Harhaanjohtavaa markkinointia

Kirottua, minua on vedätetty pahemman kerran! No siis aina kun katselee jotain leffoja tai brosyyrejä niin odottavat äidit näyttävät jotenkin niin herttaisen seesteisiltä, käsi kasvavan mahan päällä, monalisamainen vieno hymy naamalla, sädehtivät ja huokuvat jotenkin yli kaiken sellaista onnellista odotusta.

My ass!

Jossakin tv-sarjassa saattaa näkyä koomisia seikkailuja kun raskautunut päähenkilö syöksähtää kesken toimistopäivän lähimmälle roskakorille antaakseen ylen naama vihreänä, mutta eipä aikaakaan kun samainen seikkailija on jo päätynyt tuolle hehkeälle onnellisen odotuksen tasolle.

Missä ovat ne esitteet ja tv-sarjat, missä näkyvät ne naiset, jotka eivät saa koko vuorokautena vaihdettua yöpukua päältään, koska kaikenlainen tekeminen, liikkuminen ja oikeastaan ihan vaan oleminen saa aikaan niin pahan olon, että tuntuu että jalat lähtevät alta ja sisuskalut on parasta heittää suun kautta vessanpönttöön? Kaikki hajut ja maut oksettavat, joten mitään ei tee mieli syödä, mutta syömättä jättämisestä tulee vaan entistä pahempi olo. Paras siis syödä jotain hyvää, että se maistuisi edes hyvältä palatessaan tuloreittiään takaisinpäin. Lihaa ei voi edes kuvitella syövänsä, sillä se jos mikä saa vatsalaukun heittämään kuperkeikkaa. Tällaista pitkittynyttä krapulantapaista voi hyvällä säkällä jatkua useamman viikon. Ihan juhlaa!

Ja jos nyt sattuu parempi päivä, niin vähintäänkin vieraana on ihan tappava väsymys. Sellainen kuin olisi viikon valvonut putkeen. Voisi vaan heittää levyksi ja maata siinä seuraavan kuukauden. Aivot ovat tämän vuoksi yhtä mömmöä: mitään ei jaksa eikä varsinkaan muista, vaikka sen kirjoittaisi permanent-tussilla omaan käteen.

Vaikka väsyttäisikin ihan kuin olisi nykäissyt täyspitkän maratonin, niin eihän sitä tietenkään nukuttua saa! Vessaan on pakko ponkaista parin tunnin välein. Ihan huutava hätä, jota ei voi vaan tukahduttaa kääntämällä kylkeä ja jatkamalla unia. Ja kun sinne vessaan pääsee, niin tulee joku pikkuliri - ja ei kun taas parin tunnin päästä pykäämään samanlaista.

Okei, kun eka kolmannes on plakkarissa, alkaa yleensä hieman helpottaa. Unta voi yhäkin sujuvasti upottaa lanttuun esim. 10 h joka yö ja silti tuntea itsensä jotenkin toistaitoiseksi. Vessassa ei sentään enää tarvitse laukata kuin ehkä kerran-pari yössä.

Uusi tuttavuus viimeistään tässä vaiheessa on närästys. Sisuskalut korventuvat kuin helvetin liekeissä kun syö tai juo vähänkään jotain hapanta tai mausteista. Ihanasta iltakaakaosta tulee hetkessä helvettiä, sillä maitotuotteet ne vasta vastapalloja heittelevätkin. Toisinaan on oikeastaan ihan sama mitä tuosta yläluukusta heittää, sillä vedestä alkaen kaikki aiheuttavat erinäisiä bumerangeja ja liekkien iloista leiskuntaa ruokatorvessa. Tähän vaivaan ei saa napsia oikeastaan kuin jotain onnettoman tehottomia nappeja, jotka auttavat juuri sen hetken kunnes on taas pakko syödä jotain lisää. Ja pianhan ON ihan pakko syödä, koska kun kuvotusvaiheesta alkaa päästä, on nälällä ihan uudet ulottuvuudet.

Ja nappejahan ei sitten popsita muutenkaan. Pirullinen migreeni yllättää välillä ja sen sijaan että sen saisi nujerrettua heti alkumetreillä kunnon migreenilääkkeillä, ei auta kuin ajatella kauniita ajatuksia, painua pedin pohjalle ja kärsiä. Koska kaikenlainen lääkityshän on raskaana ihan no-no ja ne lantsut parasetamolit, joita saisi popsia, auttavat päänsärkyyn tai yleensäkään ihan mihin tahansa vaivaan jokseenkin yhtä paljon kuin salmiakkipastillit, joten parempi olla noihin kajoamatta. Voisin jopa väittää että salmiakkipastillitkin auttavat enemmän kuin ne.

Sitten alkaakin se vaihe, jolloin vatsan ympärys alkaa kasvaa. Voi jee! Päälle ei mahdu enää juurikaan mitkään entisistä vaatteista tai ainakin sepalus jää apposen auki. Paidoista alkaa loppua pituus ja pullottava napa näkyy naapuriin viimeistään jos nostaa vähänkään kättään ylöspäin. Mammavaatteet ne vasta ihania ovatkin. Stretsivyötärö se housuissa tekeekin olon niin seksikkääksi ja hemaisevaksi. Pikkuhiljaa olo alkaa tuntua maitovalaalta ja tässähän ollaan vasta raskauden puolivälissä, joten mikä lienee seuraava olotila... Valtamerialus?

Vauvan liikkeistä tulee ihme rumbaa. Kun se potkii, mikä tietenkin alkaa esmes kello viideltä aamulla, sitä on hetken ihan et "hei jee, joku on kotona", mutta kun sitä jatkuu, jatkuu, jatkuu ja jatkuu asennossa kuin asennossa niin kuin sisällä harjoiteltaisiin vähintäänkin jotain riverdancea, alkaa jossain vaiheessa jo toivomaan että olis jo hiljaa. Ja sitten jos se on pitkän aikaa hiljaa, sitä alkaa mielikuvituksissaan jo suunnileen kaivamaan kuoppaa syntymättömälle lapselleen kun se on tietenkin vähintäänkin kuristunut napanuoraansa. Sitten sitä jääkin vaan vahtaamaan että liikkus nyt edes vähän - huhuu?!?! Muutenkin bebe alkaa viedä sen verran tilaa ja varsinkin tietyssä asennossa ollessaan sitä saapi melkein kaivella Tenaa kaapista etenkin jos äkkiseltään aivastaa tai yskähtää. Tähän tosin nopeasti keksii sellaisen sekunnin sadasosassa kumaraan ja jalat ristiin -toimenpiteen, joka yleensä tehoaa niin, että alkkarit säilyvät kuivana.

Viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa olla selvää, että raskautunut henkilö on todellakin raskautunut, eikä vaan käynyt aivan liian usein pullakaapilla, tulee raskaudesta ihan kaikkien omaisuutta. Tutut ja tuntemattomat alkavat käydä käsiksi kasvavaan vatsaan, silitellä ja ihailla että "voi että onpa se kasvanut". Tosi ihanaa. Musta tunne on ihan yhtä kiva kuin jos mies jolle puhuu, puhuisi takaisin vai tuijottaen mun rintoja.

Tässä samaisessa vaiheessa muuttuu myös kaikki keskustelu oikeastaan ihan kokonaan. Ketään ei enää kiinnosta minä ja minun persoonani, tekemiseni tai harrastukseni, vaan ainoastaan kuinka olen voinut, tuntuuko vauvan potkut, olenko jo ostanut vauvavaatteita, kumpaa laatua se on vai haluanko edes tietää tai haluanko edes kertoa, joko on lastenhuonetta alettu maalata ja huonekalusetti valittu, aionko käyttää tavallisia vaippoja vai kestovaippoja, tuleeko mulle vauvalehtiä, kauanko aion olla töissä, kuinka mä nyt voin enää edes ratsastaa, voi kamalaa sulla on sitten kissa, koira, hevonen ja sitten tulee vauvakin, mitähän siitä mahtaa tulla jne. Tuota soopaa sitten potenssiin tonni.

Huhuu, anyone, löytyiskö kartalta enää YHTÄÄN mitään muuta puheenaihetta?!? Edes tää vaihteleva Teksasin sää??? Varsinkin jos eksyy seuraan, jossa useimmilla tai kaikilla on lapsi omasta takaa niin siitä kokemuksien jakamisesta, vauva-, lapsi- ja koulujutuista ja hienoista vinkeistä ei tule loppua vaikka tunkisi tulpat niin syvälle korviin, että aivoihin alkaa sattua.

Ja valittaahan ei saa eikä olla muutenkaan juuri tällainen asennevammainen. Koska normihan on, että mamma on iloinen ja seesteisen onnellinen. Kaikki on mennyt NIIIIN hyvin ja kyllä tää raskaus on elämän PARASTA aikaa ja ah kun sieluni halaa koko tätä maailmaa kun elämä on NIIIIIN ihanaa.

Fuckit. Joko kaikilla muilla mammoilla menee vaan niin helvetin paljon paremmin tai ovat niin nössöjä etteivät uskalla turpaansa avata. Tämä totuuden torvi voi täällä ihan reippaasti kertoa, että raskaus osaa myös olla ihan perseestä.

Toisaalta osansa voi olla sillä, että ympäristössä on liuta mamoja - jo olevia tai tulevia - joiden elämänsuunnitelmaan on kuulunut about 2-vuotiaasta se ydinperhe, punainen tupa ja perunamaa. Sitä voi tällainen "ei lapsia koskaan kiitos - tai no jos nyt sittenkin" -myöhäisherännäinen olla vielä hieman vailla sitä vaihetta, jossa tuntee että elämä ei ole täydellinen ilman sitä lasta kehdossa.

Ja missä vaiheessa me raskaana olevat naiset lakkasimme olemasta omia itsejämme niin että vain se eturepussa oleva vauva on enää kaikki minkä kautta me olemme olemassa?

Ja SILTI. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kun lasta on aikansa hartaasti haaveiltu, toivottu ja tehty ja se plussa viimeinkin ilmestyy mittariin, voipi tulla hetki tai toinenkin, jolloin maanläheinen, jopa kevyesti kyyninen ja kaikesta vauvakuumeilusta immuuni ihminen itkee ja nauraa yhtäaikaa. Onpa aika onnellinenkin. Pistää pään pönttöön ja hokee mielessään lääkärin toteamaa että kun äiti voi erityisen pahoin, on se useimmiten merkki siitä, että lapsella on kaikki erittäin hyvin. Joten mitäpä musta, kunhan vauvalla on kaikki hyvin.

Ja olenpa sittenkin saattanut yllättää itseni silittelemästä ihanaa kamalaa kasvavaa kumpua, hellin ajatuksin pientä matkaseuralaista hyväillen.

Ja jos joku (muu kuin oma aviomies, joka on lähes yhtä paljon projektissa mukana kuin allekirjoittanut) olisi tuolloin paikalla, saattaisi ehkä nähdä madonnamaisen hymyn, seesteisen onnellisella odottajalla.

On tää ihan ihme hommaa.