Maanantaiaamun valjetessa rötkötimme sviitissämme keräämässä virtaa loppumatkaa varten. Joskus ennen puoltapäivää sentään suoriuduimme vetämään kunnon mätöllisen brunssia, jonka voimin sitten jaksoikin vielä suhata Vegasia pitkin poikin ja käydä tovin aikaa shoppailemassakin paikallisessa outlet-ostarissa.
Tovin arvoimme vielä jäädäkö toiseksi yöksi vaiko eikö, mutta menojalka vipatti jo siihen malliin, että lisää maileja oli taas imuroitava. Siispä iltapäivällä nokka kohti koillista: kanttasimme Arizonan luoteiskulman läpi, kurvailimme upeassa kalliosolassa ja lopulta päädyimme Utahiin. St. Georgessa jarruttelimme ja kävimme syömässä mainossa Benja Thai -ravintolassa sen verran tuhdin aterian, että sen voimilla jaksoi taittaa matkaa vielä illan pimetessä.
Pieniä kyliä, valopilkkuja illan hämärässä, taivaalta suorastaan syliin tippuvia tuhansia tähtiä. Peltoja ja pikkukukkuloita. Pikkuteillä oli rauhallista ja mukavaa matkata. Koukkasimme uudemman kerran pikkumutkan Arizonan puolella ennen kuin päädyimme takaisin Utahiin, Kanabin kylään majailemaan ihan vaan kellon sanelemana - tämän päivän legi oli niin lyhyt, että sen puolesta autossa olisi köröttänyt vielä pidemmällekin...
Day 7
Kanabista matka jatkui Lake Powellille, joka on kesäaikaan vesiurheilun paikallinen mekka. Järvi olikin kovin eriskummallinen: välissä oli santahiekkapoukamia, välissä vedestä nousi suoraan jylhät kalliot, joista joitakin vesi oli "syönyt" kovertaen hienoja kivipaasia ja siltoja. Säätila pisti meidät kuitenkin kietoutumaan sen verran tiukasti takkeihimme, että ihan ekana ei tehnyt mieli vesiskootteriajelulle, vaikka järvi kaunis ja tutkailemisen arvoinen olisi varmasti ollutkin...Siispä jatkoimme baanalla, jälleen kerran Arizonan puolella jossa viuhahdettiin pätkän matkaa jo ennalta tuttua reittiä Kayentan ja Monument Valleyn ohi kunnes olimme taas kerran Utahissa. Pieniä kyliä, mm. symppis Mexican Hat, mahtui matkalle liuta ja punakivikalliot muodostivat siellä täällä hienoja silhuetteja horisonttiin. Utah on tunnettua mormonien valtakuntaa, mikä näkyi lähinnä monien, lukuisien ja vielä useampien kirkkojen kattamina kylinä. Muutoin ainakaan eteläinen Utah ei mitenkään hirveän ihmeellinen ollut tai sitten emme vaan enää jaksaneet riemastua kaikesta näkemästämme kun niin paljon oli jo tullut nähtyä.
Iltapäivällä käväisimme vielä Four Cornersissa, joka on sekin paikalllinen nähtävyys. Kyseisessä paikassa kohtaavat nimittäin Utah, Colorado, New Mexico ja Arizona kulmittain - ja se sattuukin olemaan ainoa paikka koko Jenkkilässä, missä neljä osavaltiota ovat näin asettuneet. Pitihän sitä tietty loikkia monumentilla astuen samalla askeleella kaikkiin neljään osavaltioon ;).
Sieltäpä ei ollutkaan enää pitkä matka Corteziin, joka näytti olevan hiihtokauteen valmistautuva keskikokoinen kylä lounaisessa Coloradossa.
Day 8
Aamu valkeni puolipilvisenä ja hyytävä tuuli kieli siitä, että lännestä oli lähestymässä kunnon myrskyalue, jonka ennustettiin tuovan seudulle jopa 3 jalkaa lunta seuraavana päivänä (ei muuten tullut seurattua uutisista että tuliko sitä sitten?!?)... Meillä oli tuuria, sillä päivä kirkastui vielä kauniiksi ja osoittautui erinomaiseksi ajankohdaksi käydä Mesa Verden kansallispuistossa. Kauniissa puistossa luonto oli käynyt jo talviteloille: lehtipuut olivat alastomina kallioiden rinteillä, lumilaikkuja oli siellä täällä ja ilmassa oli jotenkin syvä rauha. Se lienee sen ansiota, että säiden ja vuodenajan vuoksi puistoa ei suinkaan kansoittanut aamusta iltaan valtavat turistimassat. Nyt luonto tuli lähes käsinkosketeltavaksi: villikalkkunat tukkivat välillä tien ja peurat laidunsivat ja torkkuivat ihan tien laidassa.Mesa Verden päänähtävyys, muinaisten intiaaniasumusten rauniot olivat kuitenkin mykistävimmät. Solassa tulen suojassa auringonpaiste lämmitti ihanasti, linnut laulelivat, vielä näkyi vehreyttä ja vihreyttä ja kaiken sen äärellä oli kallionseinämän notkelmaan rakennetut asumukset. Hienoja, useampikerroksisia ja eri tasoissa olevia rakennuksia. Kivan pohjalle laskeutuessa tuntui hyvin vahvasti menneen läsnäolo. Ranger Duffy ("When things get tough, you call Ranger Duff") kertoi elävästi ja tarkasti intiaanien elämästä Mesa Verden kalliotasanteilla ja solissa.
Jonain lämpimämpänä vuodenaikana Mesa Verdessä olisi voinut viettää vaikka koko päivän tai parikin vaeltelemalla ja anasazien eri asuinseutuja ihailemalla, mutta me päädyimme kuitenkin lämmittelemään autoon ja jatkamaan matkaa. Kiemurtelimme pitkin eteläistä Coloradoa, milloin laaksojen pohjilla, milloin kukkuloiden rinteillä. Durangon kaupunki oli puettu kauniisti jouluasuun ja Wolf Creekissä näytti olevan jo laskettelurinteet auki. Välillä pujottelimme valkorinteiden lomasta, välillä ihailimme kristallinkirkkaana solisevaa jokea. Kaiken kaikkiaan maisemat olivat todella kauniit ja viehättävät. Päätimmekin, että tämä kerta on vain maistiainen Coloradosta, tänne tullaan joskus uudelleenkin ihan vaan tätä osavaltiota kiertämään!
Illalla hiljentelimme Lamarin pikkukylässä lähellä Kansasin rajaa.
Day 9
Pakkanen nipisteli aamulla nenänpäätä kun pakkauduimme autoon ja suuntasimme kohti itää. Kansasista näimme vain osavaltion lounaiskulman, mutta jos sen perusteella pitäisi tehdä jotain arviota, ei meidän tarttisi tähän osavaltioon enää reissata. Maisemat olivat jälleen kerran peltoa ja aukeata, karjatiloja, pieniä taloja, köyhän näköisiä puolikuolleita kyläpahasia. Lännenhenkisen Dodge Cityn jälkeen suuntasimmekin jo Oklahoman puolelle.Kovasti edellisen kaltaiset maisemat jatkuivat täälläkin, joten painelimme jokseenkin suorinta tietä Oklahoma Cityn nurkille. Monissa paikoissa oli varsin rauhaisaa, sillä maassahan vietettiin yhtä vuoden olennaisimmista perhejuhlista - Thanksgivingiä. Illan suussa liikennemäärät alkoivat teillä kasvaa, perheet tietysti jo paluumatkoillaan tai ehkäpä valmistautumassa aikaisimmillaan keskiyöllä alkaviin hulluihin Black Fridayn alennusmyynteihin...
Me heitimme tuhdin päivällisen nassuun ja mietimme jäädäkö yöksi Oklahomaan, kuten alunperin suunnittelimme. Kodin läheisyys ja matkaryytymys saivat vaa'an kielen kuitenkin kääntymään sen puoleen, että suuntasimme vielä tien päälle ja hurautimme loput parisataa mailia omaan kotiin, johon saavuimme iltamyöhällä.
Ahh, miten ihanaa oli reissata, mutta mikä taivas onkaan erinäisten hotellipetien jälkeen nukkua ihan ikiomassa sängyssä...!
Reissu oli monin puolin antoisa; näimme valtavan kirjon erilaisia maisemia, luonnon ihmeitä ja ihmisten luomia nähtävyyksiä. Matkailu avartaa ja vaikka ensin kuvittelinkin noin läheisten osavaltioiden olevan melko samanlaisia, oli jokainen osavaltio siltikin hyvinkin omanlaisensa.
Vaikka määrällisesti matka tuntuikin hurjalta, ei se oikeasti tuntunut hullummalta. Mulla oli tosin koko reissun se auvoisa kartanlukijan ja maisemien ihmettelijän rooli kun mies tarjoiluistani huolimatta kaasutteli itse koko matkan, mutta mies väitti myös ettei "tuntunut missään".
Välillä tosin alkoi jo tuntua siltä, että niin paljon on jo nähty ja koettu, että ihan justiin iskee informaatioähky, mitään uutta ihmeteltävää ja päiviteltävää ei enää jaksa. Onneksi loppumatka olikin sitten niin tuhannen tappavaa tylsyyttä täynnä, ettei ihmettelyä enää tarvinnutkaan....
Ja jos jotain kotiseutuun liittyvää matkalta tarttui, oli se aika yllätyksenä tullut arvostus omaa teksasilaiselämää kohtaan. Eihän tämän osavaltion monikaan kolkka ole luonnon esteettisessä mielessä niin nautittavaa kuin Pohjois-New Mexicon maisemat, Arizonan kanjonit ja kivipaadet tai Coloradon laaksot ja rinteet, mutta matkalla tuli nähtyä niin paljon köyhyyttä ja yksinkertaisempaa elämää, että vasta niitä ihmeteltyä tuli ymmärrettyä, etteivät kaikki elä niin kuin me täällä lintukodossa. Teksasissa - tai no, pitäisi kai sanoa että näillä nurkilla, missä valtaosa tämän osavaltion suomalaisista asuu - on isot (ja suht uudet) talot, reilut tilat, manikyroidut maisemat, tienvarret ostosparatiiseja täynnä ja ihmisillä isot ja uudet autot. Enhän minäkään niin naiivi ole, ettenkö ymmärtäisi että on sitä köyhyyttä täälläkin, se on vaan lakaistu piiloon hyvinvoivien silmien alta.
Lisäksi huomasimme, että kyllä vaan Teksasissa saadaan nauttia siitä kuuluisasta southern hospitalitystä. Olkoonkin sitten jonninjoutavaa chitchattiä tai yltiöystävällistä palvelua, mutta kyllä minä vaan mielummin otan reilun yliannostuksen sitä kuin muissa osavaltioissa saamaamme "palvelua". Ei siellä välttämättä kiinnosta kuinka minä voin tai mitä kuuluu, hyvä jos jonkun tervehdyksen saa synnytettyä suupielestä. Useimmissa paikoissa palvelua saa odottaa, samoin kuin edes jonkinlaista teennäistä hymyä asiakaspalvelijalta (jota sai monesti odottaa turhaan vaikka itse miten hengonkeksittelisi). Tarjoilijaa ei voisi vähempää kiinnostaa onko ruokani hyvää tai minulle mieleistä tai tarvitsenko ehkä jotain muuta. Hassua, miten moniakin asioita on täällä alkanut ottaa niin itsestäänselvyytenä ja "amerikkalaisuutena" - mutta se on sittenkin tainnut olla vaan teksasilaisuutta...
Kaikkea sitä näinkin vanha ihminen oppii!
Pieni pintaraapaisu reissumme kuvasadosta löytyy täältä! Sääli vaan, että niin moni henkeäsalpaava maisema latistuu kuvissa ja kutistuu tavallisuudeksi. Mielissämme reissu ja sen monet hienot hetket toivottavasti säilyvät pitkään!
P.S. Voitteko kuvitella, että pysyin hereillä lähes koko teiden päällä vietetyn ajan?! Ihan ennätys! Pari pientä pätkää kävin pilkkimässä, mutta muutoin olin kunnon seuranainen ja maisemabongari. Ihan ihme, sillä normaalistihan tämä aivokoppa torppaa heti kun auton moottori käynnistyy...
P.S.2 Vieläkin villimpää mielikuvitusta vaatii se tieto, että voitteko käsittää, että tavoilleni poiketen en ostanut reissulta kenkiä ja käsilaukkua!?!? (Ostin vaan ne kengät... ja vähän intiaanien tekemiä koruja ja muutamia uusiin mittoihini soveltuvia vaatekappaleita.) Veri, veri anbilibul!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti