tai siis oli sillä kaikki neljä jalkaa paikallaan, mutta oli ilmeisesti loukannut toisen takajalkansa, sillä se ei astunut sillä ollenkaan. Karulla tavalla kaunis ketun ja koiran risteytykseltä näyttävä elikko siirtyi tieltämme metsän siimekseen, mutta jäi tosi lähelle tiiraamaan etenemistämme. Pysähdyin oikein sitä katsomaan ja se vaan killitti takaisin. Lopulta se kääntyi ja lähti hiljalleen jolkottamaan menojaan.
Mitähän seuraavaksi? Laumallinen seeproja? Elefantti? Sapelihammastiikeri? Kuka tässä kohta uskaltaa enää maastoon mennä?! Hevonen saa mennä itekseen kun ei näytä erinäisistä elikoista yhtään piittaavan.
Sunday Church / Munametsällä
Amerikassa, etenkin tässä maanosassa, ollaan tunnetusti aika uskovaista väkeä. Kirkkoja on ympäristössä kuin sieniä sateella. Sunnuntaisin kaikki kunnolliset ja tunnolliset suuntaavat kirkkoon ja sen kyllä huomaa: liikenne on paikoin ihan sekaisin ja toisaalla on jopa poliisit ohjaamassa liikennettä kun ihmismassat vyöryvät poispäin jumalanpalveluksista.
Pääsiäisen aikaan messuja on vielä tavallista tiuhempaan: kirkossa kävijä voi valita itselleen sopivimman messuajan esim. kategoriasta sunrise, breakfast tai lunch (mitään ruokaa noissa ei tosin nimestä huolimatta tarjoilla, viittaavat vaan messuaikaan). Tallitoveri mainitsi olleensa aamumessussa klo 6.30. Kyseinen messu pidettiin poikkeuksellisesti kirkon pihamaalla, jota varsin kolea aamu ei tosin oikein suosinut, joten päivää varten hankittu pääsiäismekko jäi kuulemma käyttämättä.
Kirkon jälkeen hyvin monet suuntaavat aamiaiselle johonkin ravintolaan. Yksi suosituimmista paikoista on IHOP (International House of Pancakes), johon on sunnuntaiaamuisin toisinaan jonoa reilusti pihamaan puolelle asti...
Pääsiäisviikonlopun erikoisuus on Egg hunting eli munanmetsästys. Tämä voidaan suorittaa pienimuotoisesti kotipihalla: äiti piilottelee pääsiäismunia pitkin puutarhaa ja lapset sitten kirmaavat ympäriinsä etsimässä munia pieniin sieviin koreihinsa. Myös monet kirkot ja isot yhdistykset järjestävät vastaavia munanmetsästystapahtumia. Pihamaa on värikästä satoa täynnä ja kymmenet lapset parveilevat niitä poimimassa riemusta hihkuen.
Meidän pääsiäiseen ei kuulunut niin kirkkoa, IHOPia kuin munanmetsästystäkään kun suosikkisuklaamunat olivat kaupasta loppuneet. Vähänks me ollaan booooooriiiing.
Pääsiäisen aikaan messuja on vielä tavallista tiuhempaan: kirkossa kävijä voi valita itselleen sopivimman messuajan esim. kategoriasta sunrise, breakfast tai lunch (mitään ruokaa noissa ei tosin nimestä huolimatta tarjoilla, viittaavat vaan messuaikaan). Tallitoveri mainitsi olleensa aamumessussa klo 6.30. Kyseinen messu pidettiin poikkeuksellisesti kirkon pihamaalla, jota varsin kolea aamu ei tosin oikein suosinut, joten päivää varten hankittu pääsiäismekko jäi kuulemma käyttämättä.
Kirkon jälkeen hyvin monet suuntaavat aamiaiselle johonkin ravintolaan. Yksi suosituimmista paikoista on IHOP (International House of Pancakes), johon on sunnuntaiaamuisin toisinaan jonoa reilusti pihamaan puolelle asti...
Pääsiäisviikonlopun erikoisuus on Egg hunting eli munanmetsästys. Tämä voidaan suorittaa pienimuotoisesti kotipihalla: äiti piilottelee pääsiäismunia pitkin puutarhaa ja lapset sitten kirmaavat ympäriinsä etsimässä munia pieniin sieviin koreihinsa. Myös monet kirkot ja isot yhdistykset järjestävät vastaavia munanmetsästystapahtumia. Pihamaa on värikästä satoa täynnä ja kymmenet lapset parveilevat niitä poimimassa riemusta hihkuen.
Meidän pääsiäiseen ei kuulunut niin kirkkoa, IHOPia kuin munanmetsästystäkään kun suosikkisuklaamunat olivat kaupasta loppuneet. Vähänks me ollaan booooooriiiing.
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Koukussa
Siis VOIKO olla jotain ihanampaa kuin Fazerin Salmiakkisuklaa?!? Mies osui taas kerran napakymppiin tuodessaan Suomen duunireissultaan tätä herkkua tuliaisiksi.
Vaikka miten koetin pihdata, pantata, säilöä ja säästää, niin lähes vuoden pakkovieroituksen vuoksi levy katosi kitaan ääntä nopeammin. Slurps! Onneksi käärepaperissa ei ollut mitään nuoltavaa, oisin varmaan ahmaissut senkin...
Vaikka miten koetin pihdata, pantata, säilöä ja säästää, niin lähes vuoden pakkovieroituksen vuoksi levy katosi kitaan ääntä nopeammin. Slurps! Onneksi käärepaperissa ei ollut mitään nuoltavaa, oisin varmaan ahmaissut senkin...
Duunimagneetti
Hiisi, ei pääse edes sanomaan että rahan tuloa ei voi estää, vaikka töitä meinaa nyt vaania joka nurkan takana! Mähän teen nyt sen jokusen päivän viikossa töitä tänne paikalliseen firmaan ja se on kyllä ollut nastaa. Kuittien näppäily koneelle on ilokseni laajentunut erinäisiin muihin taloushommiin ja jonkin verran ollaan jopa vilahdettu markkinoinnin tontillekin. Ensimmäinen palkkashekkikin on vastaanotettu ja sen ansaitsemalla arvolla ja kunnioituksella käyty henk.koht. tallettamassa tilille. Oli muuten ihan eri fiilis saada palkka konkreettisena shekkinä (niin aataminaikaista kuin se onkin...) kuin vaan automaattisesti tilille!
Suomifirmastakin kiepsahti yksi projekti täällä, vaikka niiden suuntimisen tähän osoitteeseen piti loppua jo vuodenvaihteessa. Hieman jo väläyteltiin että lisäprojektejakin saattaisi piipahtaa, mutta we'll see. Toisaalta ihan nastaa, noi ovat suht selkeitä proggiksia kun ovat jo vuosien varrelta tuttuja juttuja kaikille niiden parissa nyhrääville osapuolille.
Vapaaehtoisrintamalla on kaikenlaista puuhaa: Suominaisten johtokunnassa keikkuminen (ja sitä kautta erinäisten projektien hoitoa), webmasterina nörtteily (sivut pitäis pistää isommalla kädellä päivityksen alle jahka motsku saapuisi paikalle...) ja vanha tuttu kirjastotäteily.
No ihan kuin ei tolla määrällä saataisi kalenteria jo tukkoon alta aikayksikön niin mitä tekee meikäläinen: sanoo "okei" uusille töille! Jumaleissön mikä tampio! No mut kun Herran sanansaattaja itse soittaa ja kyselee että alkaisinko kirkon rahastonhoitajaksi niin miten siinä sitten sanot ei. Siitähän saa vielä salamasta päähän tai tornado tulee ja pyyhkäisee mut naapuriosavaltioon.
Nyt aion siis opetella sanomaan "ei". Niin että ihan turha tulla tuputtamaan mulle enää mitään pikkuprojekteja ja "ei täs mee kun tunti-pari kuussa" -juttuja. Kiitti kaunis, mut joutuu passaa. I'm all set.
Tästä taas näkee että ihminen se ei sitten ole tyytyväinen mihinkään. Ei ole kovinkaan montaa ikuisuutta sitten kun nyyhkin turhautumista ja toimettomuutta ja miten kaipaan töitä ja pölyttyvälle aivokopalle ensiapua. Sitä saa mitä tilaa!
Muutenkin pitäisi kyllä olla iloinen, sillä mun jobithan ovat yhtä kaikki siistiä sisähommaa. Just tossa viikonloppuna katselin erästä risteyksessä poukkoilevaa hemmoa, joka oli harjoittamassa palkkatyötään kävelevänä mainoksena. Lämpötila oli ihan reippahasti hellelukemissa ja aurinko porotti kuumana, mutta tämä hahmo oli kunnon vaatetuksessa jonka kruununa keikkui jättimäinen samettinen Uncle Sam -tyylinen jenkkilippuhattu. Siinä se hemmo huomiotaherättävästi poukkoili vilkkaan risteyksen laidalla, pyöritti, kieputti ja osoitteli kantamaansa jättikylttiä, joka mainosti lattiamateriaalien outlet-myymälän Grand Openingia. Että voihan sitä tienestinsä saada noinkin.
Suomifirmastakin kiepsahti yksi projekti täällä, vaikka niiden suuntimisen tähän osoitteeseen piti loppua jo vuodenvaihteessa. Hieman jo väläyteltiin että lisäprojektejakin saattaisi piipahtaa, mutta we'll see. Toisaalta ihan nastaa, noi ovat suht selkeitä proggiksia kun ovat jo vuosien varrelta tuttuja juttuja kaikille niiden parissa nyhrääville osapuolille.
Vapaaehtoisrintamalla on kaikenlaista puuhaa: Suominaisten johtokunnassa keikkuminen (ja sitä kautta erinäisten projektien hoitoa), webmasterina nörtteily (sivut pitäis pistää isommalla kädellä päivityksen alle jahka motsku saapuisi paikalle...) ja vanha tuttu kirjastotäteily.
No ihan kuin ei tolla määrällä saataisi kalenteria jo tukkoon alta aikayksikön niin mitä tekee meikäläinen: sanoo "okei" uusille töille! Jumaleissön mikä tampio! No mut kun Herran sanansaattaja itse soittaa ja kyselee että alkaisinko kirkon rahastonhoitajaksi niin miten siinä sitten sanot ei. Siitähän saa vielä salamasta päähän tai tornado tulee ja pyyhkäisee mut naapuriosavaltioon.
Nyt aion siis opetella sanomaan "ei". Niin että ihan turha tulla tuputtamaan mulle enää mitään pikkuprojekteja ja "ei täs mee kun tunti-pari kuussa" -juttuja. Kiitti kaunis, mut joutuu passaa. I'm all set.
Tästä taas näkee että ihminen se ei sitten ole tyytyväinen mihinkään. Ei ole kovinkaan montaa ikuisuutta sitten kun nyyhkin turhautumista ja toimettomuutta ja miten kaipaan töitä ja pölyttyvälle aivokopalle ensiapua. Sitä saa mitä tilaa!
Muutenkin pitäisi kyllä olla iloinen, sillä mun jobithan ovat yhtä kaikki siistiä sisähommaa. Just tossa viikonloppuna katselin erästä risteyksessä poukkoilevaa hemmoa, joka oli harjoittamassa palkkatyötään kävelevänä mainoksena. Lämpötila oli ihan reippahasti hellelukemissa ja aurinko porotti kuumana, mutta tämä hahmo oli kunnon vaatetuksessa jonka kruununa keikkui jättimäinen samettinen Uncle Sam -tyylinen jenkkilippuhattu. Siinä se hemmo huomiotaherättävästi poukkoili vilkkaan risteyksen laidalla, pyöritti, kieputti ja osoitteli kantamaansa jättikylttiä, joka mainosti lattiamateriaalien outlet-myymälän Grand Openingia. Että voihan sitä tienestinsä saada noinkin.
Rollercoaster
Teksasin kevät näyttääpi olevan samanlaista vuoristorataa kuin missä tahansa muualla. Tosin Teksasin tyyliin kaikki on isompaa ja suurempaa... Säätila voi näemmä ihan sujuvasti vaihtua edellisviikon lumisista tunnelmista seuraavan viikon aurinkoisiin hellepäiviin. Tai sitten - kuten tänään - Esteri on ottanut kaikki kaverinsakin pissimään meidän niskaan. Ukkostaa ihan yhtenään ja vettä tulee niin että kaikkialla tulvii.
Kevään merkkejä on ollut kaikkialla; metsäkukat ja puut ovat alkaneet kukkia ja nopeimmat yksilöt ovat kasvattaneet hiirenkorvansa jo lähes täysikasvuisiksi lehdiksi. Ensimmäiset kärpäset pöristelevät kömpelösti. Linnuilla, oravilla ja muilla metsän elikoilla tuntuu olevan kevättä rinnassa kun viihtyvät enemmän päällekkäin kuin vierekkäin.
Ihmisetkin tuntuvat heränneen talvihorroksesta, sillä nyt on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että viikonloppuisin pihojen puutarhat kansoittuvat kukkapenkeissä pyllistelevistä ihmisistä. Lenkki- ja ulkoilupoluillekin on ampaissut useampikin säistä nauttija ja kesäksi rantakuntoon pyrkivä.
Elikoiden karvanlähtö on luku sinänsä. Toisen katin sulkasato on jo siinä mittakaavassa että kohta joutuu jo sormella tökkimään karvakasaa todetakseen että onko siinä kissa itse vaiko siitä irtaantunut osa karvapehkoa. Hevosen talviturkista erkanemista on ollut havaittavissa jo viikkoja. Kaikkien maailman yhtälöiden mukaan sen karvamäärän perusteella mitä siitä on jo irronnut, hevosen pitäisi paraikaa olla kalju tai jopa miinuksen puolella - mutta mitä vielä: joka kerta kun sualla hipaseekin niin ilman täyttää pilvellinen pirullisen sähköisiä valkoisia karvoja. Tallilta poistuessani voisinkin suoraan mennä johonkin lasten kauhukekkereille esittämään lumimiestä valkoisessa päästä varpaisiin karvapuvussani. Auton sisustakin tykkää kun saa tallilta palatessani hieman pehmeitä elementtejä ankean karuun sisustukseensa (mies vaan ei ole ymmärtänyt vielä tätä pointtia...) - thank god nahkaverhoiluista, kangasverhoilustahan voisimme nyppiä karvoja irti vielä joulukuussa...
Varmin kevään merkki lienee kuitenkin Spring Break eli kevätlomaviikko, jota täällä paraikaa vietetään. Tuntuu että paikat ovat täynnä porukkaa kun kerrankin on aikaa käydä perheen kesken siellä sun täällä. Lomakohteet ovat pullollaan lomailevia perheitä sekä opinnoista irtiottoa ottavia opiskelijoita. Spring Break -perinteisiin etenkin noissa rantalomakohteissa kuuluu kuulemma myös tissien vilauttelu. Ihan tuosta noin vaan tai vaikkapa drinkkiä vastaan. Lähinnä tämä tietysti koskee hehkeiden opiskelijatyttösten rintavarustuksen paljastelua, tuskinpa keski-ikää lähentelevän perheenäidin riippakannut jaksavat ketään muuta kuin kauhistuttaa. Että sellaista kevättraditiota täällä.
Kevään merkkejä on ollut kaikkialla; metsäkukat ja puut ovat alkaneet kukkia ja nopeimmat yksilöt ovat kasvattaneet hiirenkorvansa jo lähes täysikasvuisiksi lehdiksi. Ensimmäiset kärpäset pöristelevät kömpelösti. Linnuilla, oravilla ja muilla metsän elikoilla tuntuu olevan kevättä rinnassa kun viihtyvät enemmän päällekkäin kuin vierekkäin.
Ihmisetkin tuntuvat heränneen talvihorroksesta, sillä nyt on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että viikonloppuisin pihojen puutarhat kansoittuvat kukkapenkeissä pyllistelevistä ihmisistä. Lenkki- ja ulkoilupoluillekin on ampaissut useampikin säistä nauttija ja kesäksi rantakuntoon pyrkivä.
Elikoiden karvanlähtö on luku sinänsä. Toisen katin sulkasato on jo siinä mittakaavassa että kohta joutuu jo sormella tökkimään karvakasaa todetakseen että onko siinä kissa itse vaiko siitä irtaantunut osa karvapehkoa. Hevosen talviturkista erkanemista on ollut havaittavissa jo viikkoja. Kaikkien maailman yhtälöiden mukaan sen karvamäärän perusteella mitä siitä on jo irronnut, hevosen pitäisi paraikaa olla kalju tai jopa miinuksen puolella - mutta mitä vielä: joka kerta kun sualla hipaseekin niin ilman täyttää pilvellinen pirullisen sähköisiä valkoisia karvoja. Tallilta poistuessani voisinkin suoraan mennä johonkin lasten kauhukekkereille esittämään lumimiestä valkoisessa päästä varpaisiin karvapuvussani. Auton sisustakin tykkää kun saa tallilta palatessani hieman pehmeitä elementtejä ankean karuun sisustukseensa (mies vaan ei ole ymmärtänyt vielä tätä pointtia...) - thank god nahkaverhoiluista, kangasverhoilustahan voisimme nyppiä karvoja irti vielä joulukuussa...
Varmin kevään merkki lienee kuitenkin Spring Break eli kevätlomaviikko, jota täällä paraikaa vietetään. Tuntuu että paikat ovat täynnä porukkaa kun kerrankin on aikaa käydä perheen kesken siellä sun täällä. Lomakohteet ovat pullollaan lomailevia perheitä sekä opinnoista irtiottoa ottavia opiskelijoita. Spring Break -perinteisiin etenkin noissa rantalomakohteissa kuuluu kuulemma myös tissien vilauttelu. Ihan tuosta noin vaan tai vaikkapa drinkkiä vastaan. Lähinnä tämä tietysti koskee hehkeiden opiskelijatyttösten rintavarustuksen paljastelua, tuskinpa keski-ikää lähentelevän perheenäidin riippakannut jaksavat ketään muuta kuin kauhistuttaa. Että sellaista kevättraditiota täällä.
tiistai 11. maaliskuuta 2008
...ja karvakorva sanoin
Herra Hevoseläimen kuulumisia on multa kysellyt yksi jos toinenkin, joten täytyyhän moinen Karvakorvan mediasta poissaolo paikata nyt heti. Luvassa siis tuutin täydeltä hevoshöpinää, joten siitä korvakatarrin saavat voivatkin samantien hypätä seuraavaan blogiin ;).
Hummer the Horse voi oikein hyvin ja kohta sillä on aihetta juhlaankin, sillä hevosen syntymäpäivä näyttäisi olevan 28. päivä tätä kuuta. Tällä kertaa kaurakakun päälle laitetaan kuusi porkkanaa :). Eksaktin syntymäpäivän kuten paljon muutakin mielenkiintoista dataa sain ongittua selville The Jockey Clubin kautta, joka on siis paikallinen täysiveristen "rotuyhdistys". Tilasin tammikuussa sieltä sekä Hummerin Past Performance Chartin eli sellaisen kisahistoriaraportin että laajennetun sukutaulun.
Kisahistoriaraportti oli mielenkiintoista luettavaa, mutta herätti samalla paljon kysymyksiä. Hummer on startannut laukkaradoilla ekan kerran heinäkuussa 2005 ollessaan siis 3-vuotias. Heti tokassa startissa Hummer räjäytti pankin voittamalla sen ja tienaamalla siitä $6,600. Pian kisan jälkeen Hummer myytiin uudelle omistajalle 30,000 taalalla. Sitä ennen Hummer oli vaihtanut omistajaa ainakin jo kerran siirryttyään floridalaiselta kasvattajaltaan uudelle omistajalle varsana.
Loppuvuosi 2005 ei ollut järin kaksinen: Hummer kisasi vielä em. starttien jälkeen neljä muuta kisaa, mutta ei päässyt kärkikahinoihin. Kisakausi 2006 ei ollut paljonkaan valoisampi: Hummer starttasi yhteensä 11 kertaa, joista neljässä se juuri ja juuri pääsi rahapalkinnoille, mutta ei kärkisijoille. Viimeinen kisastartti näyttäisi olleen 17.11.2006. Hummer kisasi siis yhteensä 17 starttia kasaten voittosummaksi $7,500.
Mitähän mahtoi tapahtua hyvän alun jälkeen? Huono valmennus, hevoselta meni kisainto, jotain pientä kränkkää vai? Eniten kiinnostaisi tietää missähän Hummer mahtoi olla ja mitä tehdä puoli vuotta kisauransa jälkeen eli alkuvuoden 2007. Mun tietämä historia alkaa nimittäin vasta kesästä 2007, jolloin Hummer meni pikakoulutettavaksi Justiniin eräälle eurooppalaisperäiselle hevoskauppiaalle, jonka tarkoitus oli pistää hevonen sen verran reilaan, että sen voi myydä ratsuksi. Sittenhän sen ostikin eräs Allenilainen rouva, joka jo viikon kuluttua halusi hevosestaan eroon ja minä satuin osumaan paikalle pelastavaksi enkeliksi.
Monissa käsissä on siis ponipolo ollut, joten en ihmettele yhtään että se oli alkuun vähän sulkeutunut. Kesti ihan jonkin aikaa ennen kuin aloin saada enemmän sen persoonaa esiin ja se alkoi rohkeammin näyttämään fiiliksiään - mikä on kivaa ja mikä ei. Nyt tallikaveritkin kommentoivat että Hummer on "so funny" ja "such a great personality".
Sukutaulujakin on aina mielenkiintoista tutkailla. Hummerin isä on Successful Appeal, joka itse juoksi radoilla yli $650,000. Sillä on yli 240 jälkeläistä, jotka ovat tehneet rahaa lähes $8,5 miljoonaa. Paras jälkeläinen on Closing Argument, joka on juossut lähes millin verran kahisevaa omistajalleen. Emälinja sensijaan ei ole kovin hehkeä. Emä Alarming Rachel ja emänemänemä eivät ole kilpailleet lainkaan ja 2. ja 4. emäkin vain muutaman startin. Hummerilla on viisi sisarusta, joista yksi ei ole startannut lainkaan ja loput ovat tienanneet rahaa $8,673 ja $71,170 väliltä. Sisaruksilla on kaikilla eri isä eli täyssisaruksia Hummerilla ei ole lainkaan.
No, mitäpä historiasta, pääasia että Poni Pupunen on täällä ilahduttamassa mun päiviäni! Syyskausihan meillä meni ihan vaan kuntouttaessa hevosta. Se oli todella alikuntoinen, laiha, hoitamaton ja lihasköyhä. Siispä syksyn aikana pistettiin kuntoon niin rokotukset, madotukset, kaviot kuin purukalustokin. Ruokintaan lisättiin erinäinen satsi lisärehuja (kavioiden ja karvan laatua parantavaa, niveliä voitelevaa, lihottavaa), määrää alettiin nostamaan pikkuhiljaa ja liikuntaa lisättiin sen mukaan mitä hevonen jaksoi. Syksyllä opeteltiin myös hevoselle paljon ihan uusia asioita: koulukiemuroiden alkeita, esteiden loikkimista ja maastossa liikkumista.
On näissä kuvissa onneksi jonkin verran eroa huomattavissa. Oikeanpuolimmaisessa kuvassa Hummer syyskuun lopulla 2007 ja vasemmassa maaliskuun alkupuolella 2008. Lautaset ovat pyöristyneet, kaula paksuuntunut ja noussut ylös montulta, lihaksia on tullut ja muutenkin sellaista yleistä pyöreyttä. Pulleahan tuo ei tosin ole vieläkään - kylkiluut kajastelevat vielä vähän joissakin vaiheissa, mutta tällaista silakkamallia voi olla haastavaa saadakaan kovin pulleroksi.
Useamman kuukauden kunnostus on alkanut tuottaa tulosta. Hummer on saanut lihaa luiden ympärille, kunto on oikein hyvä ja elämäniloa riittää. Se on aikamoinen persoona; naamasta näkee heti mitä mieltä elikko on mistäkin. Mitä enemmän olen tullut heppasen kanssa sinuiksi, sitä selvemmin huomaan siinä piirteitä taannoisesta Omppu-hevosestani. Niillä on muutamia ihan samoja maneerejakin! Esim. kun Hummerille antaa omenaa, tekee se ihan samaa kuin Omppu: maiskuttelee suutaan ja lipoo alahuultaan puoliekstaasissa silmäluomet puolitangossa vielä monia minuutteja sen jälkeen kun eväs on jo hävinnyt vatsalaukun uumeniin. Asento, tapa ja ilme on prikulleen kuin Ompulla!
Omppua ja Hummeria yhdistää myös tietynlainen nokkeluus. Hummer on niin "kesy", että sen voi laittaa evästämään ihan mihin päin tonttia vaan, mistä jotain vihertävää länttiä löytyy. Siinä se pysyy lähimailla. Toisinaan se kuitenkin liikkuessaan onnistuu sotkemaan itsensä johonkin tai lähinnä mukana matelevaan riimunnarunsa. Ja mitä tekee hevonen: ei pienintäkään elettä jumitilasta aiheutuvasta herbaariosta, paskahalvauksesta tai paniikkihäiriöstä. Hummer katsoo tarkasti että mitenkäs tässä nyt ollaan solmussa ja rauhallisen varmasti selvittää itsensä pulasta.
Aika nössö ja mammanpoika se kuitenkin on. Laumajärjestyksessä se on varsin alhaalla ja saa helposti huutia heinäpaalilta. Pelottavissa tilanteissa on mukava painautua ihan mammaan kiinni. Ja auta armias jos laitan sen johonkin tarhaan, missä ei ole välittömässä läheisyydessä muita hevosia ja häivyn talliin. Ei voi syödä, keskittyä, elää. Pitää kävellä, rampata, marssia ja mielellään hirnua hetkittäin. Ja kun mamma ilmestyy moisen hirvittävän stressitilanteen jälkeen maisemaan, seuraa riemastunut tervehdys - ihanaa, pelastus tulee! Samaisessa tarhassa voi olla oikein hyvin ja rauhassa evästääkin niin kauan kuin mamma pysyy näköpiirissä.
Ratsastuspuolella eletään nyt hauskoja hetkiä, sillä nyt kun hevonen on viimein normaalikunnossa, olen voinut alkaa ratsastamaan sillä säästelemättä. Enää ei tarvitse pelätä että ponipolo liikkuu vaan jänteillä ja nivelillä, vaan nyt on jo lihakset tekemässä töitä. Niinpä nyt kun ollaan päästy "tositoimiin", tuntuu että hevonen etenee ihan hirmu vauhdilla.
Asiaa avittaa myös se, että aloin viimein käymään valmennustunneilla. Meitä treenaa Anne Johnson, jonka päälaji on reining (ns. lännen kouluratsastusta), mutta epäluuloistani huolimatta hän on ollut erinomainen opettaja myös englantilaisessa ratsastuksessa, missä lajissa hänellä on kyllä useita muitakin, menestyneitäkin valmennettavia. Anne on äärettömän positiivinen ja kannustava, mutta julmetun pikkutarkka opettaja. Niinkuin pitääkin. Yksityiskohtia hiotaan ihan perustasolla kunnes ne sujuvat kevyesti ja vaivattomasti.
Mun oma istunta on joutunut todelliseen tehosyyniin. Yritä siinä sitten selvittää että tän hevosen ravi on vaan niin hirveä että harjoitusravissa liike vaan purkautuu mun kehosta jostain päästä ulos. Jos ei hylly pylly niin jaloilla vois vispata kermavaahtoa alta aikayksikön. Ja jos keskityn alakropan hallintaan niin pää nyökähtää taas alaspäin ja kyynärpäät sivuille. Permanto! Miten halvatussa sitä on muka "osannut" ratsastaa viimeiset 25 vuotta? Kysyn vaan... Toisaalta on mahtavaa huomata että kun saan omat legoni oikeisiin pinoihin niin hevonen voi mennä tosi ihanaa kootumpaa ravia; selkä joustaa ja takajalat astuvat alle.
Vielä tosin tetsailemme ihan elämän perusasioiden parissa. Hiomme siirtymisiä, muodon tasaisuutta ja pyöreyttä, haemme keveyttä ja eleganssia. Laukka teettää vielä töitä; joinakin päivinä Hummer malttaa keskittyä nostoihin ja joinakin päivinä on vaan niin SIKAKIVAA päästä laukkaan että noston sijaan syntyy lähinnä loikkaus ja sitten puoliholtiton puolikierros kunnes mä saan taas hevosen ruotuun ja jatkamaan kootummin ja muodossa. Tätä ilmenee vielä etenkin oikeassa laukassa. Valmentaja on silti ihan vakuuttunut että me starttaamme jossain kisoissa vielä tällä kaudella - mä en vielä ole ihan optimisti, mutta joinain kauniina päivinä se ajankohta tuntuu kyllä jo kutkuttavan läheiseltä. (Kunnes seuraavana päivänä hevoseni nahkoihin on piiloutunut riekkuva apina...)
Esteistä hepohöpö tykkää ihan hassuna. Hyppii tuijottelematta ojat, menee vedet ja loikkii tukit. Joskus on niin hauskaa että pitää vähän heittää etutassua ja pörhistellä päätä esteen jälkeen. Rataesteillä teemme vielä lastenharkkoja: paljon ravilähestymisiä ja sitten suhteutetut välit että ponnistus osuu väistämättä oikeaan kohtaan. Haemme hyvää rytmiä ja varmuutta. Välillä tosin tehdään jo laukkahommiakin, esim. yksittäistä ristikkoa ympyrällä. Kerran tein jo vähän radanpätkääkin ja siitäkin suoriuduimme kohtuullisen kiitettävästi. Itseni pitää tosin muistaa että Hummerin iso ja matkaavoittava laukka ei aina ole "estelaukkaa", vaan sitäkin pitää työstää etenkin kaarteissa. Kun hevonen etenee mukavasti, sitä jää vaan helposti sinne matkustamaan mutkiin ja esteelle suoristaessa huomaakin että hevonenhan on laukkoineen levinnyt kuin Jokisen eväät eikä enää ole tietoakaan sellaisesta "napakasta" laukasta, josta tulee hyviä hyppyjä.
Kun edellinen polleni oli jo sen verran pidemmällä kaikissa lajeissa, tulee välillä ihan koomisia tilanteita kun nykyinen pouni tuhertaa juttujaan. Pieni, ihan piece-of-cake-este meinasi olla kaarteen jälkeen ihan mahdoton lähestyttävä kun hevonen joko ei oikein kerennyt nostamaan koipiaan ja laukata päräytti siitä läpi tai sitten päätti tehdä jonkun hermeettisen ryydloikan askeleen verran liian kaukaa. Parin kerran jälkeen sitten totesin että kolmannella kerralla katkotaan tätä menoa jo solisluita, joten paras auttaa miestä mäessä tai ainakin hevoslasta opin tiellä. Kun aloin taas ratsastaa tyyliin annas kun äiti näyttää niin alkoi estekin ylittyä jo kunnialla. Yritän kuitenkin olla liikaa auttelematta, ettei tule taas liiallista tee kaikki hevosen puolesta -kierrettä.
Mainiot maastot on kyllä meidän tallin luksusta. Rauhaisissa järvi-, metsä- ja niittymaisemissa voi urheilla jopa tuntikausia kestäviä lenkkejä. Hummer on ihan superi - menee kärkihevosena oikein mainiosti kun ei tuijottele mitään. Käynti ja ravi menee tosi jees, mutta laukassa joskus neuvottelemme että mikä vaihde pistetään silmään (Hummerin mielestä mieluiten se nopein mahdollinen), mutta kun otin maastoilusuitsiin hitusen vahvemmat kuolaimet ovat lenkit laukkoineen päivineen muuttuneet miellyttävämmiksi ilman sanaharkkaa vauhdista.
Muutoin Herra Hevonen on kyllä aivan mahtavan symppis. Todella kiltti, kaikinpuolin helppo ja melko takuuvarmasti piristää mun päivän oli se sitten ennen tallille menoa miten anaalista vaan. Välillä melkein harmittaa ettei sitä voi ottaa asumaan saman katon alle, kyllä sen seurasta nauttisi melkein vuorokauden ympäri :D.
Jos joku epäkohta muuten niin täydellisen lutuisesta pollestani pitää kaivella, niin arpomatta voisin esittää kavioita. Kato nyt vaikka:
Etujalkojen monokkaat ovat siis ihan eri paria. Oikea kavio kasvaa aika kapeana ja melko pystyyn. Vasen taas on lättänä ja siihen ei meinata saada kantaa ei sitten millään. Pikkuhiljaa kengittäjämme yrittää tilanteelle tehdä jotain, mutta mitään kovin mullistavaa on tuskin edes tehtävissä. Tästä kavioerosta johtuen esim. vuohisten ja polvien kohdalla näkee että oikean jalan nivelet ovat 1-2 cm korkeammalla kuin toisen jalan. Tähän saakka ei kyllä onneksi ole näkynyt erityisesti haittaa moisesta kenotuksesta. (Ei Karhuherra keksis mitään toimivaa toimenpidettä tällaiseen...?)
Mutta muuten Herra Hevonen on täydellinen. Paras. Ihqu <3<3<3! OMG et me ollaan ihan BFF! (Ja tällaisen tekstin jälkeenhän ei peikkokaan usko että kirjoittaja lähentelee 35:ttä ikävuotta...)
Hevoseni nimen mukaisesti yksi Humble Appeal mulla olisi. Että tämä hevoskaveri säilyisi maisemissa mua ilahduttamassa vielä vuosia. Siitä yhdestäkin pikkukimosta piti luopua ihan liian varhain. Tai ehkä juuri siksi tämä palkinto isomman kimohevosen muodossa minulle annettiin.
Hummer the Horse voi oikein hyvin ja kohta sillä on aihetta juhlaankin, sillä hevosen syntymäpäivä näyttäisi olevan 28. päivä tätä kuuta. Tällä kertaa kaurakakun päälle laitetaan kuusi porkkanaa :). Eksaktin syntymäpäivän kuten paljon muutakin mielenkiintoista dataa sain ongittua selville The Jockey Clubin kautta, joka on siis paikallinen täysiveristen "rotuyhdistys". Tilasin tammikuussa sieltä sekä Hummerin Past Performance Chartin eli sellaisen kisahistoriaraportin että laajennetun sukutaulun.
Kisahistoriaraportti oli mielenkiintoista luettavaa, mutta herätti samalla paljon kysymyksiä. Hummer on startannut laukkaradoilla ekan kerran heinäkuussa 2005 ollessaan siis 3-vuotias. Heti tokassa startissa Hummer räjäytti pankin voittamalla sen ja tienaamalla siitä $6,600. Pian kisan jälkeen Hummer myytiin uudelle omistajalle 30,000 taalalla. Sitä ennen Hummer oli vaihtanut omistajaa ainakin jo kerran siirryttyään floridalaiselta kasvattajaltaan uudelle omistajalle varsana.
Loppuvuosi 2005 ei ollut järin kaksinen: Hummer kisasi vielä em. starttien jälkeen neljä muuta kisaa, mutta ei päässyt kärkikahinoihin. Kisakausi 2006 ei ollut paljonkaan valoisampi: Hummer starttasi yhteensä 11 kertaa, joista neljässä se juuri ja juuri pääsi rahapalkinnoille, mutta ei kärkisijoille. Viimeinen kisastartti näyttäisi olleen 17.11.2006. Hummer kisasi siis yhteensä 17 starttia kasaten voittosummaksi $7,500.
Mitähän mahtoi tapahtua hyvän alun jälkeen? Huono valmennus, hevoselta meni kisainto, jotain pientä kränkkää vai? Eniten kiinnostaisi tietää missähän Hummer mahtoi olla ja mitä tehdä puoli vuotta kisauransa jälkeen eli alkuvuoden 2007. Mun tietämä historia alkaa nimittäin vasta kesästä 2007, jolloin Hummer meni pikakoulutettavaksi Justiniin eräälle eurooppalaisperäiselle hevoskauppiaalle, jonka tarkoitus oli pistää hevonen sen verran reilaan, että sen voi myydä ratsuksi. Sittenhän sen ostikin eräs Allenilainen rouva, joka jo viikon kuluttua halusi hevosestaan eroon ja minä satuin osumaan paikalle pelastavaksi enkeliksi.
Monissa käsissä on siis ponipolo ollut, joten en ihmettele yhtään että se oli alkuun vähän sulkeutunut. Kesti ihan jonkin aikaa ennen kuin aloin saada enemmän sen persoonaa esiin ja se alkoi rohkeammin näyttämään fiiliksiään - mikä on kivaa ja mikä ei. Nyt tallikaveritkin kommentoivat että Hummer on "so funny" ja "such a great personality".
Sukutaulujakin on aina mielenkiintoista tutkailla. Hummerin isä on Successful Appeal, joka itse juoksi radoilla yli $650,000. Sillä on yli 240 jälkeläistä, jotka ovat tehneet rahaa lähes $8,5 miljoonaa. Paras jälkeläinen on Closing Argument, joka on juossut lähes millin verran kahisevaa omistajalleen. Emälinja sensijaan ei ole kovin hehkeä. Emä Alarming Rachel ja emänemänemä eivät ole kilpailleet lainkaan ja 2. ja 4. emäkin vain muutaman startin. Hummerilla on viisi sisarusta, joista yksi ei ole startannut lainkaan ja loput ovat tienanneet rahaa $8,673 ja $71,170 väliltä. Sisaruksilla on kaikilla eri isä eli täyssisaruksia Hummerilla ei ole lainkaan.
No, mitäpä historiasta, pääasia että Poni Pupunen on täällä ilahduttamassa mun päiviäni! Syyskausihan meillä meni ihan vaan kuntouttaessa hevosta. Se oli todella alikuntoinen, laiha, hoitamaton ja lihasköyhä. Siispä syksyn aikana pistettiin kuntoon niin rokotukset, madotukset, kaviot kuin purukalustokin. Ruokintaan lisättiin erinäinen satsi lisärehuja (kavioiden ja karvan laatua parantavaa, niveliä voitelevaa, lihottavaa), määrää alettiin nostamaan pikkuhiljaa ja liikuntaa lisättiin sen mukaan mitä hevonen jaksoi. Syksyllä opeteltiin myös hevoselle paljon ihan uusia asioita: koulukiemuroiden alkeita, esteiden loikkimista ja maastossa liikkumista.
On näissä kuvissa onneksi jonkin verran eroa huomattavissa. Oikeanpuolimmaisessa kuvassa Hummer syyskuun lopulla 2007 ja vasemmassa maaliskuun alkupuolella 2008. Lautaset ovat pyöristyneet, kaula paksuuntunut ja noussut ylös montulta, lihaksia on tullut ja muutenkin sellaista yleistä pyöreyttä. Pulleahan tuo ei tosin ole vieläkään - kylkiluut kajastelevat vielä vähän joissakin vaiheissa, mutta tällaista silakkamallia voi olla haastavaa saadakaan kovin pulleroksi.
Useamman kuukauden kunnostus on alkanut tuottaa tulosta. Hummer on saanut lihaa luiden ympärille, kunto on oikein hyvä ja elämäniloa riittää. Se on aikamoinen persoona; naamasta näkee heti mitä mieltä elikko on mistäkin. Mitä enemmän olen tullut heppasen kanssa sinuiksi, sitä selvemmin huomaan siinä piirteitä taannoisesta Omppu-hevosestani. Niillä on muutamia ihan samoja maneerejakin! Esim. kun Hummerille antaa omenaa, tekee se ihan samaa kuin Omppu: maiskuttelee suutaan ja lipoo alahuultaan puoliekstaasissa silmäluomet puolitangossa vielä monia minuutteja sen jälkeen kun eväs on jo hävinnyt vatsalaukun uumeniin. Asento, tapa ja ilme on prikulleen kuin Ompulla!
Omppua ja Hummeria yhdistää myös tietynlainen nokkeluus. Hummer on niin "kesy", että sen voi laittaa evästämään ihan mihin päin tonttia vaan, mistä jotain vihertävää länttiä löytyy. Siinä se pysyy lähimailla. Toisinaan se kuitenkin liikkuessaan onnistuu sotkemaan itsensä johonkin tai lähinnä mukana matelevaan riimunnarunsa. Ja mitä tekee hevonen: ei pienintäkään elettä jumitilasta aiheutuvasta herbaariosta, paskahalvauksesta tai paniikkihäiriöstä. Hummer katsoo tarkasti että mitenkäs tässä nyt ollaan solmussa ja rauhallisen varmasti selvittää itsensä pulasta.
Aika nössö ja mammanpoika se kuitenkin on. Laumajärjestyksessä se on varsin alhaalla ja saa helposti huutia heinäpaalilta. Pelottavissa tilanteissa on mukava painautua ihan mammaan kiinni. Ja auta armias jos laitan sen johonkin tarhaan, missä ei ole välittömässä läheisyydessä muita hevosia ja häivyn talliin. Ei voi syödä, keskittyä, elää. Pitää kävellä, rampata, marssia ja mielellään hirnua hetkittäin. Ja kun mamma ilmestyy moisen hirvittävän stressitilanteen jälkeen maisemaan, seuraa riemastunut tervehdys - ihanaa, pelastus tulee! Samaisessa tarhassa voi olla oikein hyvin ja rauhassa evästääkin niin kauan kuin mamma pysyy näköpiirissä.
Ratsastuspuolella eletään nyt hauskoja hetkiä, sillä nyt kun hevonen on viimein normaalikunnossa, olen voinut alkaa ratsastamaan sillä säästelemättä. Enää ei tarvitse pelätä että ponipolo liikkuu vaan jänteillä ja nivelillä, vaan nyt on jo lihakset tekemässä töitä. Niinpä nyt kun ollaan päästy "tositoimiin", tuntuu että hevonen etenee ihan hirmu vauhdilla.
Asiaa avittaa myös se, että aloin viimein käymään valmennustunneilla. Meitä treenaa Anne Johnson, jonka päälaji on reining (ns. lännen kouluratsastusta), mutta epäluuloistani huolimatta hän on ollut erinomainen opettaja myös englantilaisessa ratsastuksessa, missä lajissa hänellä on kyllä useita muitakin, menestyneitäkin valmennettavia. Anne on äärettömän positiivinen ja kannustava, mutta julmetun pikkutarkka opettaja. Niinkuin pitääkin. Yksityiskohtia hiotaan ihan perustasolla kunnes ne sujuvat kevyesti ja vaivattomasti.
Mun oma istunta on joutunut todelliseen tehosyyniin. Yritä siinä sitten selvittää että tän hevosen ravi on vaan niin hirveä että harjoitusravissa liike vaan purkautuu mun kehosta jostain päästä ulos. Jos ei hylly pylly niin jaloilla vois vispata kermavaahtoa alta aikayksikön. Ja jos keskityn alakropan hallintaan niin pää nyökähtää taas alaspäin ja kyynärpäät sivuille. Permanto! Miten halvatussa sitä on muka "osannut" ratsastaa viimeiset 25 vuotta? Kysyn vaan... Toisaalta on mahtavaa huomata että kun saan omat legoni oikeisiin pinoihin niin hevonen voi mennä tosi ihanaa kootumpaa ravia; selkä joustaa ja takajalat astuvat alle.
Vielä tosin tetsailemme ihan elämän perusasioiden parissa. Hiomme siirtymisiä, muodon tasaisuutta ja pyöreyttä, haemme keveyttä ja eleganssia. Laukka teettää vielä töitä; joinakin päivinä Hummer malttaa keskittyä nostoihin ja joinakin päivinä on vaan niin SIKAKIVAA päästä laukkaan että noston sijaan syntyy lähinnä loikkaus ja sitten puoliholtiton puolikierros kunnes mä saan taas hevosen ruotuun ja jatkamaan kootummin ja muodossa. Tätä ilmenee vielä etenkin oikeassa laukassa. Valmentaja on silti ihan vakuuttunut että me starttaamme jossain kisoissa vielä tällä kaudella - mä en vielä ole ihan optimisti, mutta joinain kauniina päivinä se ajankohta tuntuu kyllä jo kutkuttavan läheiseltä. (Kunnes seuraavana päivänä hevoseni nahkoihin on piiloutunut riekkuva apina...)
Esteistä hepohöpö tykkää ihan hassuna. Hyppii tuijottelematta ojat, menee vedet ja loikkii tukit. Joskus on niin hauskaa että pitää vähän heittää etutassua ja pörhistellä päätä esteen jälkeen. Rataesteillä teemme vielä lastenharkkoja: paljon ravilähestymisiä ja sitten suhteutetut välit että ponnistus osuu väistämättä oikeaan kohtaan. Haemme hyvää rytmiä ja varmuutta. Välillä tosin tehdään jo laukkahommiakin, esim. yksittäistä ristikkoa ympyrällä. Kerran tein jo vähän radanpätkääkin ja siitäkin suoriuduimme kohtuullisen kiitettävästi. Itseni pitää tosin muistaa että Hummerin iso ja matkaavoittava laukka ei aina ole "estelaukkaa", vaan sitäkin pitää työstää etenkin kaarteissa. Kun hevonen etenee mukavasti, sitä jää vaan helposti sinne matkustamaan mutkiin ja esteelle suoristaessa huomaakin että hevonenhan on laukkoineen levinnyt kuin Jokisen eväät eikä enää ole tietoakaan sellaisesta "napakasta" laukasta, josta tulee hyviä hyppyjä.
Kun edellinen polleni oli jo sen verran pidemmällä kaikissa lajeissa, tulee välillä ihan koomisia tilanteita kun nykyinen pouni tuhertaa juttujaan. Pieni, ihan piece-of-cake-este meinasi olla kaarteen jälkeen ihan mahdoton lähestyttävä kun hevonen joko ei oikein kerennyt nostamaan koipiaan ja laukata päräytti siitä läpi tai sitten päätti tehdä jonkun hermeettisen ryydloikan askeleen verran liian kaukaa. Parin kerran jälkeen sitten totesin että kolmannella kerralla katkotaan tätä menoa jo solisluita, joten paras auttaa miestä mäessä tai ainakin hevoslasta opin tiellä. Kun aloin taas ratsastaa tyyliin annas kun äiti näyttää niin alkoi estekin ylittyä jo kunnialla. Yritän kuitenkin olla liikaa auttelematta, ettei tule taas liiallista tee kaikki hevosen puolesta -kierrettä.
Mainiot maastot on kyllä meidän tallin luksusta. Rauhaisissa järvi-, metsä- ja niittymaisemissa voi urheilla jopa tuntikausia kestäviä lenkkejä. Hummer on ihan superi - menee kärkihevosena oikein mainiosti kun ei tuijottele mitään. Käynti ja ravi menee tosi jees, mutta laukassa joskus neuvottelemme että mikä vaihde pistetään silmään (Hummerin mielestä mieluiten se nopein mahdollinen), mutta kun otin maastoilusuitsiin hitusen vahvemmat kuolaimet ovat lenkit laukkoineen päivineen muuttuneet miellyttävämmiksi ilman sanaharkkaa vauhdista.
Muutoin Herra Hevonen on kyllä aivan mahtavan symppis. Todella kiltti, kaikinpuolin helppo ja melko takuuvarmasti piristää mun päivän oli se sitten ennen tallille menoa miten anaalista vaan. Välillä melkein harmittaa ettei sitä voi ottaa asumaan saman katon alle, kyllä sen seurasta nauttisi melkein vuorokauden ympäri :D.
Jos joku epäkohta muuten niin täydellisen lutuisesta pollestani pitää kaivella, niin arpomatta voisin esittää kavioita. Kato nyt vaikka:
Etujalkojen monokkaat ovat siis ihan eri paria. Oikea kavio kasvaa aika kapeana ja melko pystyyn. Vasen taas on lättänä ja siihen ei meinata saada kantaa ei sitten millään. Pikkuhiljaa kengittäjämme yrittää tilanteelle tehdä jotain, mutta mitään kovin mullistavaa on tuskin edes tehtävissä. Tästä kavioerosta johtuen esim. vuohisten ja polvien kohdalla näkee että oikean jalan nivelet ovat 1-2 cm korkeammalla kuin toisen jalan. Tähän saakka ei kyllä onneksi ole näkynyt erityisesti haittaa moisesta kenotuksesta. (Ei Karhuherra keksis mitään toimivaa toimenpidettä tällaiseen...?)
Mutta muuten Herra Hevonen on täydellinen. Paras. Ihqu <3<3<3! OMG et me ollaan ihan BFF! (Ja tällaisen tekstin jälkeenhän ei peikkokaan usko että kirjoittaja lähentelee 35:ttä ikävuotta...)
Hevoseni nimen mukaisesti yksi Humble Appeal mulla olisi. Että tämä hevoskaveri säilyisi maisemissa mua ilahduttamassa vielä vuosia. Siitä yhdestäkin pikkukimosta piti luopua ihan liian varhain. Tai ehkä juuri siksi tämä palkinto isomman kimohevosen muodossa minulle annettiin.
Karvakorva kuvin...
Jess, kerrankin oli kamera mukana tallilla! Keskellä päivää siellä ei taas ollut ketään kaksijalkaista, jonka olisin kesyttänyt kuvaamaan meidän ratsuilu-urheilua, mutta senkin aika koittaa vielä joku lähipäivä (viimeistään kun mies palaa maisemiin). Tässä siis nyt vaan Koni Karvakorvan koottuja seikkailuja ihan omin päin.
No nyt tää hymyilis kameralle nätisti. Otiks jo kuvan?
Mitä sit pitää tehä? Äh, ei jaksa motivoituu, mä vedän nyt huikopalaa tähän väliin.
Joo, käy ihan liian tylsäks. Soronnoo, mä lähen menee!
Että toi naapuritarhan hevonen on kuuno - mitä se nytkin duunaa? Anna mä näytän miten tehdään oikeaoppinen koivet kippurassa -hopiloikka tukin yli! Kato ny, loiksis!
Joo, leikitään laukkaratsua taas, se on kivaa! Täst aukeis niinku loppusuora ja tää lähtis sit menee niinku tosi kovaa...
No nyt tää hymyilis kameralle nätisti. Otiks jo kuvan?
Mitä sit pitää tehä? Äh, ei jaksa motivoituu, mä vedän nyt huikopalaa tähän väliin.
Joo, käy ihan liian tylsäks. Soronnoo, mä lähen menee!
Että toi naapuritarhan hevonen on kuuno - mitä se nytkin duunaa? Anna mä näytän miten tehdään oikeaoppinen koivet kippurassa -hopiloikka tukin yli! Kato ny, loiksis!
Joo, leikitään laukkaratsua taas, se on kivaa! Täst aukeis niinku loppusuora ja tää lähtis sit menee niinku tosi kovaa...
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Tyhjää täynnä
Kuten lähiaikojen kirjoitustiheydestä voi päätellä, mulla on ollut jonkinasteinen tuotantotukos. Monesti päivän aikana tulee fiilis et hei siitä ja tuosta pitääkin kirjoittaa blogiin, mutta auta armias kun viimein istun tähän koneen ääreen niin tuijotan ikuisuuksia tyhjää tekstikenttää eikä mitään tule. Ajatus ei juokse, sormet eivät näpyttele näppäimiä. Ei mitään muistikuvaa mistä piti muka kirjoittaa ja miksi se muka oli niin tähdellistä.
Sama juttu meilien kanssa. Ihanaa saada meilejä kavereilta ja mä olen ihan kirjoittamassa vastausta....kunnes huomaan että mitään ei synny, nyt ei kerkeä, nyt ei jaksa ja oho jopas menikin kuukausi siitä kun sain ko. meilin. Mikä mättää?!
Ei mulla mitään tähdellistä sanottavaa oikeasti ole nyttenkään (kuten näkyy), mutta ajattelin edes tuskastella pari riviä tähän, jos vaikka sanaisen arkun avaimet löytyisivät (joo, puhepuolella ei yhäkään ole ongelmaa sillä rintamalla...) ja kirjoitusmotivaatiokin palaisi maisemiin.
Pakkokirjoitetaan siis vaikka jotain kuulumisia. Yleisesti ottaen ei kuulu mitään ihmeitä. Terveinä ollaan pysytty hela perhe karvaiset jäsenet mukaanlukien ja arki rullaa aikamoista vauhtia. Mä olen nyt parina päivänä viikossa töissä yleishanslankarina (sekalaista sillisalaattia kirjanpidosta markkinointiin) eräässä automaatioalan firmassa ja teinpä tossa välissä jotain projektia Suomifirmaankin. Kirjastotätinä tulee heiluttua entiseen malliin aina perjantaisin. Töissä on ollut tosi nastaa, tuntee itsensä edes jossain määrin hyödylliseksi eikä toi pollakaan pääse ihan haperoitumaan.
Heppailu täyttää vapaa-ajan ihan sujuvasti, joten kovasti paljon muita harrastuksia ei ole kalenteriin mahtunut. Kaveri on kyllä kysellyt uimaan ja spinningiin ja ajattelin ihan jopa aktivoitua niin että joku kerta yllätän ja lähden messiin. Rullaluistimetkin olen suunnitellut ostavani kun täällä on useita kivoja paikkoja missä sitä voisi harrastaa ja säätkin yleensä suosivat (jollei sitten sada lunta...). Kaverin mies esitteli tosin just eilen rullistelussa saamaansa asfaltti-ihottumaa, joten vähän hirvittää että kuinkahan mä niillä pysyn pystyssä. En nimittäin ole kuuna päivänä ikinä milloinkaan rullaluistellut!
Jos ei muita harrastuksia niin muita menoja kalenteriin pyrkii jatkuvasti. Suominaisten tiimoilta on tullut kokoonnuttua niin hallituksen kokouksissa (mähän olen nyt se ko. sivujen webmasteri) kuin kevään 10-vuotiskekkereissä, jotka vietettiin hullujen hattujen teekutsut -teemalla. Meillä olikin varsin viihteellinen ilta mm. zimbabwelaisen peffajumpan ja ihastuttavan muotinäytöksen merkeissä :) . Kaikenlaisia muitakin kekkereitä on ollut - useampia synttärijuhlia ja kaverin firman avajaisetkin.
Alkuvuoden kohokohta oli kyllä New Yorkin keikka, josta sentään tuli raapustettua jotain. Oli aivan mahtavaa eikä taatusti (jos yläkerran herra suo) viimeinen kerta ko. pitäjässä! Mahtava tunnelma, valtavasti tekemistä, hirveästi näkemistä, paratiisimaista shoppailua. What else can I say? I
NY.
Matkustelua on - IHANAA, IHANAA, VIELÄ IHANAMPAA! - tiedossa tässä kevään aikana enemmänkin. Varasin nimittäin juuri eilen reissun Suomeen. Huhtikuussa olisi tarkoitus käydä ilmestymässä niin kavereille (huhuu, onko teitä vielä?!) kuin kotiväelle vajaan kolmen viikon aikana. On muuten eka reissu Finlandiaan sitten tänne muuton viime kesäkuussa, joten kyllä sitä alkaa jo olla mieli korkealla kun pääsee näkemään tuttuja, lukemaan suomalaisia sanomalehtiä, fiilistelemään tutuilla nurkilla, syömään Fazerin salmiakkisuklaata ja niin pois päin.
Vähän on ollut myös puhetta myöhästyneen häämatkan tekemisestä johonkin paratiisiin sekä kaveriporukkareissusta Memphisiin, mutta niiden pläänäys ja toteutus jää kyllä myöhempään kevääseen tai alkukesään.
Mä olen jo innoissani alkanut väsäämään listaa mitä Suomessa pitää tehdä ja mitä sieltä pitää tuoda mukana. Ihan ykkösenä on Poets of the Fallin keikka (oujee, Hotelli Juva kutsuu, kuulostaa tosi seksikkäältä bilepaikalta mutta no can do, pakko on johkin päästä) ja maaliskuun loppupuolella ilmestyvä levy on ihan pakko haalia mukaan. Mulla on muutenkin ollut nyt ihme levynhankintavaihe - viikon sisällä ostin kolme cd:tä. Mä alan vissiin tulla vanhaksi kun pisti ostaa Def Leppardin kokoelma nostalgisoitavaksi ja muistella sitä soitellessa miten leppistä tuli justjajust täysikäisenä kuunneltua kasetilta omalla pienellä peltipurkilla (oisko ollut joku Datsun) seilatessa. Sain viimein myös ostettua James Bluntin Back to Bedlamin, joka kulkee autoonkin mukana. Liikennevaloissa voivat sitten naapuriautoilijat tuijottaa kun mä laulan häpeilemättä mukana kurkku suorana. Bluntin ääni on omalaatuinen, ei välttämättä mun suosikki, mutta melodiat ovat tarttuvia ja sanoitukset sävykkäitä. Tyhmin ostos oli Josh Grobanin Awake. You Are Loved -biisistä tykkään tosi paljon, mutta February Song on jo ylisoitettu radiossa ja muut biisit olikin sit jotain Arja Korisevasta tykkäävälle sopivampaa. Grobanin ääni vaan saa mun karvat pystyyn (positiivisessa mielessä siis).
Was noch (kato, herätellääs vähän tota saksaakin kun muuten menee ihan vaan suomi-englanti -otteluksi...)? Ai juu, en mä sittenkään ihan terveenä ole pysynyt. Mulla on hirveä asuntokuume. Tai se on jo muuttunut astetta pahemmaksi et oiskohan se sit niinku asuntoinfluenssa? Kaverit muuttivat just uuteen himppeen ja ollaan oltu siellä nuohoomassa jo pariinkin otteeseen iltamyöhäiseen. Niiden kämppä on ihana! Ja nyt kun alkaa epäilyttävästi vaikuttamaan siltä, että ei me ihan parissa vuodessa tästä rupeamasta selvitä, niin kyllähän se oma asunto on kaikin puolin järkevä hankinta niin verotuksellisista kuin viihtymyksellisistä näkökulmista katsoen. Ihania huusholleja on jo ahkerasti bongailtu niin netistä kuin eri asuntoalueilla ajellessa (täällä on kätsysti isot kyltit joka ikisen myytävän pirtin edessä niin tietää ihan arvailematta että onko alueella jotain myynnissä) ja nyt on jo välittäjäkin integroitu etsintäprosessiin mukaan. Nyt sitten käynnistellään lainaneuvotteluja... Homma etenee toivon mukaan niin, että viimeistään kesän aikana saadaan astella oman kodin ovesta sisään. Ah, can hardly wait...
Nyt tää lähtis tekee itelleen iltapalaa (mies lähti viikoksi Suomeen duunimatkalle) ja kattoo telkkua. Writers' strike on viimeinkin loppu, joten tv:stä alkaa vihdoin taas tulemaankin jotain!
P.S. Katos pirskales, näin niinku kirjoitustukkoiseksi tekstiä ilmestyi näytölle ihan käsittämättömän paljon!
Sama juttu meilien kanssa. Ihanaa saada meilejä kavereilta ja mä olen ihan kirjoittamassa vastausta....kunnes huomaan että mitään ei synny, nyt ei kerkeä, nyt ei jaksa ja oho jopas menikin kuukausi siitä kun sain ko. meilin. Mikä mättää?!
Ei mulla mitään tähdellistä sanottavaa oikeasti ole nyttenkään (kuten näkyy), mutta ajattelin edes tuskastella pari riviä tähän, jos vaikka sanaisen arkun avaimet löytyisivät (joo, puhepuolella ei yhäkään ole ongelmaa sillä rintamalla...) ja kirjoitusmotivaatiokin palaisi maisemiin.
Pakkokirjoitetaan siis vaikka jotain kuulumisia. Yleisesti ottaen ei kuulu mitään ihmeitä. Terveinä ollaan pysytty hela perhe karvaiset jäsenet mukaanlukien ja arki rullaa aikamoista vauhtia. Mä olen nyt parina päivänä viikossa töissä yleishanslankarina (sekalaista sillisalaattia kirjanpidosta markkinointiin) eräässä automaatioalan firmassa ja teinpä tossa välissä jotain projektia Suomifirmaankin. Kirjastotätinä tulee heiluttua entiseen malliin aina perjantaisin. Töissä on ollut tosi nastaa, tuntee itsensä edes jossain määrin hyödylliseksi eikä toi pollakaan pääse ihan haperoitumaan.
Heppailu täyttää vapaa-ajan ihan sujuvasti, joten kovasti paljon muita harrastuksia ei ole kalenteriin mahtunut. Kaveri on kyllä kysellyt uimaan ja spinningiin ja ajattelin ihan jopa aktivoitua niin että joku kerta yllätän ja lähden messiin. Rullaluistimetkin olen suunnitellut ostavani kun täällä on useita kivoja paikkoja missä sitä voisi harrastaa ja säätkin yleensä suosivat (jollei sitten sada lunta...). Kaverin mies esitteli tosin just eilen rullistelussa saamaansa asfaltti-ihottumaa, joten vähän hirvittää että kuinkahan mä niillä pysyn pystyssä. En nimittäin ole kuuna päivänä ikinä milloinkaan rullaluistellut!
Jos ei muita harrastuksia niin muita menoja kalenteriin pyrkii jatkuvasti. Suominaisten tiimoilta on tullut kokoonnuttua niin hallituksen kokouksissa (mähän olen nyt se ko. sivujen webmasteri) kuin kevään 10-vuotiskekkereissä, jotka vietettiin hullujen hattujen teekutsut -teemalla. Meillä olikin varsin viihteellinen ilta mm. zimbabwelaisen peffajumpan ja ihastuttavan muotinäytöksen merkeissä :) . Kaikenlaisia muitakin kekkereitä on ollut - useampia synttärijuhlia ja kaverin firman avajaisetkin.
Alkuvuoden kohokohta oli kyllä New Yorkin keikka, josta sentään tuli raapustettua jotain. Oli aivan mahtavaa eikä taatusti (jos yläkerran herra suo) viimeinen kerta ko. pitäjässä! Mahtava tunnelma, valtavasti tekemistä, hirveästi näkemistä, paratiisimaista shoppailua. What else can I say? I
NY.Matkustelua on - IHANAA, IHANAA, VIELÄ IHANAMPAA! - tiedossa tässä kevään aikana enemmänkin. Varasin nimittäin juuri eilen reissun Suomeen. Huhtikuussa olisi tarkoitus käydä ilmestymässä niin kavereille (huhuu, onko teitä vielä?!) kuin kotiväelle vajaan kolmen viikon aikana. On muuten eka reissu Finlandiaan sitten tänne muuton viime kesäkuussa, joten kyllä sitä alkaa jo olla mieli korkealla kun pääsee näkemään tuttuja, lukemaan suomalaisia sanomalehtiä, fiilistelemään tutuilla nurkilla, syömään Fazerin salmiakkisuklaata ja niin pois päin.
Vähän on ollut myös puhetta myöhästyneen häämatkan tekemisestä johonkin paratiisiin sekä kaveriporukkareissusta Memphisiin, mutta niiden pläänäys ja toteutus jää kyllä myöhempään kevääseen tai alkukesään.
Mä olen jo innoissani alkanut väsäämään listaa mitä Suomessa pitää tehdä ja mitä sieltä pitää tuoda mukana. Ihan ykkösenä on Poets of the Fallin keikka (oujee, Hotelli Juva kutsuu, kuulostaa tosi seksikkäältä bilepaikalta mutta no can do, pakko on johkin päästä) ja maaliskuun loppupuolella ilmestyvä levy on ihan pakko haalia mukaan. Mulla on muutenkin ollut nyt ihme levynhankintavaihe - viikon sisällä ostin kolme cd:tä. Mä alan vissiin tulla vanhaksi kun pisti ostaa Def Leppardin kokoelma nostalgisoitavaksi ja muistella sitä soitellessa miten leppistä tuli justjajust täysikäisenä kuunneltua kasetilta omalla pienellä peltipurkilla (oisko ollut joku Datsun) seilatessa. Sain viimein myös ostettua James Bluntin Back to Bedlamin, joka kulkee autoonkin mukana. Liikennevaloissa voivat sitten naapuriautoilijat tuijottaa kun mä laulan häpeilemättä mukana kurkku suorana. Bluntin ääni on omalaatuinen, ei välttämättä mun suosikki, mutta melodiat ovat tarttuvia ja sanoitukset sävykkäitä. Tyhmin ostos oli Josh Grobanin Awake. You Are Loved -biisistä tykkään tosi paljon, mutta February Song on jo ylisoitettu radiossa ja muut biisit olikin sit jotain Arja Korisevasta tykkäävälle sopivampaa. Grobanin ääni vaan saa mun karvat pystyyn (positiivisessa mielessä siis).
Was noch (kato, herätellääs vähän tota saksaakin kun muuten menee ihan vaan suomi-englanti -otteluksi...)? Ai juu, en mä sittenkään ihan terveenä ole pysynyt. Mulla on hirveä asuntokuume. Tai se on jo muuttunut astetta pahemmaksi et oiskohan se sit niinku asuntoinfluenssa? Kaverit muuttivat just uuteen himppeen ja ollaan oltu siellä nuohoomassa jo pariinkin otteeseen iltamyöhäiseen. Niiden kämppä on ihana! Ja nyt kun alkaa epäilyttävästi vaikuttamaan siltä, että ei me ihan parissa vuodessa tästä rupeamasta selvitä, niin kyllähän se oma asunto on kaikin puolin järkevä hankinta niin verotuksellisista kuin viihtymyksellisistä näkökulmista katsoen. Ihania huusholleja on jo ahkerasti bongailtu niin netistä kuin eri asuntoalueilla ajellessa (täällä on kätsysti isot kyltit joka ikisen myytävän pirtin edessä niin tietää ihan arvailematta että onko alueella jotain myynnissä) ja nyt on jo välittäjäkin integroitu etsintäprosessiin mukaan. Nyt sitten käynnistellään lainaneuvotteluja... Homma etenee toivon mukaan niin, että viimeistään kesän aikana saadaan astella oman kodin ovesta sisään. Ah, can hardly wait...
Nyt tää lähtis tekee itelleen iltapalaa (mies lähti viikoksi Suomeen duunimatkalle) ja kattoo telkkua. Writers' strike on viimeinkin loppu, joten tv:stä alkaa vihdoin taas tulemaankin jotain!
P.S. Katos pirskales, näin niinku kirjoitustukkoiseksi tekstiä ilmestyi näytölle ihan käsittämättömän paljon!
Jäätävää menoa
Eihän se nyt mikään maailmanlopun enne ole että Teksasissa tulee lunta, mutta että sitä tulee useita senttejä oikein pariin kertaan saman viikon aikana ja vieläpä maaliskuussa... Pitäisköhän tässä ruveta nikkaroimaan jotain Nooan arkkia vai mitä?
Maanantai-iltainen lumi katosi maisemista viimeistään tiistaiaamun tunteina. Sää vaihtui taas tutun aurinkoiseksi ja elohopea kiipi taas parinkympin tuntumaan. Oujes, hyvä meininki! Innolla odottelimme torstai-iltasta futismatsia, sillä meilläpä oli liput Suomi-Meksiko -jalkapallomatsiin. Kunnes sääennuste kertoi että samaisena päivänä tulee lunta tupaan ovista, ikkunoista ja liesituulettimistakin...
Kun sitä valkoista moskaa alkoi lappaa taivaantäydeltä, meni putiikki ihan sekaisin. Jotkut kaupat sulkivat ovensa kesken päivän ja joissakin firmoissa annettiin tiedote, että duunareiden olisi hyvä suunnata pikaisesti kohti kotikontuja eikä seuraavanakaan päivänä tarvitse töihin ilmaantua. Liikenne oli sumpussa ja tv:ssä ei paljon muuta nähty kuin uutisointeja kuinka monta tuumaa lunta missäkin päin Pohjois-Teksasia oli ja montako kaaraa oli lytyssä missäkin motarin mutkassa. Näytettiinpä kuvaa Friscon PizzaHut Parkin futiskentästäkin ja kuinka sitä ahkerasti kolattiin illan peliä varten...joten ei kun sissinä kaivelemaan varastojen syvimmistä uumenista fleecekerrastoa ja pipoa ja talvimonoa. No, tulipa niitäkin ulkoilutettua edes kerran tänä talvena!
Osa suomiporukastamme hannasi värjöttelyn ja ennen kaikkea ajoteiden huonon kunnon pelossa, mutta kyllä meitä viisi sissiä stadionin nurkille maisemoitui illansuussa kun peli alkoi käynnistyä. Vähän kyllä epäilytti liehutella mukaan ottamiamme Suomen lippuja, sillä tuntui siltä että KOKO muu yleisö oli meksikaaneja, jotka tunnetusti ovat aika fanaattisia futisfaneja. O-ou. Päädyimme siihen, että me naiset liehuttelemme lippuja - ei kai nyt kukaan itseään kunnioittava mies tirvaise naisia nassuun vaikka miten tunteella peliin suhtautuisi...?
Tästä tää lähtee! Joukkueiden esittelyä seurasi tällä leveyspiirillä melko harvinainen näky pipokansaa.
Itse peli oli aika nössö. Suomipojat eivät tosiaan saaneet lumisateen vuoksi etua; paikalliset kun vitsailivat että johan nuo meksikolaiset kangistuvat tässä kylmyydessä mutta suomipojathan ovat sitten ihan elementissään. Vastakkain olivat siis Meksikon olympialaisjoukkue ja Suomen "National team", mutta ei noi finskipelaajat tosiaan mitään ykköspelaajia olleet. Välillä oli vähän yritystäkin ja loppua kohden Meksiko prässäsi ihan jo tunteella, mutta tulos oli valju 0-0. Mustatukkainen yleisö oli silti messissä: välillä huudettiin tuomarille ja varsinkin suomipelaajille puteroa (vrt. son-of-a-bitch) ja kun taas pallo kulki sujuvasti meksikolaispelaajien välillä, huudahdettiin vähän väliä olé! Meininki oli lumisessa ulkokatsomossa eittämättä hieman vilpoista, joten osa pelistä tuli seurattua loungessa olut kourassa ja hampurilainen toisessa...
Yömyöhällä selvisimme ehjin nahoin takaisin kotiin yhtä kokemusta rikkaampana. Ja aurinkoisena seuraavana päivänä edellispäivän lumimyräkkä oli taas vaan kuin pahaa unta (kaverin sanoja lainatakseni). Vain auringopaisteessa kulahtaneet lumiukkojen jäämät todistivat että jotain talventapaista nähtiin vilaus täälläkin.
Maanantai-iltainen lumi katosi maisemista viimeistään tiistaiaamun tunteina. Sää vaihtui taas tutun aurinkoiseksi ja elohopea kiipi taas parinkympin tuntumaan. Oujes, hyvä meininki! Innolla odottelimme torstai-iltasta futismatsia, sillä meilläpä oli liput Suomi-Meksiko -jalkapallomatsiin. Kunnes sääennuste kertoi että samaisena päivänä tulee lunta tupaan ovista, ikkunoista ja liesituulettimistakin...
Kun sitä valkoista moskaa alkoi lappaa taivaantäydeltä, meni putiikki ihan sekaisin. Jotkut kaupat sulkivat ovensa kesken päivän ja joissakin firmoissa annettiin tiedote, että duunareiden olisi hyvä suunnata pikaisesti kohti kotikontuja eikä seuraavanakaan päivänä tarvitse töihin ilmaantua. Liikenne oli sumpussa ja tv:ssä ei paljon muuta nähty kuin uutisointeja kuinka monta tuumaa lunta missäkin päin Pohjois-Teksasia oli ja montako kaaraa oli lytyssä missäkin motarin mutkassa. Näytettiinpä kuvaa Friscon PizzaHut Parkin futiskentästäkin ja kuinka sitä ahkerasti kolattiin illan peliä varten...joten ei kun sissinä kaivelemaan varastojen syvimmistä uumenista fleecekerrastoa ja pipoa ja talvimonoa. No, tulipa niitäkin ulkoilutettua edes kerran tänä talvena!
Osa suomiporukastamme hannasi värjöttelyn ja ennen kaikkea ajoteiden huonon kunnon pelossa, mutta kyllä meitä viisi sissiä stadionin nurkille maisemoitui illansuussa kun peli alkoi käynnistyä. Vähän kyllä epäilytti liehutella mukaan ottamiamme Suomen lippuja, sillä tuntui siltä että KOKO muu yleisö oli meksikaaneja, jotka tunnetusti ovat aika fanaattisia futisfaneja. O-ou. Päädyimme siihen, että me naiset liehuttelemme lippuja - ei kai nyt kukaan itseään kunnioittava mies tirvaise naisia nassuun vaikka miten tunteella peliin suhtautuisi...?
Tästä tää lähtee! Joukkueiden esittelyä seurasi tällä leveyspiirillä melko harvinainen näky pipokansaa.
Itse peli oli aika nössö. Suomipojat eivät tosiaan saaneet lumisateen vuoksi etua; paikalliset kun vitsailivat että johan nuo meksikolaiset kangistuvat tässä kylmyydessä mutta suomipojathan ovat sitten ihan elementissään. Vastakkain olivat siis Meksikon olympialaisjoukkue ja Suomen "National team", mutta ei noi finskipelaajat tosiaan mitään ykköspelaajia olleet. Välillä oli vähän yritystäkin ja loppua kohden Meksiko prässäsi ihan jo tunteella, mutta tulos oli valju 0-0. Mustatukkainen yleisö oli silti messissä: välillä huudettiin tuomarille ja varsinkin suomipelaajille puteroa (vrt. son-of-a-bitch) ja kun taas pallo kulki sujuvasti meksikolaispelaajien välillä, huudahdettiin vähän väliä olé! Meininki oli lumisessa ulkokatsomossa eittämättä hieman vilpoista, joten osa pelistä tuli seurattua loungessa olut kourassa ja hampurilainen toisessa...
Yömyöhällä selvisimme ehjin nahoin takaisin kotiin yhtä kokemusta rikkaampana. Ja aurinkoisena seuraavana päivänä edellispäivän lumimyräkkä oli taas vaan kuin pahaa unta (kaverin sanoja lainatakseni). Vain auringopaisteessa kulahtaneet lumiukkojen jäämät todistivat että jotain talventapaista nähtiin vilaus täälläkin.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Terkut Hitchcockille
Päivän kuva. Palailtiin kamerakerhosta illanhämärässä ja bongattiin Irvingissä eräästä MacArthur Boulevardin risteyksestä tipu kavereineen.
maanantai 3. maaliskuuta 2008
Lunta tulvillaan...
...on Teksasimme tää... Nimittäin maanantai-iltana. Lunta tulla tuprutteli niin että se ehti kerääntyä nurmikolle ja autojen päälle. Ja sitä ihmettä poukkoili pihalla päivittelemässä kamera kourassa muutama muukin mun lisäkseni.
Argh, kavala on siis Teksasin sää. Viime viikolla oli parina päivänä yli 25 astetta lämmintä, aurinko paisteli, linnut laulelivat kevätlaulujaan ja hevonen aloitti niin reippaan karvanlähdön että on ihme jollei sen karvoja löydy avaamattoman banaanin sisältäkin, sen verran sähköisiä tarraajia ovat... Ja sitten! Ensin hirveitä ukkosia ja tornadotarkkailua. Sitten kesken kaiken koettaa joku talvi. Niin että onks tää nyt sit reilua? Kelle saan kirjoittaa reklamaation?
Heck, Nykin keikka mukaanlukien mehän ollaan kohta nähty enemmän lunta tänä talvena kuin kaverit Etelä-Suomessa!
Argh, kavala on siis Teksasin sää. Viime viikolla oli parina päivänä yli 25 astetta lämmintä, aurinko paisteli, linnut laulelivat kevätlaulujaan ja hevonen aloitti niin reippaan karvanlähdön että on ihme jollei sen karvoja löydy avaamattoman banaanin sisältäkin, sen verran sähköisiä tarraajia ovat... Ja sitten! Ensin hirveitä ukkosia ja tornadotarkkailua. Sitten kesken kaiken koettaa joku talvi. Niin että onks tää nyt sit reilua? Kelle saan kirjoittaa reklamaation?
Heck, Nykin keikka mukaanlukien mehän ollaan kohta nähty enemmän lunta tänä talvena kuin kaverit Etelä-Suomessa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
