Merry, merry, merry, merry Christmas!

Tämän biisin ja valoshow'n myötä toivotamme teille kaikille

Oikein hyvää ja
tunnelmallista joulua!

Nauttikaa herkuista, rauhasta ja yhdessäolosta! Meidän perhe täällä vielä kuumeisesti pakkaa viimeisiä laukkuja ja suuntaa huomisaamuna täältä helteestä (tänään +27 astetta...) kohti lumisempia maisemia... Adios ystävät, joulun jälkeen palataan!

Hei tonttu-ukot hyppikää

Joulutunnelmissa jatkettiin tänäänkin. Kaverin yllytyksestä pöllytimme jauhoja, pyörittelimme pötkylöitä, ajelimme pulikalla lättysiä, roiskimme riisipuuroa ja avot - herkullinen tuoksu ja kauniit karjalanpiirakat täyttivät pian keittiömme. Hämmästyttävää ahkeruutta, sanoisin! Käsittämätöntä että tällainen peukku keskellä kämmentä -kokki voi kuin voikin saada aikaiseksi aika hyviäkin herkkuja jos sille päälle sattuu!

No ei nää kyllä yhtä kauniita ole kuin mummon karjalanpiirakat,
mutta vauhdilla nämä kyllä kitoihin katosivat...

Erityismaininnan ansaitsee kyllä flunssassa toikkaroinut supernannymme, joka piti lapsukaisemme viihdytettyinä ja poissa jaloista. Sitä en kyllä tiedä mitä se niille syötti kun meno oli tämän mukaista...

Hei tonttu-ukot (ja akat) hyppikää...!

Herkullinen tuoksu taisi houkutella paikalle myös kutsumattomia vieraita: tällainen pieni pirunsilmäinen otus (opossumi) tiiraili iltamyöhällä aitamme päällä joskos jotain rippeitä löytyisi hänellekin...


Vai liekö tuo vaan varaamassa parhaita paikkoja tänä yönä näkyvän täydellisen kuunpimennyksen ihailuun?

Joulu on valon juhla

Totta tosiaan on, jos Grapevinen jouluvalojen määrää on katsominen! Neljännen adventin kunniaksi lähdimme koko perheen voimin (no okei, nelijalkaiset jäivät kotiin) todistamaan tuota The Christmas Capital of Texas:in loistetta ja välkettä. Siinä sitä olikin pienellä pojalla (ja ehkä hieman myös vanhemmillaan...) suu ammollaan ja silmät selällään kun valomeren keskeltä löytyi mm. laulava joulukuusi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Tämän tunnelin päässä ei ole valoa. Mutta tunnelissa onneksi oli!

Sing LOUD (vai Hallelujah?)

Noin mua eilen kehotettiin oikein lyömällä leima ranteeseen! Yritys oli hyvä, mutta ei tällä kipeällä kurkulla kovin loud-tasolle päästy... Ilman kipeätä kurkkuakin olisin tosin jäänyt varmaan aika nihkeälle tasolle, sillä poskilihakseni oli turrutettu ja palleani hajoitettu juuri tovi sitten.

Minä ja ystäväni nimittäin flunssiamme ja puolikuntoisuuttamme uhmaten sipaisimme meikit pintaan, paremmat päälle ja ponkaisimme baanalle. Kun Addisonin Improv-komediateatterissa saimme vielä pöperöä ja ennen kaikkea ne herkulliset drinksut nenän eteen, alkoi elämä näyttää jo aika valoisalta. Hetkellinen epätoivo tosin iski kun ensimmäinen stand up-jannu pyyhälsi lavalle. Tyyppi heitti legendaa sellaisella murteella että meikäläisen ei-nyt-ihan-alkeellinen aivotoiminta jätti ymmärtämättä ison osan sisällöstä. Hieman alkoi jo huolestuttaa että hukkaanpa heitin nämäkin lippurahat jos illan päätähdetkin heittävät lääppää tähän tyyliin... Siinäpä olisi 95-prosenttisesti tumman yleisön ollut kiva katsella kun valkoiset mimmit eturivissä toljottaa haavit auki mitään hiffaamatta vaikka heistä olisi heitetty juttua. Blooooondit!


Onneksi huoli oli aiheeton, sillä Chris Paul ja Huggy Lowdown vetivät sen verran hervottomat setit, että ohi ei kerennyt mennä mitään ainakaan siitä syystä ettei kieltä olisi ymmärtänyt - jotain saattoi kyllä mennä ohi niillä nurkilla kun nauroimme kippurassa pöydän alla... ;) Juttua lensi jos jostakin ajankohtaisesta kuin aiheettomastakin asiasta siihen sarjaan että setin päätyttyä lähinnä haukoimme henkeämme, nipistelimme naurusta tunnottomiksi menneitä poskiamme ja hieromme kramppaavia palleoitamme (siis miten taivaassa taittuu pallea-sana monikkoon...???). Jos jotain niin kunnon nauruterapiaa olinkin vailla!

Terapian jälkeen olimme ihan kypsää kamaa ottamaan one for the road:it viereisessä menomestassa eli Pete's Dueling Piano Barissa. Kahden jannun livenä vetämää pianosettiä ja yhteislaulumeininkiä ei todellakaan pystynyt vain kuuntelemaan, vaan pakko oli raakkua ainakin lempparibiisien kohdalla mukana. Sikanastaa :D ! Tosin se joku outo niskassamme hönkinyt limaiiskotti iPhoneineen olisi voinut kaikota kaakkoon.

Tänään sitten vaihdettiinkin rockista ja countrystä kirkkoveisuuseen, sillä vuorossa olivat Kauneimmat joululaulut. Mulla oli tosin juniori mukanani, joten laulantani oli paikoin aika katkonaista - hyvä jos olin suunnilleen selvillä mitä laulua parhaillaan vedettiin... Tunnelma oli kyllä ihana ja jouluinen, vaikka pääosin keskityin kesyttämään villihköä jälkikasvuani. Piparikahvit ja joulumyyjäiset vielä päälle, niin mikä tässä on lasketellessa neljänteen adventtiin...

Siispä ystäväiseni, sing LOUD! Tai Hallelujah. Tai molempia yhtäaikaa.

Kilisee kilisee kulkunen...

...varmaankin helkkyen ja välkkyen, mutta sitähän minä en kuule. Pää on nimittäin niin täynnä sinne kuulumatonta liisteriä, että havaintokyky on kutistunut hyvin pieneksi. Ilmeisesti olen ollut kiittämätön ruoja, sillä Thanksgivingin alias kiitospäivän jälkimaininkeina sain riesakseni varsin rattoisan flunssan. Eikä todellakaan sitä perinteistä kaksi-päivää-räkätautia-ja-nähdään-taas-ensi-vuonna -versiota, vaan jonkin piinaavan, sisuskaluja jäytävän, kurkkua kuristavan, keuhkot ulos lennättävän, kehon limahyytelöksi muuttavan tappotaudin.

Ensimmäinen viikko meni ihan räytyessä ja itsesääliessä. Niistin minuutin välein litran roinaa ulos sisuskaluista ja yskin niin että kylkiluut soittelivat säkkijärven polkkaa. Toisella viikolla alkoi elämä jo hieman voittaa, mutta varsin vaivainen ja lyöty oli olo silti. Jostain kummasta syystä kuitenkin suoriuduin töihin, kappelineuvoston kokoukseen, metsästämään joululahjoja, postittamaan suomeen 101 pakettia, askartelemaan joulukortteja, lähettämään joulukortteja, taas töihin, kokkikurssille, muskariin, kirjastoon, jouluparaatiin, tallille, taas töihin, metsästämään hevoselle uutta vuokraajaa ja siten opastamaan paria koeratsastajaa, maalaamaan himaa, kasaamaan joulukuusen, siivoamaan ja joulukoristelemaan himaa, Suominaisten pikkujouluihin, puistotreffeille, yhteiseen aikuisten iltaan kun lapset olivat kirkolla lastenhoitoillassa, taas töihin, Suomikoulun joulujuhlaan, vaeltamaan Grapevine-järvelle, naisten leffapäivään, taas kappelineuvostoon, taas töihin, ratsastustunnille jne. jne. Kummallista kyllä, mutta moisen varsin relan kolmiviikkoisen jälkeen olen silti flunssassa?!

Tänään oli siis pakko taipua ja marssia lääkärille. Normaalistihan kartan heitä siihen saakka kunnes kehosta on jokin osa AIKUISTEN OIKEASTI rikki (kuten pari lantionmurtumaa), mutta nyt sissinä vaan marssin lääkäriasemalle koska jossei tämä itsekseen kolmessa viikossa parane niin ei luultavasti kolmessa kuukaudessakaan...

Ja voi lottovoittoa, lääkäriasemalla oli varsin rauhallisen oloista! Tsekkasin itseni sisään, hoitsu tsekkasi peruslukemat ja kirjasi vaivat ylös ja sitten vaan odottelemaan lääkäriä, joka kuulemma saapuu luokseni shortly. Ja odottamaan vähän lisää. Ja vähän vielä lisää. Noin 35 minsaa huoneessa yksin odoteltuani (no oli mulla näemmä seuranani raamattu ja boksillinen kleenex-nenäliinoja) lääkäri tempaisi oven auki, ehti tervehtiä helout ja sitten huikkaiskin, että hei sori, 10 sekkaa vielä...

Lääkärin kello kulkee selvästi AIVAN eri ajassa kuin minun, sillä mun kelloni ehti vilistää tuollaiset 20 minuuttia ennen kuin herra olen-niin-komea-ja-paskantärkeä-kaksimetrinen-kukkakeppi ampaisi takaisin sisään. Oiva ajoitus, sillä vitutuskäyräni oli sillä kellonlyömällä juuri niin pahasti karkaamassa asteikolta, että olin jo poistumassa silmät salamoiden hevonkuuseen koko lafkasta.

Sitten lääkäri aloittaa: "Voi että mä vihaan näitä HITAITA perjantaita..." Minä: "Hitaita?!?!" Hän: "Joo, kun on niin vähän potilaita niin on jotenkin liikaa aikaa tehdä kaikkea". WTF?!? Tyypillisenä suomalaisena istuin siinä jauhot suussa jotain melko korrektia hymähtäen vaikka mieli teki pompata herran potilaspöydälle pomppimaan tasajalkaa että jos kun kerta on niin helevatan hidas perjantai niin voisko herra mitenkään vaikka sitten hoitaa ne harvat potilaat jotka sisään marssii?!?! Mun aika oli 1.20 pm ja herra reseptinkirjoittaja leuhahtaa paikalle 2.30 pm. Thanks-a-fucking-lot!

Sitten herra jatkaa: "No niin Ronnie, mikäs meitä oikein vaivaa tänään?". Minä: "Meillä on koira nimeltä Ronnie, mutta kirjauduin kyllä omalla nimelläni sisään." Hän: "Aaaaa, aivan! Et sinä kyllä Ronnielta näytäkään, aivan, aivan! Ööööö... [raivokasta koneen näpyttelyä] oletkos sinä sitten Sätyyy?" Yeah, right. Sitten päästiin asiaan, herra kuunteli keuhkot ja katsoi noin metrin päästä kurkkuun ja totesi että joopa, jospas sitä antibioottia sitten. Ja yskänlääkettä kanssa. GEEE!

Yritin irvistää jonkin kohteliaan hymyn tapaisen läksiäisiksi kun viimein kirmasin reseptit kourassa kohti apteekkia. Nyt sitten vaan korkkaamaan pullo ja pillerit ja uutta elämää odottamaan! Tosin huomasin että antibiootit ovat juuri niitä, joista ystäväiseni sai hetkellisen kuulonmenetyksen, joten toivotaan että tää lievä kilinä korvissani on vain jotain ohimenevää tinnitusta tai just niitä joulukulkusia... Koska muistaakseni kuitenkin käyttäydyin ja jätin hirttämättä ne eräät toiset kulkuset lähimpään lyhtypylvääseen...

Hevimies & jouluparaati

Tänään mies päätti piiloutua pusikkoon ja kytistellä peuroja, joten me pojan kanssa keksimme kivempaa lauantai-illan puuhaa ja painuimme Coppellin jouluparaatia ihmettelemään. Tähän aikaan vuodesta jouluparaateja on lähes joka kaupungissa ja tuppukylässä näillä nurkilla, joten päädyimme tuohon lähinnä olevaan.

Pohjoistuuli oli suorastaan hyytävä, mutta kyllähän me suomalaiset homman hanskaamme ja vedimme sen verran reippaasti kerrosta niskaan että tulkoon vaikka jääkausi niin tästä selvitään. Siinä olikin sitten ihmettelemistä toppatamineissamme kun paraatin keulassa bändin jälkeen iloisesti kilisteli menemään joku vähäpukeinen cheerleader-röykkiö joilla hymy oli hyytynyt naamalle sinistyneiden varpaiden myötä. Hurraa!

Paraatin kärjessä marssiva bändi ja cheerleadereita

Paraati oli varsin tyypillinen: keulassa iso marching band, sen perään cheerleadereita ja sitten liuta floateja eli autolla vedettäviä lavoja, jotka oli puettu joulun henkeen: oli valoja, värejä, musiikkia, laulajia, joulupukki ja muori takan edustalla jne. Osassa lautoista oli todellakin käytetty aikaa ja vaivaa! Pojalla riitti ihmettelemistä valoissa, äänissä, musiikeissa ja tietenkin jaettavassa roinassa: meille sateli kaikenlaisia helmiä, valotikkuja ja -rannekkeita karkeista puhumattakaan. Silmät suurellaan menoa tarkkaileva pikkupoika oli esiintyjien lellikki ja rattaisiimme kertyi roinaa paksi täyteen.

Sitten olivat vuorossa joulupukki ja -muori ja sekalainen joukko jouluhenkistä väkeä "floateissa"

Paraatin jälkeen jengi valui kaupungintalolle, jossa oli joulumusaa livebändin vetämänä, lyhyt virallinen puhe ja sen jälkeen "puiden sytyttäminen". Kaupungintalon puistoon syntyi todellinen valomeri kun kaikkii puihin syttyi tuikkimaan satoja pikkuvaloja. Oli muuten kaunis näky!

Näkyäkin parempi juttu oli se, että tarjolla oli vino pino ilmaisia herkkuja. Äidin suuhun upposi varsin vilakasti iso funnel cake eli tuollainen tippaleivän tyylinen herkku, poika puolestaan omi popcornimukin itselleen, mutta suostui jakamaan ison cookie-keksin äidin kanssa. Eggnogia alias munatotia olisi myös ollut tyrkyllä, samoin kuumaa kaakaota, mutta se jono venyi kaltsan ilman ansiosta varsin pikaseen sen verran monikilometriseksi, että päätimme skipata.

Nuorella miehellä on kyllä rytmi veressä - johan se on aiemmin todettu, mutta vahvistettiin taas uudemman kerran. Rattaissa hieman hyytyneenäkin jannu jaksoi käsimoshata joulumusan tahdissa varsin sitkeästi, joten eiköhän tuosta jonkin sortin hevimies kehity tai no rumpali nyt vähintäänkin.

Hevimies diggaa joulumusaa (ja poppareita)

Tästä tää joulukausi taitaakin alkaa - pitäis vissiin hilata jo hiljalleen kuusi sisään ja pistää enkelikello kilisemään... Poika hoitaa jo varsin mallikkaasti joulukalenterien availut: löytyy niin kuvallista kuin herkullista versiota. Jälkimmäinen tosin aiheutti parina ensimmäisenä päivänä hirveät kilarit kun herkku löytyikin vain yhdestä luukusta ja sen jälkeen homma oli "ohi". Ihme pihtarimeininkiä, prkl, tuumi pienimies. Ehkä tämä vielä joulun nurkilla korvataan... ;)

Tikulla silmään...

...sitä joka vanhoja muistelee, vai mitä?! Mun blogin luonnos-osasto on pullollaan jotain ihmeellisiä tekstinrykäisyjä, otsikkohuitaisuja ja mitä lie shittiä jotka mitä ilmeisemmin ovat yksinkertaisesti niin kiinnostamatonta roinaa että kirjoittaja itsekään ei jaksa niitä viimeistellä.

Siis whatthehell. Kelataan ihan vaan rohkeasti syksyn yli ja todetaan että hengissä täällä vielä ollaan ja elämä rullaa raiteillaan kuin höyryjuna. Meikäläisellä on tosin sellainen olo että elämä tosiaan on se höyryjuna, valtaosa kavereista kyydissä ja meikäläinen on se, joka paniikinomaisesti juoksee aina vaan myöhässä sen junan perässä sitä oikein koskaan tavoittamatta. Joskus on hetkellisesti sellainen olo, että riipun viimeisen vaunun peräkaiteessa kiinni, mutta sitten taas tipun matkasta ja räpiköin ratapuolia pitkin junan perässä. Sellaista siis meidän elämään. Tartteis vissiin tehdä jotain, koska pikkuhiljaa alkaa olla lenkkarit puhki ja hengästyttämään (saati sitten vituttamaan) tämä meininki.

Syksyn tekstejä/kuvia siis tulossa ehkä jonain vuonna jos siltä sattuu tuntumaan - ja ellei niin ettepä paljonkaan menettäneet. Mutta nyt siis uusi elämä, happiyksiköitä blogiin ja uutta tarinaa tuloillaan. Just you wait.

Hyvästi jää

Viimeinen ilta mökillä. Istun saunan kuistilla pyyhkeeseen kietoutuneena. Löylyissä on hikenä valutettu ja järven vedessä huuhdeltu monet murheet ja pinnan kiristykset. Saunavihta on parfymoinut ihoni kevyesti koivuntuoksuiseksi.

Mansikkaista siideriä siemaillen katselen loivasti lainehtivaa vedenpintaa. Aurinko on jo tavoittamassa puiden latvoja, mutta vielä paiskaa kourallisen kultaa rannassa havisevien haapojen lehdille, säteitä lehtipuiden oksien lomasta siivilöitymään ja pieniä timantteja järvenpintaan välkehtimään.

Maahan putoaa kellastunut lehti. Auringonvalo on muuttunut jotenkin haaleammaksi, kuin kuluttanut puhtinsa heinäkuun helteisiin. Sen haistaa jo. Tuntee viileänä sipaisuna ihonsa pinnalla. Kosteutena ilmassa. Vaimeana maan tuoksuna. Syksyn. Se odottaa jo malttamattomana vuoroaan jossain tuolla mustaksi piemenevien iltojen ja öiden kainalossa.


Raukeaan olooni sekoittuu häivähdys haikeutta. Ahnehdin silmilläni maisemaa, kuin yrittäen tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleni kovalevylle, sillä lähdön aika on tullut. Tiedän jo nyt kuinka tulen kaipaamaan tätä kesäkotimme maisemaa, tuntua, tuoksua ja tunnelmaa. Salpaan mieleeni portin, en anna ajatusten karata miettimään miten suuresti tulen kaipaamaan perhettäni, ystäviä ja rakkaita, jotka taas kerran jätän taakseni.

Seuraavana aamuna pakkaan tavarat. Seuraan mökkitiellä juoksevaa pikkupoikaa, joka tutkii kaikki kivet ja kävyt ja penkoo mustinkanvarpuja herkkujen toivossa. Heittäytyy pientareen heinikkoon huilaamaan. Sinäkin, poikaseni. Koti kahdessa maassa ja kuitenkin jotenkin koditon. Onneksi sinun huolesi ovat velä minun kannettavanani.

Kannan viimeiset kassit autoon. Poika istuu jo turvaistuimessaan silmät uusia seikkailuja täynnä. Hitusen alakuloisena huokaan, silmilläni mittailen maisemat vielä kerran. Suljen oven ja käynnistän auton. Ajan mökkitien poikkeuksellisen hiljaa, kuin väistämätöntä viivytelläkseni. Mutta pian renkaat jo nuolevat ahnaasti tietä.


Hotellissa vatsanpohjassa lehahtelee jo perhosia - huominen pitkä matka alkaa jo jännittää. Vietän aikaa siskoni ja sittemmin ystäväni kanssa. Heihei. Voikaa hyvin. Älkää unohtako meitä.

Kun lentokone irrottaa tuntumansa kiitotiestä olen yhtäaikaa sanomattoman surullinen ja odottavan onnellinen. Ruutuuni edessä piirtyy reitti. Pieni lentokone katkoviivalla kaikkoaa hitaasti kotimaastani, loittonee ystävistäni ja perheestäni. Mutta yhtälailla hitaasti se lähestyy kotiani, arkisen rakasta elämääni ja uusia ystäviäni. Niitä, jotka tietävät tasan miltä minusta nyt tuntuu.

Suomen suvi

Kauas on ihmisen tarvinnut maailmalle karata, jotta osaa arvostaa Suomen kesää. Tuota lyhyttä, vehreätä ja suloista suvea, jolloin kurjasta hiilestä pusertuu muutamaksi kuukaudeksi mitä hehkein timantti.


Ilma on puhdas ja raikas. Järven pinnasta peilautuu sinisin taivas, valkoisimmat pilvet ja vihreimmät metsät. Kukkien kirjo kattaa tienpientareet, puutarhat ja jopa vedenpinnat.


Lukematon määrä erilaisia lintuja kansoittaa metsät ja vedenääret. Ne lurauttelevat laulunparsia, joiden soinnut kaikuvat suomalaisen sielun seinämissä, ja auliisti jakavat kotitienoonsa satunnaisten metsänkävijöiden ja soutelijoiden kanssa. Ja tuo metsä - mitkä herkut se tarjoaakaan kulkijoille, jotka hiljentyvät mättään ääreen täyttämään kipponsa mustikoilla, metsämansikoilla ja karanneen punaviinimarjapensaan antimilla.


Suomen suvi hellii omiaan lämpöisillä, aurinkoisilla päivillä. Lämmittää järviveden linnunmaidoksi, kypsyttää puutarhan ja peltojen sadot ja maalaa taivaanrannat auringonlaskun aikaan mitä mielikuvituksekkaimmilla siveltimenvedoilla. Kesä ravistelee ärhäköillä ukkosilla, rajuilla sateilla ja hurjilla tuulilla, jotka nostavat puutkin juuriltaan.


Kesä saa talven jähmettämän ja kohmeuttaman kansan sulamaan. Terasseilta pyrähtää vapautunut nauruparvi ja rannat täyttyvät ilakoivista ihmisistä. Harmaaseen pukeutuva väki löytää kaapeistaan kokonaisen väripaletillisen ylle vedettävää. Hymy karkaa huulille helposti ja puheeseen palaa kauniimpi sointi. Moni lähes unohtaa kotiosoitteensa karatessaan kesälaitumille mökeille, mummolaan, lomareissuun, mihin vaan paitsi oman neljän seinän sisälle. Veri vetää vesille.


Ihmiset kerääntyvät juhlimaan - rippiäisiä, ristiäisiä, juhannusta, ystävän häitä, rapukauden alkua, mitä vaan! Pienimmätkin paikkakunnat pinnistävät pystyyn mitä kummallisimpia kansanmagneetteja erilaisten tapahtumien muodossa. Artistit sun muut musikantit kapuavat lavoille ja estradeille saaden kansan pomppimaan, tanssimaan, itkemään ja laulamaan mukana.


Kesä. Mikä ihana tekosyy elää.

Lapsityövoimaa

Ohhoijaa, kyllä on ollut rentouttava Suomi-loma! On ollut kaverin häitä, Poetsien keikkaa, sekalaista citysurffailua jos missä kaupungissa, treffejä siellä ja täällä ja ennen kaikkea loikoilua mökkilaiturin nokassa. Auringon helliessä liikuntani on lähinnä rajoittunut kyljen kääntämiseen aurinkotuolissa säännöllisin väliajoin sekä pieniin pulahduksiin Puulan raikkaaseen veteen.

Eihän elämästä mitään tulisi jos täällä vaan koko jengi hurvittelisi ja loikoisi miten sattuu, joten perheen jälkikasvu on nyt nuorena ja notkeana saanut hoidella sekalaiset kesähommat.

Nyt on sitten mustikat...

...ja mansikat poimittu.

Auto on pesty.

Hiekkaa on kärrätty monta kottikärryllistä.

Kissaa on käytetty lenkillä.

Kukat on kasteltu. Monesti!

Terassi on lakaistu...

...ja ruoho leikattu.

Mitä luulette, jokohan toi juniori olis kohta ansainnut vaikka yhden jäätelön...?

Salamatkustaja

Joo, perillä ollaan. Hirveä karavaani eli kaksi isoa matkalaukkua, yksi käsimatkatavaralaukku, yksi vaippalaukku, yksi käsilaukku, rattaat ja lapsi minun lisäkseni saatiin jotenkin sullottua koneeseen. Hieman oli taas mutkaa matkassa (voi ylläri!), sillä lapsen lippua ei meinannut ensin löytyä koneelta ja sitten kun lopulta löytyi kysyttiin MINULTA miksi lippu olikin varattu vain lapsen etunimellä, ei sukunimeä lainkaan. No haloo! Minähän se tietysti siellä American Airlinesillä (johon siis tein varauksen puhelimitse koska sylilapsen paikkaa ei voi varata netissä) kipaisin koneelle vaillinaiset datat näppäilemässä! Tuhma minä! Ja kun lippu sitten lopulta onnistuttiin koneelta ulos suoltamaan, alkoi täti tomerasti selittää että tässä tämä lippunne Halifaxiin. Siis MINNE? Mielessä ehti jo epätoivoisesti vilistä miten koko sama prosessi suoritetaan uudelleen pitkän kaavan mukaan kun täti on nyt onnistunut pistämään meidät johonkin hevonkuusen lennolle. Onneksi tätskyllä oli vaan jokin bitti vinossa, sillä lippu oli sittenkin Helsinkiin eikä mihkään Kanadaan.

Mutta voitteko kuvitella että kerrankin mun ovela laskelmointini osui just nappiin!? Mikä mäihä! Pitäis varmaan lototakin samalla kun kerta onni näin on seuranamme. Nimittäin normipäivän puuhastelulla väsytetty lapsi plus yölento on yhtä kuin onnistunut lentomatka Atlantin yli! Nuorimies jaksoi tovin aikaa ihmetellä lentokonemeininkiä sylissäni, vetäisi sitten pullollisen maitoa ja sitten loppumatka sujuikin lähinnä nukkuen. Siis lapsi. En minä. Oli nimittäin oikein messevä hauisjumppa kun tuollainen uniretkottava nuorukainen vaihtelee vallattomasti kylkeä ja riippuu sylissä milloin missäkin asennossa joku raaja kaakkoon sojottaen.

Penkkinaapuriksi osui sinällään ok brittirouva, joka jo ekan kerran Jessen häntä hieman töytäistyä ja minun vuolaasti anteeksipyynneltyä ilmoitti että näitä tulee tämän lentomatkan aikana todennäköisesti vielä lukuisa määrä lisää joten ei tarvitse erikseen anteeksipyydellä vaan hän nyt jo kerralla anteeksiantaa kaikki tulevatkin :D. Kiva juttu, mutta sen suurempaa avunantoa oli turha toivoa; siinä sitten tetsailin yhdellä kädellä ja hampailla aterimet esiin ja paketit auki, tarjotin puolikkaalla pöydällä uhkaavasti keikkuen kun yritin nälissäni saada jotain tarjoilluista aterioista vatsanmöyrinnän hiljentämiseksi. Mutta Lontoossa oltiin yllättävänkin pian ja sujuvasti!

Lennonvaihtoon oltiin varattu vähän turhankin paljon aikaa terminaalinvaihtohässäköiden pelossa, mutta kävikin niin että jatkolento Helsinkiin lähti samasta osoitteesta, joten saimme sitten useamman tunnin viilettää pitkin asemaa, syödä ja seikkailla. Pikkumiehelle ostetut valjaat olivat ihan oiva juttu sillä itsenäistynyt nuorikko ei TOD. pidä äitiä kädestä mutta ampaisee kyllä rakettina joka ikisen mielenkiinnon herättävän asian perään. Ja uskokaa pois, niitä on käsittämättömän paljon. Jollei äiti ole vireillä ja hereillä (mitä hän ei siis todellakaan ole kun on valvonut yön läpi), voipi käydä esim. niin että nuorimies bongaa jonkun pistorasian kytkimen ja piuuuuuu vaan kuuluu kun suklaita ja virvokkeita sun muuta sälää sisältävä myyntiviileäkaappi sammuu... Onneksi äiti keksii keinon palauttaa virran ennen kuin suklaat sulaa lämpimässä terminaalissa tai joku vartija ampaisee ärtyneenä paikalle. Hupsis.

Lento Helsinkiinkin meni sujuvasti; hieman mies jo yritti känkkäränkkää kaivella mutta sammui onneksi suht suosiolla jolloin äitikin suunnittelematta oli käynyt pilkkimään ja sammumaan sillä esim. lounasleipä oli yhtäkkiä vaan ihmestynyt tarjottimelle ja muut syöneet jo eväänsä kun tämä tapahtuma rekisteröityi meikäläisen tajuntaan.

Niin ihanaa kuin olisikin ollut vaan rojahtaa lähimpään sänkyyn Helsingissä, oli edessä vielä useamman tunnin urheilusuoritus ajellen mökillemme Mikkelin nurkille. Urheina kuitenkin suoriuduimme sinne Suomalaisen suven valoisassa yössä. Sitten naksahti. Naps! Lomamoodi. Siinä teille isovanhemmat yksi kappale lapsenlapsia. Ottakaa ilo irti, meikä nukkuu, löhöää, lukee, ui, ottaa arskaa ja lataa akkuja seuraavat kuusi viikkoa.

No, ihan noin ei tietysti heti käynyt vaan väärässä kellonajassa ollut lapsi esim. valvoi useita tunteja keskellä yötä parinakin yönä, mutta jo sitä lepäilemäänkin päästiin. Ja mikä oli levätessä kirkasvetisen Puulan rannalla kun aurinko paahtoi ja elohopea kipusi käsittämättömästi yli kolmenkympin! En nyt sitten tiedä kumman matkalaukkuun mä vahingossa pakkasin kappaleen Teksasin kesää mukaan?! Mutta jossain taskussa se lämpöaalto ilmeisesti nyt kuitenkin salamatkusti. Että sorry kaiffarit, tätä lämpöä saattaa nyt piisata tovi ennen kuin se kuluu loppuun. Koettakaa kestää!

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! Näissä maisemissa olen ja pysyn kunnes akkuvalo on edes keltaisella. Nyt on ollut jo liian pitkään punaisella.

Matkaan jo käy...

Haa, tämä suuresti odotettu ja kovasti pelätty päivä on viimein saapunut! Tänä iltana olisi tarkoitus suuntia kaksistaan varsin vilkkaan jälkikasvun kera Atlantin yli kohti Suomen suloista kesää. Hauskinta on se, että jo yhdestä lipusta sai maksaa niin tolkuttoman hinnan näin sesonkiaikaan, että juniorille ei TOD. otettu omaa paikkaa vaan hän saa ah niin auvoisasti ja mukavasti matkustaa sylissäni. (Osanottoni, vieressä istuvat! Olette juuri voittaneet koneen paskimmat paikat!)

Muutenkin reissaamisessamme on hieman riskaabelia sävytettä, sillä viisumimmehan menivät umpeen tuossa kuukausi sitten ja olemme nyt siis laillisella jatkoajalla maassa muutaman kuukauden ajan, jonka sisällä uusien leimojen pitäisi passiin päätyä. Kuun alussa saimme tietää että suurella todennäköisyydellä päätöksen pitäisi tulla parin kuun sisällä eli elokuun alkuun mennessä, mutta jos joku on saletti niin takkuileva byrokratia tässä maassa, joten kaikki tuo on vaan sanahelinää kunnes mustaa on valkoisella (tai no whatever se passin väri nyt sit onkaan). Takaisin ei vaan nimittäin ole nyt sitten tulemista ennen viisumien uusintaa...

Koska kesä on vaan kerran vuodessa ja Suomessa harvinaisen lyhyt ilmestys, päätimme ottaa pojan kanssa riskin ja lähteä matkaan. Paluu on varattu johonkin elokuun puolivälin nurkille, mutta jos oikein kökösti onnistaa niin paluu siirtyy ehkä syksylle tai kunnes ikinä byrokratian pyörät ovat pyörähtäneet. Hoplaa! Oishan se ehkä kiva nähdä puolisoa/isiä ennen joulua... Työn raskaan raataja alias isä ei valitettavasti voinut pelata samaa rulettia, joten jää sitten eläinlasten kanssa talonvartijaksi kunnes paperihässäkät ovat ojennuksessa.

Nyt siis kaikki yhdessä kädet ristiin ja anelemaan joltain korkeammalta taholta äidille seuraavaksi vuorokaudeksi pitkää pinnaa, hermoja, mielenterveyttä, palamattomia päreitä, puutumatonta persusta, huumoria, kekseliäisyyttä, viihdytystaitoa sekä kokonaista sirkusta yhdessä ihmisessä lapsen viihdyttämiseksi, jotta koneen Suomen kamaraa koskettaessa mua ei tarvitsisi ensinnä kyyditä lähimpään mielisairaalaan.

Se on menoo ny!

Spruiiiittts ja lätsis!

Vesiteemalla jatketaan siis! Koska helteessähän ei helpota oloa mikään paremmin kuin vedessä vilvoittelu, on sitä harrastettu kesäkuun aikana oikein urakalla. On ollut naisten pool partyä paelloineen, oman perheen piknikkibiitsikeikkaa, suihku- ja spray-lähteissä juoksentelua ja harvinaisen epätoivoista biitsinmetsästystä. Lähin kosteikkohan kyllä löytyisi omalta takapihalta uima-altaan muodossa, mutta kas kun vaihtelu se niin mukavasti virkistää (tai sitten ei...).

Viime maanantaina lähdimme parin mimmin ja mukulan vahvuudella kohti Allenia, jonka Celebration Parkissa on ns. Spray Ground. Isosta puistosta löytyy valtava leikkikenttä sekä lasten mieleen oleva suihkulähdepuisto. Hyyyyyytävän vilpoista vettä suihkuaa niin maasta, tolpista, ämpäreistä ison pylvään nokasta kuin suunnattavasta vesitykistä. Pienimmät vekarat olivat aika ihmeissään vesihässäkästä ja ennen kaikkea lapsivilinästä kun koulubussillinen porukkaa sinkoili suihkujen seassa, mutta hyvin nuo lopulta pärskintään yhtyivät.

















Vesileikkien päälle vielä hieman piknikkailua niin ainakin meidän autoseurueen pienimmät olivat varsin hiljaista sakkia paluumatkalla... Mamat puolestaan viilentelivät matkalla smoothieilla, joten melkoisen tyytyväinen jengi täytti etupenkitkin :P.

Onnistuneista läiskyttelykeikoista intoutuneina päätimme tänäkin maanantaina ottaa vesiteeman ja suunnata johonkin biitsille. Netti kyllä esitti vaihtelevaa tietoa puiston aukiolosta, mutta kaikesta huolimatta päätimme suunnata Grapevine-järven rannalla olevaan Twin Coves -puistoon. No kas, kun sinne sitten pääsimme, olivat portit tiukasti säpissä ja puisto suljettu. Siinä sitten suhasimme useammankin lähipuiston läpi ja totesimme, että tuollaisille 1-ja-risat-vuotiaille sopivia rantoja ei todellakaan ole joka eikä edes joka kuudennen niemen mutkassa. Kirottua!

Olimme suhailleet jo tunnin etsimässä potentiaalista biitsipaikkaa kun olimme jo luovuttaa. Järven toisella rannalla sijaitsevaan ja hyväksi todettuun Meadowmereen olisi liian kuuma ja pitkä ajomatka täältä vastarannalta, joten vielä viimeinen tsiigaus Twin Coven suuntaan. Heitimme autot parkkiin lukitulle portille, vekarat rattaisiin, kamat mukaan, sujahdus portin ali ja ei kun etsimään lätäkön reunaa. Noh, reunahan ei sitten ihan heti tullutkaan vastaan vaan meikämimmit punnertivat rattaineen reippaasti yli 30 asteen paahteessa ylä- ja alamäkiä reidet hoosiannaa vinkuen, selät hikeä valuen, nestehukkaa uhaten ja jalat rakkoja kehittäen. Jossain vaiheessa oli ihan pakko todeta että tällaisiä älyttömyyksiä ei kyllä keksi kuin sisukkaat suomalaiset ja niistäkin vain ne valikoidut yksilöt ;).


Mutta ta-daa: sisulla se biitsinpoikanen tuli sittenkin lopulta vastaan! Sortuneen tienpätkän yli tetsattuamme ja särjettyjen vahtikoppien ohi hilpaistuamme ei kyllä ollut ihmekään että rapistunut mesta oli suljettu. Vekarat kuitenkin nauttivat vesileikeistä tyynessä hiekkapoukamassa, joten kai tuo biitsipäivä oli miniväen mieleen vaikka me mutsit totesimme ilmastoituihin autoihimme loppujen lopulta täysnaatteina lösähtäen että never again.

Not so Wild about Flower Mound

Ei hyvää päivää kun täällä pitää joka pitäjässä olla kaikenlaisia messuja ja tapahtumia yhtenään. Hirveet markkinointihaippaukset ja hehkutukset, joten meikäläiset höynäytetään helposti menemään moisiin härdelleihin mukaan. Niinpä tälläkin kertaa: hermeettinen helle ei meitä estellyt kun oli pakko mennä tutkailemaan mistä Wild about Flower Mound oli kotoisin.

Juu ei paljon mistään. Telttakojurivi toisensa perään, joissa vakuutus- ja sähköyhtiöt mainostivat itseään sekä erinäistä rihkamaa ja rojua kaupittelevaa kansaa. Lavalla rallatti joku keskivertokaraoken tyylinen bändi. Lasten alueelta löytyi kyllä pieni petting zoo, jossa pääsi taputtelemaan poneja, kilejä ja ihmettelemään kanojen puuhastelua, mikä oli Jessestä varsin hupaisaa. Hänestä tosin päivän kohokohta taisi olla se kun sai ekaa kertaa maistaa jäätelöä. Tiukka ilme vaihtui aika pian haltioituneeksi ja erinäiset äänimerkit ilmoittivat että lisää olisi ihan hyvä saada ja pian.


Perheen kaksilahkeiset kyllä viihtyivät vanhojen autojen alueella, eikä mamakaan panisi pahitteeksi kyydittelyä esmes jollain vanhalla Corvetella...


Päivän läksy: voidaanko mitenkään olla lähtemättä ties mihin kissanristiäisiin etenkin jos elohopea ei enää meinaa edes pysyä mittarissa sisällä...?!?

Imuri in training

Voi hitsin hitsi, tulikohan sittenkin tehtyä väärä päätös kun menin toivomaan robotti-imuria äitienpäivälahjaksi? Kun oisin sittenkin voinut toivoa vaikka timanttisormusta... Lapsi on nimittäin osoittautunut varsin kehityskelpoiseksi tuolla siivoussaralla. Vastahan tuo on joku aika sitten kävelemään oppinut, mutta nyt jo heiluu imurin varressa ihaltavalla innolla ja yritteliäisyydellä.


Swiffer-pölyhuiskakin tuntuu istuvan tenavan käteen oikein sujuvasti, sillä huiskitaan niin pöytien pintoja kuin sälekaihtimia. Jesjes, kunhan koulutus tästä vielä etenee, voin varmaan kohta vaan istua sohvalla katsomassa saippuasarjoja kuoharilasi kädessä kun jälkikasvu hoitaa kodin kunnossapidon. Aivan loistavaa!

Beach Boys

Kas mitä tekeekään perussuomalainen kun kesä saapuu? Satoi tai paistoi, oli pakkasta tai hellettä, huristaa suomalainen suorastaan pakkomielteisesti kesämökilleen heti kun kalenterissa käännytään kesäkuun puolelle. Olkoonkin sitten että se useimmille merkitsee tolkutonta jonotusta ruuhkissa ja auton ratissa kiroilua...

Pieni suomalainen minussakin nostaa päätänsä näin kesän tultua, vaikka jos jostain niin järvistään Teksas EI ole tunnettu. Täällähän on pari pahaista oikeata järveä ja loput lämpäreet ovat sitten ihan ihmisten kädenjälkeä. Mutta kas kun kartalta noita sinisiä läiskiä kuitenkin löytyy, niin pitäähän sitä biitsille päästä! Ah niitä vilvoittavia rantatuulia ja varpaiden upottamista santaan...

Yeah, right. Hirveä googlaus, kilautus kaverille ja toisellekin, karttojen tutkailua, lähikaupunkien puistolautakuntien sivujen selausta ja muuta raivopäistä tutkintatyötä ja sitten vaan matkaan vaikka mitään kunnon takuuta lopputuloksesta ei ollut. Kas kun rantaviivaahan löytyy jokaiselta vesilämpäreeltä, mutta ei uimarantaa juuri mistään!

Päädyimme sitten Grapevinen Meadowmere Parkiin, puistoon Grapevine-järven rannalla. Aidatun puistoalueen portilla saimme pulittaa $5 autoseurueestamme ja vastineeksi saimme roskapussin sotkujemme korjaamiseen. Parkkeerasimme automme viimeiseen ruutuun ja sitten vaan zoomaamaan koko perheen voimin mihin se emäntä meidät on tällä kertaa raahannut.

Jaaaaackpoooot! Löytyi pikkubiitsiä, piknik-katoksia, lasten leikkipaikkaa, nurmialuetta. Tilukset tutkittuamme, vettä ihmeteltyämme ja leikkipaikalla peuhattuamme olikin jo hyvä sauma vetäistä viltti ja eväät esiin ja täyttää kupua pikkumurkinalla. Sitten pikkumiehen mieli jo vetikin taas vesille ja siellähän tuo olisi hyppinyt, pomppinut, loiskinut, lillunut, pulannut, suhannut ja uimarengastellut ihan siihen saakka kun iho on tuhannen rusinana ja hampaat lyövät loukkua säkkijärven polkan tahtiin. Järvivesi oli kyllä ihanan lämmintä, joten itseäkin alkoi jo hieman harmittaa, että oma uikkari tuli jätettyä kotiin...


Kun leppeä ja puolipilvinen aamupäivä alkoi taittua polttavan aurinkoisen iltapäivän puolelle, alkoi järvi täyttyä kaikenlaisista suhaajista ja biitsikin kadota aurinkotuolien ja vilttien alle. Siinäpä olikin sitten hyvä sauma suunnata kohti kotia ja pikkumiehen päikkäreitä ja kun matkalta vielä poimittiin tuoreet leivät leipomosta, niin hetken taas tuntui että it ain't gettin' any better than this ;) .

Kuvia kotimatkan varrelta Grapevinestä...