skip to main |
skip to sidebar
Tulipahan eilen käväistyä katsomassa jaksavatko sedät vielä heilua. Hyvinpä jaksoivat! Jopa niin hyvin, että saivat jättimäisen areenan yleisönkin heilumaan niin, että tunnelatauksesta oli American Airlines Centerin katto lentää. Kyseessähän oli siis Bon Jovi, Richie Sambora ja kumppanit.
Olimme mamakaverin kanssa vapaaillalla: miehet jäivät bebepassiin, jote me suhasimme ajoissa alkuillasta Dallasin keskustaan ja puolivahingossa eksyimme johonkin ravintolaan, jonka olemassaoloa juuri siinä ei kumpikaan ollut aiemmin edes tiedostanut. Foundation Roomin tapas-tyylinen sapuska oli ihan jees, mutta ihan ykköstä oli lämmin ja leppeä kevätilta, terassi ja kourassa kylmä Corona.Jotenkin Bonkan etumainingit kuljettivat meidät menneisyyteen ja päivällisen yhteyssä tuli muisteltua sitä ja tätä taannoisilta vuosilta, jolloin Bonkka oli päivän sana. Hih, hauskaa oli vaikka mielikuvista piirtyi niin hyviä, pahoja kuin rumiakin ;D.
Meillä oli täydellinen ajoitus: juuri kun kapusimme Areenan katsomomme eteen, alkoi yleisö kouhkata, joten ei kun persiit penkkiin ja musakyytiin. Bonkka vetäisi reilun parin tunnin setin niin perinteisiä ralleja kuin herkkiä balladejakin. Uuden levyn antia oli ihan mielenkiintoista kuunnella, sillä siitä ei ollutkaan aiempaa kokemusta kuin jonkun radiossa pyörineen rallatuksen osalta. Ihan nastaa, saattaapi joutua hankkimaan uuden levyn! Siitäkin huolimatta kyllä Bad Medicine rokkasi parhaiten ja Bed of Roses kantoi niin syvälle muistojen maailmaan, että karvat olivat pystyssä vielä hyvän aikaa biisin jälkeenkin.
Pitkälle oltiin kyllä tultu siitä jostain 1990-luvun keikasta, jolla olimme mieheni kanssa taannoin. Bonkka oli saanut vähän botoxia ja lavashowssakin oli aikalailla faceliftiä liikkuvine skriineineen, valoineen, videoineen ja virityksineen. Kivaa oli - kummasti vaan tällainen keikka kuussa -meininki pitää vireänä :D .Kattojen lennättämisistä vielä: täällähän eräs pikkujannu räjäytti yhden katon tuhannen päreiksi tuon samaisen päivän aamutuimaan. Kyseessähän oli vanha kunnon Irvingin monumentti, Texas Stadium, joka oli aiemmin amerikkalaista futista pelaavan Dallas Cowboysien kotiareena. Sittemmin se kävi liian pieneksi, joten tämä tönö hyljättiin ja lähikaupunkiin Arlingtoniin kyhättiin uusi multimiljoonastadioni.
Töllössä näytettiin pitkin iltaa itkua tuhraavia ihmisiä nostalgisoimassa kun betonihässäkkä pössäytettiin rojukasaksi ja pölypilveksi. Meidän kaveripoppoo suoriutui sinne tasan kerran - yksi rouva varsin raskautuneessa tilassa ja meikäläinen tietämättään samassa sopassa. Ah niin lämpimiä - suorastaan hikisiä - muistoja... Mutta kyllä mä mieluummin otan sen kyseiseen paikkaan suunnitellun outlet-ostarin, kii-tooooos!
Jipiii, jeiii, hurraa ja hallelujaa! Kaikki nuo päräytin samalla henkäyksellä mahtavan riemutanssin saattelemina sinä hetkenä kun posti viimein viime viikolla kiikutti kauan odotettua postia Suomesta. Paketista kääriytyi Poets of the Fallin uusin levy, Twilight Theater, jota täällä on postiluukulla vaanittu ja odoteltu kuin pullopostia autiosaarella.
Uutta levyä en ole vielä oikein kybällä päässyt makustelemaan (se onnistuu vasta kun olen autossa itsekseni ja stereot jytkää täysillä), joten kommentteja suurimmista suosikeista en vielä pysty laukomaan, mutta jonkin verran levyä on nyt kieputettu. Parasta hommassa on kyllä se, että Pojan mielestä kaikenlaiset Ti-Ti Nallet ja Parhaimmat Lastenlaulut voidaan ihan suoraan lähettää vaikka Namibiaan, sillä nyt sitä ollaan päästy asiaan. Nupit kaakkoon ja tanssia hetkuttamaan vaan!
Sitä sanotaan, että sikiö/vauva kuulee hyvinkin ääniä vatsan sisällä kölliessään ja oppii yhdistämään äidin tunnetiloja (esim. hyvänolontunne, rentous, iloisuus) kuulemaansa musiikkiin. Kas näin hyvin meillä on aivopesty pienokaista niin, niin, niin, niin, niin, niin, niin monilla talli- ja muilla automatkoilla. Myös Nickelbackin levyä autossa soittaessani tyyppi lauhtuu samantien vaikka kehitteillä olisi joku vuosisadan hyperventilaatio tai pillastustila. Kätevää, sanoisinko!
No katos vaan kun ollaan taas kurvailtu kutrit oikosenaan sinne ja tänne niin eihän sitä olla keretty tänne ees huikkausta heittämään... Tilanteen korjaus iskee ihan justiinsa. Ihan tällaista perusmättöö ja kotiäidin suhailuarkea tässä ollaan vaan vietetty milloin minkäkinlaisin työ-, harraste- ja hupihöystein. Tuossa taannoin alias lauantaina 27.3. oli kuitenkin vähän poikkeavaa ohjelmaa kun oltiin 16 lehmitytön voimin baanalla. Suhattiin nimittäin kimppakyydein Fort Worthin Stockyardsille.
Mun mobiilin seurueen oli tarkoitus olla perillä noin 1,5 h aiemmin, jotta jäisi kivasti aikaa shoppailulle ja paikkojen kiertelylle, mutta kiertely tehtiinkin sitten jo matkalla kun joku kolari tukki motarin ja muutenkin oli jotenkin niin ihmeen tukkosta trafiikkia, että normaaliin 40 minsan matkaan meni about 1,5 h. Ihan peffasta! Koko viikon olin hellinyt mielikuvia lempitoffeitteni (fudge) hamstraamisesta Texas Hot Stuffista, joten vaikka aikataulu painoi päälle, oli silti mutkattava sitä kautta tai ilta olisi ollut pilalla jo ennen kuin alkoikaan ;) .
Yhteisohjelma korkattiin Cattlemen's Steak Housessa, jossa nautimme kunnon piffit kukin mielensä mukaan. As usual, ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa. Mutta kuten jokaisella naisella, isonkin pihviaterian jälkeen erilliseen jälkiruokamahaan mahtuu kyllä, joten suloinen Key Lime Pie hoiti homman kotiin ettei tarvinnut poistua ravintolasta muutoin kuin vyörymällä...
Filet Mignon uunipotulla. Ja jottei kalorimäärä jäisi pelottavan pieneksi, oli höystöhyrrästä niitä kätevästi lisää saatavilla.
Kuudentoista toinen toistaan epähiljaisemman suomalaisnaisen seurueesta lähti sen verran desibelejä, että naapuripöydissä kuuluttiin arpovan ihmeissään että mitähän kieltä oikein puhuimme. Seurueemme jo valuessa ulos, baarimikko uteli vielä kielestämme ja yllytti mua puhumaan sitä hänelle lisää kun se oli niin aaaaaawesomen kuuloista. Heittäessäni jonkun pätkän perussuomea, mies oli niin onneissaan että tyyppi tuntui saavan vähintään kymmenen pientä... Pelottavaa!
Vatsat pulleina ja mieli korkealla suuntasimme Billy Bob'siin, joka tituleeraa itseään maailman suurimmaksi kantrimenomestaksi. Ja sitähän tuo lienee on, sillä valtavaan sokkeloiseen rakennukseen mahtuu mm. pro-rodeota (härkäratsastusta), putiikkeja, erilaisia ravintola- ja baarisektioita, useampi musalava ja tietenkin kantriviihdettä. Tänä iltana parrasvaloihin kapusi taannoisesta postauksesta tuttu Josh Turner.
Yhäkään en voi kuin ihmetellä miten tuollaisella beibifeissisellä nuorella miehellä voi olla niin komea, matala ja täysin pärstäkertoimeen sopimaton ääni! Illan aikana kuultiin uudelta levyltä tuttuja biisejä, mm. radiossa yhtenään soiva Why Don't We Just Dance, mutta onneksi myös ihania vanhoja suosikkeja - Firecracker, Would You Go With Me, Your Man ja Long Black Train, jotka saivat tänkin kantriin aivopestyn polvet notkumaan.
Sääli vaan, että mestaan oli eksynyt puoli triljoonaa muutakin Josh Turner -fania, joten paikka oli niin tukossa, että näkymä lavalle oli hieman kehno (onneksi korkkarisaappaat toivat just puuttuvat 10 cm lisää :D ) ja osa jengistämme joutui notkumaan puoliksi käytävällä, jossa sai kuulemma buutsinkantaa varpaalleen, kyynärpäätä vatsaan ja stetsoninkulmaa otsikkoon. Whatthehell, me sissit fanitettiin kunnolla keikka loppuun saakka, ei tässä nyt eilisen teeren kantrilikkoja olla!
Cowboyt ja Cowgirlit sulassa sovussa Joshia fanittamassa.
Stockyards By Night
