Zen-eläimiä enemmän ja vähemmän

Mulla on yleisesti tapana hankkia sellaisia varsin vireitä ja aktiivisia eläimiä. Kai mä jotenkin peilaan niillä omaa persoonallisuutta, joka on vähän sellanen kaikkihetinyt ja tuhat asiaa samaan aikaan -mallinen.

Siksi onkin hämmästyttävää, että olen onnistunut hankkimaan itselleni zen-hevosen. Se on niin lunki käsitellä, hoitaa, laitella. Sen voisi vaikka vääntää solmuun, jos vain jaksaisi. Ratsain tollanen ex-laukkuri osaa kyllä olla varsin vireä ja jos sille päälle sattuu, niin koko elikko on yhtä kuin tuhat paunaa tättähäärää, mutta sekin silleen positiivisessa mielessä, ei mitään sellaista sinkoamista, rodeoilua, keulintaa tai muuta possuismia, vaan vähän vaan sellaista riemupörinää kun on kivaa. Muuten se on kyllä sellainen ratsureima, että olen viimein alkanut sisäistää, mitä tarkoittaa "pomminvarma" hevonen.

Esimerkki: täällä kun tätä hellettä piisaa tähänkin aikaan vuodesta, joutuu ratsuilun höysteeksi ottamaan aina pullollisen vettä. Mä ratsastan usein sellaisella nurmikentällä, missä ei ole sopivasti mitään aidan- tai esteentolppia, joten pullo majailee mukavasti erään tammen oksanhangassa. Siinä varjossa on sitten sopiva pitää pientä tankkaushetkeä tarpeen tullen - ei tartte kavuta alas selästä vaan voi nesteyttää itseään ratsastuksen lomassa. No eräs tankkauskerta sitten palautin puolitäyden pullon paikalleen oksanhankaan, mutta jotenkin se ei osunut kohdalleen, vaan tippui sieltä alas ja mäjähti suoraan mun taakse, hevosen lautasille, ennen kuin läsähti sieltä maahan. Ihan normihevonen, joka ei ees ole mikään skitsosäikky (jollainen siis olisi jo hävinnyt sekunnin murto-osassa horisonttiin ilman ratsastajaansa), olisi tossa tilanteessa jo loikannut johonkin, mutta mitä tekee luottoratsu: heilauttaa tuimasti häntäänsä ja kääntyy ärtyneenä katsomaan mua siellä satulassa sillä ilmeellä, että voisitko mitenkään olla paiskomatta mua erinäisillä esineillä?!? Wow. Tää jos joku on mammaratsu.

Perheen kissakin on aika zen. Se lähinnä syö ja nukkuu, mikä lienee 11 vuoden kunnioitettavan iän saavuttaneelle elikolle ihan normia. Se on löytänyt talostamme ihan oman Happy Placen, johon kukaan ei seuraa perässä - sellainen kapea palkki johtaa kakkoskerroksestamme isolle ikkunalaudalle, joka on about 5-6 metrin korkeudessa ykköskerroksen korkeassa eteishallissa. Siellä sitä onkin mukava grillata itseään aurinkolaikussa. Välillä kissa tosin saa epäzenmäisiä hilluntakohtauksia, johon useasti tosin liittyy perheen koirakin.

Niin, koira jos joku onkin sitten se sopiva vastapaino näille sisäisen rauhan ja tyyneyden löytäneille muille elikoille. Sillä sellainen on vielä kovasti hakusessa, mikä lienee 7kk vanhalle jackrussellille - tai oikeastaan ihan minkä ikäiselle russelille vaan - ihan normaalia. Tyyppi on nimittäin sellainen elohopeaa vetänyt ikiliikkuja, joka ei hyydy unissaankaan - silloinkin tuppaa jalat ja häntä vipeltämään ja kuono päästelemään urahduksia ja muita unen vaimentamia äännähdyksiä.

Eräs ilta tässä taannoin kun olimme menossa nukkumaan, koira pomppi kuin vieteriukko milloin mistäkin puolelta sänkyä. Ei hypännyt sänkyyn, sillä se on kiellettyä, mutta pää poukahti esiin milloin mistäkin suunnalta. Yritimme siinä sitten kilpaa ymmärtää koirankielen aakkosia ja tunnistaa mitä asiaa koirulilla on. Vessahätä? Jano? Jäiköhän nälkä? Ei kai sillä ole maha sekaisin? Ei kai se nyt noin sinnikkäästi yritä kinuta sänkyyn? Kunnes lopulta valaistuimme: sängyssä on jotain (muuta kuin me kaksi) mitä koira halajaa... Siispä pientä peittojen ja tyynyjen leyhyttelyä ja sieltähän se kohde löytyi sievästi mun tyynyn alta makoilemasta: puruluu. Kun koira sai sen takaisin haltuunsa, kiepsahti se omaan petiinsä ja alkoi luuta lussuttaen vaipua unten maille.

Sinänsä mielenkiintoista miten luu on tyynyn alle päätynyt...?! Koira pirunen on ilmiselvästi jutellut meidän kissan kanssa asiasta "komentojen ja käskyjen noudattaminen". Niillä molemmilla tuntuu olevan vakaa käsitys asiasta, että tiettyjä asioita EI SAA ehdottomasti tehdä.

Siis niin kauan kun ihmisiä on näkyvissä. Sen sijaan kun ne poistuvat ulko-ovesta, voit huoletta nukkua keskellä ruokapöytää, jos siihen niin mukavasti ja lämmittävästi paistaa aurinko (katti) tai möyriä pitkin sänkyä, piilotella luunjämiä tyynyjen tai päiväpeiton alle ja nukahtaa sitten sinne ihan äksänä keskelle sänkyä (koissu). Yritä siinä sitten koulia niitä tavoille kun et vahingossakaan saa niitä koskaan rysän päältä! Vielä kun ne oppisivat imuroimaan karvansa pois todistusaineilemasta, niin alkaisin vahvasti epäillä omaa hyperaktiivista mielikuvitustani. Sen sijaan alan olla vakuuttunut että niillä on joku yhteinen varoitussignaali, että whee-whee-whee, nyt ne saapuu, äkkiä takaisin omaan koppaan.

Mutta olivat elikot sitten zenejä tai ei, niin kumma juttu miten niiden kanssa puuhastelu avittaa edes hetkeksi oman sisäisen zenin löytämistä. Kokeilepa vaikka hevosen harjaamista tai piiiitkää rauhallista ratsastuslenkkiä syksyisen ruskaisessa maisemassa, virkistävän kuulaassa säässä. Tai silittelepä tovi tyytyväisenä kehräävää kissaa tai syliin kiepille käynyttä koiravauvaa. Ohikiitävän hetken ajaksi I'm SO there.