perjantai 23. tammikuuta 2009

Aivot pihalla

Toi meidän pikkupiski on vissiin joku väärään kehoon uudestisyntynyt Tohtori Mengele. Alan olla kohtalaisen vakuuttunut siitä. Niin suurella innolla ja mielenkiinnolla se tekee poikkitieteellisiä testejä perheen pehmoeläimille.

Kissalta vaivihkaa varastettu leluhiiri on aina ihan paras projekti. Siltä nyhdetään kirurgisen tarkasti yksi korva irti, jonka jälkeen pikkuruisen pikkuruisesta reiästä nyhdetään ensin aivot pihalle ja loppujen lopuksi valtaosa koko elikon vanusisällöstä ulos. Koko muu elikko säilyy ihan koskemattomana, sisältö vaan mystisesti katoaa johonkin, samoin kuin se puuttuva korva.

Lähiaikojen muihin tempauksiin kuuluu myös se, että koiramme ilmeisesti halusi vaihtaa rotua. Tossa joulun aikaan oli eräässä naapuruston pihassa iso, hienosti valaistu joulukuvaelma, jossa oli pieni otos 101 Dalmatialaisesta. Roni aina ohimennessään ihaili ja ihmetteli noita ylväästi ja siististi paikallaan istuvia piskejä ja ilmeisesti siitä jotenkin sai sitten kimmokkeen alkaa dalmatialaiseksi. Eräs ilta nimittäin kuului taas sohvan alta epämääräistä rousketta - sinnehän siis häviää sekä koira että jokin pihistetty esine heti kun silmä välttää. No, tyyppihän oli jostain löytänyt mustan permanent-tussin, jolla oli piirrellyt itse itseensä uusia pilkkuja. Onneksi tuhoprojektin kohteena oli ollut lähinnä tussin korkki, joten ei tarvinnut huolestua koiran myrkyttymisestä. Mutta useampikin lisäpilkku on vieläkin turkin koristeena...

Yleisesti ottaen tuo pikkupiski vaikuttaa varsin onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä. Leluja ja ihania puruluita riittää ja sängyssäkin saa nukkua aina kun omistajien silmä välttää. Lenkkeilyä saa kohtalaisen sopivasti ja nyt uutena hauskuutena on esteloikinta tallilla. Yllytyshullua ei tarvinnut ens alkuun paljonkaan usuttaa ja nyt ollaan jo siinä pisteessä, että kun koira bongaa esteen, se lähtee suorastaan ryntäämään sitä kohti päästäkseen hyppimään sen yli. Agilityyn siis vaan joku kaunis päivä...

Päivä päivältä olemme kuitenkin alkaneet huolestua enemmän siitä, että meitä on ehkä huijattu koirakaupoissa. Emme tainneetkaan ostaa puhdasrotuista russelia vaan monieläincocktailin! Koiraa löytyy kyllä kun tarvitsee haukahtaa jollekin epämääräiselle äänelle tai komentaa liian lähelle tonttia eksyneitä haisunäätiä. Ronissa on kuitenkin myös merkittävä annos harakkaa, mikä näkyy tosiaan kaikenlaisten mielenkiintoisten esineiden pihistelynä ja jemmaamisena sohvan alle. Siivouspäivänä sieltä löytyy avaimenperä, karkkipaperi, postikortti, pullonkorkki, koristenauha, pariton sukka, muistilappu - you name it.

Kissapuoli esiintyy lähes päivittäin: sadesäällä koiran saa suorastaan potkaista ovesta pihalle ja vähänkin kosteassa nurmikossa tappijalkakoira nostelee koipiaan niin, ettei yhtään jää epäselväksi miten ÄLLÖÄ on tollanen märkä nurtsi. Ikkunasta sisään paisteleva aurinko saa aikaiseksi ihanan aurinkoläntin, jonka ohi koira ei pysty kävelemään sulamatta löysäksi samantien ja jäämättä ottamaan arskaa napa pystyssä. Juuri ennen nukahtamista ilmestyy pikkupossu, sillä onnellisen ja tyytyväisen pikkupiskin häntä vipsuttaa ihan kuin pikkupossulla äidin nisällä.

Kaikkein eniten huvitusta tuottaa kuitenkin suhteellisen lähiaikoina ilmestynyt mangustiversio. Tappijalka on nimittäin todennut, että eihän täältä maanrajasta mitään näe ja mihkään yllä, joten kun tapahtuu vähänkään jotain mielenkiintoista, on kaveri heti takajaloillaan. Ja siinä se keikkuu ja tasapainottelee pitkätkin tovit elämän menoa hieman ylempää tarkastelemassa. Onpa nähty muutaman kerran tilanne, että takakoipien väsyessä kehon kannatteluun piski ottaa ja istahtaa peffalleen, häntä sopivasti tukemassa ja sitten jatketaan vaikka hamaan maailman tappiin asti mangusti-istuskelua etutassut sievästi ilmassa.

Mutta olipa tuo nelijalkainen elikko mitä laatua tahansa, onnelliselta se vaikuttaa ja sietääpi sellainen ollakin, kun on näinkin selväjärkiseen taloon (tämä on ehkä pahasti subjektiivinen näkemys ;)...) eksynyt. Kuuntelinpa nimittäin päivänä kauniina radiosta juttua koirista ja niiden sisäsiistiksi opettamisesta. Melkeinpä kuulin, kuinka Anja Eerikäinen kääntyi haudassaan kun amerikkalaisrouvat antoivat linjoilla vinkkejä toisilleen tässä haastavassa projektissa.

Täällähän on siis hyvin tyypillistä, että koirat viettävät päivänsä crateissa ja kenneleissä. Ja nythän ei siis puhuta mistään koirien päivähoitoloista, vaan sellaisista kuljetushäkeistä tai muista vastaavista eläinkopperoisista. Nämä ovat siis varsin pieniä ja yleensä sisätiloissa. Sisään tungetaan ehkä joku viltti, lelu ja/tai puruluu, mutta muutoin perheen rakas karvakuono vaan viettää päivänsä lähestulkoon persuuksillaan (jos siis on niin iso koppi että mahtuu jopa istumaan...) tylsistymällä kuoliaaksi. Mutta eipähän tee tarpeitaan epätoivottuihin paikkoihin saati sitten riko perintökalusteita!

Ymmärrän kyllä, jos koiran oleskelu halutaan rajata pienempään, sille itselleen turvalliseksi tehtyyn tilaan (kuten kodinhoitohuone tms.), mutta koppihoito päivä toisensa perään on jotain ihan oksettavaa. No, eihän siinä vielä mitä. Päivän puheenaihe oli siis sisäsiistiksi opettaminen ja paras vinkki sai kaikkien naisten vankkumattoman suosion ja sata hurraahuutoa. Joku oli nimittäin keksinyt, että koira laitetaan mahdollisimman pieneen kuljetushäkkiin, jota vielä pienennetään tarvittaessa niin, että koira ei mahdu kuin juuri ja juuri istumaan tai makaamaan. Koira kun on siisti eläin, niin eihän se alleen tee kuin äärimmäisessä hädässä, joten avot! Ei pissaa väärässä paikassa! Sitten vaan koira ja koppi ulos ja siellä sitten pissatus. Mutta mieluusti ei kuulemma pidettäisi pentua kuin max. 9 tuntia (!!!!) putkeen noin ja sitten välipissatus kunnes voi taas kopittaa lisää.

Ei hyvä Sylvi ja kumppanit kanssa! Mitä tapahtui sanomalehdille tai pissa-alustoille opettamiselle ja sitä kautta ulos opettamiselle? Mitä tapahtui pitkäjänteisyydelle ja sille, että pennulle varataan perheessä aikaa? Onko koiran kouluttaminen ihan joku muinaisjäänne sanakirjassa? Jos on pakko olla juuri pentuaikaan se 9 h päivässä poissa, niin olisiko koira pitänyt a) ottaa joskus toiste, b) olla ottamatta tai c) ostaa pehmoleluna?

Ihan aivotonta meininkiä.


perjantai 16. tammikuuta 2009

Kengittäjälle kakkua

Sitäpä ihteään! Enkä tosiaankaan tarkoita, että olisin täällä alkanut leipomaan jotain täytekakkua kengittäjän iloksi, tai edes vaivautunut ostamaan sellaista. Sen sijaan kengittäjä on hankkimassa ihan itse itselleen kakkua. Ja tällä kertaa puhutaan siitä ei-niin-maistuvasta kakusta eli linnatuomiosta...

Kyseessä on tämä surullisenkuuluisa hevoskenkämestari, joka sai tuossa syksyllä Herra Hevosen saikulle useammaksi viikoksi. Mä pienessä pirullisessa mielessäni loihdin ties mitä kirouksia moisen äpärän ylle ja hyvä kun en voodoo-nukkea alkanut rakennella tökittäväksi kun pouni oli ihan kolmijalkainen. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan hankkinut moista epäkelpoa ihmisenkuvatusta linnaan, vaikka luonnollisesti moisesta synnistä hän sen ansaitsisikin, vaan hän hoiteli sen puolen ihan itse ja ominneuvoin.

Epämääräisen kengitysepisodin jälkeen tämä kenkämestari hävisi nimittäin kuin pieru Saharaan, joten apuihin tuli sitten toinen kengittäjä, joka on sattumoisin tuttu edelliseltä tallilta. Ja juurikin se alimmaiseen pannaan kirottu oharimestari, joka tosin muuten on ihan mukava hemmo ja kohtuullisen ammattitaitoinenkin... Pieni on siis maailma ja kengityspiirit näillä nurkilla. Oharimestarin ansioksi luettakoon se, että nämä kaksi kertaa hän on ilmestynyt paikalle sovittuun aikaan ja hoitanut homman kotiin niin, että hevonen ei onnu ja pitää kenkänsä seuraaviin treffeihin saakka. Plussaa siitä, mutta papukaijamerkkiä saa vielä odotella.

No mut takaisin tähän kakkukeisariin. Tässä taannoin uutisoitiin laajemminkin lähiseudulla tapahtuneen teinin kidnappaustapausta. Neiti löydettiin kuitenkin kohtuullisen pian ja osallisena ollut kolmen kopla saatiin kiinni. Kuinka ollakaan, oli kengitysmestari yksi osallisista... Tarina on mutkikas ja monia haaroja täynnä, kuten paikalliset tammet konsanaan, mutta linnaanhan tämä kenkähemmo heitettiin.

Tosin tilanne ei ehkä ole niin synkkä kuin miltä vaikuttaa, sillä tässä on selvinnyt, että uhri eli "kidnapattu" neitonen onkin ollut osallisena kidnappauskeississä. Tarkoitus oli kiristää hänen ilmeisen hyvätuloisia vanhempiaan, jotka omistavat mm. corndogeja (sellasia friteerattuja hodareita tikun nokassa) valmistavan puljun, ja jakaa sitten rahat porukan kesken. Koska kidnappausta ei sinällään varsinaisesti sitten tapahtunutkaan, on porukka todennäköisesti pääsemässä ulos linnasta, vaikka varmaan jotain kapulaa heittää rattaisiin se, että kiristykseenhän he kaikki kuitenkin osallistuivat. Ilmeisesti siis varsin epäkannattavaa tuo kengitysbisnes. Ainakin jos pistää kaakkeja ontumaan...

Et sellast täältä. Olen melkeen sukua kriminaalille.


keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Päivän THE jutut

Drive-in pankki. Siis ei kai tällaisia ole vielä Suomessa? Jos ei, niin pikapikaa pitäisi kyllä saada! Toisaalta siellä varsin korkeasti kehittyneessä valtiossa ei nykyisin tarvitse pankkiin edes mennä, toisin kuin täällä, jossa taaplataan vielä shekkien kanssa. No enivei. Mä en nykyisin jaksa enää pankkiin mennä. Olen tullut sen verran kermikseksi, että varsinkin jos sataa, tuulee tai on kylmä, niin muahan ei saa autosta ulos kuin oman kodin autotallissa. Töiden puitteissa pankki kuitenkin kutsuu säännöllisen epäsäännöllisesti, joten olen ottanut tavaksi suhata drive-in pankin kautta. Vähänkö on kätevää kun oman auton ikkunasta nakkaat asiasi tuubiin, joka kulkee putkea pitkin kassaneidille, joka sitten tekee tarvittavat toimenpiteet ja kuitti palaa samaa reittiä paluupostissa. Mycket kätevää! Eikä kuluttanut yhtää kaloria! Tai ehkä yhden, kun piti sitä kättä ojentaa sitä tuubia kohti...

IRS-takki. Mulla on siis toi uusvanha suomalaisen ratsastusseuran rotsi täällä mukana. Se on just sellainen sopivan paksu kun on vähän kaltsaa ja silleen soppelin casual kun lähtee farkuissa johonkin - kuten tänä iltana. Takin rintamuksessahan lukee siis IRS, joka on tunnetusti paikallisen veroviraston lyhenne. Niin eikös tuosta joka kerta lohkea joku keskusteluntynkä missä tahansa kaupassa tms. missä ihmisiä kohtaankin. Jotkut vilkaisevat rinnustaa ja sitten arvioivasti tuijottavat minua. Jaa että tonnäkönenkö paskiainen se munkin veroja rämplää... Useimmat eivät voi vastustaa kiusausta, vaan tulevat kysymään että oletko ihan vakavissas IRS:llä töissä. Kun kerron etten suinkaan, vaan kyseessä on suomalainen ratsu-urheiluseura, leviää yleensä leveämpi, ellei jopa huojentunut hymy kysyjän kasvoille. Ja sit joku keventävä heitto, kuten "mä jo aattelinkin et kuka uskaltaa kävellä oikee IRS-takki päällä", "heh, sussa taitaa asua joku pikkupiru kun pelottelet ihmisiä tollasella", "no voi harmin paikka, just kun mulla olis ollut pari valittua sanaa sanottavana" jne. Ja sit yhdessä hehhetellään - heh heh vaan. Pitäis kai joskus koklaa millaista palautetta tulee jos pokkana sanois et, joo, tottakai olen verovirastosta. Sylkisköhän joku naamalle tai mäjäyttäis käsilaukulla?

Ilmaista ruokaaaaaa! Lähipitäjään avautui tänään eräs uusi restaurantti, jossa kaverini sattuu olemaan duunissa. Hänpä siis vinkkasi, että avajaispäivänä on kaikki safkat ja juomat ilmaisia, joten ei kun sinne lounaalle. Asiasta oli kuulemma siellä täällä nettipalstoilla juttua, mutta ei mitään sen ihmeempää mainostusta, koska putiikki avaa virallisesti vasta perjantaina. No, duunien ansioista en sinne lounaalle suoriutunut, mutta kun ajattelin käväistä duunien jälkeen niin voi hyvää päivää, jono kiemurteli puolen rakennuksen ympäri pitkin tienvierustoja ja nurmikoita! Siellä se jengi värjötteli piemenevässä ja vauhdilla kylmenevässä illassa saadakseen ilmaisen viiden taalan burriton... Samanlaista on siis kansakunta kaikkialla - missä mitään ilmaista, siellä ihmiset jonossa. Mä olin liian nälkäinen jonotellakseni, joten painoin putiikin kohdalla kaasua ja jatkoin Market Streetiin.

The Market Street. Luksusta! Viimeinkin sai toi lähipitäjä alias Coppell kunnollisen ruokakaupan! Ihmeellistä, että varsin korkeatuloisessa ja hyvinvoivassa kaupungissa onkin vaan ollut tavallisia ruokakauppoja ja vähänkin laadukkaampien perään on saanut vetäistä taas useampia lukemia mailimittariin. Mutta tilanne korjaantui tänään, kun Market Street avasi ovensa. Gourmet-ruokakauppana itseänsä tituleeraava putiikki olikin nasta tuttavuus: oli ihanaa paistopistettä, oliivi- ja salaattibaaria, tee-se-itse-pitseriaa, keksipuotia, smoothiebaaria, kahvilaa ja sapuskapuotia normaalin, varsin hyvätasoisen ruokakaupan lisäksi. Ja ah, se kalatiski! Täällä varsin kuivassa osavaltiossa ei noista iloista pääse kovinkaan nauttimaan - lohta nyt saa sieltä täältä, mutta harvemmin sekään pääsee tuoreudella itseään myymään. Mutta nyt oli sitä ja tätä filettä ja fisua! Ahh! Tosin heti iski hirveä epätietoisuus että mitä se olikaan se haddock tai halibut... Sanakirjan kanssa kauppaan ens kerralla siis!

Muutenpa päivä olikin ihan sitä perussettiä - töitä-töitä-töitä ja eläinkatraan viihdytystä. Vilisee ne vuorokaudet näemmä näinkin!


tiistai 13. tammikuuta 2009

Käynnistyshäiröjä kaikkialla

Voi vide, olipa taas päivän Facebook-annos oikein positiivista luettavaa 8-S ! Tuntuu vahvasti siltä, että joku yleinen talvilamaannus/masennus/kyrvennys on vallannut koko tuttavapiirin. Tässäpä lyhyt otos tuttavapiirin olotiloista:
"A olisi voinut jättää tän päivän väliin..."
"B miettii millä hedarin tappaisi"
"C...ei naurata..."
"D ja kaikki on edelleen irtovaletekohuiputusta, alakuloista ja masentaa :( "
"E is getting bored."
"F ja turhautuminen."
"G räytyy sitkeän flunssan kourissa."
"H:ta vituttaa..."
"I on väääääsynyt ja pää on tyhjä".

Tietysti hirmu kivaa huomata, ettei täällä vaan itsekseen kärvistele jossain katatoniatilassa ja wituituksen aalloissa, mutta masennustila melkein vaan syveni lukiessa noita. Tosin muutamien muiden kohtaloita miettiessä sitä taas valaistui miten hyvin asiat itsellä sittenkin on...

Ja oikeesti ei ees pitäis haluta kaikkea lisätekemistä ja -menemistä näin kauheasti, sillä päivät suhaa ohi muutenkin sellaista vauhtia, että happi loppuu ja heikottaa. Mutkun mutkun... Tahtoooooo!


sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Hormoonihiiret laukkaa

Siis tiiättekö kun välillä on sellainen päivä, ettei mopo vaan ota käynnistyäkseen. Vielä puolenpäivän jälkeen maleksin aamutakissa tukka pystyssä, suihkunraikkaudesta ei tietoakaan. Mussutan aamupalan ja sitten vaan olen. En kato telkkaa, en jaksa surffata netissä, en jaksa lukea lehtiä saati sitten avata kirjaa. Olen vaan bored out of my mind.

Kaikkee tekis mieli tehdä, mutta ei jaksa eikä huvita sittenkään. Tallille saan lopulta itteni puoliväkisin väännettyä ja sielläkin ensin vaan maleksin ja mietin että mitähän pirua sitä leikkis hevosen kanssa tänään. Yritän kehittää jonkun puomiharjoituksen ja olen ihan varma että hevonen repii siitä hyvästä riemastuksesta pelipöksynsä, kun on vielä kivan kirpsakka sääkin, mutta ei. Tyyppi vetelee harjoitukset ihan mestarina. Ja sitten kun pistän haastetta kehiin niin kaveri laukkailee harkat riman korkeasti ylittäen. Ou jee. Hetken olen harvinaisen iloinen ja tyytyväinen. Ihana ajatuksenlukijaotus mulla!

Ja sitten. Taas depistää. Jotenkin vaan kaikki wituittaa. Mietin ihme asioita, ihmisten tekemisiä ja sanomisia ja kaikki ihmiset alkavat ottaa pannuun ihan hirveästi. Halvattu! Häviäisivät maailman kartalta kaikki tai ainakin painuisivat vaikka toiselle puolelle planeettaa!

Laitamme miehen kanssa herkkuhyvää meksikolaista ruokaa, joka saa aina paremmalle tuulelle. No ei auta. Kaksi minuuttia olen maha pullottaen tyytyväinen. Ja sit taas. Masentaa, ketuttaa, ottaa aivolohkoon. Enkä oikeasti edes hyvin tarkkaan miettimällä keksi syytä miksi.

Alan siivoamaan, koska se yleensä vie ajatukset muualle ja alkaa laulattaa. No vie joo ajatukset muualle muttei yhtään laulata. Kirjahyllyä siivotessani putsaan hellästi pienen seetripuisen uurnan ja alan pillittää. Yhtäkkiä iskee hirveä ikävä keväällä edesmennyttä Hiski-kissaa. Ja sitten Omppu-heppaa. Ja Ressua kanssa. Alkaa jo melkein naurattaa kaikki nyyhkiminen ja depressiossa kylpeminen.

Yritän harrastaa shoppailuterapiaa nettikaupoissa, mutten löydä mitään kivaa tai ainakaan osaa tehdä päätöstä mistään. Dammit. Puoliltaöin olen ihan tyytyväinen että tämäkin tyhmä päivä on ohi. Käyn ulkona paleltumassa paitulissani ja ottamassa halokuvan. Täyskuun ympärillä on nimittäin hauska haloilmiö. Eihän siitä mitään tule, ei ole mun kameraa tarkoitettu tuollaisiin otoksiin.

Sängyssä makaan tovin hiljaa ja kuuntelen kun mies hengittää syvään unissaan. Koira näkee unta ja ynähtelee. Missä lie hiirijahdissa taas. Maha-asukki alkaa jokailtaisen jumppatuokion ja mua alkaa hymyilyttää. Painan kevyesti kädellä vastaan ja saan mojovia monotuksia viestityksenä navan takaa. Ei jumalauta näitä hormooneja.

Tästä päivästä tulee varmasti parempi.


perjantai 9. tammikuuta 2009

Kaltsaa meininkiä

Uusi vuosi, samat kujeet... Eli ei ihmeitä länsirintamalta. Vuosi vaihtui hyvin rauhallisissa merkeissä: käytiin miehen duunikaverin luona istumassa iltaa ja napostelemassa oikein hyvä ja riittoisa kiinalainen illallinen, jossa oli vatitolkulla mussutettavaa tarjolla. Koska kauhean yllättäen mulle napsahti kuskinakki, uskaltautui mies maistelemaan kiinalaista vodkaakin, joka oli muuten 50-prosenttista, huh huh. Kotimatkalla ihmeteltiin ääneen, että nyt sitä on sitten asuttu näillä nurkilla 1,5 vuotta. Anbilibul! Ja kun ihan vasta muutettiin...

Joululomien jälkeen palattiinkin taas arkiseen aherrukseen ja rutiiniin, niin että päivät vaan viuhuvat ohitse. Mä olen yrittänyt bongata jotain kivoja keikkoja tai häppeninkejä, että olis taas vaihteeksi jotain kivaa ohjelmaa, mutta miten kaikki muutkin ovat jossain ihme talvihorroksessa, niin ettei mitään kivaa ole tyrkyllä missään?!?

Mä yritän epätoivoisesti pyristellä tällaista booooring talvikoomaa vastaan, mutta niin meille kuin suunnilleen kaikille muillekin tuntuu just nyt kuuluvan vaan same ol', same ol'. Ja just kun mulla on henkisesti vireä vaihe ja tulevaisuudessa siintää aika, jolloin ei ihan kaikkeen kissanristiäiseen enää suoriudukaan. Apuva, alkaa ahistaa!

Jos joku, niin kasvava vyötärön (niin siis mikä vyötärö, se on hävinnyt näkyvistä jo hyvä aika sitten...) ympärys se vasta ahistaakin ja kauhistuttaa. Bebe on jo yli puolikiloinen möllikkä ja lekurin mukaan "It's a keeper!". Jos siis tyyppi päättäisi maastoutua jo näinkin aikaisin, se kuulemma hyvällä hoidolla jo selviäisi. Toivomme kuitenkin, että bebe kulkee vielä eturepussa ainakin seuraavat pari kuukautta... Ympäristön painostuksesta pitäisi vissiin kohta oikeasti alkaa ymmärtämään, että perheenlisäystä on todellakin lähiaikoina tulossa, joten pikkuhiljaa voisi alkaa tekemään jotain hankintojakin, kuten pinnasängyn, turvakaukalon ja vaunut. Mä olen niin uusavuton näissä hommissa, että kiitin jotakuta kaukonäköistä siitä, että löysin netistä listan "mitä vauva tarvitsee". Koska jos täällä menee johonkin vauvamekkaan, kuten Babies-R-Us:iin, niin sitähän alkaa tarvita mitä ihmeellisintä hilavitkutinta ja vempelettä ilman että tajuaakaan mitä niillä olisi tarkoitus tehdä.

Teksasin talvi on ihan sitä samaa vuoristorataa kuin ennenkin: väliin tulee aivan loistava päivä, jolloin elohopea kiipii hellelukemille, linnut laulavat iloisesti ja aurinko paistaa niin, että pitkähihaiset jäävät vaihtopenkille ja lahkeitakin tekisi mieli jo alkaa kääriä ylöspäin. Ja ka-zam, seuraavana yönä mennäänkin jo pakkaselle eikä päivänkään aikana lämpötila kehity kuin hikisesti pari astetta plussalle. Siinä yhteydessä sitä sitten voikin mukavasti ropsauttaa vähän alijäähtynyttä vettä, freezing rain, joka kyllä koristelee luonnon kauniisti pikkuisilla kimaltelevilla jääpuikoilla, mutta tekee liikenteestä helposti varsin sekasortoista. Eräskin päivä tässä palasin duunista erään ylikulkusillan kautta ja eikös siinä ollut jo yks auto vetänyt kuin flipperin pallo laidasta laitaan ja lopulta päätynyt nokka vastaantulijoiden suuntaan... Siinä sitä olikin show kun poliisisetä liukasteli pistelemään varoituskeiloja pitkin luistinratamaista tietä ja pöntöt tilanteet ohittajat jäivät hidastelemaan ja lopulta sutimaan niin, että odotin jo paikalle ketjukolaria ihan mun silmien edessä.

No ei ees sellasta viihdykettä sit ilmaantunut mun tylsän talvihorroksen herätykseksi. Pah.