skip to main |
skip to sidebar
Joulua odotetaan ja valmistellaan hyvissä ajoin etukäteen. Lahjoja hankitaan, pakataan ja piilotellaan kaapin perukoilla. Koristeita levitellään ympäri huushollia, kynttilöitä poltellaan, kuusi tuodaan kotiin ja koristellaan. Tutut koristeet muistuttavat perheestä ja ystävistä jossain siellä kaukana. Ruokakaupasta kärrätään joulun aitoihin makuihin tarvittavia ainesosia kassikaupalla niin, että jääkaapin saranat natisevat onnettomina. Joulusiivousta jatkuu useampi päivä kun taloa tampataan lattiasta kattoon. Kaikkea joulutohinaa siivittää enkelikellon kilinä ja levyltä soitettavat kotimaiset joululaulut.
Sitten se viimein on täällä - ihana jouluaatto. Rauhallinen hetki yhdessä oman pienen perheen kesken. Ulkoilua, leikkiä, jutustelua, herkuttelua. Kaiken kruunaa hohtava valkoinen hanki ja ilmassa leijailevat tuikkivat lumitähtihiutaleet. Samaa rataa jatketaan seuraavanakin päivänä, jolloin käydään myös tervehtimässä perheen kookkainta jäsentä jouluomenoiden kera.
Ja puh! Niin pian se on ollutta ja mennyttä. Joulu ja joulurauha. Tuutit toitottavat alennusmyynneistä ja alkavan arjen tohinoista. Näin joulunajan lapsena syntymäpäiväkin meinaa unohtua arkitohinaan, mitä nyt mies muistaa lahjalla ja herkuilla ja facebookikin täyttyy onnitteluviesteistä.
Kassit ovat pullollaan tyhjiä, ruttuisia lahjapapereita. Ruoat on syöty ja hirveällä itsekurilla puolen syksyä jemmatut suklaakonvehdit rohmuttu. Karmea jouluähky on täyttänyt koko kropan.
Mutta mieli alkaa haalistua, tyhjetä. Lopulta on vain ontto olo. Siinäkö se nyt sitten taas oli? Parin päivän pikakelauselämää. Vastaan tulevat tuttavat ja kassaneidit kyselevät iloisesti että kuinka meni. Vastaan automaattisesti että hyvinhän se, koska en osaa itsekään selittää miksi mieli tekisi sanoa "en minä tiedä". Ehkä joulu olisi ollut erityisempi ja viipyilevämpi jos olisimme viettäneet sen entiseen tapaan läheistemme parissa. Kuka tietää. Tai ehkä se silti olisi kiitänyt ohi niin, ettei siitä meinannut otetta saada.
Mutta kun muistan pienen miehen kieli keskellä suuta paketteja aukomassa ja uusien lelujen kanssa tohkeilemassa, koiran penkomassa lahjakasasta omaa pakettiaan ja sitten viilettämässä onnesta soikeana pitkin kämppää uuden "piipilelunsa" kanssa ja kissaa nautiskelemassa jouluherkkuja ja sen jälkeen vatsa pullollaan kehräten käpertyvän pesäänsä nukkumaan, muistan joulun sellaisena kuin sen pitääkin olla. Pienen lapsen juhlana.
...of a White Christmas ♫ ♪ ♪ ♫ ♫...Moinen haaveilu on täällä Teksasin lämmössä kyllä aikamoista utopiaa - säätiloja vuodesta 1890 (tai jotain sinnepäin) kirjannut National Weather Servicekin kertoo, että Dallasin seudulla ei ole valkoista jouluaattoa nähty koko sinä aikana kun se on rekisteriä pitänyt...
...mutta jonain erityisen spesiaalina, pienen pojan ensimmäisenä jouluna saatetaan sellainenkin ihme kokea. Kun lunta alkoi hämpsiä puoliltapäivin, jatkui sitä piiiitkälle iltaan. Ulkovalojen tuikkeessa kimalteleva valkoinen hanki peitti lopulta maan kokonaan.
Miten ihmeellistä! Ihanaa! Suurenmoista!
Jos vaan tietäisin kenelle ja mihin osoitteeseen kiitoskirje tästä upeasta joululahjasta tulisi kirjoittaa, niin postia lähtisi samantien.
Hyvää ja rauhallista Joulua ystävät lähellä ja kaukana!
Mies varmaan kiittää onneaan että emme taloa itsellemme katsoessamme kuitenkaan päätyneet siihen pientilaan, jossa oli talli tontin nurkassa ja hehtaari maata... Mulla ei nimittäin ole minkäänlaista kuria eikä rotia mitä tulee eläimiin. Nehän ovat niin herttaisia, suloisia, viattomia ja selkeesti kodittomiakin, joten meillehän ne pitää heti hajasijoittaa - ja mitä enemmän tilaa, sitä enemmän eläimiä, eiks oo loogista.
Aina kun tallikissoilla on uusi pentue olen mä heti aloittamassa vanhaa virttä kotona: eikö mitenkään otettais yks tollanen kisuvauva... Selkeesti myös meidän lievästi asosiaalinen (toisille koirille, tarkoitan) koirammekin kaipaisi lajitoveria kaverikseen. Tai miten olisi pieni varsa? Sellainen tuleva olympiaratsuhan se ehdottomasti kannattaa hankkia kasvamaan! Miehellä onneksi on jalat vankasti maankamaralla ja se yrittää pitää mua edes nilkasta kiinni kun kaikkine kuvitelmineni leijun aina jossain aika paljon ylempänä.Eli ei, perheen lukumäärä ei ole kasvanut entisestään. Vaikka sinnikkäästi jaksan yrittää.
Herra Harmaa Hevonen voi hyvin ja karvaisesti. Jokunen suomipollekin saattaisi olla kateudesta vihreä kun meidän Floridan kasvatti ja Teksasin asukki pistelee menemään silkinpehmeässä ja tuuheassa kaniturkissaan. Tai teknisesti siis kyllä hevosturkissaan, mutta jos tuon elikon korvia vähän venyttäisi niin ihan hyvin saattaisi mennä kingsize kanista.
Koska eräs nuorimies sanelee tässä taloudessa nykyään ajankäytön aakkosia, on hevoisen ratsastelut jääneet harvemmalle kuin ennen. Senpä vuoksi onkin kätevää kun on tuollainen possuvaroittimella varustettu hevonen. Kyseinen fiitseri olis kyllä varsin käytännöllinen ihan vakiovarusteena joka ikisessa kaviosankarissa. Tavallisesti kopukkainen ei onneksi pahemmin possuenergiaa itseensä kerää, mutta välillä kun kehnot kelit pitävät hevosia useamman päivän karsinavankeina, eikä ex-laukkaratsu siten pääse oikomaan koipiaan hilluspurttien muodossa tarhassaan, saattaa pöhinöitä olla tallella vielä siinä vaiheessa kun satulaa heitetään selkään. Tulevasta onneksi jo siinä vaiheessa varoittaa tuuliviirinä pyörivät korvat ja suorastaan raivoisa kuovinta satuloidessa: "Paas vauhtii ny, pakko päästä baanalle ja pikaseen!".
Alkuverryttely sujuu hyvin, mutta ekaa laukkaa nostaessa kuuluu varoittava RÖH, sitten pientä pään viskomista, etujalanheittoa, vingahdus, lievää selän köyristelyä, jokunen tasajalka-askellus ja sitten lähtee etenemään ihan normaalisti. Kiltti heppa, ei ratsastaja selässä käy sen enemmän riekkumaan. Juoksuttaessa kyllä samassa tilanteessa esitetään mm. kaksoisaxel, lutz ja pari tuplasalkoviakin, joten liinasta on ihan hyvä pitää napakasti kiinni ettei elikko karkaja tangentin suuntaan. Vaan oikeasti onhan tuo koipeliini kuitenkin maailman kiltein mamman mussu. 
Elvis se on kingi, ihan niin kuin ennenkin. Mustan kissakuninkaan turkkiin tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan charmantteja harmaita haituvia lisää, mutta sehän kuulunee 12-vuotiaan kollin katu-uskottavuuteen. Kingiä ei paljon lattialla puuhaileva ja jokelteleva ihmislapsonen ole kiinnostanut, mutta lähiaikoina viiksivallu on käynyt jo hieman lähempää tutkailemassa lapsen nelivetoyrityksiä. Mutta kun varsin nopeanäppinen pikkumies tarrasi timakasti pöyheästä puuhkahännästä kiinni, otti kissa nopeasti taas etäisyyttä epäilyttävästi käyttäytyvään tyyppiin.
Elvikselle ruoka ja uni maittaa ja syksyn kuntokartoituksessa kaikki oli oikein hyvin mallillaan. Luulen kyllä, että kissassamme on jonkin verran vampyyriä, mistä nyt kielivät jo varsin vahvoiksi kehittyneet kulmahampaatkin, mutta ennen kaikkea se, että päivänvalossa ei kissaa meinaa välillä näkyä ei sitten minkäänlaisin maanitteluin. Talon kääntävän etsintäpartion tuloksena katti löytyy joko lapsen pinnasängyn alta (siinä on sellainen kätevä pimentävä röyhelöhelmalakanakin) tai vaatekomeron pimeimmästä nurkasta miehen puvuntakin sisältä.
Yöllä sen sijaan jos sattuu hoipertelemaan vessaan, on katti heti jaloissa pyörimässä. Istuu pissakummina suorituksen loppuun saakka ja sen jälkeen päättäväisesti johdattaa pimeässä vaeltavan kansalaisen keittiöön herkkuraksukaapin luokse. Yösyöppö siis. Ja auta armias jos et todellakin mene ja anna sille edes paria raksua - talon seiniä pullistava pahastunut maukuaaria alkaa välittömästi ja kestää just sopivasti niin pitkään, että kaikki heräävät.
Dogi puolestaan on ihan just niin adhd kuin ennenkin. Mutta yhtä paljon kuin pienessä pakkauksessa onkin energiaa, on siinä myös pakahduttavaa rakkautta. Sitä pitää joka käänteessä jakaa omille ihmisille kosteiden pusujen ja kainalokiehnäysten muodossa. Talon ovesta sisään eksyvät saavat myös kostean vastaanoton - useimmiten tosin lahkeilleen. Tyypillä nimittäin nolosti stefa hieman falskaa joka kerta kun tuttavia otetaan vastaan riemusta hyppien ja pomppien...
Syksyinen parin taalan pallo-ostos on osoittautunut harvinaisen onnistuneeksi. Lienee ensimmäinen lelu, jota ei ole suolistettu, silputtu, raadeltu tai totaalituhottu ensimmäisen parin tunnin sisään. Sensijaan mielenkiinto on säilynyt tapissaan - niin tapissaan, että palloleikkejä harrastetaan yhäkin vain säännöstellysti ettei pikkupiskin pumppu tilttaa.
Olemme viimein löytäneet täältä koirapuiston. Se on jopa oikein siisti, tilava ja asiallinen, mutta on sinne sitten myös ajomatkaakin. Vaan mitäpä sitä ei pienen koiran onnen eteen tekisi... Tehtiinpä tässä taannoin russelitreffit kavereiden kanssa - tungettiin kolme leikkaamatonta urosrusselia samaan aitaukseen ja ajateltiin että nyt sitä vauhtia sitten piisaa. Yeah right. Ajatus hyvä, toteutus huono. Kaikkien piti siinä ensin jäykkistellä ja kärvistellä. Kun hienoista leikinpoikasta alkoi esiintyä, päätti koplan kolmas omia kaverinsa vaan itselleen ja osoittaa meidän piskille useampaan otteeseen mistä kana pissii. Tunti siinä yritettiin saada jotain hauskuutta hommaan, mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Ei väkisin.
Eräs toinen kerta samassa mestassa oli muutama muu varsin leikki-intoinen kaveri. Mutta mitä tekee meidän yleensä niin yltiöystävällinen rakki: ei voi vähempää kiinnostua, ei ymmärrä lyttynaamaisen mopsin leikinyritystä ja tormakkaana pörhentelee isojen koirien puolella olevalle beaglelle. Pallolla sen sijaan leikkisi taas hamaan tappiin saakka. Meille on alkanut valjeta, että koirapolo on tosiaan ollut liian paljon meidän ihmisten seurassa, sillä kakslahkeisten kanssahan tuo leikkisi ja puuhaisi kunnes taju lähtee jommasta kummasta osapuolesta, mutta koirakavereiden leikkiinkutsuja se ei ota ymmärtääkseen. Elviksestä sen sijaan irtoaa aina välillä spurttiseuraa ja portaikossa vaan tömisee kun kumppanukset karauttelevat pitkin huushollia peräkanaa.
Nyt kun tässä seurailee tuon vähiten karvaisen lapsen nelivetoyrityksiä ja -harjoituksia, alkaa kyllä mullekin hiljalleen valjeta, että lienee ihan hyvä ettei tässä taloudessa ainakaan hetkeen jos toiseenkaan ole tämän enempää näitä nelijalkaisia. Voipi nimittäin olla, että kohta kukkaruukuista multa pöllyää, kaapeista kaavitaan kaikki pihalle ja kaikki arvotavara hukataan johonkin, ellei ihan justiin kasva useampi silmäpari tähän päähän lisää...
PS. Jutskan elikkokuvat ovat ihan tuoreinta tuotosta: viimeisen viikon sisään napsittuja kaikki :) .
...istui aidalla. Silivatiseilaa, silivatiseilaa yksi lensi pois... Mistä ihmeestä näitä lastenlauluja ja rallatuksia nykyisin tunkee mun päähän? Kohta en enää muista yhdenkään Poets of the Fallin tai Nickelbackin biisiä kun päivät menee kuunnellessa jotain Muumilaakson tunnaria tai Elmon ankkalaulua.
Tässä kuitenkin päivän kuva vol. 1 ja 2. Nyt kun on ollut vähän kaltsempaa säätä etenkin auringon laskettua, tunkevat nuo gracklet (en tiedä vieläkään mitä ne ovat suomeksi, tollasii harakan oloisia otuksia) isoina parvina risteysten tolppiin ja sähkölangoille. Siinä sitä on sitten vissiin niin mukavaa lämmitellä valossa seisovien autojen pakokaasuhuuruissa.
Hullut tiput.
Nyt sitä olis sitten saatavana: valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Siitä pitää nimittäin huolen useampikin talo meidän pitäjässä. Löytyy vilkkuvaa, välkkyvää, liikkuvaa - valkoista, sinistä, moniväristä. Peuroja ja pukkeja, karkkikeppejä ja joulukelloja. Tässä ihan vaan suht maltillista esimakua - pelkäänpä että kamera menee rikki noista räikeimmistä viritelmistä...
Kulmakunnan kunkku on kuitenkin tämä ensimmäinen piha, jossa vilkkuu ja välkkyy, musiikki rallattaa yötäpäivää (otan osaa, naapurit!) ja aika pian silmä bongaa räystäässä riippuvan jouluvalojen valojen ripustajan, jolta pololta ovat tikkaat kaatuneet alta...
Iloista joulua vaan - eritoten energiayhtiöille...
Mä en ymmärrä, mä olen sellainen auttamaton jouluihminen - innoissani aina odotan joulun tuloa ja valmistelen - mutta silti se usein pääsee jotenkin hiippailemaan kynnykselle ihan varkain. Niin tänäkin vuonna. Ykskaks ollaan jo reippaasti joulukuun puolella, pari adventtiakin vietetty eikä meidän huushollissa näy joulukalenteria tai kynttilän kynttilää.Tänään joulua ja fiilistä on sitten annosteltu meidän perheeseen oikein isolla kauhalla. Kuusi on kasattu ja koristeltu, kynttilöitä ja muuta jouluroinaa levitelty tasaisesti pitkin kämppää ja joulusukat riippuvat takan manttelissa. Iltapäivällä sitten ponkaisimme kirkolle, jossa oli Suomi-koulun joulujuhla. Pieni mies sai oikein todistuksen ahkerasta koulunkäynnistään ja tulipahan joulupukkikin paikalle jakamaan lahjoja pienille koululaisille. Sitä ennen meillä oli tosin muiden Pallerot-ryhmän oppilaiden kanssa ainakin äitien alleja vinguttanut ja yleisön nauruhermoja kutkuttanut Porsaita äidin oomme kaikki -esitys :).
Siinä kun äänijänteet oli sopivasti viritetty, oli joulujuhlan jälkeen hyvä jatkaa joululaulujen laulantaa Kauneimmat joululaulut -häppeningissä. Mies tosin suuntasi sitä ennen kotiin pistämään poikasen päikkäreille, mutta minä kieuin muiden mukana niin varpusesta, härkien kaukalosta, joulupuusta kuin pienestä liekistäkin. Olipa ihanaa! Jollei muu saa virittäytymään joulutunnelmaan, niin perinteisten joululaulujen lailatus nyt ainakin!
Tosin joka vuosi tuon joululaulusession jälkeen iskee hetkittäinen pieni kaiho rintaan. Tulee ikävä perhettä, jonka parissa on joulut ollut tapana viettää, lunta ja talvea, ystäviä, aitoa suomalaista joulua. Enkä todellakaan ollut ainoa, joka iloisen joulumielen sijaan lähtee kirkosta kotiin mietiskelevänä ja haikeana. Vaan sitä kai se aito joulu pitääkin sisällään, se vaan pääsee unohtumaan tuolla markettien jinglebells-rallatuksessa.
Mutta onneksi hyvin lähelle suomalaista joulua päästään onneksi täälläkin, ainakin makujen puolesta, vaikka en yhäkään ole kokkikolmoseksi päässyt kääntymään. Laulutsembaloiden jälkeen oli nimittäin joulumyyjäiset, josta kotiin läksi kassikaupalla perinteistä jouluhuttua - oli erinäisiä laatikoita, pullia ja lihiksiä.
Ihan käsittämättömällä venymisellä me kaverin kanssa pistettiin tosin jo aiemmin viikolla jauhot pöllyämään kun leipaisimme kimpassa peltitolkulla karjalanpiirakoita. Siinä sivussa vähän päiväuninukutettiin vekaroita, sitten viihdytettiin ja ruokittiin niitä, mutta ihmeellisesti siinä välissä vaan syntyi AH niin ihania herkkujakin. Ehkä mussa sittenkin on ainakin kokki nelosen verran leipurin vikaa...
Nyt jos sitten heittäis persiin sohvalle ja jalat pöydälle. Kynttilä tuleen ja glögiä huuleen.
Siinäpä noin niinku ytimekkäästi lähiaikojen kuulumiset. Anoppi nimittäin laskeutui luoksemme 19.11. ja vietti Texas-lomaa vajaan kolmen viikon ajan. Tosin ihan pelkästään lekottelemaan ei hänkään joutanut, vaan hoiti mainiosti Supernannyn virkaa kun isäntäväki liihoitteli välillä teillä tietämättömillä.
Visiittiin sisältyi tietysti nämä Texas-vieraan pakolliset turistirysäilyt, eli katsastettua tuli niin Kennedyn murhapaikka ja siihen liittyvä museo, Dallas-sarjan kuvauspaikka Southfork Ranch, Fort Worthin Stockyards Station karjapaimenmeininkeineen ja rodeoineen, Grapevinen historiallinen keskusta ja kongressikeskus Gaylord Texanin jouluvalot ja -koristelut kuin myös ostari jos toinenkin. Mä olen noi pahimmat rysät ratsannut jo omien vieraitteni kanssa, joten oli jo aikakin täällä 2,5 vuoden asumisen jälkeen miehen käydä nuuskimassa mitä on tähän saakka missannut.
Kiitospäivän tienoo soi meidänkin perheelle pienen irrottautumishetken arjesta, joten pakkasimme Volkkarin täyteen, itsemme (= meidän perhe, anoppi ja koira, kissa jäi sentään talonmieheksi) kyytiin ja paahdoimme baanalla nelisen tuntia lounaaseen. Matkan varrella stoppasimme osavaltiomme pääkaupungissa Austinissa, jossa kiitospäivän henkeen kuuluvasti vetelimme jotain bataattilootaa ja kalkkunaa murukolon täytteeksi. Tulihan siinä samalla oiottua kinttujakin State Capitolin pihamailla, sillä moinenkin nähtävyys kuten tämän osavaltion johtopiste on tullut totaalisesti ignoorattua tähän asti.
Päivän jo pimetessä kurvasimme viimein hotlamme pihaan San Antonioon. Illan hämyssä kävimme kuitenkin vielä tarkastamassa, että The Alamo seisoo yhä paikoillaan ja Riverwalk on yhä aina yhtä kansoitettu.
Seuraavat pari päivää vietimmekin sitten San Antoniossa pyörien - mies ja äitinsä kävivät siellä täällä nähtävyyksiä ihmettelemässä ja me pikkumiehen kanssa liityimme seurueeseen päikkäreiden rytmittämissä osissa. Thanksgivingin eli kiitospäivän (to 26.11.) jälkeinen perjantai ei ainakaan San Antoniossa ollut nimensä mukainen musta perjantai - siitä piti nimittäin jokiparaati ja yli 120,000 jouluvalon sytytys huolen. Me hullut törrötimme illan pimeydessä ja koleudessa muitten vastaavien kanssa toista tuntia sillalla odottelemassa värivalojen tuiketta ja paraatibotskien lipumista ohi. Kaikkea sitä viihteeksi kutsutaankin... No, pikkumies jaksoi homman käsittämättömän hyvin ja monttu auki välillä päivitteli puista riippuvia värivaloketjuja.
Muita vähän luomumpia nähtävyyksiä olivat mm. San Antonion japanilainen puutarha sekä Botanical Garden, jotka eivät tosin tähän vuodenaikaan olleet ihan kukkeimmillaan, mutta jälkimmäisestä löytyi ainakin kaunis ja tuoksuva ruusutarha.
Reissuun oli tarkoitus ympätä vielä koukkaus rannikolle Corpus Christiin ja Padre Islandille, mutta totesimme että ihan yletön autossa istuntatetsaus ei ehkä kuitenkaan ole parasta mahdollista viihdettä, joten keräsimme sitten vaan voimia kotimatkapäivälle sunnuntaille. Kiitospäivän jälkeen on täällä nimittäin yleensä vuoden parhaimmat alennusmyynnit ja niinpä mekin heti aamupalaltamme suoriuduttuamme hassasimme tunnin jos toisenkin ja setelin kumppaneineen San Marcosin ostosparatiisissa. Useampi sata kauppaa, putiikkia ja tehtaanmyymälää huipputarjouksineen pitivät huolen siitä, että ylimääräisistä hiluista pääsi varsin vaivattomasti eroon.
Mä tosin vakuutuin vahvasti, että mies on asentanut tuohon lapseemme jonkin sisäisen säästimen, sillä aina kun löysin vähänkin jotain kiinnostavaa vaatepartta, lapsonen ilmoitti erittäin päättäväisesti, että mihkään sovituskoppiin on sitten ihan turha havitella, minä en viihdy rattaissani nyt just enää yhtään, ollenkaan, lainkaan, mitenkään. Että revi siitä. Vahdinvaihdon ansiosta pääsin mäkin kyllä lopulta hankkimaan Volkkarin takapaksiin tuketta niin, että viimeiset kassit piti vaan nopsasti heittää päälle ja paiskata luukku kiinni...
Tämä oli eka "kotimaan" reissu pikkumiehen kanssa ja ihan sujuvasti meni, joten ehkä sitä jatkossakin rohkaistuu johonkin taas tien päälle :) . Kuvattua ei tullut paljonkaan, mutta muutamia räpsyjä täällä.
Kotiin palattuamme hyödynsimme armasta anoppia, joka viihtyi hyvin pikkumiehen kanssa, siihen sun tähän. Minä pääsin pitkästä aikaa arkenakin päivällä ratsastamaan ja hoitelemaan asioita. Miten monta asiaa voikin saada hoidettua kerralla kun ei ole pikkumiestä messissä! Täällä kun ei vahingossakaan mitkään virastot/pankki/posti/kauppa/ruokakauppa sijaitse kävelymatkan päässä toisistaan, joten joka kerta kun lähdet reissuun, on ensin edessä hermeettinen auton pakkaus, sitten ajo ekaan kohteeseen, jossa puretaan pihamaalle rattaat ja lapsi. Kärrätään sisälle, jonotetaan, viihdytetään jonotuksesta varsin innostumatonta lasta, hoidetaan asia, palataan autolle, pakataan lapsi turvaistuimineen takaisin paikalleen, rattaat takapaksiin, emäntä itse autoon ja menoks seuraavaan kohteeseen. Toistetaan niin monta kertaa kuin ehditään ennen kuin hermot menee jommalta kummalta osapuolelta. Yleensä siis kaksi, max. kolme asiaa hoituu yhdellä yrittämällä, ja sitten saadaankin ladata hermoja himassa seuraavat pari päivää ennen kuin yritetään uudelleen ;) .
Arkisten puuhien lisäksi käytiin miehen kanssa vähän vapaallakin. Koeluontoisesti lähdettiin ensin yksi ilta lätkämatsiin. Olipa ihanaa mättää herkkuruokaa buffasta ja katsoa hyvä peli, joka vieläpä päättyi kotijoukkueen voittoon. Eikä huolen häivää lapsosen hyvinvoinnista, sillä tottahan toki kokenut hoitotäti sen kanssa pärjäisi! Ja niin tietysti pärjäsikin. Siispä hyvillä mielin läksimme parin päivän päästä uudelleen baanalle, tällä kertaa vähän enemmän tällättynä kun kyseessä oli Suomen Itsenäisyyspäivän gaala. Pippaloissa vierähtikin sitten reippaasti pikkutuntien puolelle, mutta onneksi lapsosen kanssa oli kaikki sujunut hyvin ja pikkumies tuhisi omassa sängyssään. Niin rakas kuin oma lapsi onkin, kyllä laatuaika oman puolison kanssa kahden kesken on tarpeen useammin kuin mitä tähän saakka ollaan nautittu...
Pistettiinpä loman päätteeksi jalalla koreastikin. Tosin emme me, vaan Riverdancen jengi. Kävimme nimittäin anopin kanssa viimeisen Texas-illan kunniaksi Fort Worthissa katsomassa ko. poppoon kiertueen ja kyllä ei voi kuin ihmetellä miten jollakulla nilkat pyörii siihen malliin! Ihanaa irkkumusaa ja kaunista tanssia, kyllä tykkäsimme :) .
Texas ei valitettavasti näyttänyt loman aikana kauneimpia kasvojaan - jos nyt välillä oli lämmintä ja kaunistakin, niin mitään t-paitakelejä ei tänne suotu. Vettä, tuulta ja erään aamun räntäläiskettä sen sijaan saimme, mutta ei tuo onneksi lomaa onnistunut pilaamaan. Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös loma Texasissa ja huoltojoukkojen vahvistus. Haikein mielin heitimme eilen heiheit all-in-one äidille, anopille ja mummolle.
Ja toivotamme tervetuloa uudestaan!
Mitvit? Korvankestävällä suomella siis: mitä ihmettä? Mikä kumma saa emännän ahistelemaan itsensä johonkin nakinkuorikolttuun ja heittämään kimalleketjut kaulaan ja isännän vetäisemään puvun päälle ja kuristautumaan krakaan?
Ta-daaa: Suomen Itsenäisyyspäivähän se ja paikalliset "linnanjuhlat". Näihin ei tosin tarvii kutsuja paljonkaan jännityksellä odotella, vaan paikan pöydän äärestä saa jokainen luottokorttia tai shekkivihkoa vilauttava. Meillä mun firma biffasi biletit bileisiin vähän niinkus joululahjaksi tänäkin vuonna.
Suomen Itsenäisyyspäivän gaalan järjestää paikallinen Suomalais-Amerikkalainen bisneskilta. Tänä vuonna pippalot pidettiin la 5.12. La Cima Clubilla; kivalla yksityisklubilla, joka sijaitsee pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa Las Colinasissa eli vain vajaan 10 minsan ajomatkan päässä meiltä. Juhlaillaksi saatiin iloksemme oikein kaunis ja selkeä sää, joten ympäröivästä valomerestä oli kiva bongata niin lentokenttää, oman kodin suuntaa kuin Dallasin pilvenpiirtäjäkeskustaa.
Ilta vilahti varsin vauhdikkaasti hyvässä seurassa hyvin ruokittuna. Ohjelmaakin oli tietty; poikkeuksellisen lyhyitä puheita, hauska Marimekon muotinäytös ja musaa niin kuoron kuin paikallisen finskabändin tuottamana. Päästiin siis vähän parketinpartaveitseilemäänkin. Kun putiikin ovia alettiin sulkea yön pikkutunneilla, oli olo kuin Tuhkimolla konsanaan; nyt sitä on sitten karautettava kotiin ennen kuin vaunut muuttuvat kurpitsaksi...
Mutta hyvin kuskasivat vaunut meidät kotiin eikä kenkäkään jäänyt matkalle ja oman prinssin kainaloon pääsin samantien nukkumaan. Perheen pikkuprinssikin oli päästänyt anopin helpolla ja antoi porukan nukkua edes suht kelvollisiin kellonlyömiin seuraavana aamuna - Itsenäisyyspäivänä.
Mutta nyt: kippis, Suomi! Hyvää Itsenäisyyspäivää.
Eilisen hyytävistä tunnelmista siirrytäänkin sitten tämän päivän jäätäviin tunnelmiin... Nimittäin American Airlines Centerin NHL-lätkämatsiin :) . Mama ja papa olivat vähän tuulettumassa anopin ollessa yhden hengen pojanhuoltojoukkona kotona. Vetäistiin eka buffasta kunnon pöperöt alle, hieman vinettoa ja sitten hyvää peliä Dallas Stars vs. Anaheim Ducks.
Suomalaisia oli jäällä useampikin kipale ja vierailevat Koivu ja Selänne tekivät heti ekan erän alkajaisiks hienon maalin Ducksille. Harmin paikka vaan, että Selännettä ei ekan erän jälkeen enää nähtykään jäällä, sillä mokoma meni ja mursi ranteensa jossain hässäkässä. Tosin ei me tästä pelin aikana mitään kuultu tai tiedetty, vasta jälkikäteen netistä tiedon bongasimme kun ihmettelimme kun ei suominaamaa enää näkynyt.
Muutoin ekat pari erää oli kyllä aika nihkeilyä ja jotenkin vähän löysää meininkiä. Starsit ähelsivät minkä kerkesivät, mutta tuloksetta. Kolmannessa erässä alkoi onneksi viimeinkin Ducksien verkko heilua ja päästiin sitä viimein tuulettamaan goooooooooaaaaaaal huutojen kera. Loppulukemat näkyykin tosta kuvan taululta - näemmä mun olo katsomossa auttoi taas Starsit voittoon ;) . Skinnu the onnenkalu.
Olipa raikastava ilta! Miten kivaa käydä välillä vähän ihan vaan kaksistaan (ja parinkymmennen muun suomalaisen kanssa...) tuulettumassa ulkona! Toisaalta tällaisen mökkihöpertyneen kotirouvan olisi hyvin voinut piristää vaikka autopesulassa käynti - kunhan vaan on tovi aikuisseuraa ja jotain ihan muuta kuviota kuin vaipparallia :D.
...on Teksasimme tää;
näin nurmikkomme vaan
lumen alle katoaa.
On kaltsaa meininki
kuin Suomes konsanaan;
tai jos totta puhutaan
tääl' lunta on enemmän...
Ilmastomuutosko tänne tullut on?
Lunta sataa tupruttaa enemmän kuin tarpeeksi
Hei, ilmastomuutosko tänne tullut on?
Mitä tää valkee shitti on, en enää muistakaan...
Näin päivän tunnelmiin liittyen voit ihan vapaasti rallattaa menemään tuota uudelleensanoitustani Kulkuset, kulkuset -nuotilla!
Tältä näyttää tänään. Eli ei siis näytä oikein miltään. Sumu on aika tuhtina seinämänä heti tuossa aidan takana niin, ettei montakaan metriä pidemmälle näe.
Syksyn riisumat puut töröttävät paljaina aamukasteessa. Parvi lintuja lehahtaa ilmaan puunlatvasta. Jossain pensaassa kahahtaa vaimeasti. Liekö opossumi vai pikkupupu? Ruokojen varressa kimaltelee vesihelmiä.
Olo on kuin unessa. Olenkohan mä oikeesti edes vielä hereillä?
Jassåå. Sitä on sitten taas tehty päivän ekokatastrofiteko. Kävin nääs ruokakaupassa ja saldo näyttää täsmälleen tältä:Ei haloo päivää! Sehän nyt on fakta, että noita pusseja tulee tavalliselta kauppakeikalta useampikin, kun ovat noin rimpulaa materiaalia, että hyvä kun yksi kassi kestää maitopurkin kantaa, mutta tänään oli ihan bonuspalkintopäivä. Jostain syystä nimittäin myyjä pakkasi lähes kaikki ostokset pariin tai kolmeen päällekkäiseen kassiin. Ostamani lasipullo oli laitettu viiteen päällekkäiseen pussiin.
Myyjän vedellessä ostoksia ja nakellessa niitä kasseihin mä vaan chitchattasin ja keskityin lehtien lööppeihin ja maksupäätteen teksteihin, joten multa meni ihan ohi tämä kassiarsenaalin törsäys, muuten olisin ehkä maininnut selviäväni vähemmällä...
Vielä kun olisi joku kaunis päivä niin reipas, että veisi mukana omat kangaskassit, niin siinäpä olisi myyjän päivä pilalla kun rutiiniin tulisi repeämä... Luultavasti pitäisi pyytää manageri paikalle selvittämään kuinka nyt tulee toimia.
Siinäpä se. Ruma ja isohko valkoinen muoviklöntti. Meidän uusi paras ystävä.Mä jo aiemmin tuolla lastentarvikehelvetissä katselin noita ilmankostuttajia, mutta valikoima oli niin valtava, että aikani hyllyn välissä päätäni raavittuani päätin vaan poistua takaisin mistä tulinkin, ilman pahvilaatikkoa kainalossa.Mutta kas vain, tällainen tuli vähän niinku perintönä kaverilta ja pitihän sitä tietty heti testata, etenkin kun pikkumiehelle alkoi pukata räkänokkaa. Ja ah, jo ensimmäisen yön jäljiltä oli itselläkin röörit paljon paremmassa kunnossa kuin aiemmin! Nuuh, nuuh, aamuteekin tuoksuu taas joltakin!Ja juuri kun olimme jo syvästi addiktoituneet, niin eikös masiina sanonut sopimuksen irti. Ihan siltä siunaamalta piti kaahata Babies R Usiin hakemaan uusi. Mutta mitä ihmettä, sama laite oli tilapäisesti lopussa, joten ostin sitten vähän upgreidatun version samasta - oli propellia ja filtteriä ja muuta vitkutinta. Kotona innoissani purin paketin, kokosin ohjeen mukaan ja eikun masiina pöhöttämään poikasen huoneeseen (tässä välissä poikanen oli muuttanut omaan makkariinsa). Mitä HALAVATTUA?!?!Uusi versio oli joku Cool Mist -systeemi, jossa propelli pyörittää säiliön vettä ja sitten pöhöttää hienoista sumua ilmaan. Eihän siinä mitään, mutta propellin synnyttämä meteli oli niin tajuton, että koko kulmakunta kojootteja myöden pysyy valveilla jos tuollaista mekkalaa pitää yön läpi... Odottelin tovin että joskos laite siitä hiljenisi kunhan pääsee vauhtiin, mutta turha toivo, samanlainen iloinen pärinä täytti makkarin. Pahinta oli se, että kosteutta ei voinut mitenkään säätää ja sitä tuntui jo tulevan melkein kuin jostain sadettajasta, maton pintakin alkoi jo tuntua hiukka kostealta.
Joten ei vatukko, systeemit seis, kuivamaan, takaisin pakettiin ja paluupostina putiikkiin. Kassapoika kyseli että mikä mahtaa olla palautuksen syy ja kun kerroin etten viitsisi naapureita pitää valveilla, nyökkäili poika ihan just sen näköisenä kuin näitä räpättimiä olisi kauppaan tullut bumerangina jokunen aiemminkin... Onneksi tuo alkuperäistä vastaava pöhinälaite löytyi toisesta liikkeestä, joten nyt nokkatukon tullessa on taas apu lähellä.
Eikä sekään haittaa ollenkaan, että alkuperäinen perintömasiina saatiin kuin saatiinkin takaisin kuosiin ja nyt voi sitten kröhisevä aviomieskin ottaa höyryhengitystä yön ajan... Vähän tosin meinattiin tohon yhteen värkkiin lisätä höyrytystä aktivoivaa suolaa sen verran reippahasti, että laite puhisi kuin vedenkeitin ja kattovalokin alkoi jo välkkyä siihen malliin, että kohta kärvähtää sulake, mutta onneksi ehdittiin tekemään muutama korjaava liike, ennen kuin muovit lensi seinälle...
Sepä juuri! V! Muistatteko sen kauhean kammottavan 80-luvun lopun tv-sarjan, jossa ihmiseksi naamioituneet lisko-oliot rantautuivat maahan avaruusaluksillaan? Sarjaa töllötti jokseenkin koko Suomi ja sehän sai aikaan valtavat kansanliikkeet siinä määrin, että ohjelma-aikaa siirrettiin jossain vaiheessa toisaalle ja olipa sarja katkollakin kun se oli kuulemma liian pelottava. Hihhii!
No eikös ko. sarja pyöri taas oikein prime timeen täällä! Ei kylläkään se sama vanha 80-luvun pätkä (jonka tosin vois ihan nostalgiamielessä haluta joskus kattoo... saattais olla aika koomisen kökkö trikkeineen päivineen :D ), vaan päivitetty versio samasta. Mä en todellakaan aikonut alkaa seuraamaan sitä, koska ei jotenkin nuo alienjutskat jaksa hotsittaa, mutta katsos vaan miten tuo tv-boksi pörähtääkin nauhottamaan aina kun ko. sarja töllössä pyörii... Ja heti beben simahdettua alkaa mamma nokottaa telkun ääressä. Anbilibul.
Syyskauden käynnistyttyä alkoi kanavilla pyöriä taas liuta muitakin uutuussarjoja. Mä en jotenkin jaksanut tällä kertaa innostua just mistään, koska aika sarjojen tuijotteluun on tätä nykyä jossain määrin rajallinen. Vakkarisuosikeistani eli Housesta, CSI:stä, Despiksistä ja Brothers&Sistersistä en kyllä luovu! Jossain vaiheessa ens vuoden puolella pörähtää ruutuun myös viimeinen kausi Lostia, joka on tietty ihan must see.
Muita tuijoteltavia ovat tällä hetkellä Private Practice ja Lie to Me. Noista uusista hurahdin kyllä V:n lisäksi toiseen uutuussarjaan, FlashForwardiin. Siinä koko maailman poppoo kokee samaan aikaan reilun kaksi minuuttia kestävän blackoutin (tajuttomuustilan), jonka aikana kukin näkee vähädyksen tulevaisuudestaan puolen vuoden päästä. Ilmiön takana on tietysti visainen salaliitto ja kaikenlaista hihhuliryhmää. Onpahan utopistinen juttu, mutta jotenkin ihan mielenkiintoinen.
Ainiin! Huijasin, just muistin et katonhan mä myös The Good Wifeä. Se on sellanen oikeusdraamasarja ja varmaan noista uusista musta paras ja laadukkain. Luultavasti tosin siitä johtuen, että se on ainoa realistinen juttu ja siinä on vielä kelpo näyttelijätkin - pääosissa ovat Julianna Margulies (mm. muinainen hoitsu Carol Hathaway Tehiksestä) ja namukas Chris Noth (alias Sinkkuelämää-sarjan Mr. Big). Siinä Noth esittää entistä valtionsyyttäjää, joka on joutunut linnaan sekoiltuaan prostituoiden kanssa. Margulies on puolestaan hänen vaimonsa, jonka elämä perheen kahden teini-ikäisen lapsen kera on muuttunut aika radikaalisti ja hän on mm. joutunut menemään uudelleen töihin kun perheen päätienaaja on linnassa. Täällä ainakin tuntuu jatkuvasti putkahtelevan esiin ties millaisia sotkuja noiden poliitikkojen ja muiden esikuvien piirissä, joten aihe on todellakin polttava.
Itse asiassa nyt kun miettii niin tuntuu siltä et mähän tuijotan telkkua suorastaan yhtenään, onhan tossa noita sarjoja parikin paremmalle päivälle ;) . Ei sen puoleen, meidänkin töllössä on toistasataa kanavaa eli töllötettävää ohjelmaa löytyy sitten ihan mistä maailman asiasta vaan, mutta miten sitä onkaan niin jumittunut vaan kolmelle kanavalle; emmä oiken muuta kato kuin Foxia, ABCtä (josta tulee jokseenkin kaikki hittisarjat, mitä Suomessakin esitetään, mm. Despikset, B&S, Greyn anatomia, Private Practice, Lost jne.) tai CBSää. Jos ei oikein jaksa katella töllöö kuin toisella silmällä, niin aina joltain kanavalta tulee jotain komediasarjaa tai sitten turvallinen valinta on Animal Planet (vaikka boikottiin koko kanava pitäis nakata kun lopettivat beben ja koiran suosikkisarjan, mangusteista kertovan Meerkat Manorin) tai HGTV, jonka remppaamisesta ja sisustamisesta kertovat sarjat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta siitä ikäviä, että helposti sen jälkeen sitä alkaa mittailemaan pitkin kämppää ja pläänäämään mitä kaikkea voiskin vähän ehostaa ja laitella ja maalata ja ja ja...
O-ou, nytkö mä sitten olen amerikkalaistunut askeleen verran enemmän? Tein nimittäin tänään jotain periamerikkalaista, mitä mun ei ole ollut tapana tehdä ennen tätä...Kas olin tuossa aamupäivällä pojan kanssa baanalla; käytiin vähän hoitelemassa asioita, käväistiin ostamassa äidille kaulakilluttimia korukutsuilta ja paluumatkalla haettiin hepalle evästä rehukaupasta ja piipahdettiinpa siinä sitten parissa liikkeessäkin kun poika sopivasti sammahti päikkäreilleen. Eräässä rättipuodissa sitten olikin jotenkin paljon kaikkea kivaa tyrkyllä puoli-ilmaiseksi ja ostoskärryn kahva alkoi kansoittua henkareista. Tämä ja tuo ja tuokin vielä! Sovituksen aikaan uniltaan tovi sitten herännyt pieni mies päätti sitten että hänellä oikeastaan onkin juuri nyt nälkä, tylsä, vessahätä ja oikeestaan kaikki ihan pehvasta, joten minä yritän huiskia riepua pikakelauksella päälle ja pois ja samaa tietä hyväksytty/hylätty -pinoon. Jokunen onnistuikin kunnes kärryn pohjalla alkoi volyymi nousta siihen malliin, että parempi olisi suunnata kohti kassoja about samantien tai kohta täällä huudetaan palosireeninä.
Niin monta kivaa vaatetta jäi koklaamatta! Entten tentten, mitä teen?! Lopulta vaan otin ja kahmaisin kaikki loput sovittamattomat kainaloon, tungin ne kärryyn ja ei kun kassan kautta pihalle. Olikin muuten oikeesti kiva sovitella vaatteita rauhassa himassa ja syynäillä että mätsääkö tää nyt sen tai ton alaosan kanssa, mitä olin miettinyt... Osa oli tosi buenoja henkarissa ja vieläpä päällänikin, mutta osan mukana tuntui kummasti tulevan ainakin pari jenkkakahvaa tai jokunen kilo kaupan päälle. Siispä myöhemmin samana iltana tungin epäkelvot rätit kassiin ja palautin ne lähimpään saman ketjun liikkeeseen (kävin päivällä kauempana, silloin matkan varrella olleessa liikkeessä).
Myyjä pingasi tuotteet koneelle ilmeenkään värähtämättä ja chitchattasi diipadaapaa kuten aina. Mulla oli jotenkin ihan puolikriminaali olo, vaikka tämä on täällä ihan normaali tapa - jos ei just nyt jaksa sovittaa, niin onhan tässä about kuukausi aikaa pällistellä niitä kotipeilistä ja jos ei kuva miellytä, niin takaisin putiikkiin vaan ja fyffet takaisin kortille. Helppoa, eikö?!
Ounou! Kuumia aaltoja, yöhikoilua ja mielialanvaihteluita pukkaa! No ei se menopaussi kuitenkaan omalle kohdalle ole vielä iskenyt, mutta lavalliseen naisia kylläkin. Olin nimittäin kaveriporukalla tänään kattomassa Menopause the Musicalia Fort Worthissa. Niin laimealta kuin vaihdevuodet musikaalin aiheena kuulostaakin, niin meno oli kyllä jotain aivan muuta.
Yleisöä oli salin täydeltä (yllättäen yhden käden sormilla oli laskettavissa joukkoon eksyneet miehet...) ja nauru raikasi lähes tauotta kun lavalla vedettiin tutulla nuotilla suosikkibiisejä, mutta sanat olivat muuttuneet mm. kuumia aaltoja myötäileviksi. Esiintyjät olivat kaikki huikeita, löytyi upeata laulajaa ja hullunhauskaa koomikkoa. Parhaiten nauruhermoja nyki jakkupukuinen ja pottahiuksinen tantta, joka oli oikein amerikkalaisrouvan perikuva helminauhoineen päivineen. En kyllä muista vähään aikaan nauraneeni mitään näin paljon, että palleaan sattuu ja poskilihaksia pakottaa liiallisen hekotuksen jäljiltä!
Totaalisen nauruterapian lisäksi maman tuuletusiltaan kuului myös pinot grigion siivittämä herkullinen päivällinen italialaisessa Piola-ravintolassa sekä viihdettä pianobaarissa. Perjantai-illan livemusaa oli kertynyt kuuntelemaan raflan täydeltä porukkaa ja meno oli aika mukaansatempaavaa. Kaksi pianistia oli lavalla yhtä aikaa ja he tavallaan kisailivat siitä, miten hyvin saavat porukan "messiin". 
Ja jos alkoi porukka liikaa nuokkua pöydissään, niin pistettiin ohjelmanumeroksi shotteja myyvät nuorikot pomppimaan pianojen (tai no oikeaoppisesti ne olivat kylläkin flyygeleitä) päälle ja vetämään jotain yhteistanssia, niin johan alkoi taas jengissä jäsenet elää. Ja kotiäidin korvienväli puhdistua.
Kävin sitten asuntokaupoilla tänään! En kylläkään itse myynyt, ostanut tai vaihtanutkaan, mitä nyt kaverin kämpän pistin lihoiks ;) . Kaverin talon myyntisessio siirtyi viime tingassa niin, että hän ehti jo vaihtaa maisemaa ennen kuin päästiin kynää heiluttamaan, joten valtakirjan kera olin minä sitten hommia hoitelemassa.Olipahan sirkus! Eteeni lykittiin paperia eri paksuisissa pinkoissa ja kauppaa hoitava mies suu vaahdossa seposti mitä mikäkin paperi merkkasi. Kuten esim. että tällä lomakkeella ilmoitetaan, että tästä tontista ei ole myyty osuuksia öljyn- tai kaasunporaukseen. Interesting! Vai onkohan? Mistä minä tiedän onko?! Ja minä vaan sauhutin kynää ja toivoin että en tule allekirjoittaneeksi jotain mitä ei pitäisi, kuten että tällä paperilla luovutan ainokaisen poikani... Koomisinta oli kyllä se, että mun piti joka papruun kirjoittaa Etunimi Sukunimi (mies) by oma nimmari ja hänen puolisonsa Etunimi Sukunimi (nainen) by oma nimmari. Arvatkaa vaan kun nimiä kirjoiteltiin kymmeniä, enkä tosiaan ole kavereiden nimiä tottunut sellaiseen tahtiin papruun lappamaan (tai yleensäkään ollenkaan), niin sieltähän sitten tuli jotain ihme ylimääräistä koukeroa välillä ja välillä taas tipahti joku kirjain etu- tai sukunimesta pois. Hupsis! Mutta hyvin näytti kelpaavan kun paprut pantiin kirjoihin ja kansiin ja talo vaihtoi omistajaa.
Noni! Päivän hyvä työ tehty. Päivän muihin hyviin asioihin kuului se, että poikanen se on tasan puoli vuotta. Huisia! Aamuisessa kuusikuukautistarkastuksessa oli kaikki mallikkaasti ja minimies takaisin miehen mitoissa, vaikka meinasi tuossa neljän kuukauden kohdilla vähän jumitella kasvussaan. Poikapolo sai tosin synttäribileiden sijasta tukkotolkulla rokotuksia kinttuihinsa, joten hänestä tämä päivä olisi todennäköisesti voitu varsin mielellään skipata...
Huhuuu! Eilinen oli jälleen se pelottava päivä, jolloin haamut ja luurangot kaivautuivat kätköistään illan hämmärtyessä ja pimeän laskiessa. Pelottava lauma kummituksia, noitia ja zombieita valtasi kadut. Onneksi joukossa oli myös samuraita, palomiehiä, kourallinen lepakkomiehiä ja hämähäkkimiehiä sekä Helinä-keijuja, prisessoja ja muita ihanuuksia. Nämä mini-ihmiset pimputtelivat ovikelloamme ja vaativat karkkia kepposen uhalla. Emme tietenkään uskaltaneet riskeerata ja katsoa mikä se kepponen mahtaisi olla (perinteisesti joko vessapaperia ympäri pihamaata ja puita tai kananmunia ikkunassa), joten auliisti ojensimme vadillisen karkkia kostyymijoukkion suuntaan.
Hyvällä vauhdilla vati tyhjeni, sillä porukkaa kävi aikamoinen määrä, yleensä isompi lössi kerrallaan. Joku valitsi hartaasti mieleistään karkkia vadista, joku nappasi pari päältä ja ronskimpi kahmaisi sitten kourantäydeltä suklaata mukaansa. Myöhemmin samana iltana kärvisteltiin varmasti hyvin monessa huushollissa ähkyn, sokerihumalan ja vatsanpurujen kourissa... Tosin kuuleman mukaan äidit ovat hyviä Halloween-karkkien annostelijoita ja onpa lähiseudulla hammaslääkärifirmakin, joka ostaa ylimääräiset Halloween-karkit pois.
Meidänkin poika oli Halloweenin kunniaksi muuttunut pienestä suloisesta pojannassikasta hurrrrjan pelottavaksi luurangoksi. Jostakin ihmeen syystä tämä pikku skeletonimies ei kuitenkaan saanut aikaan kauhunkiljahduksia, vaan enemmänkin äännähdyksiä kategorioissa "Awwww", "Adorable!", "How cute can one be!", "Look at that, how sweet!", "Ihana", "Voi eeeei...!" jne., säestettynä sellaisella hempeän lepertelevällä äänellä.
Päivällä olleella Suomi-koulun tunnilla luurankomies tosin pisti hieman silmään kun muut ikätoverit olivat karvaisempaa ja pulleampaa sorttia - oli jääkarhua, apinaa, kengurua, Nalle Puhia, Tikrua ja inkkarityttökin ;) . Erilainen nuori siis! (Ja mähän siis jo vannoin aikoinaan etten mihinkään Halloween-humputukseen lähde, mutta kun JBF Salesta hyppäsi hyllystä tämä asu suoraan syliin, niin pyörsin puheeni hetkessä...)
Jänskän päivän päätteeksi skeletoni sammui omaan sänkyynsä varsin vikkelästi, vaikka olohuoneen puolella puheensorina senkun kasvoi. Meillä oli nimittäin Halloween-bileet, jota säesti grilliruoka, ihanainen täytekakku ja hyvät juomat. Aina on hyvä syy juhlaan ja hyvään seuraan!
Huokaus. Mun paras Teksasin kaverini on pakannut perheineen kamansa ja kassinsa ja on kokolailla valmiina lähtemään vajaan viikon päästä takaisin Suomeen. Tuollaista ronttimaista minun heitteille jättöä ei todellakaan pitäisi juhlistaa vaan paremminkin ehkä pitää jotain suruliputusta tai vähintäänkin mykkäkoulua, mutta jostakin kumman syystä kuitenkin lähdettiin tiistaina pikkuporukalla illanviettoon läksiäisten nimissä.
Ja kyllä kannatti! Siemaillessamme päärynäisiä Pearfect Martineja Five Sixty by Wolfgang Puck -ravintolassa, palasi ryvettyneen kotiäidin mielialaan edes hetkeksi hitunen hohtoa. Ruoka oli taivaallisen hyvää alusta loppuun saakka - ja tuollaisessa "fine dining" -putiikissa vedettiin tietenkin pitkän kaavan mukaan ihanan pinot grigion kyydittäessä herkkuja.
Mikä parasta, ravintola sijaitsee nimensä mukaisesti 560 jalan (reilut 170 m) korkeudessa Reunion Towerin huipulla sijaitsevassa valaistussa pallossa (ks. blogin pääkuvassa oleva hökötys kuvassa vasemmalla - tollanen pallero tolpan nokassa). Arvatenkin ravintola on yhtä ikkunaa täynnä ja sieltä avautuvat näkymät ympäri Dallasia ja pilvenpiirtäjäkeskustaan ovat huimaavat. Kun ravintolan lattia vielä pyörii hitaasti ympäri niin, että kierros saavutetaan tunnissa, ei maisemaan pääse turtumaan kun se vaihtuu alati. Laskevan auringon moninaisten sävyjen välkkyessä pilvenpiirtäjien lasiseinissä ja Trinity-joen liplatuksessa, tunsi todellakin olevansa jossain kaukana arjen yläpuolella...
Edes yhden illan.
Terkkuja Pumpkin Patchiltä eli kurpitsa"pellolta"! Täkäläinen huvitus on se, että lokakuun ajan kasataan johonkin pellolle tai tässä tapauksessa kirkon isolle pihalle valtaisa määrä erilaisia ja -kokoisia kurpitsoita - valtaosin kuitenkin näitä oikein perinteisiä isoja, oransseja mölliköitä. Mukana on myös heinäpaaleja, valmiita "kuvakehyksiä", joissa voi kuvauttaa perheen lapsikatraan (you know, sellasia maalauksia missä on reikä naaman paikalla) ja onpa paremmilla tilkuilla mahdollisuus mm. hevoskyytiinkiin.Kurpitsoita on mahdollisuus ostaa mukaansa kotiin kaiverrettavaksi tai maalattavaksi, jos taiteellinen puoli itsestä pyrkii pääsemään pintaan. Laiskemmat tai vähemmän taiteellista viettiä omaavat voivat sitten ihan vapautuneesti karauttaa johonkin paikallisista tavarataloista ja ostaa sellaisen sähköllä pelittävän hymyilevän/irvistelevän muovikurpitsalyhdyn ovensuuhun möllöttämään. (Veikkaa villisti kumpaan kategoriaan minä lukeudun...)
Sitten vaan odotellaan Halloweenia alias pyhäinpäivää, jolloin karkkia kerjäävät keppostelijat täyttävät kadut. Sen jälkeen odotellaankin marraskuun loppupuolen Kiitospäivää, mutta nopeimmat heittävät heti Halloweenin jälkeen kurpitsat ja syyskoristeet huushollistaan autotallin nurkkaan ja alkavat kattaa kotiaan jouluhärpäkkeillä. Holiday Season siis parhaimmillaan, joskaan kauppiaat eivät pahemmin lomatunnelmissa laakereillaan lepäile, vaan Halloween-kostyymit, syys- ja kurpitsa-aiheiset sisustusroippeet ja ennen kaikkea joulusälä on melkoinen bisnes.
Pitäiskö karauttaakin jo sohvalle selailemaan ensimmäisiä kotiin kannettuja jouluesitteitä... Ne tosin tulivat jo pari viikkoa sitten ;) . Kas kun varhainen lintu se madon nappaa ja muut tiput jäävätkin ilman mieleisiään joulukoristeita...
Pienestä irtoavat kotiäidin arjen ilot. Pienen pojan kehitys on mielenkiintoista seurattavaa ja lapsen aito hymy ja kikatus saavat joka kerta sydämen syrjälleen. Mutta joskus on saatava arkisen tarpomisen keskelle pientä luksusta ja näin semi-kotiäidillä se näyttää tältä: 
Mies on poikien kanssa lätkämatsissa ja sen perään todennäköisesti tuopposella tai parilla. Poika on painunut yöunilleen ja talon nelijalkainen katraskin on jo asettautumassa yöpuulle. Kodissa on ihana hiljaisuus. Siispä mamaa kutsuu lämmin vaahtokylpy, suhteellisen tuore naistenlehti, pari minipalaa juustokakkua ja lasillinen ihanan viileätä roseeviiniä (Arbor Mist Strawberry on uusi ihana tuttavuus). Aaaaah...
Jos hyvin käy niin saatanpa heittäytyä niin hurjaksi että kaadan toisenkin lasillisen siinä sivussa kun luen täällä Teksasissa varsin hyödyllistä artikkelia "40 Upeinta talvitakkia!".
Mä olen onneksi jo parantunut mun syysfittaantuneisuudesta ja palautunut perusnormiksi sosiaaliseksi itsekseni. Senpä johdosta olenkin luutunnut taas ties missä kissanristiäisissä - on ollut Suominaisten illanistujaista, kaverin läksijäislounastusta, työkeikkaa, vauvatreffejä, shoppailureissua ja kirjakerhoa. Eilisen yöshoppailun jäljiltä melkein jo peruin tänpäiväiset pläänit, mutta onneksi viimeinkin palautunut upea aurinkoinen sää sai mut energialla ladattuna ylös, ulos ja ostoksille.
Lähdettiin nimittäin kaverin kanssa Dallasin Farmers Marketille. Otettiin bebet kärryihin ja sitten vaan parin tunnin ajan nautittiin upeasta ulkoilusäästä ja hedelmien, vihannesten ja kukkien upeasta värikirjosta Dallasin keskustan kupeessa, pilvenpiirtäjien laitamilla sijaitsevalla torilla.
Silmänruokaa oli tarjolla yllin kyllin, mutta kyllä kupukin sai täytettä pienen lounaan muodossa sekä koriin kertyneistä ostoksista - oli ananasta, luumuja, omppuja, kuivattuja mangoja, mausteista raksusekoitusta jne.jne. Tuosta noin vaan keksin myös kokata viikonloppuna borssikeittoa, joten mukaan lähti myös punajuuria ja kaalia. Puutarhaan havittelemani metalliset köynnöstuet jäivät kaltereiden taakse, sillä kyseinen kauppa oli juuri tänään suljettu, mutta upean krysanteemin sentään poimin matkaan.
Keskustan pilvenpiirtäjien lomassa fiilistelin tunnelmia - miten sitä onkaan ihan kuin eri maailmassa tuolla kotikulmilla Irvingissä ja Coppellissa kuin täällä suurkaupungin keskustan sokkeloissa ja motarin ristiinrastiin-rampeilla...
Perussettiä: niin lähellä, mutta niin kaukana...
Ältsin kätevän shoppailumahdollisuudenpa mäkin bongasin kaverin kautta, joka puolestaan bongasi sen naapuriltaan ja niin pois päin. Nimittäin Just Between Friends Salet. Bebe nimittäin kasvaa sellaisella kohinalla, että vaatekertoja saa nakella pieneksi jääneiden lootaan aika tiuhaan. Senpä vuoksi ei ihan simppenä natsaa ostaa kaikkea kampetta uudenuutukaisena ja etenkään kovin suolaiseen hintaan.
Tuolla JBF:ssä on meininki kuin jättikirppiksellä, paitsi että homma toimii vieläkin paremmin. Siellä on suuri sali täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta vauvoille ja lapsille - löytyy rattaita, syöttötuoleja, leluja, kirjoja ja pelejä, huonekaluja ja liinavaatteita, vaippakasseja, pehmoeläimiä ja tietenkin rekkitolkulla vaatteita ja muuta tilpehööriä. Löytyy uutta ja käytettyä, ylihinnoiteltua roinaa ja mahtavia löytöjä. Parasta hommassa on se, että kaikki kamppeet on lajiteltu omiin ryhmiinsä eli esim. poikien vaatteet koossa 3-6 kk löytyy tietystä rekkivälistä, hyppylelut omalta osastoltaan jne. Ei siis tarvitse penkoa yksittäisten myyjien pöytiä löytöjen toivossa, vaan oman ostoslistan mukaan on helppo palloilla pitkin messuhallia.
Messut ovat kaikille avoimet yleensä viikonlopun ajan, mutta jos sattuupi olemaan vapaaehtoisena töissä JBF:ssä tai on tuonut kampetta myytäväksi tai on ns. first-time parent (on joko raskaana odottaen ensimmäistä lastaan tai on alle 1-vuotiaan ensimmäisen lapsen vanhempi tai isovanhempi), on siunattu vielä paremmalla metsästysonnella. He nimittäin pääsevät ennakkomyyntiin penkomaan parhaat päältä ennen messujen virallista avautumista. Superbongarit tosin odottavat sunnuntaihin, jolloin kaikki jäljelle jääneet roinat myydään puoleen hintaan.
Ja kas, niinpä tänään illan pimetessä koukkasin kaverin matkalta kyytiin ja huristelimme Arlingtoniin yöshoppailulle. Puoli ysiltä illalla oli paikallisen kirkon messuhalliin tunkeutunut aimo joukko muitakin; ahdistavan kapeissa hyllyväleissä riitti ryysistä ja Excuse me:t vaan kaikuivat kun poppoo yritti vaihtaa paikkaa vaatteiden selailussa ilman että tuli kovin pahasti rusikoiduksi.
Tunti jos toinenkin vierähti keikalla, vaikka meillä olikin melkoinen säkä että pääsimme vähän takaovesta jonojen ohi kassalle. Kotona olin vasta vähän ennen vaunujen muuttumista kurpitsaksi, väsyneenä mutta silti onnellinen hymy naamalla. Jättimäinen Ikean kassillinen vaatetta tuli taas kotiin tuomisina, mukana pikkasen kreisi Halloween-kostyymi pikkumiehelle (vaikka mä vannoin että en ala haksahtamaan näihin paikallisiin hihhulointeihin...) - mutta se paljastetaan vasta kun ajankohta on oikea. Nyt menen taas mylläämään mun löydössäkkiä ja ihastelemaan mitä kaikkea ihanaa voikaan viidelläkympillä saada!
Jokseenkin tältä on armas kotiseutumme näyttänyt jo viimeisen parin viikon ajan. Joskus jo viikonloppuna säätiedotuksessakin jo ihmeissään laskeskeltiin, että aurinko on viimeksi näyttäytynyt yhdeksän päivää sitten. Ystävällämme Esterillä on huonot viikot meneillään, sillä vettä pissii niskaan päivittäin ripottaen, tihuuttaen, tuhnuttaen, roiskien, räpsien, lätisten ja Teksasin tapaan - jossa kaikki tosiaan on suurta - suuresta saavista kaataen.
Kaikkialla tulvii ja lenkkipolut ovat savilillulöllöä pullollaan. Tallilla hevoset nuokkuvat päivästä toiseen karsinoissaan, sillä tarhat ovat joko uima-altaita tai luistelurataa muistuttavia saviliisterikiitoratoja. Ällööö!
Luulisi tällaisen Suomisielun olleen jo tottunut tällaisiin sadelosotuksiin ja kaamosjollotuksiin, mutta niinpä vaan on parissa vuodessa peseytynyt muistista tyystin Suomen ei-niin-onnistuneet kesät, syyssateet ja kaamokset ja kokonainen joulukuu ilman auringonpaistetta. Yhtäkkiä sitä onkin perusasetuksena pääkopassa, että aurinkoa saadaan about 360 päivänä vuodessa ja silloin kun ei saada, on elämä ihan seis.
Ja oikeesti onkin! Mikään ei oikein hotsita ja pääkoppa on harmaata savua täynnä, kun sitä ei pääse putsaamaan rakkaan ratsun satulaan. Aamuisin en kampeaisi sängystä todennäköisesti ylös ollenkaan, ellei jälkikasvu tiedottaisi päivän alkamisesta erilaisin äänitiedottein - päivän valkenemista ja kirkastumista kun on ihan turha odottaa.
Se hyvä puoli tässä kyllä on, että jos välillä mieleen kaihona nouseekin kaipuu kotimaahan, niin tällaisen parin shittiä satasella viikon jälkeen sitä yhtäkkiä onkin ihan tyytyväinen eloonsa täällä yksinäisen tähden osavaltiossa, jossa auringon näkyminen suht pian on kuitenkin aika todennäköistä.
Ehkä jo huomenna onnistaa?
Siis mikähän halvatun syysaggressio mua vaivaa joka syksy?! Jostakin syystä vaan tulee vaihe, jolloin kaikki ottaa päähän, ahistaa, ärsyttää, hihat palaa, käämit kärvähtää ja herneet etsiytyvät ihan väkisinkin nenään. Reilu viikko sitten oli oikein kunnon tilanne päällä. En jaksanut vastata puhelimeen, soitti siellä sitten kuka tahansa, sillä ei kiinnostanut pienimmässäkään määrin olla tekemisissä yhden ainoankaan planeetan päällä tallustavan kanssa. Pieneen mieleenkään ei tullut lähteä mökistä yhtään mihinkään saati sitten kutsua ketään saman katon alle. Miehessäkin ärsytti suunnilleen ihan joka ikinen asia alkaen siitä, että on mokoma mennyt syntymään.
Tossa witutusbugissa on se hyvä puoli, että kun tauti on pahimmillaan ja ketutuskäyrät karkaamassa jo koko asteikolta, iskee tajuton adrenaliinihyökkäys päälle. Purin paineita sitten siivoamalla kotia katosta lattiaan - ja todellakin: hinkkasin katon rajassa keittiönkaappien päällisiä; tyhjensin ruokakomeron hinkatakseni hyllyt ja jalkalistat ja mättääkseni kaikki roinat roskiin, joiden päivämäärät olivat paukkuneet; pyyhin seiniä, katonrajoja ja sälekaihtimia; ompelin pakan verhoja ja korjasin vuoden verran korjausta odottaneen päiväpeiton; orjapiiskasin miehen asentamaan verhotangot, joihin sitten mallailin, silittelin ja ripustelin verhot; pakotin miehen vatupassihommiin taulusarjan asennukseen; tyhjensin koko sängyn ja suunnilleen hammasharjalla hinkkasin sänkykehikon ja tehoimuroin patjat ja petivaatteet jne. jne. Apinana killuin pitkin huushollia katon ja lattian välimaastossa.
Lopuksi päätin vielä saada jonkun leivontapuuskan ja pyöräytin pari pellillistä sitruunamuffinseja. Eikä siinä vielä kaikki, vetäisin niihin kunnon kuorrutteet päälle ja vuolin Fazerin punaista suklaata päälle. Ihan hullua! I know, kuullostaa ihan uskomattomalta, joten tässä oikein todistusaineistoa:
Ja mikä parasta: hyvää oli! Liiankin hyvää kun kerta vetäisin kolme tuollaista ihan kevyesti iltapalaksi. Tai no siis nimenomaan kaikkea muuta kuin kevyesti, sillä kolmella tollasella varmaan täytti abauttiarallaa koko päivän kaloritarpeen...
Eikä muuten ees palaneet hihat tossa leivontahommassa! Jottei kukaan kuitenkaan kuvittelis että olen löytämässä itsestäni sisäisen sankarin tai vähintäänkin jauhopeukalon, niin palautettakoon moiset harhaluuloiset samantien maan pinnalle seuraavan kuvan saattelemana:
Mä sit niin viharakastan tota perkuleen kaasuhellaa! Onhan se ketterä vekotin, "levyt" lämpenevät kertalaakista ja niitä on superhelppo hienosäätää just sopivan lämpöiseksi ja uuni on paistovalmiudessa ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Mutta se tulella leikkiminen! Se on ilmeisesti vaan aikuisten hommaa eikä tällaisten keskenkasvuisten pelehtimistä (eli mun ei luultavasti pitäis koskea koko rakkineeseen elinikänäni), sillä ihan vaan viattomasti kattilan korvasta pidellessä ja keitoksia sekoitellessa voi vaan yhtäkkiä lempipatakinnas roihuta ilmiliekeissä. Ilmeisesti ylioktaavinen kiljahdukseni kuitenkin otti ja taltutti tulipalon alun kätevästi ilman vesisaavin, vaahtosammuttimen tai sammutuspeiton tarvetta.
(Toi kuva on muuten vaakakuva, mutta vaikka tetsaan ihan mitä tahansa, niin Bloggerilla on tänään ihan pakottava tarve julkaista tuo nyt pystykuvana. Prkle kun pitää koneenkin alkaa hyppii nenälle tuosta noin vaan!)
Mutta jos en minä ole kummoisen kokin lahjoilla - tai ainakaan hermoilla - siunattu, niin toivoa on, että omena on tällä saralla pudonnut riittävän kauas puusta. Jälkikasvu nimittäin riemusta hihkuen kolisteli puukapustalla pikkupannuja Suomi-koulun taannoisella "kotitaloustunnilla" ja kokkihattu kenossa osallistui hihkuen Leipuri Hiivan laulantaan...
Vielä jos sais jotain toivoa, niin jälkikasvu saisi mielellään olla vähän tollaista isänsä kaltaista lehmänhermoisempaa sorttia. Äitinsä kun on ehkä toisinaan vähän turhankin kuohuvaa verta omaava... Vai pitäiskö kuitenkin pistää kaikki vielä synnytyksen jälkeisten hormooniheittelyjen piikkiin? Loistoidea! Sitä voinee käyttää vähintäänkin siihen saakka kun poika on teini-iässä...
