Kevytkenkäinen avaruusalus

Noni! Nyt mun hevonen on sitten kevytkenkäinen! Enkä tarkoita, että siitä olisi tullut joku tammoihin menevä hepsankeikka - vaikka sitä kyllä huumorimielellä epäiltiin High Meadow'n tallilla syntyneen yllätysvarsan isäksi, kun se oli NIIIIIN rakastunut siihen Buttons-nimiseen tammaan - vaan se on ihan aikuisten oikeesti kevytkenkäinen. Nykyisen tallin kengittäjä oli sitä mieltä, että Iso Harmaa hukkailee oikeata etumonoaan ihan harrastuksekseen vaan sen takia, että kyseisessä kaviossa on niin ohut seinämä, että ajan myötä rautanaulat ja painava rautakenkä vaan suurentavat naulanreikiä ja lopulta rikkovat seinämän niin, että kenkä vaan jää matkan varrelle. Tilanne korjattiin nyt sitten huomattavasti kevyemmillä alumiinikengillä.

Eikä siinä vielä kaikki! Kaupan päälle (no oikeesti kyllä ihan maksua vastaan...) saimme yhtä kokoa isomman kavion?! Kengittäjä oli nääs sitä mieltä, että ko. kavio on ihan liian pieni suhteessa hevosen kokoon (no voi ylläri, sitä pystyyn kasvavaa tassuahan mä olen iät ja ajat manaillut), joten hänpä kehitti konimukselle kaviolisäkkeen! Ihan uus juttu mulle. Ensin se kengitti normaalisti, paitsi että jätti kengän kauttaaltaan useamman millin yli reunan. Sitten se pursotteli jotain ihmemassaa kavion päälle niin, että kavio leveni kauttaaltaan leveämmäksi, kengän reunaan saakka. Vaude, nyt se jopa näyttää olevan samaa paria viereisen koiven kanssa! Ulkonäköä olennaisempi seikka on tietty se, että kavioon kohdistuva paine menisi laajemmalle alueelle ja että kenkä tällä "pinnoituksella" pysyisi paremmin jalassa. Pari ekaa päivää heppanen hieman koeajoi uutta ja ehompaa jalkaa, mutta sen jälkeen on meno ollut oikein sujuvaa - ja kenkäkin kiikkuu tyytyväisenä mukana, ainakin toistaiseksi.

Ratsu-urheilu on sujunut lähiaikoina oikein kivasti. Harmaa on ollut hyvin vastaanottavaisella vaihteella ja valmennuksissa on päästy ottamaan paljon uusiakin aiheita, ei vain hiottu ja harjoiteltu vanhoja. Tuollaisella ex-laukkurillahan on kaikenlaisia perustavaa laatua olevia ongelmia: hevonen on vino vasemmalle (koska laukkaavat aina vaan vastapäivään), kuumenee helposti, ei ole tottunut "hitaaseen hiomiseen", päähän on iskostettu että laukka kun otetaan niin sitten vaan mennään eikä meinata jne. Koko viime syksyhän meni ihan vaan suoristaessa ja jotain pientä täytettä luurangon katteeksi hankkiessa. Hillittömän lihasköyhän ja totaalisesti tasapainottoman hevosen kanssa vaan pitkälti käveltiin, käveltiin ja käveltiin vähän lisää. Ja sitten taas vähän käveltiin, minkä jälkeen otettiin muistaakseni vähän käyntiä ja sit taidettiin vähän vielä kävellä.

Alkuvuodesta alkaen olemme päässeet enemmän asiaan. Aluksi jumppailtiin lapoja irtonaisiksi, tavuteltiin kehoa, etsittiin balanssia peräänannossa, opeteltiin sivusuuntaisia liikkeitä ja ennen kaikkea opeteltiin handlaamaan hermoja. Heppanen kuumeni kaikesta vähänkin rivakammasta liikehdinnästä ja laukannosto oli yksi banzailoikka kun hevonen oli irtaantua nahoistaan tellusta kiertävälle radalle. Kyllä se siitä aina asettui, mutta laukassa ei kovin montaa eri vaihdetta ollut (mennäänkö kovaa, kaahausta vaiko ihan täysiä?!). Siispä aluksi pitkälti mummoteltiin: mentiin hissuravia erinäisin koukero-, ympyrä- ja kuviohöystein. Mä opettelin keventämään niin että kevennys on melkein vaan henkinen persiinnosto eikä mikään fyysinen toimenpide. Lopulta opettelin istumaan Harmaan pomppuisassa harjoitusravissa, joka oli aluksi yksi kiduttava selluliitin hyllytys-, hapen keuhkoista poisto- ja sisuskalujen kääntöoperaatio.

Ja avot! Valkenipa sekin päivä jolloin laukannosto esiintyi ilman hevosen nahan alla kihelmöivää pikkuapinaa, ohjille painoa, kiihdystystä tai peräänannon hukkaamista. Jee! Sitten sitä hiottiinkin niin pitkälle, että pystyimme purjehtimaan pitkin kenttää kootussa laukassa minä selässä ihan Hangon keksinä.

Nyt on sitten alkanut uusi vaihe: kun hevosen kantti kerran kestää niin nyt on äkätty taas pökköä pesään. Ravissa poljetaan perämoottori käyntiin ja sitten kevennellään areenaa ristiin rastiin ja silti ridanatsi huutelee että enemmän jalkaa, enemmän moottoria, vielä paremmin alle, seuraava vaihde silmään! Täytyy kyllä sanoa että tosi pienessä ajassa ollaan saatu kivasti irtonaisuutta lapaan ja takakoivet vispaamaan enemmän mahan alla kuin hännän jatkeena. Laukassa olemme jo ottaneet vähän siirtymisiä peruslaukasta kootumpaan, takaisin peruslaukkaan ja sitten lisättyyn laukkaan. Tuon harjoituksen mukaanottoa joutuu tosin hieman sihtaamaan sellaiseen lepsumpifiiliksiseen (hevosella siis) päivään, sillä viela meinaa ruveta mopo keulimaan tuosta "revityksestä" jos vireystila on mittarin yläasteikolla.

Lähiaikoina olemme jumppailleet paljolti sileällä, mutta jonkin verran puomityöskentelyä ja hieman esteitäkin on ollut ohjelmistossa. Huomenna meinasin taas pitkästä aikaa irtohypyttääkin. Ja maastossa käymme toki tuulettamassa aivoja ihan säännöllisesti. Lh-hihhulointiakin eli maastakäsin työskentelyä harrastan ihan intona aina kun muistan ;). Ihaninta on *kop, kop, hakkaa puuta suorastaan vimmattuna* se, että hevonen on hyvässä kunnossa ja ilmeisen tyytyväinen elämäänsä. Se on löytänyt paikkansa laumassa ja on pysynyt terveenä. Sillähän oli alussa vähän krenkkaa löysän takapolven ja kinnerten kanssa, mutta ilmeisesti kasvanut lihaskunto on auttanut asioita. Mä tosin vannon myös kahden tuotteen nimeen: ArthriScience ja Hyalun ovat ihan pysyvästi hevosen ruokintavalikossa. Olkoon mitä hapatusta tai mielikuvitusta vaan mutta heti kun pidin breikkiä HA:n syötössä, alkoi kinner naksua enemmän ja vasemman takasen työskentely muutenkin feilailla. HA:n käytöstä ratsupiireissä en niin tiedä, mutta Suomen ravuririntamalla on kyseinen tökötti kuulemma ihan aktiivikäytössä. Nii! Kyl määki ku muutki! Eli emmää oo ainoo hurahtanu...

Ja jotta ratsastuksessa olisi entistä enemmän hohtoa, on meillä nykyisin tiettyinä iltoina viikossa taustamusiikkiakin! Unohtakaa kasetti- tai cd-soittimet: meillä on ihan iso liveorkesteri tahdittamassa pohkeenväistöjä ja avotaivutuksia! Löytyy kuulkaa pasuunat, trupetit, huilut, rummut sun muut pelit ja rensselit! Ja kyseessä on niin Star Warsmainen meininki, että mä voin ihan iisisti visioida itseni hopeaisella avaruusaluksellani kiitämään tähtirivistöjen halki... Tallin vieressä on nimittäin iso koulu, jonka pihalla on tiettyinä iltoina marching band -harkat. Siellä joku ukkeli huutelee ämyriin ohjeita tyyliin "enemmän rumpuja, pysykää tahdissa, parempi ryhti, tehkää kiepautus torvilla oikean olan suuntaan" jne. Ja välillä sitten bändi vaan marssii menemään pitkin pihamaata ja antaa soittimien raikaa täydellä teholla.

Että sellaista meillä hevostelurintamalla.

Amerikkalaistumista

Voisko joku ystävällisesti valottaa että mihin meni kulunut vuosi?!! Joku on ihan pokkana käynyt vetelemässä mun vuorokausista tunteja, viikoista päiviä ja vuodesta kuukausia! On nimittäin harvinaisen hankalaa hahmottaa, että me olemme majailleet tällä mantereella jo reippaasti yli vuoden päivät.

Rupesin tuossa mielessäni kelaamaan, että mitenkähän täällä olo ja elo on mahtanut persoonaani vaikuttaa. Joku muu lienee parempi tuomari siinä, mutta tässä silti vähän pollan sisältöä täysin ajatuksenvirtaisessa epäjärjestyksessä.

Farkut - Ihan oikeasti, en omistanut yksiäkään farkkuja Suomilandiassa! Duunissa vetelin aina milloin milläkin suorilla pöksyillä ja vapaa-ajalla hiihtelin sen viettopaikasta johtuen lähinnä ratsastushousuissa. Muuhun aktiviteettiin kiskoin koipiini milloin sammarit, milloin jotkut tvillipökät. Mutta mitä nyt! Maastoudun massoihin milloin minkäkinlaisilla farkuilla, joita vaatekomeron rekeiltä löytyy pikalaskemalla jo ainakin kahdeksat... Vähän repesin täysin kun huhtikuussa Suomessa ex-duunikavereita tavatessani toinen heistä hihkui jo kaukaa että "Ei perkele, sillä on farkut jalassa!!!!" :D

Fingelska - Siis ou mai gaaad (sillain Frendien Janice-tyyliin venytettynä)!!! Siis eihän puhe miksikään Andy McCoy -tyyliseksi vääntämiseksi muutu varmaan vaikka täällä asuisi vuosikymmenen, mutta vaivihkaa vaan nuo englanninkieliset sanat meinaavat hivuttautua lauseisiin. Välillä suorastaan tuskastuttaa kun joka ikiseen suomenkieliseen lauseeseen meinaa putkahtaa joku englanninkielinen sana ihan huomaamatta - kirjoittaessa tätä tosin ilmenee vähemmän kuin puhuessa. Joistakin asioista tulee puhuttua tai luettua lähinnä vaan englanniksi ja sitten kun siitä yrittää puhua suomeksi, niin ei meinaa tulla mitään vaan homma menee tällaiseksi: "Siis se keittiö oli tosi ihana, siellä oli kaikki koneet stainless steeliä, graniitti countertopit ja kiva breakfast nook." Tietyissä työasioissa en oikeasti edes tiedä kaikkien sanojen suomenkielisiä vastineita! Siis pyhä sylvi ja kaverit kanssa, miksikähän tää tästä oikein eteneekään... Kohta lauseissa on varmaan suomea korkeintaan ja-sana.

Engelska - Mulla oli aikoinaan melkoisen vahva brittiaksentti (johtuen mm. taannoisesta ko. maassa asumisesta), mutta vuosien varrella se on laimentunut merkittävästi. Nykyisin siitä ei ole jäljellä enää kuin vähäiset kituvat rippeet. Sen sijaan huomaan huikkaavalleni duunikaverille Take care tai Take it easy, tallikaverille Ya'll have fun ja satunnaisille tutuille How are ya ihan tuosta noin vaan ja kaikkea muuta kuin brittikorosteisesti. Nyyh. Rest in peace rakas brittisävyte. I'm gonna miss you dearly.

Suhtautuminen säätiloihin - Eilisaamuna oli 75 F astetta (n. 24 C) koiraa ulkoiluttaessani. Olin ihan jäässä, kaikki karvat pystyssä ja mietin että mun on kyllä pakko ottaa villapaita duuniin mukaan. Sitä se teettää kun on viikkotolkulla 35-40 astetta! Sitten on noi ukkoset - kaikki on Amerikassa suurempaa, niin myös ukkoset. Kesäkuisella Floridan keikalla vetelin ihan tyytyväisenä lounasta leipäläpeen kun ranskalainen kollega vajosi jokaisesta salamaniskusta, joka tuntui osuvan ihan metrien päähän meistä, ja repivästä ukkosrytinästä, joka tuntui raatelevan taivaankannen kappaleiksi, alemmas ja alemmas pöydän alle silmät ruokalautasen kokoisena. Minä yritin rauhoitella suunnilleen maailmanlopun tuloa pelkäävää kaveria, että ei tässä mitään, kato vaan niin kohta taas aurinko paistaa.

Vaatimustaso - Palvelua pitää olla ja saada. Perkele. Yleensä sitä saa ihan erikseen tilaamatta, mutta välillä kun homma tökkii niin tekee suunnilleen mieli tarttua "asiakaspalvelijaa" rinnuksista ja silmästä silmään kovistella että mihin kohti kurkkuun tarkertui se "Hi, how are you today? Did you find everything ok?"
. Samoin jos ei ravintolassa ole tarjoilija hymysuin vähän väliä kyselemässä että onko kaikki ok, voinko suositella joitain, laitetaanko lisää mustapippuria, miten maistuu, saisko olla jotain lisää tai ilmesty näkyviin sillä sekunnilla kun ajattelemme tilata laskun, on paikka samantien pannassa. Ja ennen tuollainen keskeyttely enemmänkin ärsytti?!

Elintaso - Onhan se kiistelemätön tosiasia että täällä leipää riittää laveammin. Palkat ovat korkeammat, verotus hieman kesympää ja hinnat niin ruokakaupoissa, ravintoloissa, vaatekaupoissa, bensiksillä sun jokseenkin kaikkialla edullisemmat. Etenkin Teksasissa asuntojen hinnat ovat hyvällä tolalla, asuntomarkkinakuplan ulottumattomissa, joten en tiedä milloin lie enää toiste asumme näin uudessa ja isossa talossa uima- ja porealtaineen sun muine bonuksineen. Nautitaan tästä tänään ja mietitään huomista huomenna.

Kaikesta huolimatta voisin kuvitella, että olen hyvin pitkälle sama entinen minäni. Saan kicksejä yhä ihan samoista asioista kuin ennenkin. Olen yhtä monitahoinen ja hankala persoona kuin ennenkin: yksi päivä auringonpaistetta, toinen päivä yhtä pitkää naamaa, välillä kyltymättömän höpöhöpö-sosiaalinen ja joku päivä omiin oloihin käpertyvä erakko, joka ei vastaa puheluihin, tekstareihin tai muihin ulkomaailman kontaktointiyrityksiin.

Mutta monta kokemusta rikkaampi olen. Ja vielä on säkissä tilaa, eli antaa tulla vaan - uusille ystäville, elämyksille, reissuille ja kokemuksille en sano "ei kiitos".

Savannilaisten sarjamurha

Joudun ikäväkseni ilmoittamaan, että talossamme on valitettavasti tapahtunut ikävä savannieläinten sarjamurhatapaus.

UHRI 1
Musta-valkoraidallinen seepra. Ikää noin 2 kk. Aluksi leikitty, hellitty, rakastettu ja hieman ehkä rakasteltukin. Lopulta kaula viilletty raa'asti auki. Sisälmykset revitty esille ja levitelty juhlavasti ihan kaikkialle pitkin alakertaa. Haudattu hiljaisuudessa.

UHRI 2
Pilkullinen pantteri, jota jostakin syystä kylläkin kutsuttiin koko kahden viikon elinikänsä ajan tiikeriksi. Rajusti rakastettu, riepoteltu ja rynkytetty pehmoeläin. Kunnes elämänvalo sammui karuun kaulaviiltoon. Aivoina toimiva vinkupilli on poistettu pääkopasta suorastaan kirurgisen tarkasti. Leikki on jatkunut kunnes sisälmykset on kiskottu valtavina vanupalloina pihalle. Toimenpide on jatkunut seuraavana päivänä: vähääkään sääliä tuntematta eläimen koko rintakehä on kaluttu auki ja sisältä on kaivettu esiin isompi keskikehossa sijainnut muovinen vinkuosa. Odottaa hautajaisia.

UHRI 3
Hiirenrusehtavanharmaa savannimyyrä. Pitkäaikainen kissan kaveri, joskin leikeistä pitkälti jo hyljätty elikko. Äkillisesti riepoteltu, retuutettu ja raadeltu. Kylki auki ja sisuskalut pihalle. Vain tassuihin jätetty täytettä, muuten täysin putsattu ja lopulta nahka käännetty kaksin kerroin.

MAHDOLLINEN UHRI 4-537
Sitä, liittyykö pihan uima-altaaseen tehty lentomuurahaisten massava joukko(itse?)murha tapaukseen, ei vielä ole selvitetty. Tutkimukset jatkuvat.

EPÄILTY
Epäilty on talossa asuva 4,5 kk vanha jackrusseli Ronnie Jagger, joka on nähty kaikkien em. eläinten seurassa erinäisissä merkeissä. Vanutupot suupielissä ovat antaneet vahvaa osviittaa koiraeläimen osallisuudesta tapahtuneeseen. Silminnäkijälausuntoa odotetaan vielä mm. Elvis-kissalta.

VAROITUS!
Seuraavaa kuva-aineistoa ei suositella lapsille, alaikäisille tai heikkohermoisille.

Aikainen lintu madon nappaa

Käsittämätöntä miten paljon voikaan saada aikaiseksi kun kerrankin käyttää lauantaipäivän lötjöilyn sijaan aktiiviseen puuhailuun! Mä nousin kerrankin ajoissa, pissatin koiruuden ja suhasin tallille jo ysin jälkeen, koska puoli kympiltä oli tiedossa taas ridanatsin höykytystä. Tunti menikin taas ihan loistavasti, joten hyvillä mielin hoitelin heppasen, annoin sen mennä laiduntelemaan ja laittelin rauhakseltaan kamat kasaan.

Yleensä tuollaisen aamustartin jälkeen kaadun kotiin, lillun iltapäivän uima-altaalla ja ehkä jossain vaiheessa kokkaan jotain päivälliseksi kelpaavaa. Ja päivä on paketissa ehkä jollain leffalla höystettynä.

Mutta mitä teinkään tällä kertaa? Höpisin melkein tunnin kaverin kanssa puhelimessa, kävin uimassa, laittauduin kuntoon, kävin rautakaupassa, elektroniikkaliikkeessä, lemmikkieläintarvikeliikkeessä ja samassa osoitteessa sijaitsevassa Banfieldissä (eläinlääkäri) varaamassa Ronille rokotusajan, kävin kahdessa ruokakaupassa, hain kerrankin McDonald'silta lounaan, heitin tähän mennessä kerrytetyt ostokset himaan, pissatin koiran ja mussutin lounaan, loikkasin taas autoon ja kävin vaeltelemassa sisustuskaupassa.

Illalla porailin ja ruuvailin suorastaan maanisesti ja lopulta ihailin kaikkia 34:ää keittiöovenkahvaa hienosti paikallaan. Kävin koirulin kanssa pitkällä lenkillä ja ulkoilutin kissaakin pihapiirissä. Ruuvasin uudet kynttilälyhdyt seinälle, tein uuden kynttiläasetelman ruokahuoneen pöydälle (I know, mä olen kynttilänarkkis, mulla on kynttilöitä joka ikisessä huoneessa - no okei, vessaa, kodinhoitohuonetta ja vaatekomeroa lukuunottamatta...) ja kaiken kukkuraksi tein alakerrassa suursiivouksen.

WOW! Mitä ikinä se olikaan mitä mä aamulla söin, niin sitä pitää saada lisää jos se aiheuttaa tuollaisen aktivismipuuskan! Tänään otin sitten vahingon takaisin olemalla ihan kaikkea muuta kuin aktiivinen. Olin yöpuvussa vielä reippaasti iltapäivän puolella, katsoin romppahömppäleffan (Definitely, Maybe - oli ihan herttainen filkka) ja surffailin netissä... Balanssi se on pidettävä ettei nyt ihan hulluksi riehumiseksi riistäydy tämä homma!

Tosta sisustuskaupasta muuten vielä; olin alunperin menossa hakemaan sieltä sellaisia puutarhapäivänvarjoon kiinnitettäviä valoja, niin eihän sieltä mitään sellaisia enää tähän aikaan vuodesta saa! Puutarhakamat on näemmä ostettava viimeistään helmi-maaliskuussa, sillä nythän liikkeen kymmenet hyllyvälit kansoittaa jo joulu. NII-IN! Puhalletut joulupukit huojuvat ilmastoinnin vireessä, porokaruselli pyörii, valkoista feikkilunta satelee, joku masiina lallattaa jinglebellsejä ja hyllyt notkuvat mitä mielikuvituksellisinta joulukuusen täytettä. Ja siihen halliin, mitä aiemmin kansoittivat erilaiset puutarhakalusteryhmät, oli kasvanut sankka joulukuusiviidakko. Antakee armoo! Pari hyllyväliä oli sentään luovutettu syksyaiheiselle roippeelle ja pari puolestaan Halloweenille (mikä sekin on vasta lokakuun lopussa...).

Että ei kai tässä muuta kuin joulua valmistelemaan, puutarhavempeleitä osteskellaan sitten taas varmaan siinä joulun nurkilla...

Projektia pukkaa

Minkähän takia kun katson alla olevaa kuvaa, tulee väistämättä mieleen että nyt on nainen asialla???


Oukei, ennen kuin feministit vetävät jonkun hernettä suuremman ilmanvaihtokanavaan, sanotaanko että kuvasta ilmenee erittäin selkeästi, että minä olen asialla. Hirveä määrä työkaluja ja kuvasta puuttuvat muut elementit: ähellystä, sähellystä, ärsyynnystä, pari kirosanaa, syliin lepyttelemään tunkeva koira, sitten heureka ja lopulta: TA-DAA! Yksi ovenkahva paikoillaan! Hirveä riemuvoitto, aaltoliike ja yesyes-muuvmentti. Mää osasin! Ei siinä kestänytkään kuin puoli ikuisuutta ennen kuin löysin sopivan kokoisen poranterän, opin käyttämään akkuporaa, mallailin kahvamitalla mihin sijoittaa kahva, piirtelin merkkejä, naputin ruuvia, porasin, surasin, väänsin ruuvia ja väänsin kahvaa. Ja viimein: yksi kahva paikoillaan! Eikä olekaan enää kuin 33 kahvaa eli 66 ruuvia veivattavana...

Pissa meressä

Olinkohan mä ns. pissed kun ajelin tänään tallille? Radiosta tuli tää biisi, jota en ollut ennen kuullut. Ni eikös tyyppi ihan selkeesti laula että "...and swim through your veins like a piss in the sea..."?!?! Oikein moneen kertaan toisteli tota biisin aikana. Mä aloin jo ihmettelemään että onpa jokseenkin erikoinen sanavalinta...

Kunnes jossain vaiheessa viimein tajusin että tyyppi taitaakin puhua kalasta meressä eikä pissasta... Mikä tietenkin on todennäköisempi valinta siitä, mitä merestä löytyy. Tosin muistellen sitä mitä lapset meressä/vedessä lilluessaan usein touhuavat, niin todennäköisesti on sitä pissaakin meressä ihan jonkin verran ;D.

Ridanatsi

Mua käy viikoittain höykyttämässä ridanatsi:
- Ryhdistä rintakehä!
- Katso suoraan, älä kallista päätä!
- Älä anna vasemman hartian tippua!
- Kiristä vatsa!
- Älä käännä vasenta rannetta lappeelleen!
- Pohkeet heiluu! Vaienna ne!
- Tiiviimpi istunta, istu syvemmälle!
- Älä katso alas, tunne liike!
- Myötää heti!
- Naputa pohkeilla, vaadi enemmän!
- Työstä! Enemmän! Paremmin! Lisää!

Nih! Ohjeita satelee oikealta ja vasemmalta ja komentoja läsähtelee molemmille poskille. Anne saapastelee areenalla tönköin jaloin ja napsuttelee luovuttamaani raippaa kättään vasten. Esittää oikein antaumuksella natsia, joksi juuri itsensä nimesi.

Hiki alkaa valua, naamaa kuumottaa, silmiä kirvelee ja suuta kuivaa. Paita tarttuu selkään kiinni ja kylkeä kutittaa, mutten todellakaan voi nyt rapsutella. Yritän muistaa yhtä aikaa kaikki parikymmentä ohjetta, istua kauniisti, ratsastaa tehokkaasti ja tunteella, saada hevosen toimimaan kuin ajatus. Yrityksiä ja erehdyksiä. Hiomista ja hienosäätöä. Kunnes molemmilla - minulla ja hevosella - osuu megahertsit kohdalleen. Hetken aikaa liitelemme ilmassa, kaviot tuskin maanpintaa koskettaen. Koottu laukka keinuu, livumme pehmeästi ja hiljaa kuin hidastetussa elokuvanpätkässä. Hevonen kantaa itsensä upeassa ryhdissä, kevyesti ja vaivattomasti ja minäkin istun kerrankin hiljaa ja juuri oikein.

Käsi laskeutuu silittämään hevosen säkää. Hieno poika! Vallattoman leveä hymy leviää kasvoille. Olen aidosti ylpeä hevosestani. Ja itsestäni. Ihan itse osasin sen tähänkin asti kouluttaa - Annen oppien siivittämänä, tietty. Ridanatsi on hiljaa. Nostaa isoja aurinkolaseja silmiltään, antaa ilon kuplia naamalle ja lopulta huoahtaa:

That was just WONDERFUL!

Niin. Siksihän tätä jaksaa. Ja maksaa.

Kun pimeä saapuu

Ilta hämärtyy. Katuvalojen valokehät kirkastuvat. Kadulla peuhaavat lapset lopettelevat hiljalleen leikkejään ja suuntaavat kotejaan kohti. Koira intoilee narun päässä, löysi juuri jalkakäytävällä loikkivan hepokatin, jonka perässä pomppii hetken kunnes popsii sen välipalaksi. Erään viemärin suulla puuhailee haisunäätä. Koiran nähdessään se hermostuu, nostaa hännän pystyyn ja loikkii uhittelevasti kohti. Kierrämme sen kaukaa.

Sprinklerien vesi virvoittaa nuutunutta nurmikkoa. Vesi kiteytyy ruohonkorsiin pieniksi katuvaloissa kimalteleviksi timanteiksi. Pieni puro solisee ja kiemurtelee alamäessä vauhdilla kohti viemäriä.

Heinäsirkat ja hepokatit alkavat iltakonserttinsa. Sammakot yhtyvät hetken kuluttua mukaan tasaisella kurnutuksella. Jossain kulkee hälytysajoneuvo, jonka sireenit saavat kojootit taas kerran ulvomaan. Niiden ääni kuulostaa tulevan yllättävänkin läheltä. Koira urahtelee vaimeasti ulvonnan kuultuaan ja kissakin kuuntelee ääntä tarkemmin. Jossain visertää vielä myöhäinen lintu.

Tuuli on tyyntynyt. Päivän puhuri on laimentunut vaisuksi vireeksi, joka vielä jaksaa heilutella puskan hentoisia oksia. Minulla on vähän kylmä. Pilvet ovat laukanneet taivaanrantaan auringon mukana. Vain muutamia utuisia usvaviiruja on jäljellä. Kuu alkaa täyttyä. Tähdet syttyvät yksitellen. Muuttuvat pienestä kajastuksesta kirkkaammiksi lampuiksi. Bongaan Otavan. Sen ainoan tähtikuvion, jonka enää kouluajoilta muistan. Lentokoneen humina ja valokeila leikkaavat taivaankannen. Näen samaan aikaan kolme muutakin konetta. Kuka lie matkalla minnekin.

Illan leppeys tyynnyttää töistä ja päivän tohinoista kiirehtivän mielen. Oloni on rauhallinen. Jostain hiipii kaiheus. Ikävä jotain, jota en osaa edes määritellä tai ääneen sanoa. Olen hieman yksinäinen. Enkä samalla edes halua seuraa.

Kiri, kiri Kaalinalle!!!

Me oltiin pari viikkoa sitten miehen kanssa ekaa kertaa laukkakisoissa! Mä olen haaveillut moiseen häppeninkiin menemistä jo koko täällä oloajan, mutta aina vaan on olevinaan jotain härdelliä niin ettei koko juttua muista tai vaan kerkeä lähteä. Lähin laukkarata on meiltä vain n. 20 minsan ajomatkan päässä Grand Prairiella.














No, radiosta bongasin että parin viikon takainen viikonloppu olikin täykkärien (= englantilainen täysiverinen eli hevosrotu, jota kaviosankarini Hummer edustaa) kauden päätösviikonloppu, joten ei kun baanalle ja uhmaamaan jälleen kerran lämpöhalvausta pökerryttävän kuumaan säähän. Täällähän nuo täykkärit kisaavat kevätkauden (huhti-heinäkuu) ja syksy on sitten quartereiden (= quarterhevonen, Amerikan yleisin hevosrotu) kisakautta. Täykkärit juoksevat pidempää matkaa ja quarterit ovat nimensä mukaisesti neljännesmailin pikaspurttaajia. Mä halusin tietysti mennä ihmettelemään täykkäreiden maailmaa, jotta saisin jonkinlaista valaistumista siitä, mitä Hummerin työ on ollut ennen minulle tuloaan.

Liput alueelle maksoivat vain pari hassua taalaa per pipo, joten konkurssi ei ihan heti päässyt uhmaamaan. Rahaa sai tosin uppoamaan hodareihin, ihanan jäisiin ja vilvoittaviin slush-juomiin sun muuhun tilpehööriin, mutta me vältyimme sentään siltä suurimmalta rahareijältä, joka on vedonlyönti. Hommaa näytti pitkälti harrastavan ammattimaiset vedonlyöjät, jotka käyttivät lähtöjen välisen ajan tiukasti selailemalla erinäisiä oppaita, tuloskatalogeja ja hevosten laukkahistorialistoja kynät ahkerasti sauhuten. Oli mukana tietysti ihan taviksiakin, jotka tulivat radalle vaan viettämään kesäistä päivää picnicaten ja huumorimielellä valikoiden "voittohevosia" esim. jockeyn komeuden (ööö...niin minkä komeuden...?) tai hevosen värin mukaan.

Tietyssä määrin laukkakisat ovat kuin ravit; tarkoituksenahan on että hevonen juoksee niin maan perkeleen kovaa ja mieluusti tulee ensimmäisenä maaliin. Kuitenkin laukkamaailma oli jotenkin niin erilainen...

Seuraavan lähdön hevoset talutettiin varikkoalueelta (jonne yleisö ei pääse tai näe) "hoitajien" (yleensä meksikolaisia tai tummaihoisia) toimesta katsomon editse sisäpihan katoksiin numerojärjestyksessä. Tässä vaiheessa niillä oli vain suitset ja riimu ja hoitajan isosta numeroliivistä ilmeni helposti hevosen starttinumero. Sisäpihan katoksissa hevosia hoidettiin mm. viilentävällä vedellä, päälle vedettiin tarpeellisia lisävarusteita kuten maski ja lopulta selkään nakattiin numerokyltti ja minimaallisen pieni satula.

Vähän ennen starttia jockeyt ilmestyivät maisemiin, kukin omaan kohtaansa ringissä, jossa he saivat mm. viimehetken ohjeita hevosen omistajalta tai valmentajalta. Sitten hevoset tuotiin pilttuista esiin ja jockeyt pompautettiin selkään lähes lennosta. Taluttajat ohjasivat ratsukot numerojärjestyksessä radan portille, jossa ns. saattajaratsukot olivat vastassa. Kukin saattajaratsukko otti pienellä narulla kiinni kisaratsukosta ja niin he etenivät rinnatusten katsomon editse ja suuntasivat sitten rauhallisella verryttelyravilla ja -laukalla kohti lähtökarsinoita. Tässä vaiheessa ei siis enää nähty mitään viime hetken virittelyspurttailuja tai muuta vapaamuotoista verryttelyä.

Hevosten lähtökarsinoihin sullominen olikin luku sinällään. Jotkut menivät ihan tyynesti sisään, mutta joitakin vastaan hangoittelevia hevosia survottiin sisään useamman rotevan miehen voimin. Eikä se kertonut mitään hevosen kisamenestyksestä: joku pitkään hangoitellut, pystyyn loikkinut ja kaikin tavoin vastalauseita esittänyt elikko meni ja voitti lopulta koko startin kun taas toinen vastaava vastarannankiiski ei meinannut pysyä lainkaan muun joukkion mukana.

Lopulta tuli lähtömerkki, karsinoiden ovet lävähtivät auki ja ratsukot porhalsivat matkaan. Sitten ainoa tavoite olikin hilpaista niin hulluna kuin jaloista läksi ja tulla mieluusti voittajana tai ainakin kolmen parhaan joukossa maaliin.

Kun hevoset olivat ylittäneet maalilinjan, jäähdyteltiin niitä hieman hitaammassa laukassa ja sitten ravissa, minkä jälkeen ne kerääntyivät takaisin katsomon eteen. Jockeyt pomppasivat pois selästä, kävivät tarpeen mukaan punnitushuoneessa (hevosille kun annetaan tasoituksia eripainoisten jockeyn "satulahuopaan" kiinnitettävien punnusten avulla) ja hävisivät paikalta. Hevosia huljautettiin nopeasti viilentävällä vedellä ja sitten hoitajat taluttivat ne takaisin kauemmalle varikkoalueelle.

Voittajaratsukko kävelytettiin voittajakehään, Winner's circleen, katsomon eteen, jossa kuvautettiin sekä ratsukko että muut taustajoukot kuten omistajat ja valmentajat. Kuten tavallista, voittajien oli helppo hymyillä :). Tämän jälkeen jockey kävi punnituksessa ja hevonen pääsi takaisin varikolle. Voittajajockey sai yleensä osakseen tyttösten ihailevaa kiljuntaa ja nimmaripyyntöjä. Lisäksi tapana oli, että voittajajockey antaa silmäsuojat (goggles) jollekin faneista - ei kuitenkaan näemmä omiansa vaan standardimalliset halpikset.

Jockeyt olivat oikein ammattinsa perikuvia: pieniä, kevyitä ja kuivakkaita. Mukana oli yksi nainenkin, mutta muuten näytti olevan melkoisen miehistä jengiä. Heidän käyttämänsä "silkit" eli kypäränpäällinen ja ohut takki edustivat aina hevosen omistajatallin värejä. Jockeyt saivat siis olla yhtenään vaihtamassa vermeitä, sillä sama jockey starttasi yleensä lähes joka startissa milloin kenenkin hevosella, vähän siis kuin lainakuskit ravureilla.

Hevoset olivat samaa laatua: yleensä melko pieniä, hyvin kevyitä ja kuivakkaita. Takajalkojen muskelit olivat tosin kuin broilerilla ikään, vaikka hevonen muuten tuntui olevan varsin luikku. Pyöreämpiä ja isompiakin hevosia kyllä nähtiin, mutta enemmänkin säännön vahvistavina poikkeuksina. Hevosten karva kiilsi, jouhet olivat irtonaisia ja muutenkin ne näyttivät hyvin huolletuilta. Tiedä sitten mitä se elämä näyttämön esiripun takana on, kuulemma aika kolkkoa, masinoitua ja hyvin vähän "oikeata" hevosen elämää sisältävää. Bisnestähän tämä laukkahevosbisnes on - hevoset vain pelinappuloina - eikä ihan sieltä köyhimmästä päästä.

Lisää lauantaipäivän 26.7. kuvituksia löytyy täältä.

P.S. Otsikon heppa, Cole Bear, ei valitettavasti sijoittunut kannustuksistamme huolimatta...

Sleeping Beauty

Hmmm, no mistään kaunokaisesta ei kyllä taida olla havaintoakaan kun on meikäläisen nukkumisesta kyse. Kaukana on Prinsessa Ruususmainen eteerinen uinunta, vaan lähinnä mä piehtaroin pitkin sänkyä, varastan kaikki peitot jalkojeni väliin mytyksi ja kuulemma myös tuhisen ja inahtelen (!?).

Samaan malliin mennään yhäkin, mutta aamuissa on yksi melko merkittävä muutos: en enää herää leukapielet toisiinsa lukittuneina, niska tönkkönä ja pää ihan tukossa. Ajatella mitä kaikkea pieni muovikappale voikaan saada aikaiseksi!

Sain nimittäin vihdoin ja viimein tarpeekseni tuosta joka aamuisesta tuhnuolotilasta - ja ennen kaikkea säännöllisistä hammaslääkärivisiiteistä kun hampaat eivät yksinkertaisesti vaan kestä mun joka öistä ruuvipenkkiä - ja teetätin itselleni nightguardin eli sellaisen hammastuen. Tää on sellainen kiva versio, jossa suuhun ei tule mitään kiinteitä osia, vaan mun omien hampaiden muotilla tehty tuki vaan napsautetaan paikalleen nukkumaan mennessä ja avot, soppa on valmis. Aluksi tuki tuntui kömpelöltä, mutta nykyisin sitä ei enää edes huomaa tai tunne, mitä nyt vaan kuulee hassuna ässän suhisteluna, kuin ois jotkut yli-isot tekarit suussa :D. Puremistahan tuo värkki ei tietysti estä tai lopeta, sitä huomaan harrastavani yhäkin, mutta hampaat pysyvät suojassa ja ilmeisesti kuitenkin joko järsin vähemmän tai uudessa asennossa kun olo on tosiaan ihan loistava aina aamuisin. Jei!

Oiskohan muuten aivoihinkin saatavissa jotain nightguardeja? Mä voisin tilata yhden sellaisenkin, kiitos vaan, sillä tähän unien näkemiseenkin voisi olla hyvä saada joku rauhoitinvempele. Mulla on taas ollut ihan psykedeelinen jakso ja tuntuu että näen joka yö toinen toistaan hullumpia unia. Jotkut unet saavat juurensa päivän tapahtumista - itse kuulluista, koetuista tai tv:stä nähdyistä - ja kietoutuvat unessa mitä ihmeellisimmiksi yhdistelmiksi totta ja fiktiota.

Lähiaikoina olen taas nähnyt mun vakkariuniakin tulvista ja tornadoista. Noi vakkariunet ovatkin luku sinällään: näen niistä unta säännöllisesti, mutta joka kerta tilanne on jotenkin eri, eli sama uni ei sinällään toistu vaan niissä on mukana vaan noi samat elementit. Tulvaunessa joudun jotenkin tulvan keskelle - milloin missäkin paikassa ja ollen liikenteessä erilaisilla kulkuneuvoilla jne. - mutta lopputulos on aina sama. Vedet virtaavat valtoimenaan, tulva katkoo teitä ja kulkureittejä. Mulle tulee joka kerta sama fiilis; jotenkin pelottaa, ahistaa, vatsa muljahtaa, karvat nousevat pystyyn - yleisesti ottaen on vaan jotenkin sellainen hankalasti kuvailtava ikävä tunne. Ja kuitenkaan koskaan ei käy mitään. En mä joudu virran vietäväksi, huku tai edes räpiköi vedessä, ainoastaan kauhulla katson vedenpaisumusta.

Tornadounet ovat yleensä vähän jännittävämpiä ja actionpitoisempia. Niissä on yleensä aina joku toinen henkilö tai useampikin osallisena. Joskus jopa joku kaveri lapsuudesta, jonka kanssa en ole vuosikymmeniin ollut tekemisissä, mutta useimmiten kuitenkin joku lähempi tuttava. Juoni menee aina samaa kaavaa: huomaan tornadon tulevan, tekevän touchdownin ja suuntaavan meitä kohti. Sitten syöksymme piiloihin - olemme aina eri paikassa, joten piilokin vaihtuu joka kerta - kuuntelemme kauhuissamme rytinää, nitinää ja tornadon raivoamista, kunnes lopulta tornado hellittää. Näissäkään unissa meille ei koskaan käy mitään, vaikka koko suojapaikka ympäriltä on saattanut läjähtää tuhannen päreiksi. Rasittavimpia ovat ne tornadounet, joissa tulee monta tornadoa peräkkäin: juuri kun huokaamme helpotuksesta, tuleekin uusi tornado ja joudumme etsimään uuden piilopaikan kun entinen on osasina pitkin maailmaa. Ja taas alkaa sama jännitys ja pelko että viekö tornado tällä kertaa mennessään.

Ja mä en edes ala kertomaan niistä muista unista, missä taivaalta sataa tulipalloja (!!!), salamat sytyttävät hirveitä tulipaloja, mä olen agentti ja vaanin jotain hiippareita tai sitten mä olen joku jota häijyt hiipparit ajavat takaa jne. jne. Oikeesti, joskus tartteis lomaa noista! Voisinko vaikka välillä nähdä jotain leppoisia unia, jossa makoilen apilapellolla katselemassa pilvien lipumista pureskellen timotein vartta?! Tai siis tuo kuulostaa ihan tutulta, tohon vaan jatkona liittyy pilvien kertyminen taivaalle, suppilopilven muodostuminen ja sitten juostaankin jo suojaan... Dr. Freud, onkohan jotain pahasti vai todella pahasti vialla tässä pääkopassa?!

Wazzup?!?!

Hahaa! Sainpas ton Kaliforniatekstin tuutitettua! Kyllä siitä tulikin niin pitkä sepostus (enkä mä ees todellakaan mennyt mihinkään yksityiskohtiin!), että pitäis varmaan myöntää kunniapalkinto sille, joka oikeasti jaksoi koko lätinän lukea. Edes mä en jaksanut, joten teksti on tod.näk. just sen mukaista... Postaukseen olisi vissiin pitänyt ympätä joku varoitusteksti, että kirjoittaja ei ole vastuussa lukijalle aiheutuneista fyysisistä vahingoista, kuten isosta lommosta otsassa, joka aiheutui törmäyksestä läppärin kanteen unen ottaessa voiton kesken lukemisen...

Samaan syssyyn voisin kai heittää vähän muitakin kuulumisia. Tosin nyt kun yritän oikein miettiä jotain kuulumisia niin ei tasan tule mitään mieleen. Eli luultavasti meille ei kuulu mitään.

Kesä on mennyt aika vilakasti - tuntui että ihan vasta äsken oli kesäkuun alku ja valtaosa paikallisista suomituttavista pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja sulloutui perheineen Atlantin yli suhaavaan jumbojettiin. Nyt ollaankin sitten jo elokuussa, useimmat ovat jo palanneet maisemiin ja kaikkialla aletaan jo valmistautua koulujen alkuun... Meidän kesä on mennyt kokolailla duunissa. Miehellä ei ole ollut lomaa eikä tule olemaankaan ihan lähiviikkoina, joten hän alkaa olla jo pienessä määrin ryytynyt. Elokuussa yritetään ehkä pitää joku pieni irtiotto pidennetyn viikonlopun muodossa ja sitten syyskuussa toivon mukaan päästään toteuttamaan se meidän pläänäämä Gland Canyon -keikka. Toivossa on hyvä elää sanoi lapamato.

Mulla on ollut taas vaihteeksi joku erittäin ärhäkkä epäsosiaalisuusepidemia. Olen saanut allergioita melkein kaikista ihmisistä, etenkin itsestäni, ja jotenkin vaan kaikki ärsyttää, ahistaa, vituttaa ja kyrsii. Mikään vaan ei ole hyvin, ei kiinnosta, ei huvita, ei jaksa motivoida. Sellaista ketutuksessa kylpemistä sen sijaan on riittänyt ja sekös se vasta ärsyttävää onkin! Mä voisin popsia vaikka jotain vaaleanpunaisia nallekarkkeja tai mitä vaan mikä ahistustilaan auttaisi, kun osaisin vaan nimetä tän nimenomaisen allergeenin. Mutkun ei. Kaikki on periaatteessa hyvin mutta ei oikeesti kuitenkaan.

Tämä tyytymättömyystulehdus nostaa päätään säännöllisen epäsäännöllisesti niin kuin joku huuliherpes ikään, se vaan kytee jossain pinnan alla kunnes joku päivä popsahtaa maisemiin. Sitten sitä ärsytystä riittää hamaan päivään X, kunnes se katoaa samalla lailla kun tulikin. NIIIIN ärsyttävää! Mikä helvetti sitä pitää ihmisellä olla kun aina haluaa jotain muuta kuin mitä on. Kiittämättömiä, ruojat, minä etunenässä.

Asosiaalisuuskauden sivuoireena on ollut myös lorvikatarri. Kaikkea, kivaakin, tekemistä olisi ja riittäisi, mutta en vaan saa mitään aikaiseksi. Kuunona jumitan vaan vaikka töllön eteen kattomaan pari leffaa. Mä olenkin taas pitkästä aikaa aktivoitunut Netflixin jäsenyydessäni ja tuijotellut muutaman leffan per viikko. Viimeisimpiä aika kivoja ovat olleet The Memoirs of a Geisha (Loved it!!!), Juno ja The Bucket List. Ihan oikeissa leffoissakin tuli pitkästä aikaa käytyä kun käytiin kavereiden kanssa kattoo The Dark Knight. Mä olin ennen leffaan varsin asennevammainen kun mun mielestä Batman-leffat kuuluvat vähintäänkin 20 vuotta mua nuoremmalle sukupolvelle, mutta sehän piru olikin oikeesti aika hyvä! Actionia riitti niin, että jalat huusivat hoosiannaa kun kiikuin penkin laidalla valtaosan leffasta. Ja Heath Ledger oli ihan tajuttoman hyvä Jokerina. Itseasiassa tänäkin iltana on leffaa tyrkyllä, sillä ollaan tyttöporukassa menossa katsomaan Mamma Mia! Odotukset ovat korkealla, sillä ko. musikaali oli ihana ja Meryl Streep on yksi suosikkinäyttelijöitäni.

Jos nyt päivä ei joskus risukasaan paistakaan, niin viimeistään silloin pilvet hälvenevät kun pieni karvavauvamme poukkoilee näköpiiriin. Se on niin hupaisa veikko! Pikkumies rakastaa koko maailmaa ja sen kansalaisia tasapuolisesti ja jakaa rakkauttaan mm. riemupissojen muodossa milloin kenenkin kintuille. Puuhapetterin kyytiä saavat milloin luvalliset ja milloin luvattomat kohteet, mutta onneksi pääsääntöisesti tuhot ovat olleet pieniä. Perheen kissaeläimeltä on kyllä vaadittu tajuttoman pitkää pinnaa touhutahvon kanssa ja sitä on onneksi riittänyt. Silloin kun päre kärvähtää, tulee pieni napakka luunappi tai kissa vaan karauttaa koiraportin yli yläkertaan omaan kissa-kingdomiinsa. Välillä taas nähdään helliä hetkiä kun kovin erilaatuiset kaverukset kellivät vieretysten tai jakavat sopusoinnussa saman ruokakupin sisällön.

Ihan kuin meidän perheeseen ei kaksi karvakallea riittäisi (plus se kolmas tallilla asustava möhköfantti), niin noita tarjokkeja vilistää meidän takapihalla taas enemmän kuin riittävästi. Yksi ilta pihalla dogin kanssa palloillessamme koira yhtäkkiä ampaisi pihan nurkkaan innokkaasti haukkuen. No minä perässä kurkkimaan että mikäs se siellä. Ounou! Pihan nurkkaan ahdistettuna kärvisteli pikkuhaisunäätä, joka ei koiran kohtaamisesta ollut ollenkaan riemuissaan, vaan nosti häntänsä pystyyn, teputteli takajaloillaan ja alkoi peruutella koiraa kohti. Kauhukuvat vilisivät silmissä miten koira ja koko pihamaa lemuavat käsittämättömän karmealta seuraavat viikot (olen päässyt sellaisen livenä toteamaan ja ei todellakaan ole mikään toivetila saada moista lisämaustetta omiin ympäristöihin), joten jollain hermeettisellä ryydloikalla nappasin koiran talteen silläkin uhalla että haisusuhahdus osuu minuunkin. Onneksi tilanne laukesi ja pikku pörröhäntä vilisti vauhdilla karkuun.

Seuraavan illan vieras oli tosin sitäkin epätoivotumpi: mies bongasi pihalta ison ja inhottavan käärmeen. Onneksi pihalla poukkaroinnut pikkutahvo (koira siis, ei mies...) ei elikkoa huomannut, joten säästyttiinpä taas kerran pikkukoiran itsemurhayritykseltä ja luikero paineli karkuun. Että mitähän tosiaan seuraavaksi? Kojootit ovat onneksi pysyneet aidan nurjalla puolella, mitä nyt joku aamuyö pitivät jonkun isommankin konsertin jossain hyvin lähellä.

Herra Hevonen voi myös oikein mainiosti, tosin sillä on vaihteeksi ollut vähän sellainen aaltojakso. Joku päivä ei pysty keksittyy ei sitten mitenkään ja seuraavana lukee ihan kaikki ajatuksetkin. Onneksi yleisesti ottaen se on tosi nasta hemmo ja jos joskus aiheuttaakin jonkun ottaa ohimoon -kohtaksen, menee se ohi varsin nopeaan.

Sen sijaan mikä ottaa otsalohkoon ihan oikeasti on meidän talliklepto. No oikeesti! Mun roippeita saa vapaasti lainata, mutta olisi ihan mielettömän upeeta jos ne sitten palautuisivat paikoilleen ja mieluusti siinä kunnossa missä matkaan lähtivätkin. Ihan liikaa vaadittu! Heti uudelle tallille muutettuamme talliklepto nyysi Hummerin riimun ja narun, jotka ilmeisesti olivat paremmat kuin muut yleisessä käytössä olevat. Mähän sissinä käänsin koko paikan nurin, koska ne oikeasti ovat parhaat enkä ota mitään kämäisiä korvikkeita. Okei, ne löytyivät eräästä tallilaatikossa - sattuuhan tuota. No, sitten eräs kerta kun olisin tarvinnut saksiani, olivat ne kadonneet. Pienen nuuskinnan jälkeen löysin ne töröttämästä seinänraosta, josta ne poimin takaisin paikalleen. No ylläri pylläri, eihän ne enää taas siinä olleet seuraavana päivänä! Silloin ne olikin jemmattu niin hyvin, etten vahingossakaan enää löytänyt niitä. Eräs päivä tämä huolimaton talliklepto oli kuitenkin jättänyt ne oman tallilaatikkonsa sisään mutta niin näkyville, että bongasin ne sieltä. Ja samassa yhteydessä löytyi muuten multa pidemmän aikaa kadoksissa ollut hevosharjakin. Että WTF?! Sairaan rasittavaa tollainen nysvintä. Jos jotain pöllii niin veis nyt sitten niin ettei niitä enää näy, mutta tyyppi vaan haalii roipetta omaan tallilaatikkoonsa. Prkl. Meidän kotiklepto muuten just tätä kirjoittaessani hilasi vaivihkaa jonkun sanomalehden osasen sohvan alle ja nyt sieltä kuuluu riemukasta paperin riivintää...

Muuten ei Wonderlandiaan mitään ihmeitä kuulu. Tänä vuonna ei käynyt niin hyvä säkä, että yli 100 F asteen (n. 38 C) päiviä olisi kesään osunut vaan muutama, vaan nyt ollaan jo pari viikkoa vedetty yli 100 asteen päiviä putkeen ja samalla kaavalla kuulemma jatketaan pitkälti läpi elokuun. Hurrikaaneja ja trooppisia myrskyjä pukkailee Teksasin rannikolle tuolta Meksikonlahdelta, mutta onneksi suuremmilta tuhoilta on ainakin toistaiseksi vältytty. Meillepäin nuo myräkät eivät tosin ole yltäneet - eilen Galvestonin nurkille rantautunut Edouard-myrskykin toi meille vaan kivasti vilvoittavia tuulia, huomenna ehkä hitusen kaivattua sadettakin.

Tämä päättäisi nyt tavallistakin tylsemmän raporttinsa tähän ja painuisi pikkuhiljaa kohti leffateatteria... So long!

Kultaisen portin kaupungissa

Perskumaleikum, nyt väännetään tää Kalifornian keikkastoorin kakkososa tänne vaikka verellä, hiellä ja kyyneleillä! Mulla on ollut taas ihme asosiaalinen möllivaihe päällä, eikä edes bloggaamisen muodossa kommunikointi ole natsannut tipan tippaa. Monena iltana olen blogin avannut, tuijottanut tovin tyhjää tekstiboksia ja sitten ärhennellen läväissyt läppärin kiinni. Ummessa kuin ummessa, ei irtoa! Mistähän sitä keksis jotain henkistä laksatiivia...

Enivei, jatkoa siis seuraa tohon edeltäneeseen polkkaukseen. Kalifornian keikka jatkui tosiaan tiistaina 1.7. San Franciscoon. San Josessa asuva kollegani oli superystävällinen ja lupasi heittää mut Friscoon, mutta bonuspalkintona sainkin vielä asiantuntevaa turistiopastusta pitkin ja poikin cityä ja sen laitamia.

Matkalla Friscoon pysähdyimme kivalla maisema- paikalla, josta oli hienot näkymät San Andreaksen järvelle. Mitäpä tuosta lätäköstä muuten, mutta se sijaitsee juuri siinä "sauma- kohdassa", jossa möllöttää järven mukaan nimensä saanut San Andreaksen siirtymä, eli Kalifornian maanjäristysherkin alue. Mun pettymyksekseni ei tuntunut mitään tärinöitä tällä kertaa, mutta onneksi ehkä niin, sillä olisihan siinä varmaan pissat pöksyyn lirahtaneet jos jotain 3D-muuvmenttia olisi alkanut ilmetä...

Kollega kierrätti mua myös katsomassa Golden Gatea, mikä oli tosi nasta juttu, sillä se olikin sitten ainoa päivä, jolloin silta oli kokonaan näkyvissä. Keskiviikkona se oli puoliksi sumuverhossa ja torstaina siitä ei näkynytkään enää mitään muuta kuin sillan alapuoliset "jalat", koko muu osa jättimäisestä kolossaalista oli San Franciscon lahtea peittävän tiheän maitosumulautan sisuksissa. Vilkaisimme myös pikaisesti Sausalitoa (siitä lisää edempänä) ja teimme pienen ajelurundin Friscon keskustassa. Tokihan piti myös ajella alas Lombard Streetiä, jossa sijaitsee pätkä maailman mutkaisinta tietä. Ja olihan tuo sen verran kimurantti, että olin ihan kiitollinen etten itse ollut ratissa. Kieleen olisin purrut takuuvarmasti kurveihin sihdatessa.

Teistä puheenollen, olen aina ymmärtänyt että Friscossa on mäkistä, mutta vasta kun siellä ajeli ja käveli, tajusi tosissaan millaisista mäistä on kyse. Ei mitään suloisia pikkukukkuloita, vaan oikeasti hirveetä kiipimistä, mäet parhaimmillaan yli 30 asteen kulmassa ja piiiiitkiä! Kammottava fiilis mennä sellaista alaspäin: mun villillä mielikuvituksella autosta tietysti hajoaa jarrut ja se porhaltaa mäen päältä pomppuista ja pitkää mäkeä vauhdilla alas läsähtääkseen tuhannen pästäleinä horisontissa kimmeltävään siniseen mereen... IIIIK!!!

Toinen yllättänyt seikka oli toi sumu. Onhan tuosta sumussa uinuvasta kaupungista kuultu, mutta kun ekana päivänä San Franciscon lahti ja Sausaliton ranta nauttivat kauniista auringonpaisteessa ja vastarannalla San Franciscon kaupunki piiloutui sumulauttaan ja muina päivinä taas itse lahti oli tiheässä tai vieläkin tiheämmässä sumussa ja rannat aurinkoisia, käsitti että sumu voi tosiaankin olla lähes veitsellä leikattavaa... Hauskin näky oli kyllä se kun mereltä lipuva sumulautta näytti suorastaan ryömivän vuoren seinämää ylös ja toisella puolella alas kunnes hiljalleen hälveni pieniksi pilviksi.

Back to asia... Lopulta kollega heitti mut vielä hotlalle, joka oli ihan sympaattinen pikkumesta Fishermans Wharfilla, joka puolestaan on rannan tuntumassa sijaitseva melko turismipainotteinen alue. Mä linkasin kamat huoneeseen ja läksin samantien seikkailemaan ranta-alueelle. Kävelin rantakatua ja kävin Pier 39:llä, joka on iso pikkuputiikkien, ravintoloiden ja huvilaitteiden kattama laituri, jonka pikkulaitureilla majailee varsinkin talviaikaan monisatapäinen lauma merileijonia. Kesäaikaan useimmat vesselit ovat kuulemma viileämmillä vesillä, mutta muutama oli jäänyt maisemiin ihan vaan turistien iloksi.

Hilpaisin samalla vauhdilla toiselle laiturille, jossa myydään lippuja Alcatrazin risteilylle, sillä kyllähän tuo meren keskellä siintävä vankilasaari on ihan måste gå -mesta. No voi jee, lippujonoon päästyäni näin ison kyltin, jossa luki "myymme tällä hetkellä lippuja sunnuntaille". Crap! Ei tietenkään kannattanut hankkia lippuja etukäteen, kuten kaveri kehoitti... Epäuskoisena jonotin silti luukulle kuullakseni, että lippuja ei tosiaankaan ole tarjolla kuin vasta sunnuntaiksi. Epätoivoisena länkytin että eikö ole mitään perutuspaikkoja tai MITÄÄN muuta keinoa päästä saarelle. No ei kuulemma ollut. Muut firmat tekevät risteilyjä, jotka kiertävät saaren ympäri, mutta tämä pulju on ainoa, jonka kyydissä pääse ihan itse saarelle ja tutustumaan vankilaan. Goddamit!

Kun kiukustuneena marssin poispäin, kuulin sivukorvalla jonkun perheen neuvottelevan, että otetaanko nyt sitten se kalliimpi combolippu, jolloin kuitenkin päästäisiin sinne Alcatrazin saarelle. Siis what!? Mä tein 180-käännöksen ja marssin takaisin luukulle kyselemään että mikäs juttu tää combolippu sitten onkaan. No, kuulemma sellainen, jolla pääsee sekä Alcatrazille että viereiselle Angel Islandille. Sille risteilylle sai lippuja sentään torstaiksi. Ei tietenkään kannattanut mainita moisesta vaihtoehdosta turistille, joka ilmeisen epätoivoisena on valmis maksamaan vaikka oravannahoissa, jotta pääsisi Alcatrazille?!? No mitäs tuosta, fiilis oli korkealla kun Alcatrazin lippu oli kädessä, ja sattuuhan noita asiakaspalvelun alanoteerauksia...

Loppupäivän vietin lampsimalla pitkin ja poikin San Franciscoa: kiipesin pitkät ja kapeat Filbert Steps -portaat Telegraph Hillille, jossa sijaitsee Golden Gaten jälkeen Friscon tunnetuin maamerkki, Coit Tower. Kävin itse tornissakin ihailemassa alakerran hauskoja seinämaalauksia ja näköalatasanteen hienoja maisemia. Sieltä jatkoin italialaishenkisen North Beachin läpi värikylläiseen Chinatowniin. Matkalla bongasin Transamerica Pyramidin, Sentinel Buildingin sekä monet muut käsilaukussa mukana keikkuvan Michelinin San Francisco Must Sees -oppaan mainitsemat maamerkit. Kun jalat alkoivat muistuttaa enemmänkin Aku Ankan räpyöitä, raahauduin viimein takaisin rannan tuntumaan ensin syömään ja sitten puolikuolleena hotlan punkkaan.

Keskiviikkona ei kaikkimullehetinyt-persoona tietenkään ottanut sen lunkimmin, vaikka teippailin jalkoja jo aamutuimaan erinäisin rakkolaastarein ja räpylät esittivät vastalauseita survoessani niitä kenkiin. Sen sijaan bongasin sightseeing-bussin, jossa viuhahtikin sitten koko aamupäivä. Bussi kierrätti hilpeän ja sanavalmiin opas-kuskin johdolla pitkin Friscon nähtävyyksiä: osin tuli toistettua tiistain maisemia, mutta paikkoja värittämään kuultiin hauskoja stooreja ja letkautuksia milloin mistäkin asiaan liittyvästä tai liittymättömästä syntyperäiseltä Friscolaiselta. Bussin kyydissä pääsinkin sitten pidemmälle kuin missä olin jalkaisin jaksanut marssia: näin liudan kaupungin monumentteja, kuten oopperatalon ja kaupungintalon, rikkaiden kansoittaman Pacific Heightsin, hippialuuena tunnetun Haight-Ashburyn, vanhoja luostareita majoittavan Mission Districtin, monivärisenä gayalueena tunnetun Castro Districtin sekä The Alamo Square -puiston ja sen reunalla sijaitsevat viktoriaaniset rakennukset eli Postcard Row'n (yksi kuvatuimpia paikkoja Friscossa).

Monissa paikoissa teimme erinäisiä pitstopeja ja tutustumisbreikkejä, joista pisin vietettiin valtaisassa Golden Gate Parkissa. Kyseinen puistohan ei ole New Yorkin Central Parkin tapaan manikyroitu puistoalue, vaan paikoin aika villistikin vihertävä metsikkö. Mä käytin puistoajan pitkälti ihastelemalla Japanese Tea Gardenin eli japanilaisen puutarhan kauneutta, harmoniaa ja ihanaa rauhaa. Jos muuten joku on nähnyt The Memoirs of a Geisha -leffan, niin tiedoksi että osa siitä on kuvattu ko. puutarhassa. Näin leffan vasta viime viikolla Friscon keikan jälkeen ja pomppasin tyyliin metrin sohvalta kun yhtäkkiä kesken leffan bongasin tutun, tuoreessa muistissa olevan maiseman :D. Tuosta kuvan portista kiikutettiin geishoja rikshakyydillä vauhdikkaasti.

Useamman tunnin sightsarikierros päättyi The Presidion kautta Golden Gatelle ja sieltä viimein takaisin lähtöpaikkaan, Marina Districtille. Siinä olikin sitten sopivasti reilun tunnin breikki, jolloin kävin lappamassa lounasta nassuun loikatakseni sitten seuraavaan sightsaribussiin, joka suuntasi San Franciscon lahden pohjoispuolelle.

Iltapäivän reissu suuntasi ensin Muir Woodsiin, jossa kasvaa jopa tuhansia vuosia vanhoja punapuita. Ihana, rauhaisa ja jotenkin henkevä paikka! Valtavien, paksujen ja pitkärunkoisten puiden reunustamia polkuja oli kiva tallustaa ja aistia kaikin aistein historian havinaa, luonnon rauhaa ja jotenkin jotain suurempaa.

Punapuupöheikköseikkailun jälkeen bussi heitti turistilauman Sausalitoon, joka on sympaattinen pieni kylä San Franciscon lahden pohjoisrannalla, aivan San Franciscon kaupunkia vastapäätä. Sausalitossa vaan kävelin ympäriinsä: ihastelin kukkuloiden rinteille rakennettuja somia taloja, rantakadun pieniä putiikkeja ja tietysti lahden vastarannalle piirtyvää San Franciscon silhuettia.

Viimein loppui kuitenkin sekin hupi ja bussi tipautti matkalaiset takaisin Marina Districtille. Mutta whattheheck! Päivähän oli vasta nuori, vaikka matkaa oli taitettu niin bussilla kuin jaloin mailitolkulla :D. Siispä loikkaus (no siis piiitkähkön jonottamisen jälkeen...) cable cariin, sillä olihan tuo niin olennaisesti Friscoon kuuluva ratikka-ajelu osutettava ohjelmistoon kanssa. Mä valitsin Hyde-Powellin reitin, sillä se on kaikkein mäkisin. Siinä vaiheessa kun vanhan oloinen rakkine pääsi viimein mäen huipulle ja alkoi suunnata alaspäin, alkoi jo hirvittää. Kuski pisti vielä vettä myllyyn kalpeakasvoisia kuljetettaviaan katsoessa ja päästi kärryn vähän matkaa "vapaalle" jyrkkää alamäkeä mentäessä ja sai tietty aikaan ylioktaavista kiljuntaa. Mä en kerennyt kiljumaan (ihme kyllä) kun istuin paraatipaikalla ihan keulassa, joten lähinnä vaan keskityin räpsimään kuveja.

Illan käytin kieppumalla Union Squaren tuntumassa, johon on keskittynyt kaikki Friscon merkkiliikkeet, boutiquet ja isoimmat tavaratalot. Jossain ostoskeskuksessakin pyörin aikani, mutta loppujen lopuksi iltamyöhäisellä hotlalle päin valuessani oli mukaan tarttunut vain yksi käsilaukku. (Voi ylläri sentään - kengäthän onnistuin ostamaan jo Anaheimista, joten taas kerran tuli vakkariostokset hankittua tältäkin Kalifornian keikalta... Mä en voi tajuta miten mä aina ostan reissuiltani kengät ja kässärin ja silti kun katon kaappiin niin siellä ei ole koskaan mitään sopivia!?!?) Matkalla pitstoppasin vielä jossain kivannäköisessä North Beachin italialaisessa ravintolassa nauttimassa lohipastaa ja lasillisen pinot grigiota. Sääli vaan, että nautinto oli aika kaukana, sillä pasta oli mauttominta mitä olen koskaan syönyt - senkin jälkeen kun heitin siihen suunnilleen kourallisen pöydästä löytyneitä höysteitä. Pinot grigiokin, joka tavanomaisesti on aina varma valkkarivalinta mun makuhermoon, maistui siltä kuin olisi ollut auki kuukausi- ellei vuositolkulla ja sitä myöten väljähtynyt ja kitkeröitynyt. Yuck!

Torstaina suuntasin heti aamusta laiturinnokkaan jonottamaan Alcatrazin laivalle. Yay! Saarireissu olikin ihan parasta antia koko Friscon keikassa. Alcatrazin saarella oli ensin pieni kävelykierros, jossa kuulin saaren historiasta, elämästä saarella ja tietenkin tarinoita vankila-aikakaudesta. Itse vankilarakennuksessa kukin sai päähänsä audiosetin, joka oli aika hienosti koostettu vanginvartijoiden, vankien ja saarella asuneiden kertomista tarinoista. Vankila, elämä siellä ja tietysti kuuluisat pakoyritykset olivat jännittävää kuultavaa ja mun olikin pakko ostaa kiertueen päätteeksi vankilan putiikista Alcatrazista kertova kirja, jonka on kirjoittanut neljä vuotta saarella majaillut vanki, joka nyt vanhana ukonkäppänänä oli paikalla kirjoittamassa kirjoihin nimmareita.

Alcatrazista botski jatkoi Angel Islandille, joka on San Franciscon lahden suurin saari. Angel Island on ns. "Ellis Island of the West" eli samalla lailla kuin New Yorkin Ellis Islandille, myös San Franciscon Angel Islandille koottiin laivoilla saapuvat siirtolaiset erinäisille karanteenileireille, ennen kuin he mahdollisesti saivat luvan siirtyä mantereelle. Itse saari oli kiehtova sekoitus kaunista ja monimuotoista luonnonpuistoa - saarelta löytyy mm. eucalyptuspuita, jotka eivät luontaisesti Amerikkaan kuulu - sekä jäänteitä historiasta; siirtolaisparakkeja, sotilasalueita ja eristysleirejä. Selkeällä säällä Angel Islandista on huikeat näkymät Alcatrazille, Golden Gatelle ja San Franciscoon, mutta lahden kattanut tuhti sumulautta peitti kyllä sujuvasti kaikki maisemat, vain Belvedere, Tiburon ja Sausalito näkyivät saarelta. Angel Islandissa viivyttiin useampi tunti, mutta silti aivan liian vähän aikaa - siellä olisi ollut mielenkiintoista koluta pidempäänkin, ihmetellä maisemia ja picnicata, mutta jääköön se seuraavaan kertaan.

Takaisin mantereelle päästyäni kävelin vielä rantakatua, The Embarcaderoa, kävin ihmettelemässä Financial Districtiä ja lopulta kuukahdin johonkin trendikkään näköiseen raflaan. Bullseye! Fuzio-nimisessä ravintolassa oli kaikenlaisia mainioita tarjouksia juuri alkaneen pidennetyn viikonlopun (Fourth of July) kunniaksi ja mä nassutin napaani ihania herkkuja ihan pilkkahintaan supernamin fuziotinin (joku vähän Cosmon ja martinin välimuoto) kostuttamana. Jalat olivat täysin sitä mieltä että kiitti riitti, kameran muistikortti piiputti viimeisiään ja oma mielikin alkoi olla niin kylläinen kaikesta nähdystä ja koetusta, että aika olikin jo pikkuhiljaa suunnata lentokentälle ja kotia kohti.

Mä olin varannut ihan tieten tahtoen yökukkujan lennot: matkaan lähdettiin joskus ennen kymmentä illalla, koneen vaihto Los Angelesissa joskus puolenyön nurkilla ja lopulta viiden maissa aamulla laskeuduimme Dallas-Fort Worthiin. Mun hienot unenlahjani tekivät hienoisen oharin, joten matkalla ei pahemmin tullut nukuttua, mutta onneksi vahinko oli korjattavissa samantien kun kaaduin viimein ikiomaan sänkyyni - siinä tosin kesti hieman kun koiruli ei ollut pysyä nahkoissaan kun mamma viimein saapui kotiin...

Viikonloppu meni reissusta toipuessa, tosin toipumista hieman ehkä viivästytti (tai nopeutti, who knows) perjantai-illan Fourth of July-illanistujaiset. Matka oli kaiken kaikkiaan ihan huippu, tuli nähtyä lukuisia ihania paikkoja, johon mieli halajaisi uudelleen. Kalifornian merimaisemien, jylhien vuorten, herttaisten rantakaupunkien, biitsifiiliksen, kauniin San Franciscon, kukkeiden hedelmä- ja marjapeltojen sekä yleisen californicationin jälkeen koti-Dallas tuntui kyllä tavanomaistakin ankeammalta ja takuuvarman tasaisen tylsältä.

Ja vaikka kuulostaakin siltä, että mä vaan suhasin puolijuoksua paikasta toiseen, niin lomalla vaan on vissiin enemmän tunteja vuorokaudessa, sillä monenmoisen näkemisen ja tekemisen lomassa ehdin silti mm. ihan vaan istuksia teekuppilassa rentoutumassa, nautiskella jäätelöstä ohikulkijoita katsellen, seurata Washington Square Parkin aamuisia tai chi-harjoittajia ja iltapäivän kotiinpalanneiden työntekijöiden koiranulkoilutuskeikkoja sekä tutkailla ampiaispesämäistä ihmiskuhinaa Chinatownissa kello kuuden maissa kun vihannes-/hedelmäkauppiaat sulkevat kauppojaan ja myyvät päivän viimeiset tuoretuotteet alehintaan.

Niin että sori vaan New York, taisi vahingossa käydä niin, että myin juuri sieluni San Franciscolle. Mutta kyllä mä tulen taas pian käymään, syyskuussa nähdään!