perjantai 10. heinäkuuta 2009

Puhtaus on puoli ruokaa

Vai miten se vanha kasku menikään? Mutta mites sitten suu pannaan kun saakin vaan puolikkaan ruoan?

Kas kävin tuossa taannoin hakemassa pikalounaan Mäkkäristä duunimatkallani. Oisko ollut joku Chicken BLT Sandwich ja lisukesalaatti, mikä lähti drive-inistä mukaan. Sitten vauhdilla kaahaus duuniin, hihat käärien, koneet käyntiin ja hommiin. Haarukoin siinä ensiksi salaatin nälkäänsä huutavaan kitaan, mistä ei paljon iloa ollut, joten koppasin kuola valuen hamppariboksin ja avasin ja hölmistyin.

Whaaaaat??????? Hampparistani oli otettu kaksi isoa haukkua. Inhat hampaan jäljet vaan näkyivät sämpylään painuneena. Monttu auki tuijotin tovin hampparia ja kelasin muistikuvia matkalta Mäkkäristä duuniin. Siis olinko ollut niin päättömän nälkäinen, että haukkailin hampparia jo matkalla ilman sen tarkempia muistikuvia tapahtumasta??? Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että ruoanhimoni ei sentään ihan niin överiksi ollut äitynyt, joten haukkauksen oli täytynyt olla jonkun muu tekosia. Ja koska varsin tiiviisti olin ateriapussukkaa silmissäni pitänyt, oli tämän hampparihaukkauksen täytynyt tapahtua jo ennen kuin pussukka minulle tiskiltä luovutettiin.

Hetken otti kupoliin ja päätin jo että kärsinpä sitten vaikka nälkääni, kun työt kaatuu niskaan eikä uusintakeikka Mäkkäriin siten hotsita. Mutta sitten alkoi vattuuntumiskäyrä kohoilla jo punaselle. Ei prkl! Mun hamppari! Ainaki kolme taalaa tuostakin pulitin! Ja nälkä on! Kuka prkl kehtaa mennä haukkaamaan mun hampparia!? Hyi halvattu! Ällöttävää!!!!

Loikka autoon ja kaasupedaali pohjaan ja alta aikayksikön olin jo Mäkkärin tiskillä vaatimassa saada puhua managerin kanssa. Vuorovastaava katsoi mua ensin kysyvästi kun tökkäsin hamppariboksin hänen eteensä ja sanoin että avaapa tuo, siinä on hamppari siinä kunnossa kuin minä sen sain. Mitähän sairasta pilaa tällainen oikein on?! Hän avasi boksin ja sen jälkeen olikin hupaa seurata kasvoilla vaihtelevia ilmeitä. Siinä vilahti hölmistys, ärsyynnys, ihmetys, hienoinen paniikki ja lopulta tumma puna peitti alleen koko pärstän. Rouva pihisi hiljaa, että pieni hetki olkaa hyvä ja poistui boksi kourassaan johonkin restaurantin uumeniin. Samalla tuntui että koko Mäkkäri pysähtyi hetkeksi kun koko henkilökunta painui takahuoneeseen supisemaan ja päivittelemään boksin sisältöä. Kaikki vilkuilivat minuun epäuskoisena.

Hetken kuluttua eteeni ilmestyi joku Herra Isoin Johtaja, joka puna kasvoillaan ja hermostuneena alkoi pahoitella tapahtunutta kaikin mahdollisin sanakääntein mitä keksi. Ja saisiko olla juotavaa? Jätskiä? Ateria? Joku hamppari? Minä mitään muuta tarvinnut kuin mielellään sellaisen samanlaisen hampparin kuin edellinen, mutta mielellään ihan kokonaisena kiitos.

Eikä mennyt kauaa kun eteeni kannettiin kokonainen ateria pussissa ja sainpa vielä lahjakortin uuteen ateriaan. Tapahtuman aiheuttamaa härdelliä seuratessani alkoi tosin mieleeni hiipiä, että olisi ehkä sittenkin pitänyt nostaa vielä isompi metakka, hankkia lakimies paikalle ja nostaa kunnon miljoonakanne tuollaisesta hampurilaiseni yksityisyyden loukkaamisesta. Varmaan oisin vähintään aidsin tai muun hyppykupan voinut saada tuollaisesta violaation kokeneesta purilaisesta!

Mutta olin kuitenkin vähempään tyytyväinen. Uusi painos kanahampparista oli kuten pitikin: hyvä, maukas ja ison nälän tyydyttävä. Ja kokonainen.

P.S. Tapahtumaan oli hyvin yksinkertainen selitys: inhimillinen virhe. Joku toinen oli saanut mun tilaaman hampparin, maistanut sitä ja todennut, että eihän tämä ollut hänen tilaamansa hamppari. Se oli palautettu tiskille tarkoituksena tietenkin heittää se pois, mutta drive-in ostoksia pakannut neiti ei ollut huomannut tapahtunutta vaan luuli että tiskin purilainen oli se, joka piti pakata mun tilaukseeni mukaan...

P.S.2 Voi peijooni, kuinkahan rikas jo oisinkaan kun oisin sen kanteen sittenkin nostanut...??! Hitto, nälkäisenä tulee tehtyä huonoja päätöksiä!


torstai 2. heinäkuuta 2009

Kotkakantinen

Meidän perheessä on nyt sitten yksi ehta ja aito amerikkalainen. Tai no on tuo kyllä kokolailla aito suomalainenkin, vaikka tämän maan kansalaisuutta kantaakin...

Poikamme sai Amerikan passinsa postitse viime viikolla ja kyllä se onkin hieno! Hieman tosin huvittaa se, että vauvakuvalla pitäisi sitten kulkea maahantulotarkastusten läpi viisivuotiaaksi saakka, mutta jos homma toimii niin mikäs siinä. Kuvan ottaminen tosin tökki ihan urheilun vuoksi ja kunnolla, mutta sellaista sattuu.

Kas kävinpä päivänä eräänä paikallisessa postissa kyselemässä kuinka passin haku vauvalle onnistuu. Varasimme ajan passin käsittelyyn, sain mukaani passihakemuksen täytettäväksi ja tiedon, että valokuvan saa sitten otettua postissa käsittelyajankohtana. Siispä hakemus täyttäen, tarvittavat liitteet (mm. syntymätodistus) kasaan ja sovittuna ajankohtana takaisin postiin; minä, mies ja bebe.

Virkailija tarkasti hakemuksen, täytteli heidän täytettävät kohdat, syynäsi pojan ja vanhempiensa henkkarit ja me saimme luvan vannoa käsi pystyssä, että antamamme tiedot ovat oikeellisia. Sitten nimmarit alle ja missäs ne tarvittavat kaksi kuvaa ovatkaan?! No ei vielä missään, nehän piti ottaa täällä. Virkailija puistelee päätään, että eiväthän he nyt ota passikuvia noin pienistä lapsista, yli 5-vuotiaista vaan, kun noin pienten kuvat yleensä epäonnistuu ja koko hakemus tulee bumerangina takaisin.

Ehdotti menemään mäen päällä olevaan Fedexiin, jossa kuvaus kuulemma onnistuu. Ei kun bebe takaisin autoon, talla pohjaan ja Fedexiin. Bebe autosta ja jonotusta tiskille kuullakseni jälleen, että eivät he noin pienestä kuvia ota kun ei heidän passikameransa tarkenna kunnolla noin pieneen päähän. Kannattaa ehkä kokeilla Walgreensiä (sellainen apteekin tapainen) tai mennä ihan suosiolla otattamaan kuva ihan virallisessa passitoimistossa, jollainen löytyy mm. jostain peräkyliltä Pohjois-Dallasista. Prkl.

Taas bebe autoon ja suunta Walgreensiin, koska en tosiaan jaksaisi lähteä suhaamaan johonkin hevonkuuseen yhden valokuvan takia. Bebe taas ulos autosta ja sisälle kauppaan. Tähän asti aika sissinä valveilla jaksanut olla bebe on tietenkin sammunut ja nyt kun sen siitä herättää, seuraa todennäköisesti hyvin närkästynyt itkuraivarikohtaus... Jee. Positiivista on se, että kuvaus todellakin onnistuu ko. putiikissa. Siispä vauva irti turvakaukalosta, tiskille valkoisen pahvin päälle ja myyjä kameroineen kiipeilemään jonnekin lattian ja katon väliin kuvaamaan puoliunista vekaraa (joka onneksi ei ainakaan vielä räjähtänyt täyshuutoon). Minä yritän pitää bebeä kiinni jostain kohti kehoa ilman että mun räpylät vilkkuu kuvassa.

Lopputuloksena kuva aika uneliaan näköisestä pojasta, jolla on pää jotenkin vähän kenollaan. Jännättiin vähän että meneekö läpi, mutta ainakaan postin virkailija ei siitä motkottanut kun kävin ne liittämässä aiemmin päivällä tekemäämme hakemukseen. Eikä mennyt kuin viikko kun postia tuli perille!

Ja on muuten hiaaaano passi. Joka aukeamalla hieno periamerikkalaiskuva - on toteemipaalua, kalastavaa karhua, Mount Rushmorea (se mihin on veistetty ne pressojen päät), kotkaa ja biisonia, karjapaimenta, höyryjunaa ja tietysti vapaudenpatsasta. Eikä unohdeta kansalaistunnetta kohottavia värssyjä, joita löytyy myöskin joka aukeamalta - otteita itsenäisyysjulistuksesta ja erinäisten kansallisikonien lausumia.

Ihan parasta on kuitenkin se, että pääsemme ihan pian kyseistä sinikantista vilauttelemaan. Suomen loma kutsuu 13.7. ja kuukauden päivät olisi tarkoitus olla paossa paikallista helleinfernaalia. Että voisitteko vähän säästellä noita rajallisia Suomen suven aurinkopäiviä sinne heinä-elokuullekin, kiiiiiitooooos :) !


keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Bobkissa


Siinä se ny on! Uskokaa kun näätte! Taannoinen ilveksenpoikashavainto herätti niin miehessä kuin monissa tuttavissa epäilystä ja hyvin läheltä tekemääni näköhavaintoa epäiltiin mm. pesukarhuksi, isoksi kotikissaksi ja who knows miksi. Vaikka kuinka vannoin ja vakuutin olleeni täysissä ruumiin ja sielun voimissani kun ilvestunnistamisen tein, niin silti tuntui että minua katsottiin vähän sillä silmällä. Voi naispoloa kun ei se ehkä niin tarkalleen tiedä eläinkunnan otuksista... Äkkiäkös sitä jonkun kissaeläimen ja puolikarhun sekottaa!?

Tuossa kesäkuun alussa kun vanhemmat olivat täällä visiitillä, kuului eräs ilta takapihan aidan takaisesta pöpeliköstä kummallinen murahdus/sähähdys. Miehet menivät rohkeina kurkkimaan aidan yli nähdäkseen pusikossa ison kissaeläimen. Arvelivat tuota ilvekseksi tai jaguarundiksi tai ties miksi, mutta iso kissa se joka tapauksessa oli. Huolestuttavinta oli kuitenkin se, että se ei tuntunut välittävän ihmisistä tai taskulampun valokeilasta tuon taivaallista. Hieman siirtyi kauemmaksi, mutta siellä vaan istua nökötti ihan tyytyväisenä. Liekö meidän grillistä leijaillut sapuskan tuoksu vai pihapiirissä pyörineet kissamme ja koiramme houkutelleet villikatin paikalle.

Parisen viikkoa ko. tapauksen jälkeen saatiin kattivierailijasta oikein kuvakin. Istuskelin maitobaarihommissa olohuoneemme sohvalla kun silmäkulmasta näin takapihan aidan päällä liikettä. Sielläpä se ilves - tai siis bobcat alias punailves - varsin verkkaisesti lonni aitaa pitkin. Pysähtyi välillä nuuhkimaan ilmaa ja tutkailemaan pihalle ja jatkoi sitten hitaasti ja arvokkaasti matkaansa aitaa pitkin. Mies oli tällä kertaa nopeampi hoksottimiltaan, koppasi kännykameran ja nappasi kuvan olohuoneemme ikkunasta.

Vaikka mies ampaisi pihalle uhkuvan ja puhkuvan piskimme kera, ei ilves paljon maindannut. Siellä se vaan mennä tassutteli naapurin ja sitä seuraavan naapurin aitoja pitkin. Jossain vaiheessa vaan istuksi aidalla maisemia ihmettelemässä, kävipä lyhyellä tutkailureissulla jonkun takapihalla ja palasi takaisin aidalle häipyäkseen jossakin vaiheessa takaisin pusikkoon.

Niin hiaaano kuin tuo ylväs katti olikin, niin meidän pihalla ei sitten ole enää hetkeäkään kissa tai koira vartioimatta ulkoilemassa eikä poikaa nukuteta... Tosin nyt kun Teksasin kesä on taas täällä ja antaa auringonpaistetta enemmän kuin riittävästi, ei ulkona ole erkkikään. Joku raja se vaan on tällaisen skandinaavisen valkonahankin ulkoilussa kun elohopea kipuaa päivittäin 35-40 asteen välille. HUH!