maanantai 31. elokuuta 2009

Ei putkeen mene

Jos oli matkamme Suomeen lievää tetsailua, niin sama linja piti myös paluumatkalla. Olisihan ihan liian kätevää noin vaan sujuvasti reissata Suomesta Atlantin yli koiran, vauvan ja karavaanillisen kamaa kanssa!

Startti Helsingistä oli oikein onnistunut. Emme onnistuneet nukkumaan pommiin, vaan olimme oikein hyvissä ajoin lentokenttäbussissa suuntaamassa lentoasemalle. Kentällä nakkasimme laukut matkaan, hoitelimme koiran maksut, pissatimme piskin vielä kerran ennen reissua ja tarjoilimme aamupalaa vironneelle pikkumiehelle. Pääsimme koneeseen hyvissä ajoin ja lentsikka riensi taivaalle pilvien sekaan ihan ajallaan. Pikkubebe jatkoi sujuvasti uniaan, joten me saimme rauhassa nauttia aamiaista ennen laskeutumista Amsterdamiin.

Amsterdamin kentällä saimme harmiksemme huomata, että Dallasin kone on pari tuntia myöhässä. Aika kului kentällä kuitenkin suht sujuvasti sapuskoiden ja putiikkeja kierrellen. Lopulta pääsimme lastautumaan koneeseen, jossa sitten kökötettiinkin paikallaan reilun tunnin ajan. Kapteeni kuulutteli toisinaan väliaikatietoja tilanteesta - kone oli hieman epäkunnossa ja sitä tässä ahkerasti korjaillaan. Juuri kun venttailu alkoi tuskastuttaa, tuli siihen karu stoppi: kone vuotaa polttoainetta, eikä sitä juuri nyt saada loppumaan. Varakonettakaan ei tähän hätään saada, joten lento on tältä päivältä peruttu - tervemenoa takaisin terminaaliin. Uudesta reitityksestä ei tosin ole vähään aikaan tietoakaan, joten vasta parin tunnin perästä kannattaisi mennä tiskille ihmettelemään miten matka tästä jatkuisi...

Ou jee! Siispä takaisin tuubiin, bebe rattaisiin ja kupillinen kuumaa nenän eteen, niin johan helpotti. Julkeasti marssin jonon kärkeen vinkumaan lentoemolle että eikö olisi mitään chäänssiä jouduttaa asiaa kun meillä on pieni vauva ja koirakin matkassa mukana... Heltyihän tuo onneksi ja saimme vuoronumeron ensimmäisten joukkoon reissumme jatkoa selvittämään. Hyvän tovin jonotettuamme pääsimme tiskille asiaa ihmettelemään. Meidät oli reititetty seuraavalle päivälle Houstonin kautta Dallasiin, mutta kun ilmeni, että meillä on enemmän ja vähemmän karvaista lapsikatrasta mukana, saimme kuin saimmekin itsemme seuraavan päivän Dallasin suoralle lennolle.

Sitten vaan hakemaan KLM:n tiskiltä kuponkeja evästelyä ja hotellia varten ja saimmepa pienet henk.koht. hygienian ensiapupakkauksetkin mukaamme. Tovin tavaroita kentällä tankattuamme suhasimme lentokenttäbussilla hotellille. Pikkumies otti matkaan tulleen mutkan lähinnä päiväunten kannalta eikä koirakaan tykännyt kyttyrää kun pääsi aavojen peltojen laitamilla aterioiville pupuille kertomaan kovaäänisesti terveisiä Suomesta.










Näkymiä hotellilta sisältä ja ulkoa...

Nuorempina ja notkeampina olisimme toki singahtaneet iloisina Amsterdamin yöjalkaan, mutta näin vanhentuneina ja vauvaantuneina kaaduimme kuitenkin hotellin pehmoiseen petiin jo hyvissä ajoin, kuvut buffapöydän antimista pullollaan. Jösses, meistähän on tullut ihan perheellisiä! Milloin tässä näin pääsi käymään?!

Seuraavana päivänä onnetar oli puolellamme. Lauma lastattiin Dallasin koneeseen ajallaan ja saimme tällekin reissulle baby bassinet -paikan, jossa vauvalle on oma koppa. Kone lähti ajallaan ja lenteli turvallisesti perille vuotamatta mitään ylimääräistä Atlantin ylle. Reilun yhdeksän tunnin reissu on kyllä varsin persiitä lätistävä kokemus ja kädetkin saivat kiitettävästi jumppaa, sillä uudesta ympäristöstä ja ihmismäärästä innostunut bebe ei antanut unen paljon painaa, vaan hihhuloi pystyssä melkein koko matkan. Kumman kitisemätön tapaus tuo vekara on, nytkin ylen selvästi väsyneenä vaan flirttaili lentoemoille ja muille matkustajatovereille niin, että jatkuvasti oli joku hänelle lässyttämässä jotain.

Ah sitä autuasta kotiintulon tunnetta kun koneen pyörät koskettivat Teksasin tannerta ja kuuman kostea lehmänhenkäysilma pölähti vastaan lentokoneesta tuubiin astuessa! Ja kun taksi kaartoi kotitalon eteen karehti huulilla väsynyt, mutta onnellinen hymy. Kotona ollaan!


sunnuntai 30. elokuuta 2009

Suvi suloinen

















Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta jo joutui suvi suloinen ja Suomen loma ihanainen. Kotimaan kesä näytti todellakin kauneimmat kasvonsa - auringonpaistetta ja raikasta, hivelevän lämmintä säätä riitti ihan koko kuukaudeksi.
Jollakin käsittämättömällä moukan tuurilla onnistuimme aina olemaan siellä päin kaunista Pohjolaa, jossa aurinko paistoi ja kesä oli kukkeimmillaan - vain yksi päivä oli sateinen! Jokseenkin päivittäin kipusivat lämpömittarin lukemat 22-24 asteeseen, joten mökkielämä rannan tuntumassa oli ihan parasta mahdollista ajanviettoa.















Jos mahtui reissuun kiireetöntä lötköilyä mökkeillen, mahtui lomaan myös sukulaisten, ystävien ja tuttavien treffausta.
Ystäviä ja kavereita tuli nähtyä parhaimmillaan useampikin kuppikunta samana päivänä, mutta silti jäi monta kaveria näkemättä. Vaikka kuukaudessa kuvitteli tekevänsä ties mitä, tuntui aika silti hupenevan kuin hiekka sormien välistä...

Ihana yhteinen lähisukulaisten kokoontumisajo pidettiin Virtaan kartanossa Sysmässä, jossa vietettiin pikkumiehen kastejuhlaa 24.7. Nimi Jesse Aaro Anthony ei nyt enää mikään yllätys kenellekään ollut, mutta liitettiinpä pikkuinen kirkkoon ja saipa hän samalla kummit kartanon juhlavissa puitteissa. Eikä yhtään hullumpaa ollut nähdä sukulaisia ja vaihtaa kuulumisia herkullisen aterian äärellä :) .















Pikkumies tuntui kesän aikana kasvavan ja kehittyvän joka kerta kun silmiänsä räpäytti. Suomisieluinen americanomme nautti kesän leppoisista päivistä nukkuen ennätyspitkiä päikkäreitä rattaissaan raikkaassa ulkoilmassa eikä keinuminen riippukeinussa milloin kenenkin sylissä ollut yhtään sen hassumpaa. Saipa miehenalku nauttia runsaasti myös sylihoidosta etenkin isovanhempiensa huomassa.

Sen verran hyvin näyttikin homma hoituvan, että minä ja mies pääsimme pienelle tuulettumislomalle. Siispä viimehetken liput tilaukseen Savonlinnan oopperajuhlille ja sitten nauttimaan upeasta kesäpäivästä ihan kaksistaan! Retretissä oli kiva käydä taiderundilla luolan uumenissa, sitten sapuskalle ja lörtsyille torin tuntumaan ja illaksi oopperaan. Tavattiinpa tuttavammekin Turuust ja naureskelimme että kas näin sitä pitää tulla kaikista mahdollisista paikoista Savon perälaitamille tapaamaan Teksasista ja Turusta...
Vaikka meitä patistettiinkin ottamaan ilo irti parisuhteen hoito -minilomastamme ihan yötä myöden, päädyimme kuitenkin palaamaan ihanan illan jälkeen takaisin Mikkelin mökille. Matkalla ihastelimme kesäyön valoisuutta, kauneutta ja ihanuutta ja pienissä mielissämme jännäsimme joskos vastassa on ekan hoitokerran jäljiltä palosireeninä huutava beibi (ei ollut, supernätisti oli ollut ja nyt jo uinui yöunillaan).










Jos nautti suven suloista niin me kuin pikkumieskin, oli se nannaa myös koirulille. Pikkupiskin mielestä mitä mainiointa ajanvietettä oli peuhaaminen matalassa rantavedessä noutaen vedestä käpyjä ja keppejä. Hupaisinta oli kun koirapolo melkein huulet sinisenä ja täristen näytti kivenkovaan väittävän että "eeeeiiii mulla oo yhtään kylmä, leikitään vielä" kuin pikkulapsi konsanaan :D. Lopulta se oli pakko puoliväkisin kalastaa maille kuivumaan ja jos olisi osannut, olisi vastalauseena varmasti kaatunut maahan ja saanut itkupotkuraivarin moisesta julmasta leikin lopetuksesta...










Russelilla oli kesäkivaa muutenkin, tapasihan hän koirakavereita enemmän kuin vuoden aikana Teksasissa. Rhode Uuno oli vähän hurjaniso leikkikaveri, joten sen jaloista oli parempi pysyä poissa. Mäykky Egonin kanssa sen sijaan järsittiin kilpaa samaa puruluuta. Jänskin kokemus oli kuitenkin russelitreffit koirulin kotikontuvilla Kirkkonummen perukoilla, jossa neniä vaihdettiin niin äidin kuin velipojan kanssa ja siinä samalla nuuhkittiin liuta muitakin russeleita.

Vaikka lomaa olisi voinut jatkaa vielä viikkotolkulla, alkoi matkalaukkuelämä jo painaa pikkuhiljaa. Niinpä elokuun puolivälin koittaessa pakattiin kamat takaisin kasseihin ristiriitaisissa fiiliksissä. Oma koti Teksasissa kutsui taas, mutta haikein mielin heitimme heiheit läheisillemme, jotka pian olisivat taas enemmänkin kaukaisia.

Viimeisen yön vietimme lentokenttähotellissa, josta jo ennen kukonlaulua aamuhämärissä kömmimme lentokenttäbussiin ja lentoasemalle. Kun valjenneessa aamussa pääkaupunkiseudun vihreiden metsien saartamat kaupunkimaisemat ja väikkyvät vedet jäivät kauemmas ja kauemmas lentokoneen puskiessa pilviä kohti, tuntui sisuksissa pieni puristus. Hei hei rakkaat. Isät, äidit, siskot, ystävät. Oma kotimaa.


lauantai 29. elokuuta 2009

Matkaan jo käy...

Säädön määrä on tunnetusti vakio. Ja etenkin jos kuvittelee, että jokin asia on helppo nakki, niin sitähän se ei vahingossakaan ole, vaan siitä kehkeytyy hetkessä kunnon lenkkimakkara. Ja ihan varsinkin siinä tapauksessa, että kaikki sujuu kuin tanssi, niin takuuvarmasti joku hyppii varpaille niin, että tulee kunnon rytmihäiriöt...

Näin siis myös meidän kesäisen lomareissuvarauksemme kanssa. Asia ei tosin alunperinkään vaikuttanut ihan iisille, kun reissuun oli lähdössä niin isä, äiti, poika kuin koirakin. Hieman suunnittelimme kissankin reissaamista, mutta kun se otti edelliskerran lentelystä sen verran hermohäiriötä, niin päätimme säästää iäkkään katin pumppua ja pitää sen nykyisellä maan kamaralla.

Siispä päätimme säästää itseämme puhelinrumbalta ja käytimme suosiolla muutaman kaverin suosittelemaa matkatoimistoa, jossa saa palvelua ihan omalla äidinkielelläkin. Kaikki sujui loistavasti. Saimme pian vastauksen ja meille oli löydetty todella edulliset liput reitille Dallas-Amsterdam-Helsinki. Koiralle kyytipaikka ja pojalle vauvankoppa varattuna. Kuukauden Suomiloma - here we come!

Mut mut mut... Kun pyysimme vahvistusta koiran lentopaikasta, ei sitä sitten irronnutkaan ihan tuosta vaan ja aikamme sitä kinuttuamme tulikin vastaukseksi että ohoh, ei se koira pääsekään kyytiin. Mutta kyllä sen voisi lennättä kyseisen lentoyhtiön rahtikoneella, lipun hintakin ees-taas on vaan kolminkertainen aikuisen lippuun verrattuna. No way! Siitäpä siis riemastumaan, että whattheheck kun kaiken piti olla reilassa ja me olimme nimenomaan tähdentäneet, että haluamme että koko perhe lentää samalla koneella.

Sitten alkoikin yks-risti-kaks -meininki. Joka toinen viesti/puhelu kertoi, että koiran lento on ihan ookoo ja joka toinen että ei se nyt vaan pääse samaan koneeseen. Välillä puolestaan vauvan koppapaikka oli ok ja välillä taas ei. Koettakaa nyt skitsot päättää jooko vaiko eikö! Täällä päässä säädettiin kissalle majapaikkaa ja alettiin jo hätäpäissämme etsimään dogillekin hajasijoituspaikkaa. Loma lähestyi ja edes meidän liput eivät enää olleetkaan ihan selvät. Yritimme jo vaihtaa lentoyhtiötäkin, lentoajankohtaa ja ties mitä muuta kommervenkkiä. Suomalaisella sisulla löimme nyrkkiä pöytään sähköpostitse ja väänsimme kättä puhelimitse.

Ja halleluujaa: lopulta lentoyhtiö antoi periksi. Koira pääsisi mukaan matkustamossa, sillä kesäaikaan KLM ei suostu ottamaan eläimiä ruumassa lennätettäväksi; vaikka sisätiloissa onkin ilmastointi, voi joskus lastausvaiheessa kestää sen verran, että kentän laidalla odottavan elikkohäkin sisältö saattaisi kärventyä. Koiran ei myöskään tarvitsisi pakkolaihduttaa paria kiloa ja kutistua aika reippaasti, jotta mahtuisi lentoyhtiön määräysten mukaiseen matkustamoon otettavaan kuljetuskoppaan (maksimipaino koira + koppa 6 kg, kopan korkeus enintään 20 cm), vaan asiassa päästiin jonkinlaiseen kultaiseen keskitiehen. Sitä varten mies siis kävi hakemassa putkikassityyppisen pehmeäseinäisen kantokopan, joka näytti aika pieneltä, mutta johon dogi ihan omin neuvoin majoittautui ja ihastui.

Reissua ennen stressileveli senkun kasvoi. Mitä mukaan itselle, koiralle, pojalle? Mies sentään onneksi huolehti itse omista kamoistaan. Mitä kissalle kenneliin? Töitäkin tietysti siunaantui juuri viimeiselle viikolle ovista ja ikkunoista ja liesituulettimestakin. Riittääkö matkalaukut? Peru sanomalehti, leffatilaukset, keskeytä postinjakelu. Kuka kastelee kukat, tsekkaa uima-altaan, vahtii ettei etupihalle kasva viidakko ja pitää varkaat loitolla? Stressirakkulaa pukkaa huuleen niin, että lopulta koko huulet ovat liekeissä ja törröllään kuin Angelina Joliella. Prkl, sekin vielä. Tyhjensin paikallisen apteekin kaikista mahdollisista hoitotököteistä ja kun niistä ei ollut mihinkään, oli lopulta taivuttava käymään lääkärissä ihan vaan saadakseni Zoviraxia (reseptilääke täällä). Voi helvatun jee.

Viimein huonosti nukutun yön jälkeen koitti reissupäivä (13. heinäkuuta). Viimehetken säädöt ja vitkutukset ja lopultakin koko perhe pakattiin taksiin ja suunnattiin lentokentälle, jossa lastia purettiin hartaasti. Viisi matkalaukkua, käsilaukku, vaippakassi, lentolaukku, mikälie kassipussi, koirankanssi, turvakaukalo, rattaat, riittävän monta jalkaparia... Karavaani kulkee!

Pikkumies ottaa onneksi asian aika lunkisti, nukkuu valtaosan check-inistä. Koiran asiatkin hoituvat hyvin, mitä nyt siitä maksettava summa oli yhtäkkiä noussutkin 50 taalalla. Tässä vaiheessa ei enää jaksanut sitä stressata, kunhan päästäisiin perille samalla koneella koko jengi... Check-inissä on viereisellä luukulla joku perhe, jolla on hirveä määrä kiljuvia lapsia, jotka huvittelevat säikyttelemällä koiraamme.

Siitä voikin sitten jo villisti veikata vierustoverimme... Minä pääsin paikalle, jonka edessä on seinä, johon saa kiinnitettyä vauvan kaukalon. Mies istui heti minun takanani, sillä hän ei saa olla kyseisellä rivillä koiran kanssa, koska sen rivin kohdalla on hätäuloskäynti. Nelipenkkisellä rivillä on minun vieressäni äiti, jolla on pieni noin puolitoistavuotias tyttö sylissään ja yksi pieni poika. Miehen viereen seuraavalle riville ovat majoittuneet kaksi muuta seurueen pientä poikaa.

Matka alkaa hyvin: pääsemme kerrankin aikataulussa lähtemään ja pikkumies torkkuu nousun ajan sylissäni vauvaturvavöissä. Mutta pian riemu alkaa. Pojat hyppivät penkeillä vaihdellen jokseenkin jatkuvasti paikkoja keskenään. Kinuavat minulta ja mieheltä: voitko avata tän pussin, mitä leluja tässä pussissa on, onks nää hyviä manteleita, miten tää tv toimii, mä haluun pelata jotain peliä!? Paukuttavat kaukosäätimiä, rämpyttävät tarjottimia, potkivat penkkejä ja heittelevät pikkutyynyjä. Koko sirkusta rytmittää tyttölapsen tasainen kitinä, joka välillä yltyy parkuna-kirkuna-suoraksihuudoksi. Eräs lapsista onnistuu kaatamaan kokismukinsa niin, että sen sisältö valuu valtaosin kantokassiin koiran päälle ja miehen syliin.

Pikkumies ei yllättäen saa nukuttua mekkalan keskellä. Pidän häntä sylissä, kävelytän käytävillä, hyssytän ja heilutan. Välillä syötän ja saan vaipumaan pieneen uneen, josta hän herää silmät selällään kun tyttö kohottaa kirkunansa ikkunansärkemistasolle. Pikkumies ei itke, mutta on äärimmäisen väsynyt. Ei jaksa enää hymyillä tai heilua, makaa vaan turtana sylissä. Tummat silmänaluset vaan tummenevat entisestään. Kanssamatkustajilta sataa myötätuntokatseita minulle ja myrkyllisiä mulkaisuja metakkaperheelle. Kone on täynnä, eikä mistään löydy rauhaisaa soppea pienelle, väsyneelle matkamiehelle.

Tilanne senkun paranee. Väsyneet, päiväunensa skipanneet ipanat alkavat muksia toisiaan, tapella ja mätkiä pahimmillaan kunnolla toisiaan nokkaan. Minä yritän suojata vauvaa lähellä viuhtovilta käsiltä. Lopulta tietenkin seuraa se, että kohta koko vieressä oleva kakaralauma itkee ja parkuu.

Kun tätä riemua on jo kestänyt seitsemisen tuntia, loppuu jo lentoemon huumori. Hän tulee ja kysyy äidiltä voisiko tämä mitenkään edes yrittää rauhoitella lapsia, kun muut ihmiset yrittävät nukkua. Hyyyyyyvin pitkin hampain äiti ottaa parkuvan tytön syliinsä - ja kas - kohta loppuu sen parkuna ja pian myös muukin lauma hiljenee ja viiiiiimein vaipuu unilleen.

Halleluuuuuuuuuujaa! Pikkumies sammuu syliini, enkä enää uskalla siirtää häntä koppaansa. Olkoon siinä kun viimeinkin pystyy nukkumaan. Ja unta sitten riittikin. Pikkumies ei välittänyt mun yhdellä kädellä mättämästäni aamupalasta, ei huomannut koneen laskeutumista, ei havainnut rattaisiinsa siirtymistä, ei rekisteröinyt koko kolmen tunnin vaihtoa Amsterdamissa. Helsingin koneessa vilkaisi vaan hieman ympärilleen jatkaakseen uniaan jokseenkin samantien.

Jokseenkin ikuisuudelta tuntuneen matkan päätteeksi olemme viimein Suomessa. Ihanaa! Lentokenttämuodollisuudet hoituvat onneksi suht pikaiseen, joten pääsemme pian pissattamaan koiran pihalle ja pakkaamaan koko sirkuksen matkatavarat autoon. Vielä useampi tunti tien päällä muutaman pitstopin höystämänä ja lopulta iltasella olemme Mikkelin mökillä.

Vuorokausi matkustusta takana. Valtavaa väsymystä ja uupumusta. Mutta vihdoin perheen luona! Miten kaunis Suomi onkaan - suloista auringonpaistetta, kimmeltävää vettä, keuhkojen täydeltä uskomattoman raikasta ja puhdasta ilmaa! Ehkä tästä sittenkin tulee hyvä loma.