sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Himmeen hieno bloggaaja

Ei herttinen sentäs, kattokaas millä mua on paiskattu:


Aurinkoinen Katie's Castlessa majaileva ystäväiseni moisella minua muisti! Vähänkös on himmeen hieno ja eka tekstisuollantoni ansaitsema palkinto!

Tunnustuksen saajan pitää vastata viiteen kysymykseen ja laittaa tunnustus eteenpäin viidelle blogille.

1. Milloin aloitit blogisi?
Hetkoneeen... Näemmä kesäkuun puolivälissä 2007.

2. Mistä kirjoitat? Mitä kaikkea blogisi käsittelee?
Mun muutosta Teksasiin, mun elämästä Teksasissa ja kohta vissiin muutosta pois Teksasista. Kirjoitan omasta navasta ja sen ympärillä pyörivistä asioista ;) . Hyvin subjektiivisia ja puolueellisia havaintoja arkielämästä arkikielellä. Kirjoitusvirheineen päivineen.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen?
Se, että yrittäessäni lopettaa sen kirjoittamisen, tulee heti noottia sieltä sun täältä. Usein ja niin piinaavasti että monen kuukauden tauonkin jälkeen oli pakko puhaltaa feeniks tuhkasta. Joku potenssiin aika monta siis sittenkin lukee näitä mun jorinoita vaikkei juuri kukaan koskaan mitenkään tänne mitään kommentoi! Miten lämmittävää ! Tähän vois myös heittää lempisitaattini taannoismuinaisesta Ally McBealista: "What makes your problems so much bigger than anyone else's?!" "Because they're MINE."

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?
Aloittamisajankohdan tienoilla niin moni ihminen kyseli lähes päivittäin pian muuttuvasta elämäntilanteestani, että päätin tukkeutuvan sähköpostin pelastamiseksi ohjata kaverit yhteen tuuttiin. Aluksi kirjoittelin siis vaan kuulumisia ystävilleni Suomessa, mutta jotenkin tänne on eksynyt täkäläisiäkin ystäviä sekä tuttuja, tutuntuttuja, tuntemattomia, kylänmiehiä ja kylähulluja sieltä sun täältä.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Kirjoitustiheyttä. Asioita, juttuja, tapahtumia ja sekoiluja tulee mieleen tuon tuosta, mutta kun en niitä pääse useinkaan heti koneelle naputtelemaan, ne unohtuvat, vanhentuvat ja näivettyvät. En usko että useakaan juttu järisyttää kenenkään lukijan elämää, mutta toisaalta tämä on oma henkilökohtainen päiväkirjanikin pienestä ajanjaksosta elämässäni. Rakastan kirjoittamista ja olen sitä harrastanut mitä omituisimmissa muodoissa (terveisiä mm. taannoisen hevoseni suulla kirjoitetusta nettipäiväkirjasta ;D ) koko elämäni ajan.

Joudun tunnustamaan, että nykyisin en kerkeä lukemaan blogeja enää lainkaan. Tai sitten muiden napojen ympäristö ei vaan jaksa kiinnostaa riittävästi. Pari kivaa blogia, joista tykkäsin kovasti, on jo kuopattu ja syvälle kauan sitten. Nykyisin luen epäsäännöllisesti enää kahta, joista molemmat ovat ystävieni ja molemmilla tämä palkinto jo onkin. Ja sen muuten merkittävästi tätä blogia paremmin ansaitsevat...


torstai 24. helmikuuta 2011

Ihan vähän liian väsynyt

Mistä tietää että on ihan vähän liian väsynyt?

Kas jos tekee toimistolla n. 13h työpäivän ja huomaa siinä viimeisenä parina tuntina että ohhoh, edellinen syöty ateria on ollut kevyehkö aamupala ennen duuniin lähtöä ja päivän aikana on tullut natustettua vain myslipatukka ja pari pastillia vesipullollisen lisäksi, siinä voipi hieman jo nälkä näköä (ja aivotoimintaa) haitata. Siispä kotimatkalla ensimmäisen matkalle osuvan drive-in ravintolan kaistalle.

Maksu hoituu ekalla luukulla ja sitten toiselle luukulle odottamaan eväspussia. Siinä vaiheessa tietää olevansa ehkä ihan vähän liian väsynyt kun hetken tuijotatte ravintolan työntekijän kanssa tyhmänä toisianne. Työntekijä riiputtaa ilmassa eväspussiasi. Lopulta hän alkaa osoitella sinua nostellen kulmia. Hetken voi vielä kestää ennen kuin tajuat että ei hän osoita sinua vaan sitä välissänne kiinni olevaa auton ikkunaa... Hän ei reppana ole vielä keksinyt keinoa miten mystisesti siirtää eväspussi autoosi lasin lapi.

Että silleen sit tänään.


sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Ihan Pro

Ihan Pro kaartaa tallin pihaan ihan pro autolla, jossa on ihan pro peräkärry. Ihan Pro on pro-tyyliin ihan ajoissa.











Ihan Pro on aina miellyttävä, mukava, hyväntuulinen ja hienokäytöksinen (yes, ma'am!). Ihan Pro katsastaa päivän tilanteen ja edessä olevan työn. Ihan Pro virittää vehkeet valmiiksi, laittaa työvaatteet kuntoon ja alkaa hommiin.


Ihan Pro puhelee työn lomassa mukavia ja kertoo samalla mitä on tekemässä ja miksi. Ihan Pro kuuntelee hevosen omistajan/ratsastajan tuntumia liittyen hevosen liikkumiseen tai siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Yleensä Ihan Pro on jo huomannutkin samat asiat hevosesta ja sen kavioiden tilasta muutenkin, mutta kuuntelee silti ja kertoo onko asialle jotain tehtävissä ja mitä aikoo siis tehdä.


Ihan Pro saa hevosen käyttäytymään kunnolla ilman väkivaltaa tai ärähdyksiä. Ihan Pro saa asiakkaan (hevosen omistajan/ratsastajan) tuntemaan itsensä huomioiduksi ja kuulluksi.

Ihan Pro saa työllään hevosen liikkumaan entistä paremmin. Asiakas kirjoittaa Ihan Prolle sen suuruisen shekin, että hetken aikaa sydän itkee veripisaroita ja henki salpautuu, mutta mitäpä sitä ei kaviopuolisonsa eteen tekisi...


lauantai 5. helmikuuta 2011

Elämä seis!

Maanantaina hirveä haippaus: lunta tiedossa! Jäätävää sadetta! Pari päivää voi olla jopa pari astetta pakkasta! Tai jopa 8 astetta pakkasta! Varautukaa, tarkistakaa kotinne ja muonavarastonne välittömästi!

Tiistaina sitä sitten oli maa juuri ja juuri valkeana, tiet aika jäisen näköiset ja vähän pakkasta. Koulut kiinni! Virastot kiinni! Posti ei kulje!


Keskiviikkona sama. Torstaina sama. Jopa vielä perjantaina sama, vaikka oltiin jo plussalla, tiet lähinnä sohjoiset tai jokseenkin jo sulat.

Tervetuloa Teksasin talveen! Inclement Weather -varoitukset pyörii televisiossa ja ihmiset linnoittautuva koteihinsa. Mikään tai kukaan ei toimi. Lapset ja ehkä salassa vähän myös aikuiset ovat kiitollisia luontoäidin suomasta hengähdystauosta.

Minua asia lähinnä korpesi, sillä tällaiselle normisuomalaiselle tämä on ihan perussettiä. Vettä vaan voi tulla missä muodossa vaan ja silti on mentävä töihin ja kouluun ja jatkettava elämää. Jos Suomessa olisi elämä holdissa joka talvipäivästä, olisi parasta varmaan alkaa hibernoimaan, koska kuinka sitä muuten jaksaisi himassansa yhtenään tupeksia.

Enkä jaksanut nytkään vaan kävin tallilla kuten tavallista kun neljä seinää alkaa ahistaa. EHP! Jälleen valaistuin siitä miksi todellakin olisi ihan hyvä juttu kun kaikki väki vaan nukkuisi kotonansa nää talvipäivät. Autoileva jengi suti, liukasteli, ajeli liikenteenjakajiin, katukivetyksiin ja törmäilivät puihin. Sohjossa madeltiin tosi hitaasti, jotta ihan takuuvarmasti jäätäisiin siihen jumiin ja jäätikköisessä kohdassa painettiin kaasua niin että moottori parkui onnettomana kun renkaat rullasivat tyhjää.

Suomalaisminä pyöritteli ylemmyydentuntoisena silmiään niin monta kertaa tallimatkalla että ihme kun pysyivät enää päässä. HAH te tampaksit. Tulkaapa kermapersiit ottamaan vähän tosielämän makua tuolta Pohjolasta, haaa!

Nyt vaan taas odotellaan koska se kalikka kalahtaa omaan nilkkaan...