keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Jatkoajalla

Kun suunnittelimme muutoa Dallasiin, päätimme lähteä matkaan avoimin mielin asenteella "ollaan sen aikaa kun viihdytään". Jonkinlaiseksi henkiseksi rajapyykiksi päätimme kuitenkin asettaa pari vuotta: sitä ennen ei todennäköisesti paluupostina tulla, mutta sen jälkeen katsotaan mikä on tilanne.

Ja kuinka kävikään... Vuosi vilahti niin kuin jonkin asteen hurrikaani olisi vaan pyyhkäissyt kalenterista päivät lentoon. Totesimme olevamme niin hyvin kotiutuneita, että kyllä täällä varmaan viisumien umpeen menoon saakka eli kolmeen vuoteen asti ollaan. Ostimmepa oman kodinkin.

Arkielon uomissa päivät etenivät, viikot vaihtuivat ja kuukaudet kuluivat. Kolmen vuoden rajapyykki alkoi yhtäkkiä siintää varsin todellisena horisontissa. Niinpä tämän vuoden alussa on parissakin päässä käytetty useampikin aivosolu piippuun saakka kun olemme miettineet perheen tulevaa sijaintia. Täällä? Suomessa? Olipa vaihtoehtona miehelle tarjottu työpaikka Aasiassakin. Sehän tietysti lisää maustetta soppaan kun meidän perheen kokkien lisäksi kauhan varressa häärivät myös miehen pomot - heidänhän se päätös loppujen lopuksi on, uusitaanko viisumit vai onko miehen työpanos tärkeämpi jossain muualla.

Omaa mielipidettä asiaan piti oikein syvemmin kaivella, sillä asia ei yhtäkkiä ollutkaan enää niin selvä ja yksioikoinen kuin joskus kuvitteli. Suomessa on omat ystävät, tutut kuviot ja ennen kaikkea isovanhemmat, jotka missaavat aivan liian isoja osia nopeasti kasvavan pikkupojan elämästä. Täällä taas on oma koti ja täkäläiset ystävät, hevosystävä ja sujuvasti rullaava arki. Ja kun pirulle antaa pikkusormen, on se viedä koko käden... Mieltä kutkuttaa kivasti ajatus jostain uudesta paikasta, uudesta kulttuurista.

Vihdoin ja viimein saimme pomojen tuomion. Viisumeille haetaan parin vuoden jatkoaikaa, mutta vuoden päästä on miehellä työt erittäin
todennäköisesti muualla kuin täällä - Suomessa vai maailmalla, sen aika näyttää.

Toisaalta päätös oli huojennus: ei kiireistä asunnon myyntiä, uuden etsintää ja infernaalista muuttorumbaa kun kimpsut ja kampsut kasataan ja heivataan toiselle puolelle planeettaa. Tieto siitä, että vuoden päästä sitä lähdetään johonkin joka tapauksessa, antaa aikaa huolehtia asiat ajan kanssa valmiiksi. Mutta toisaalta... hyvän aikaa vallinnut "keissi auki" -meininki sai pienet ajatuksenpoikaset sinkoilemaan pääkopassa "entä jos" ja "mitäs sitten" ja "jospas ehkä" ja "pitäiskin ottaa selvää" ja ja ja... Sitä kai se tällaisen ulkosuomalaisen elämä on. Sydän on palasina pitkin maailmaa ja samaan aikaan ei oikein missään ja samalla kuitenkin kaikkialla on kotonaan.


lauantai 20. helmikuuta 2010

Piparihiiret

Mä luin joskus lapsena/teini-ikäisenä ihan innoissani Karvinen-sarjakuvia. Luen kai vieläkin, jos sellainen tielleni osuu, vaikka enemmänkin fanitan nykyisin Kamuja. Noh, Karvinenhan opastaa monella tapaa amerikkalaiseen kulttuuriin ja moisen karvaturrin lempihommaahan on mm. keksejä myyvien partiolaistyttöjen säikyttely. Mä olen ollut NIIIN pettynyt kun ei meillä vaan kukaan ole ovikelloa pimputellut ja pipruja kaupitellut!

KUNNES tänä keväänä osui kohdalle. Tosin eiväthän nuo nykyajan lapset sarjakuvan tyyliin keksit kourassa ovella kolkuttele, vaan meilitse pukkaa tuttavan tytön keksimyyntiviestiä ja miehen duunipaikalla oli jollakulla ollut joku päivä lapsi mukana keksitilauslomakkeet kourassaan. Kävipä sitten niin, että kommunikointihäirön vuoksi sekä mies tilasi keksejä, että minä... Nyt niitä siis tuppaa kohta ruokakomeron hyllyt notkolleen. Säälistä melkein tilattiin pipruja myös naapuruston partiolaislapselta, joka ovella kävi kolkuttelemassa, kun oli niin kamalan pettynyt ilme hänellä kun kerroimme, että olimme keksejä tilanneet jo omiksi tarpeiksi.


"Omiksi tarpeiksi" on tosin hyvin suhteellinen käsite... Mikä siinä onkin, että vaikkei meille kuppikakkuset (hihhii, mikä sana, cupcakeseja siis tarkoitan ja luin netistä että ne ovat sitten kuppikakkusia suomeksi), pullat, donitsit tai muut sen sorttiset kotiin useinkaan kantaudu, niin keksejä pitää olla aina. Ripiripi vaan kuuluu ruokakaapista illan pimetessä ja kilinkoli sanoo piparipurkin kansi... Niinpä meille rantautuneet ensimmäiset kolme partiolaispiprupakettia avattiin tietenkin kaikki kertalaakilla, koska pitihän meidän luonnollisesti tehdä syväanalyyttinen vertailu keksien kesken ja kannattiko näitä nyt sitten tammikuussa tilailla ja kuukauden päivät odotella. Arvatenkin syväanalyyttiselle tasolle päästiin vasta kun kaikki kolme pakettia olivat puolillaan... [Raati totesi, että hyviä ovat, mutta eivät nyt ehkä ihan hypetyksen arvoisia halleluujaherkkuja.]

Jotta ei nyt täysin erheellistä käsitystä pääse syntymään, niin myönnettäköön että ei meillä ns. kuppiin - tai paremminkin ehkä kuppikakkuseen - syljetä. Kas tuossa alkuviikosta sain sikspäkin näitä herkkuja - siis sellaisia kuorrutettuja muffinsseja - kaiffarin koirankaitsentapalkkioksi. Kuului vaan viuhvauh ja rasia oli puolillaan kun mies tuli töistä. Jostain lauseyhteydestä hän lopulta hahmotti, että vierailija ei ollut osallistunut herkuntuhontaan vaan olin ihan itse kietaissut herkut huiviin. Suu loksahti ihmetyksestä auki ja silmät selälleen. Vaan kummasti kyllä pari mufaria katosi miehenkin viiksien alle aika vilakasti...

Ihmetellään täällä sitten että jo on halvattu kun ei nää jokuset ylimääräkilot vaan ota lähteäkseen... Kummallista?!?!


tiistai 16. helmikuuta 2010

Painu ny helevettiin...

...siitä höpöttämästä, mä haluun nukkuu!!!! [Puoliksi karjaisten, peittoon teatraalisesti hautautuen, pientä itkunsekaista vivahdetta äänessä.]

Kyllä, juurikin noin kauniisti armaalle aviopuolisolleni lausahtamalla aloitin aamun vieläpä herttaisen ystävänpäivän jälkeisenä päivänä. Tapanani ei tosin ole yleensä tuohon sävyyn kihlattuni kanssa keskustella eikä miehen mulle aamuvarhain mitään höpötellä (on jo n. 16 vuoden koulutuksessa oppinut että mulle ei kannata kauheasti puhua yhtään mitään ennen kuin olen kulauttanut ison kupillisen mustaa teetä kurkkuun).

Eikä noin sitten ihan aikuisten oikeasti sattunutkaan. Sekin piti kylläkin varmistaa mieheltäni, sillä en ollut itse asiasta ollenkaan varma. Joskus taannoin kertomani turhankin aidon oloiset unet ovat nimittäin tehneet comebackin. Näen rasittavan aidon tuntuisia unia, joissa tapatuu jotain ihan tavallista arkielämää ja sitten myöhemmin samana päivänä saatan havahtua pohtimaan että tapahtuikohan niin ihan oikeasti vai olikohan se taas unta?! Vähän oli mies hoomoilasena kun kesken duunipäivän mesetin että en kai mä käskeny sun aamulla painuu helvettiin?


Reality-unien vastapainona on onneksi sitten näitä "korkeelta yli ja kovaa" -unia. Tässä pari viikkoa sitten heräsin aamulla unelleni hekotellen: siinä seikkailin erään taannoisen opiskelukaverin kanssa (jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä n. 15 vuoteen) mm. Mikkelin ja Veikkolan maisemissa kun ohitsemme talvisella hohtavalla hangella kirmasi valtava, uljas urosleijona harja hulmuten, ihan kuin hidastetussa filmissä. Lumi vaan pöllysi kun eläinkunnan kunkku karautti ihan vierestä ohi kadoten taannoisen rivariasuntomme taakse. Kaverini tietty säikähti moista, mutta mä olin ihan vaan että nou hätä, sehän on vaan Etunimi Sukunimi (eräs täkäläinen tuttavani, ihan naishenkilö, ei tiettävästi minkään sortin elikko). Hee hee :D.

Ihme kyllä, vaikka olen erinäisistä syistä ollut jotenkin stressaantunut lähiaikoina, ei mun vakkaripainajaiset tornadoineen ja tulvineen ole olleet visiitillä. Sen sijaan kun ihan hereillä päiväkävelyllä ollessani huomasin tutun kanavan tulvineen, en voinut välttyä taaskaan siltä, että kaikki karvat nousevat pystyyn. Vaikken ihan oikeasti usko mihinkään entisiin elämiin niin ehkä leikisti kuitenkin usein ihmettelen miksi pienetkin tulvat aiheuttavat mulla ihme sydänmentykytyksiä ja ahdistusta. Täysin järjen vastaista. Tiettävästi en ole oikeasti koskaan tulvan uhkaama ollut tai meinannut hukkua tai mitään?! Ainakaan tässä elämässä... [Tähän sit sellaista hyytävää tiluuliiluu tiluuliiluu Twilight Zone -tyyppistä musaa, kiitti.]

Mutta jos ei vakkaripainajaisia näy, niin edes silloin tällöin -tyyppisesti näkemäni lentsikka taivaalta -uni kävi taas visiitillä tos joku aika sitten. Tämä uni on joka kerta erilainen, mutta sen perusjuoni on se, että näen kun lentokone (sellainen iso matkustajakone) tippuu taivaalta. Yleensä se jotenkin räjähtää tai on liekeissä ja tuho on tietysti valtavaa. Koskaan en ole itse kyydissä vaan todistan asian maasta käsin. Ja näitä unia olen siis nähnyt säännöllisen epäsäännöllisesti varmaan teini-iästä saakka eli eivät ole alkaneet minkään Lostin myötä ;) . Tällä kertaa kone tippui osin järveen vanhempieni kesämökin edustalle (tosin maisema oli erilainen kuin todellisuudessa) ja näin miten koneen pilotit kärventyivät räjähdyksen seuraamassa tulipalossa. Tosin unessakin juuri pahimmassa kohdassa peitin silmäni ettei tarvinnut katsoa ihan kaikkea.

Että OMG sentään, voisinko taas vaihteeksi saada edes vähän lomaa näistä öisistä seikkailuistani, vaikka jotain sellaisia rantalomapätkiä (ja ihan ilman mitään tornadoja, tulvia ja tsunameja, kiitti) tai rentoja ratsastushetkiä?! Vai pitäiskö ihan vaan suosiolla jo tilata ne valkotakkiset korjaamaan mut parempaan talteen...


lauantai 13. helmikuuta 2010

Hyyyyyytyyyyyyyyyyyyyyyyy

Joskus kolme-neljä vuotta sitten blogit bongahtivat maailmankartalle. Kaikkien vähänkään aikaansa seuraavien oli suorastaan pakko suoltaa koko maailmalle tiedoksi kaikki vähätkin ajatuksensa ja elämänmenonsa ei-kiinnostavat käännekohdat. Siispä minä kanssa!

Tällä hetkellä tuntuu että bloggaus on jäämässä naamakirjan tilapäivitysten ja twiittauksen jalkoihin. Tuleehan nyt jokaisen tietokoneen omaavan olla Facebookissa ja twiitata tai ainakin seurata jotain Twitterissä! Pikaviestit valloittavat maailmaa - kuka kumma nyt enää kerkeää saati sitten jaksaa lukea jotain monirivisiä tilityksiä blogeista?!

Seuraamani blogi yksi toisensa perään sulkee sanaiset arkkunsa tai jää vaan heitteille cybermeren aallokkoon, hitaasti hiljaisuuteen hiipuen. Fanaattisimmat seuraajat huutavat epätoivoisina jossain kommenttilootissa arjen kiireisiin kadonneen ja kirjoitusintonsa menettäneen bloggaajan perään menettäessään aamukahvikaverinsa - aivan turhaan. Lappu on jo luukulla, ettekö tajua?

Minullakin oli upea visio foorumista, jossa saan tuulettaa ajatuksiani, kommentoida elämää toisella mantereella ja lyödä kymmeniä kärpäsiä yhdellä iskulla kun saan kavereille kuulumiset kertalaakilla ilman saman litanian toistamista jokaiseen meiliin. Yeah, right. Alkuinnostuksissani jaksoinkin ihmetellä kaikkea erilaista, mutta oma henkinen sensuuripoliisi iski jo alkumetreillä ajatusrevittelyjä deletoimaan. Kirjoitellessani aloin jo miettiä kukahan tätä mahtaa lukea, mitä ajatella ja miten kommentoida. Niin vain vaivihkaa kirjoittelu latistui lähinnä säätilojen tutkailuun ja lyhyisiin matkaraportteihin.


Ja juuri silloin päiväkirjaa olisi tarvittu kun tuntui että hallinta omasta maailmasta ja sen tapahtumista karkasi käsistä. Miten pientä lasta tehtiin kuin Noan arkkia, toivottiin, odotettiin, rakennettiin, piikitettiin, pilleröitiin, petyttiin. Hormoonimyrskyissä mieli kuohui, mutta tuttavia kohdatessa aina kuului vaan ihan hyvää ja huoleton valju hymy kampeutui naamalle. Vain muutama harva tiesi ja osasi jakaa odotusta odottavan mielenaallokon.

Miksi siinä aina käykin näin? Meikäläisen Leelian lepotuoliin rojahtaa milloin kukin tilittämään elämänsä epäkohtia, murheita, huolia, sairauksia, mutta myös iloja ja onnia. Minä kuuntelen, otan osaa, paijaan henkisesti ja sanon juuri ne sanat, joita vastaanottaja silloin tarvitsee, vaikken aina edes ole samaa mieltä sanojeni kanssa. Mutta itse en osaa tai halua pukea sanoiksi asioita, maalata väreiksi tunteita. Mä olen harmaa.

Mukava, iloinen, energinen, sosiaalinen ja aina juttutuulella. Olen minä juuri sitä mitä sanotkin. Mutta kaiken sen seurallisen seuralaisen sisällä oleva on minun. Vain minun. Annan ehkä huolella valitun palasen ystävälle, toisen ehkä toiselle. Kirjoitin juttuja, maalasin maisemia, kirosinkin. Ja sinä luulit tuntevasi minut.

Ei tästä päiväkirjaa tullut. Olkoon tämä vaan blogi. Perushuttua muiden puurojen seassa. Poriskoon vielä aikansa, vaikka vaan kuplan kuussa, kunnes palaa pohjaan.


perjantai 12. helmikuuta 2010

Överiks män

Teksasin mittakaavassa pienihän ei suinkaan riitä vaan kun jotakin tehdään niin tehdään sitten ISOsti. Niinpä sitä luntakin alettiin paiskomaan sen verran reippaasti, että jossakin rysähti autokatos autojen päälle, venesatamassa satamakatos, oksat ja puut katkeilivat painavan, märän lumen alla ja sähköthän siinä rytinässä meni. Useammalla taholla niitä odotellaan edelleenkin, meillä ne olivat poissa vain reilut neljä tuntia aamuyöllä.

Jo se tuntui luissa ja ytimissä, sillä nämä täkäläiset harvat ladot eivät todellakaan ole mitään talvisään kestäviä, vaan huusholli viilenee varsin vilakaksi alta aikayksikön kun lämmitin ei pöhötäkään yhtenään. Mukavan mausteen toi se, että osin sähkökäyttöisissä palohälyttimissä alkoi tietenkin paristot uuvahtaa sen sileän tien ja taas keikuttiin aamuyön tunteina katon rajassa ensin toimistossa, sitten yläkerran aulassa... Ja poika vaan veteli zetaa vaikka viheliäinen piippaus kesti hyvän tovin ennen kuin saimme tikkaat retuutettua autotallista ja varaparistot kaiveltua!


Mies päätti kerrankin olla olematta se ainoa sissi, joka orpona haahuilee toimiston tyhjillä käytävillä kun on oikein virallisesti "Inclement weather" -päivä ja teki siten töitä himassa. Mä puolestani urheana kaivelin auton hangen sisästä ja huristelin asioilla pitkin pitäjää, kun pojan hoito oli hanskassa. Olipa kerrankin väljää motareilla! Motarin tiedotetaulut kyllä anelivat ajelemaan turvallisesti koska jäätä saattaa vielä olla siellä täällä - enemmän kylläkin häiritsi lasiin lentävä kökköloska.


Kotikadulle kurvatessa hymy pyrki kyllä väkisin naamalle, sillä onhan se nyt aika herttainen näky kun lähes jokaisessa pihassa jököttää pullea lumiukko lakki vinossa ja porkkananenä tanassa. Hyvinpä se näemmä teksasilaisiltakin (tai jos meidän kadun kansallisuuteen on katsominen niin intialaisiltakin) luonnistuu tuo lumen muotoilu!

Lunta tuli virallisen tiedotteen mukaan 12.5" (reilut 30 cm) vuorokaudessa, minkä ansiosta päivä piirtyi historiaan Teksasin lumisimpana ja tämä koko talvi Teksasin toisiksi lumisimpana. Tätä ihmettä ollaankin sitten hehkutettu uutisissa koko vuorokausi, joten överiksi meinaa mennä silläkin linjalla. Haloo, tämän maan pohjoisosissa räväyttää helposti kertalaakista pari-kolmekin jalkaa vuorokaudessa, joten kun tuollaisen hetkessä humahtaneen yli puolen metrin hangen kanssa painiskelee niin joku pieni pyrytys Teksasissa on aika helppoa huttua.


torstai 11. helmikuuta 2010

Snow Day!

Tänä aamuna ei useammassakaan täkäläisessä perheessä tarvinnut lapsia raastaa sängystä ylös. Päinvastoin, vikkelimmät kirmasivat pihamaalle saakka yöpaidoissaan. Ensimmäinen suusta karannut lauseenpätkä ei suinkaan ollut "Hyvää huomenta!" vaan "Eihän tänään ole koulua?!".


Kyllä vaan, maailman kirjat ovat sekaisin tai luontoäiti nyt ainakin, sillä Teksasissa on tupruttanut lunta oikein olan takaa. Niskaamme ryöpytettiin valkoista jalkorättiä siihen malliin, että päivä kirjautui historiaan Teksasin lumisimpana.


Joillakuilla koululaisilla kävi tuuri kun koulupiiri julisti olevan Snow Day, jolloin siis koulu on kiinni. Osa kuitenkin joutui vastahakoisesti sinne kärvistelemään, mutta jotkut koulupiirit sentään ilahduttivat Early releasella eli koulupäivä päättyi tavanomaista aiemmin (puoliltapäivin). Huomisen säästä lupaillaan vielä heikompaa, joten useimmat koulupiirit ovat jo julistaneet huomisen vapaapäiväksi. Mahtaisi Suomessa olla lyhyt kouluvuosi jos jokainen lumipäivä olisi vapaata :D.


Okei, annettakoon täkäläisille vähän armoa: kun maassa on 15-20 cm lunta, aurauskalustoa ei ole olemassakaan ja lumikeleillä ajelemaan tottumattomat sutivat risteyksissä ja spinnaavat niljanteisilla sillanpientareilla kesärenkaineen, on lienee turvallisinta että kaikki pysyvät ihan vaan kotinurkilla. Toimistokäytävät humisivat tyhjyyttään ja pistipä jokunen ostarikin ovensa poikkeuksellisen aikaisin säppiin.


Olipa ihana näky kun lapset riemusta hihkuen ja posket punottaen väsäsivät lumiukkoja joka toisessa pihassa - täällä kun ei talvisaikaan näy ulkona juuri ketään muita kuin hulluja suomalaisia tai hajanaisia koiranpissattajia... Muut odottelevat suotuisia ulkoilusäitä pitkälle kevääseen kunnes aurinko taas paistaa ja linnut laulaa. Nyt oli isät ja äiditkin saatu pihalle lumiukon kimppuun ja kamera kourassa ottamaan todistusaineistoa yhdenlaisesta ihmeestä.

Upeeta mahtavaa!


torstai 4. helmikuuta 2010

Fotohaaste

Jaahans, kaveri pääsi taas haastamaan, joten pakkohan sitä on siihen vastattava. Kyseessä on tällä kertaa valokuvahaaste, jossa pitää julkaista tietsikkansa neljännen valokuva-albumin neljäs kuva. Tässäpä se:


Kyseinen napsaus on 30.5.2009 Fort Worthin Stockyardsin rodeon avausseremoniasta. Aina jotenkin jaksaa kiinnostaa tämä amerikkalaisten isänmaallisuus ja juhlallisuus joka ikisen kissanristiäisen avajaisissa. Lippu tai useampikin tuodaan paikalle, kuunnellaan/lauletaan kansallishymni vakavana, käsi rinnalla, stetsoni päästä otettuna. Pyydetään Jumalan siunausta Amerikalle, koko kansakunnalle, sotilaille siellä jossain kaukana sekä rodeossa ratsastaville.

Amen.


tiistai 2. helmikuuta 2010

Kirottua, varjo näkyy!

Ihan turha siellä on odotella aikaista kevättä: talvi jatkuu vielä kuuden viikon ajan. Suomessa piisaa pakkasia ja lumen tuprutusta, täällä Teksasin tonteilla saadaan tod.näk. lisää vesilosotusta, tuulta sekä luihin ja ytimiin hiipivää koleutta. Voi jippii.

Tämän sääennusteen meille toimitti ystävämme maamurmeli. Tänään on nimittäin Groundhog Day alias maamurmelin päivä. Iloissani tuossa päivällä nautin asioiden hoidosta aurikoisessa, joskin hieman koleassa kevätsäässä, kunnes radio muistutti että tänään oli ollut suotavaa olla reippaasti pilvisempää.

Vanha uskomushan kertoo, että helmikuun toisena päivänä maamurmeli nousee kolostaan ja mikäli hän näkee varjonsa, painuu hän takaisin koloonsa ja talvi jatkuu siten vielä kuuden viikon ajan. Jos sen sijaan tuo pieni pörröinen jyrsijä ei varjoaan olisi nähnyt, olisi se jättänyt kolonsa merkiksi talven päättymisestä.

Mihin tässä muka enää mitään meteorologeja tarvitaan?