perjantai 31. lokakuuta 2008

Wauhti-Weekend

Kirottua kun viikot viuhtoo ohi taas sellaista vauhtia, että jatkuvasti on maanantai ja kun silmiänsä räpäyttää niin kas, kas, onkin taas jo viikonloppu.

Viime viikonloppuna olikin taas vaihteeksi sutinaa niin, että viikonloppu tuntui vilahtavan ohi pikakelauksella... Lauantaiseen tapaan meillä oli heppasen kanssa ohjattua kuviokelluntaa Annen johdolla ja siinä sitten tietty huseerasin sen jälkeen niin, että iltapäivällä kun viimein suuntasin kotiin, olin ihan nälkäkuoleman partaalla. Mies onneksi pelasti tilanteen tuomalla feivörittikinkkiä evääksi. On se niin pätevä, oppinut jo tasan että kun tilanne on tuo, täydellisen ja erityisen epämiellyttävän persiiseenammuttu-efektin välttää vain erityisen pikaisella aterian esillepanolla.

Illan biletykseen valmistautuessa on tietenkin erinomainen idea ensin riehua koko päivä, sitten nääntyä nälkään ja sen jälkeen vetäistä about saavillinen kinkkiä (mieskin jo katsoi epäuskoisena mun kukkurallista lautasta ja oli ihan että tosissaskos aiot vetää ton kaiken - ja kyllä vedin). Tästähän seuraa takuuvarmasti totaalikooma, jota sitten yritetään taltuttaa tunnin iltapäiväunilla. Big mistake! Sen jälkeen seisoi päässä sekä tukka että silmät ja edes maskeeraukseen käytetty laatuaika ei saanut loihdittua pärstäkertoimeen edes herännyttä saati pirtsakkaa ilmettä. Dammit!

No ei auta, nokka kohti bileitä vaan. Ekana karautin kaverin luokse Coppelliin, sillä siellä oli Suominaisten kokoontumisajot eli syyskokous. Ihanan moni oli vetäytynyt lähestyvän Halloweenin kunniaksi johonkin kostyymiin, mutta mä näytin tod.näk. zombielta ihan ilman sen kummempaa puvustusta... Kiva oli taas tavata uusia ja vanhoja tuttuja, istua iltaa ja nauttia hyvästä ruoasta. Bileet oli kuitenkin pakko jättää kesken, sillä tuttavapariskunnan Oktoberfestit kutsuivat Valley Ranchissa. Sielläkin tietysti pöytä notkui kantimillaan kaikkien ihanien herkkujen painosta, joten tottahan mäkin pyörin ympäri pöytää useampaan otteeseen. Sen kinkkimätön jälkeen kaiken logiikan mukaan mun mahan vetoisuuden olisi pitänyt olla jo ns. maxed out, mutta mitä vielä...

Jossain vaiheessa iltaa huristelimme takaisin kotiin. Sunnuntai lähti käyntiin mun osalta vähän verkkaisesti, ihme aktivistimies oli kyllä jo aamu-usvan aikaan jossain golfkentän laitamilla... Hullu ihminen. Mä löysin aktivismivaiheen vasta hieman myöhemmin ja käytin aikaani vessojen jynssäykseen ja johonkin yleiseen perussiistimiseen. Prkl kun tää huusholli on jotenkin ihan yli-iso, kun yhden kolkan saa about katseenkestävään kuntoon ni jo joku toinen kolkka suunnilleen seitittyy...

Illalla suoriuduimme vielä Nokia Theatreen, joka on vaan n. 20 minsan ajomatkan päässä meiltä, sellainen nasta mesta, jossa on erilaista häppeninkiä - konserttia, keikkaa, stand-upia sun muuta. Eipä oltu sielläkään saatu aikaseks visitoida ennen kuin nyt kun saimme ilmaisliput Randy Travisin konserttiin. Pakko tunnustaa ettei ollut sitten minkäänlaista visiota herran repertuaarista ennen kuin ennen keikkaa kävin vähän youtubettaa et millaisesta viserryksestä on kyse... Travis on kuitenkin pitkänlinjan kantrimuusikko, jolla on kuulemma liuta kantrilistojen ykköspaikkoja plakkarissa. Ylläri ylläri, keikka oli itse asiassa aika hyvä! Mä jo pelkäsin et käy tyypillinen katriefekti että ekan kolmen biisiin jälkeen kaikki alkaa kuulostaa siltä samalta, mutta Travis saikin pidettyä kiinnostuksen päällä ja väliin heitetyt enemmän tai vähemmän asiaan liittyvät vitsit olivat eittämättä hauskoja :).

Sen verran hulinaa oli, eikä tilannetta auttanut se, että kokolailla viimeisillään oleva raskautunut täkäläinen ystäväni kävi toistamiseen sairaalassa harjoittelemassa että jokohan ne kaksoset sieltä päivänvaloon pyörähtäisivät, niin pitihän tämän kaiken fyysisen ja psyykkisen rasittumisen jälkeen korkata maanantai salongissa (ei onneksi sentään saluunassa)... Kahden kaverin kanssa siellä nökötettiin rivissä manipedissä enemmän tai vähemmän alkoholipitoiset drinksut kourassa ja ihmeteltiin maailmanmenoa. Siinä nauttiessani vuoroin jalka-, käsi- ja niskahierontaa ja kynsien siistimistä ja kaunistusta, piti eittämättä miettiä että tällaiseen hemmotteluunhan voisi kyllä tottua...

Tämä välissä ollut viikko on ollut sellaista husaamista niin töissä kuin vapaaehtoishässäköissä, että pakko ottaa vissiin vähän iisimmin tänä viikonloppuna. Tänä iltana olis tosin halloweenbileet kaveripariskunnalla, huomenna taas ratsunatsin ohjaamaa hevosteluaktiviteettia, mies lähtee viikonlopuksi metsälle eli mulla on 100% vastuulla varsin aktiivisen russelikakaran kaikenlainen viihdytys ja lenkitys ja sunnuntaina pitäis vissiin lähtee taas pitkästä aikaa shobaakin... Nyt olis vuorossa jonkinlaiset ulkojoulukoristeet, sillä meidän kotikadulla on jo yli puolet taloista verhoiltu luojaties mihin vilkkuvälkkyyn, jääpuikkoon ja valokaapeliin, että kai meidänkin pitää jossain vaiheessa pistää edes joku yksi lumihiutalekoriste tuohon etupihalle... Eli ihan mitään totaalista sohvapottuuntumista ei pääse ehkä ilmenemään, vaikka ois tossa pari hyvää leffaa dvd:lläkin... Ehkä ensi viikonloppuna sitten ;).

Ai niin paitsi et onhan tässä viikonlopussa yksi ylimääräinen tuntikin! Tällä laidalla Atlanttia nimittäin vaihdetaan talviaikaan vasta tänä viikonloppuna...

Eli HAPPY HALLOWEEN y'all! Älkää antako trick-or-treataajien peljästyttää - ainakaan suuresti.


tiistai 28. lokakuuta 2008

To Be Continued...

Siis sairaan ärrrsyttävää! Mä olen jostain syystä nähnyt lähiaikoina ihan simona jatko-osaunia. Eikä siis mitään sellaisia, joissa sama uni jatkuu vaikka uni keskeytyisi, vaan sellaisia jatko-osia todellisen elämän tapahtumiin. Rasittavinta tässä on se, että unet ovat niin todellisen tuntuisia, että herättyäni en ole enää ollenkaan varma että mitä oikeasti tapahtui ja mikä osa oli se unessa nähty jatkis.

Olen alkanut seurata Private Practice -sarjaa (luultavasti pyörii Suomessakin jollakin nimellä) ja just pari viikkoa sitten nähdyn jakson jälkeisenä yönä näin jatko-osan ko. jaksoon. Ja silleen jatko-osan niinkuin se olisi ollutkin tv-sarja jota mä katoin, eikä mikään epärealistinen haihattelu, jossa mä olisin jotenkin ollut osallisena. No, kun tuli seuraavan oikean jakson vuoro, olin mä puolen jaksoa ihan et what, häh ja mitä kun sarja jatkui jotenkin ihan oudosta kohtaa - kiitos näkemäni jatkiksen...

Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki, näitä jatkiksia on nyt tullut katsomiini tv-sarjoihin, pariin leffaan ja ihan tosielämän tapahtumiin, kuten kaverin kanssa keskusteluun jne.

Harvinaisen rasittavaa! Heittäydynkö skitsofreeniseksi?! Ja siis mitään tajuntaa laajentavia aineksia ei ole tullut ainakaan tietoisesti nautittua...

Tuttu tornadounikin kävi tuossa kanssa pyörähtämässä ja tekemässä tuhoja. Milloin olin piilossa meidän koiran kanssa kenkäkomerossa ja milloin jonkun huvipuiston kulahtaneen huoltorakennuksen kylpyammeessa. Parhaimmillaan jylläsi yhtäaikaa viisi eri tornadoa, joita katselin jonkun korkean kukkulan päältä. Yeah, I know, ihan kallonkutistajavalmista kamaa...

Mielenkiinnolla odotan että mikähän mahtaa olla seuraava vaihe? Alankohan kohta kävelemään unissani ja kuseksimaan nurkkiin vai...?


sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Saamatonkin voi yllättää

Mä olen sellainen satasäätäjä, aina ties missä mukana, monta rautaa yhtä aikaa tulessa. Hmmm... Se sitten kostautuu välillä joissain pienissä asioissa siten, että olen ihan käsittämättömän saamaton. Aina vaan selitän että pitäis sitä ja pitäis tätä, mutta mitään ei tapahdu. Kuten otattaa edes muutama ratsuilukuva musta ja Harmaasta. Ei siis mitenkään pysty ja kykene ottamaan kameraa tallille ja seisottaa jotakuta kentän laidalla käyttämässä sitä.

Kunnes! Ta-daa! Eilen kun mulla oli taas valmennustunti, suostui mies ystävällisesti kameran käyttäjäksi ja napsi liudan kuvia Hummerista ja musta punaisena siellä selässä äheltämässä! Whee-hee! Ei mennytkään kuin reilu vuosi Hummerin kanssa kunnes tähän pisteeseen päästiin.... Toisaalta eipä se viime syksyn luurankomallinen loimenkuivatusteline, joka lähinnä pösötti menemään pää pystyssä tai vuoroin turpa viidentenä jalkana, ollut ehkä niin kovin photogenic.




































Hahaa! Siinäpä pari maistiaista ja muutamia muita enemmän ja vähemmän imartelevia otoksia löytyy täältä ;).


torstai 23. lokakuuta 2008

Halleluja!

Kyllä vaan! Kaiken kitinän ja natinan jälkeen olen vaihteeksi seitsemännessä taivaassa (miten niin muka bipolaarinen!?)! Koska kitinä kannattaa aina. Siinä voipi loistavalla säkällä käydä niin, että borssikeittokitinään kyllästynyt tai siitä vähintäänkin idiksen saanut keittotaitoinen kaveri tekee sitä lounaaksi - ja mikä parasta, minut on kutsuttu aterialle mukaan :) ! Ja se oli oikeesti niin taivaallisen hyvää että mä elelen näillä viboilla vähintäänkin viikon :P .

Ja jotta samaisena päivänä saataisiin oikein jackpot, tuli Suomikaupasta tilattu hernekeitto- sun muu sälälähetyskin kotiin kannettuna eilen. Vaikka kuinka teki mieli, päätin ettei makeaa mahan täydeltä eikä suomiherkkuruokia myöskään, joten hernekeittopurkki jäi korkkaamatta, vaikka kuinka sitä hiplasin. Mutta voipi olla, että tänään jo ekan purkin kansi poksahtaa... Finlandia-marmeladeja yritän mukamas jemmata jouluun, mutta sehän nähdään kuinka kauan se rasia suljettuna säilyy.

Eikä siinä vielä kaikki! Olen ollut niin läpensä kyllästynyt helteisiin, hikoiluun ja ikikesään, että kun eilen iltapäivällä kylmä rintama pyyhkäisi Dallasin yli ja toi mukanaan ihanan viileät säät, tein melkeinpä aaltoja pihalla. Nyt on öisin alle 10 astetta ja sen myötä aamut ovat suloisen raikkaita ja kuulaita. Päiväksi saattaa lämpötila nousta vielä 20 asteen kieppeille tai ylikin, mutta annettakoon se ihanien iltojen ja aamujen ansiosta anteeksi.

Juuri tällä hetkellä elämä hymyilee :).


maanantai 20. lokakuuta 2008

Luonto tunkee tontille

No siis oikeesti! Kohta ei tartte matkata mailiakaan päästäkseen ties mihin safareille tai muutoin tuijottelemaan luontokappaleita kun nuo ihan oma-aloitteisesti pyrkivät meidän tontille.

Jostain syystä meidän uima-allas vetää nykyisin puoleensa kaikenmaailman pieneliöitä. (Vesi on kylmentyneiden öiden ansiosta jo niin kylmää, että me isommat eliöt olemme jo jättäneet siellä lillumisen väliin.) Milloin pinnalla soutaa joku jättimäinen heinäsirkka tai hepokatti, milloin y
li-iso hämähäkki ja tällä hetkellä vuorossa on joku roly-polyjen (älkää multa kysykö mitä ne on suomeksi, ne on sellaisia pieniä kuoriaisia, jotka menevät pallomaisesti rullalle jos niitä häiritsee...) hukuttautumiskisa. Joka siunaaman päivä saa huitoa altaan reunalla haavin kanssa pyydystelemässä ties mitä kuvottavaa altaaseen kuulumatonta. Haavia en tosin ottanut kätöseen silloin kun uima-allasta pyyhälsi ympäriinsä pieni harmaa käärme. Yiiiii! Sinne jäi uimaan mokoma vesseli ja oli ilmeisesti päässyt poiskin kun ei enää siellä myöhemmin samaisena päivänä ollut.

Joskus aiemmin mainitut skunkit (haisunäädät) ovat onneksi alkaneet karttaa meidän pihaa "valveillaoloaikaan". Sen sijaan niiden näkee meidän kotikadulla iltaisin töpsöttelevän pörröhäntineen päivineen milloin kenenkin piha-aidan ali. Eivät ne tosin meidänkään pihaa rauhaan jätä, vaan talssivat luultavasti polkkaa siellä kaiken yötä, sillä joinakin aamuina koira on hajuista sekaisin, juoksee kuono nurmikossa jäljittämässä viiruselkien kulkureittejä ihan villinä. Mä vielä kauhulla odotan sitä päivää kun tapahtuu se pelätty koiran ja skunkin haiseva kohtaaminen. Skunkin hajua ei nimittäin ollenkaan ole sarjakuvissa liioiteltu; niiden "puolustautumiss
uihkaus" haisee ihan törkeän hirveelle vanhalle viemärille ja se haju ei lähde pois vaikka miten pesisi. Joillakin on kuulemma mennyt auto vaihtoon kun ovat skunkin yli ajaneet ja moni reppana koira on jouduttu ajamaan kaljuksi kun ei haju lähde turkista pois vaikka koiraa liottaisi ties missä.

Vanha kunnon pesukarhukin palasi tuossa yksi ilta meidän aidalle keikkumaan. Olin just ulkoiluttamassa niin kissaa kuin koiraakin meidän takapihalla kun koira ampaisi aidan reunalle komentamaan pihalle tunkeilevaa viiruhäntää. Raccoon-parka säikähti niin, että suti vähän aikaa paikallaan ja lopulta tipahti tumpsahtaen aidalta - onneksi tuonne pöpelikön puolelle eikä pihaan, koska siitähän vasta oltaisiin riemujuhlat saatu aikaiseksi. Ja jos on kissaa uteliaaksi haukuttu, niin sellainen taitaa olla tuo mustanaamioinen pörrökin - ei nimittäin mennyt kovinkaan kauan kun sama elikko oli taas aidan päällä tiirailemassa että mitä kaikkia elikoita se meidän piha pitääkään sisällään, kunnes lopulta lähti seikkailemaan muille maille.

Kojootteja näkee harvemmin, mutta niiden haukunnan ja ulvonnan kuulee melkein päivittäin. T
uossa meidän takapihan jälkeisessä pöpelikössä niitä näemmä majailee ihan hyvä laumallinen. Eräs ilta kuitenkin mies seisoskeli uima-altaan reunalla (se on sen verran korkealla että näkymät pöpelikköön ovat hyvät) ja huomasi yhtäkkiä tuijottavansa kojoottia. Se oli hyvinkin lähellä aidan toisella puolella. Kaksilahkeisesta tuijottajasta tyrmistynyt kojootti läksi kuulemma hyvin nopeasti takaisin pusikkoon. Mä puolestani tein viimeisimmän kojoottikohtaamiseni hevosen kanssa parisen viikkoa sitten. Kävelylenkillä ollessamme tulimme ilmeisesti yllättäen mutkan takaa, sillä suoraan reitillemme osunut kojootti näytti aidosti hämmästyneeltä kun bongahdimme puskasta sen ladulle, arpoi pari sekuntia kumpaan suuntaan karauttaisi karkuun ja lopulta singahti suin päin lähimpään pusikkoon.










Pöpelikkö pilkistää takapihan aidan takaa... Ja tältä se näyttää aidan yli kurkattuna.

Pääpalkinnon erikoisimmasta tontille tunkijasta saa kuitenkin ilveskaksikko. Olin tuossa taannoin lukemassa olohuoneen lattialla lehtiä kun vieressä lekotellut kissa yhtäkkiä nosti karvat pystyyn ja hiippaili ikkunaan tuijottamaan jotain (olohuoneesta on isot ikkunat takapihalle). Mä ehdin nähdä aidan päällä vain jonkin oranssin eläimen, kuin hyvin isokokoisen kissan, kun se jo siirtyi naapurin aidan päälle. Uteliaana tietysti ampaisin ulos tiirailemaan mistä oli kyse, kiipesin oikein puutarhatuolille että näkisin korkean aidan yli, ja samantien loksahti leuka alas kun näin naapurin aidan päällä tasapainottelemassa kaksi keskenkasvuista bobcatia. Jos olenkin alkanut epäillä taannoista puumahavaintoani, niin näistä ei ollut epäilystäkään: töpöhännät, tupsukorvat ja pilkullinen oranssihtava turkki paljastivat seikkailevat sankarit. Mä tietysti karautin salamana sisään, käänsin puoli kämppää nurin kunnes löysin kamerani ja singahdin takaisin keikkumaan puutarhatuolille. Kaverukset olivat valitettavasti sillävälin jatkaneet jo matkaa seuraavan talon aidalle, joka on selvästi alempana kuin naapurin, joten siinä jäi taas kerran viikon luontokuva nappaamatta...

Ja siis kaikista näistä seikkailijoista huolimatta asumme siis tosiaankin kaavoitetulla kaupunkialueella, emme missään Teksasin takalandella?! Jos meillä on näin ruuhkaista, niin siellä sitten varmaan karhut köllöttelevät terasseilla, puumat lekottelevat ajoväylillä, opossumit ja armadillot kisaavat takapihalla ja krokotiilit viilentyvät uima-altaissa?!


perjantai 17. lokakuuta 2008

Jelloheppa

Tässä ollaankin vietetty muutamia hyvin mielenkiintoisia viikkoja Herra Hevosen kanssa. Kaikkihan alkoi siitä kun kengittäjä onnistuneesti tössi jotain kengityksessä ja sai hevosen ontumaan oikein kunnolla vasenta etujalkaansa. Lopulta pouni oli pakko laittaa karsinalepoon, kun ei se tuolla tarhassa malttanut olla linkkaamatta ympäriinsä lempikaverinsa Sammyn kanssa.

Kun mentiin jo siihen pisteeseen, että hevonen ei enää juuri lainkaan laskenut painoa kipeälle jalalle, tuli kengittäjä viimein poistamaan pari naulaa kipeän jalan kengästä. Mielenkiintoista oli se, että alunperin kengittäjä väitti Hummerin ontuvan viereistä jalkaa... Oli sentään kuitenkin loppujen lopuksi samaa mieltä siitä, mikä jalka se nyt puolirampa olikaan. Hieman vaan heilautti mun epäluuloviisaria vielä enemmän pakkaselle kuin alkuperäinen tössintä...

Tilanne näytti jo valoisammalta, mutta jo parin päivän päästä hevonen kinkkaili ja kipuili taas. Tällä kertaa se sai koipeensa jotain haisevaa mustaa vahamaista mömmöä (kuulemma jotain antibioottia) hauteeseen ja kunnolla butea (tulehduskipulääkettä). Hitaasti mutta varmasti parin viikon seisottamisen ja haudonnan jälkeen oltiin viimeinkin siinä tilanteessa, että poukku nojaili potilasjalkaankin ihan sujuvasti eikä enää kipuillut. Ihan täysin ei koskaan selvinnyt, mikä oikein meni vikaan, mutta Suomen luottismonottajaa suorastaan tauotta konsultoituani päädyimme siihen, että kaviota oli vaan vuoltu/raspattu vähän liikaa väärästä kohti, kipu hellitti vähän kun kenkää löysättiin, mutta tilanne korjaantui lopullisesti vasta kun kavio ehti kasvaa riittävästi.

No jes! Sitten ei kun pikkuhiljaa takaisin baanalle ja verryttämään seisonnassa tönkkööntynyttä hevoselikkoa. Kun yli parin viikon tauon jälkeen hilasin satulan näkyviin, ei hevonen meinannut keksiä riemulleen rajoja: hörinää, pään vatkausta, huulien livontaa, ilmakuovintaa (äänekkäästä maan kuovinnasta ja paukuttamisesta ollaan keskusteltu menestyksekkäästi) toisella etujalalla ja lennosta vaihtaen toisella etujalalla. Jipii! Kohta päästään taas asiaan!

Mä jo katoin elikon justjajust nahoissaan pysymistä haparoivin ajatuksin ja mietin että ois se niin kiva kun vois juoksuttaa vähän alle ja poistaa liikoja virtoja, mutta kaviovammaloman jälkeen se nyt ei oikein olis ollut loistokkain ajatus, joten rohkeasti vaan kapusin selkään. Ja luottamuksen arvoinen mun luottisratsu olikin, ihana elikko! Kolmas kerta se näemmä tässäkin toden sanoi - vasta kolmanneksi hevosekseni onnistuin ostamaan todellakin täysijärkisen kaviosankarin! Kertakaikkisen käsittämätöntä ja täysin uskomatonta!!! Suorastaan anbiliböl! (Kaikki edelliset hevoseni tunteneet allekirjoittanevat tuon...
)

Noh, ekana päivänä tosiaan vaan käveltiin, reippaasti ja puhtaasti, mutta kun hieman kelasin ohjia käteen, huomasin että joku ei ole ihan kohdallaan. Hevosen pää ei käänny oikeastaan ollenkaan oikealle eikä niska taivu edes hyvin löysään peränantoon. O-ou. Siispä tallissa kamat pois ja kunnon tunnustelu ja kopelointi hevosen läpi. Ja löytyihän se. Vasemmalla puolella kaulaa oli lihakset hyvin jumissa, mutta erikoisin oli yksi tietty peukalonpäänkokoinen kohta, jota jos painoin niin koko hevosen sen puolen etuosan lihakset alkoivat tutista ja täristä iloisesti kuin jellohyytelö. Very interesting! Enpä ole 25 hevosteluvuoden aikana tällaistakaan sitten ennen nähnyt, vaikka kaulan jumitus kipeätä jalkaa varoessa ja säästellessä ei mikään ihmejuttu ollutkaan. Ton verran messevä hermo/lihaspinne oli kuitenkin jo vähän odottamatonta.

Siispä ei muuta kuin liikunnaksi löysin ohjin köpöttelyä ja hyyyyyyvin varovaista pientä taivuttelua ja verryttelyä. Sen päälle reipas hieronta ja kunnon linimenttikylpy kaulaan. Hassua miten hevosestakin näkee, kun hierotaan sellaista "imakankipeää" kohtaa - ilme oli yhtä aikaa nauttiva ja kärsivä ja hevospolo vaihteli painoa etujaloillaan vuoroin suorastaan nojaten hierovaan käteen "aaah, kovempaa" ja vuoroin sen näköisenä että "auts nyt riitti, tää läks just"...

Se on kyllä sanottava että Iso Harmaa osaa olla potilas täysin rinnoin ja painella just oikeita mamman nappeja. Surullisen ja apaattisen näköisenä se turjotti karsinassaan ja kun tulin paikalle, hörisi se vain vaimeasti, riiputti päätään ja lupsotti silmiään kuin ihan kohta justiin kuoleva. Vaivalloisesti kinkattiin ulos ja välillä nostettiin kipeää jalkaa korkealle ilmaan, että varmasti kaikki näkivät että aiaiai tää jalka on niin hirveeeen kipee. Et olisko niit porkkanoita tai jotain karkkia lisää kun on niin kamalan paha mielikin...?! Mammaa olis vedätetty ihan 6-0 ellei tallin omistaja olisi kertonut että aina kun hän sitä käsitteli niin se oli puolinormaali, vähän ontui mutta ei sentään ollut kuolemassa siihen paikkaan... Mutta jos hevospotilas paranee haleilla, säälittelyllä, pussitolkullisella porkkanoita ja hellällä huomalla, niin I'll go for it.

Kolme ja puoli viikkoa tässä kaikessa tetsailussa ja vastakarvailussa meni, mutta viimeinkin ollaan up and running :). Ei ole liikkuvaista eläintä karsinalepoon luotu eikä ratsastavaista ihmistä liialliseen ratsastustaukoiluun!


tiistai 14. lokakuuta 2008

Kitikiti valivali natinati

Kun ei suksi luista ni ei luista. Joku on laittanut mun ladun havuja täyteen, perkele. Joskus vaan tökkii oikeesti ihan kaikki. Töks töks vaan, kohta on mustelmia paikat täynnä.

No ensikskin oma olo on ollut ihan persiistä jotenkin jo pidemmän aikaa. Jonkinasteen vatsatautikin vaivasi ja syysuupumusta on ollut ilmassa jo pitkään. Ei vaan mikään hotsita, motskaa tai inspaa. Paitsi ehkä nukkuminen. Kaikkein vähiten nappaa mikään yhteydenpito kehenkään saati sitten tänne kuolonkorinoissa kähisevään blogiin rustaus.

Ja just kun vaihteeks elämässä on sattunut ja tapahtunut ties mitä. Esim. luonto tunkee meidän tontille puoliväkisin. Innon ja puolikauhun sekoituksella odotan että mikähän elikko se huomenna vuorostaan kiipii meidän takapihan aidalla - laiskiainen, karhu vai akrobaatti - on siellä jo sekalaista sakkia nähtykin.

Oman osansa mun yleisärsyynnykseen on tehnyt ratsastamisen puute. Vierotusoireet on kamalat! Musta tulee ihan känkkä bitch jos en jo muista syistä sellainen aiemmin ollut. Eli ainakin vielä känkempi. Kengittäjä kävi tossa kolmisen viikkoa sitten vähän tössimässä jotain epämääräistä Ison Harmaan kavion kanssa ja sai polleparan ontumaan oikein lahjakkaasti. Parin viikon tointuman jälkeen saatiin viimein kavio kuntoon, mutta kipeätä jalkaa säästellyt hevonen sai sitten kaulaansa oikein kunnon krampin... Mikähän seuraavaksi? Kaulaansa säästellyt hevonen sai pahan kenouman häntäruotoonsa? Häntäänsä säästellyt hevonen sai löysän takapolven?

Pahimpia aggressioita purkaessani potkaisin sitten tuossa yhden ovenkin sisään. Kylläkin ihan omasta kodista, en sentään käynyt vieraitten taloihin väkivalloin tunkeutumaan... Tovi piti teloa, mutta ärtymystä äärimmilleen patoutunut naisihminenhän se menee vaikka läpi harmaan kiven, vaivainen lukittu ovi ei paljon pidättele.

Kaiken kukkuraksi on jostain syystä vaivannut aikamoinen koti-ikävä. Tai siis en mä oikein ees osaa määritellä että mikä ikävä, ehkä joitain kavereita olisi kiva nähdä ja perhettä kanssa, muutamissa syksyisissä Suomen vakkarimeiningeissä (Helsinki International Horse Show, I miss you...) olisi kiva käydä pärtsäämässä jne. Välillä olo on vaan kumman irtonainen - sitä on vaan jotenkin ajautunut erkaalleen monista vanhoista tutuista ja ennen niin tutusta elämästä, ettei osaa aina ajatella palaavansa niihin kuvioihin. Eikä sitä toisaalta ole niin teksaslaistunutkaan ettäkö tuntisi haluavansa täälläkään punkata forever. Nyyh, nytkö se sit iski se ulkosuomalaisen kulttuurishokki?!

Suurin ikävä onkin melkeinpä kulminoitunut suomalaisen ruoan himoon. Siis borssikeittoa (no okei, se ei ehkä ole paras esimerkki suomalaisesta ruoasta, mut Pirkan pakasteborssi reilulla smetanavahvistuksella oli just namia), hernekeittoa, maksalaatikkoa, erilaisia ihania kalaruokia, kesäkeittoa... Mun keskinkertaista selkeästi heikommilla kokinlahjoilla ja etenkään motivaatiolla ei kauheasti saada aikaiseksi; ehkä toi viimeisenä mainittu vielä onnistuisi. Pannaria kyllä paistoin pellillisen tossa yks kaunis päivä ja lakkahillon kanssa se hävisi perheen kaksjalkaisten torviin vilauksessa. Makaronilaatikkoakin sain jopa aikaiseksi veivata, muttei sekään maistunut jotenkin just siltä oikealta vaikka miten oisi sitä puolukkahilloon hukuttanut. Lopulta jossain Suomifiilistelyn ja -kärvistelyn huippupisteessä menin ja tilasin Suomikaupasta muutaman purkillisen hernekeittoa, Finlandia-marmeladeja ja itsenäisyyspäiväkynttilöitä muutaman pikkusälän lisäksi. Ja ihan törkeän kalliilla, tietenkin.

Ei hyvää päivää, mikähän valaistuminen mullekin just sillä sekunnilla tuli, en oo ikinä ennenkään mitään itsenäisyyspäiväkynttilöitä poltellut, mutta nyt näemmä oli joku pahasti pakottava tarve saada pari sinivalkoista kynttilää tähänkin huusholliin!?! Jessus, mikä mua vaivaa...

Niin ja mieskin on joku ihme kotipakolainen tätä nykyä. Vasta vähän aikaa sitten oli viikon duunimatkalla Meksikossa, sitten jossain poikain metsästysriennossa. Sepä olikin varsinainen riento, sillä sen jäljiltä mies oli sängyn pohjalla viikon kunnon flunssan kourissa. Ja jos ei kukaan vielä tiennyt, niin kipeä mies on kitisevä. Ja syysryytyneeltä naiselta ei sympatiaa paljon tipahtele. Eikä siinä vielä kaikki, nyt just kun on täyskuu ja kaikki ja ties mitkä mielipuolet ja ihmissudet tuolla katuvalojen varjoissa lurkkii, ni mies on vaihteeks Miamissa duunimatkalla.

Kotikin vaan haperoituu, pölyttyy ja sotkeentuu kun tarttuminen imuriin tai pölyrättiin on vaan jotenkin ihan mahdotonta. Koiran kusetuslenkeillä voi sit vaan kateellisena kurkkia valaistuihin, kauniisiin ja siisteihin koteihin, joiden pihoilla on jo paikoin aloitettu holiday seasonin kilpavarustelu. Tulevan Halloweenin kunniaksi on kurpitsaa, luurankoa, haamuja, oransseja valoja. Nopein ohitti sen sesongin tosta vaan ja läväytti puskiinsa jo perinteiset jouluvalot. Silviisteen.

Onneks meillä on kiva sohva et mä voinkin vaikka nyt just heti mennä sinne itsesäälimään vielä pari annosta lisää ja kattomaan jotain kello yhdeksän sarjaa... Joka näin tiistaina on näemmä Eli Stone.

Nih. Perkele.


keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Kettuileva autoradio

Jumaleissön, jo on taas aikoihin eletty kun autoradiotkin alkaa tosta noin vaan kettuilee ja nimittelee viattomia autokuskeja, prkl!?! Volvossa on siis sellainen näytöllinen autoradio/cd-soitin, jossa pyörii vuoroin radiokanavan mainoksia ja biisien aikaan infoa bändistä ja biisin nimestä. Mulle on tullut paha tapa vaklailla siitä biisien esittäjiä joskos mukamas jonakin vuonna jopa ne muistaisin jälkikäteen ja kävisin hakemassa levykaupasta jotain uutta cd-hyllyn täytettä.

No, yks ilta tallimatkalla soi tuttu countrybiisi ja mieltä virkistääkseni piti tarkastaa että kukas se tää laulaja olikaan. Ni mitä?!?! Radion näytössä lukee isolla ja kirkkasti että Skank (suomeks ehkä niinku lutka, lunttu tms. epäkiitollinen naisen nimitys). Sitten se hävisi hetkeksi näytöstä palatakseen kohta uudelleen. Ei perkele! Hyvä etten ajanyt lyhtypylvääseen tai valoissa edellisen auton persiiseen kun epäuskoisena jumituin tuijottamaan näyttöä. WTF?! Kukahan senkin kolarin olisi korvannut...

Ja sitten ihan tosta noin vaan teksti häipyi ja ruudussa alkoi pyöriä normaaliin tapaan infoa, että kyseessä oli radiokanava 103.7 LiteFM ja Taylor Swiftin Teardrops on my guitaria kuunnellaan parhaillaan.

Hämmentävää voi olla ihmisen elämä.