maanantai 26. toukokuuta 2008

Bonjour Beige

Tänään vietettiin Memorial Dayta, joka vastaa pitkälti kaatuneiden muistopäivää. Muistettiin ja kunnioitettiin etenkin sodissa menehtyneitä. Tämä spesiaalipäivä venyttikin tavisviikonloppua kivasti yhdellä päivällä ja se olikin nyt tarpeen...

Saimme nimittäin perjantai-iltana avaimet uuteen kotiimme. Ja mitä siitä seuraa? Joka kerta kun kaara starttaa nykyisen kodin pihasta, lähtee mukaan tolkuton määrä tavaraa, jota ensin lastataan n. 35 asteen helteessä ja määräpäässä vastaavasti puretaan 35 asteen helteessä. Kaikki painaa kuin synti, kukkapurkitkin. Kuuma, ahistaa, janottaa, laatikot hiertää mustelmia, paita kastuu, sandaalit lipsuu, hiki haisee.

Sitten opiskellaan. Miten toimii sprinklerit (siis lähinnä ne nurmikon kastelijat, emme alkaneet suorittaa mitään tulipalokokeiluja), miten toimii uima-altaan imuri, miksei mikro toimi, mistä katkaisijasta tulee mihinkin valo?

Kaikkea kummallista hilavitkutinta puuttuu jatkuvasti, joten rautakaupan oven kahva tarttuu varmaan kohta jo mukaan kun niin tiuhaan sitä nyimme. Maalia, valokatkaisijan paneeli, pensseleitä ja suteja. Tiikkiöljyä, kangasriepuja. Suihkuverhotanko ja pyyherengas. Kummallinen narusysteemi, jolla saa aikaan suoraa viivaa (kuulemma luotilanka).

Sitten alkoi se maalausrupeama. Mä kun olin todennut, että kämppä on vähän liian aneeminen kaikessa valkoisuudessaan, joten jotain lämmintä väriä kaivattaisiin ainakin ruokailuhuoneeseen ja päämakkariin. Siispä hirveä tukko värikarttoja rautakaupasta mukaan ja mallailemaan mikä passaisi mattoon, laattalattiaan, puukalusteisiin, sängynpeitteisiin, mielialaan... Pitkällisen pähkäilyn jälkeen ruletti pyöritti ruokailuhuoneen väriksi Bonjour Beigen (sellainen lämmin maitokahvi) ja makkariin päätyi Ralph Laurenin Greenwichiä (päivänvalossa harmaalla murrettu beige, lampunvalossa se saa aavistuksen vihertävääkin sävyä) ja Linen Whiteä (kermanvalkoinen). Onnea vaan sillekin joka noita miljoonia värisävyjä kehittelee ja ennen kaikkea nimeää...

Eihän siinä sitten muuta kuin sudit ja pensselit heilumaan. Tosin sitä ennen meni ihan julmettu ikuisuus siihen, että saatiin teippailtua kaikki varjeltavat kohteet piiloon, peitettyä lattia ja tehtyä kunnon game plan. Ruokailuhuone onnistui kohtuullisen hyvin. Vähän joutui listamaalailuja paikkailemaan ja teippien alle karanneita maalinliruja poistelemaan, mutta ekakertalaisilta telan heiluttajilta ihan hyvä esitys. Hyvin on vissiin tullut katsottua uutta lempparikanavaamme, HGTV:tä (Home & Garden TV).

Tästä rohkaistuneina teimme makkarin pään menoksi (tai ennemminkin ehkä omien päidemme menoksi...) vielä hurjemman suunnitelman: erkkeri tulee eri värillä (sillä valkealla) kuin muu huone ja sängyn päädyn kohdalle isolle yhtenäiselle seinälle tulee saman värinen "neliö". Juu, helpommin sanottu kuin tehty... Korjaussuti vilahteli pariinkin kertaan
(lue: satoja kertoja), mittanauhaa vuoronperään vedettiin ja kelattiin ja luotilanka lauloi milloin missäkin päin neliöviritelmää. Mutta uskokaa tai älkää, hieno tuli!!! Kuvia suomme ehkä joskus kun tältä kaikelta itseriittoisuudeltamme kykenemme niitä ottamaan ;).

Lopuksi sudittiin vielä alakerran vierasveskin seinään väriä. Se olikin pienessä määrin haasteellista, kun ko. huone on silleen vinkeesti kohorapattu, joten maalia sai töpsyttää ihan hauikset soikeina, että joka montun pohjalle sai sitä tarttumaan.

Mutta: kolme päivää myöhemmin väsyneet mutta onnelliset tee-se-itse-ihmiset ovat tasan just nyt valmiita, pakkaavat maalipurkit pimeimpään loukkoon ja päättävät olla ihan tosi tyytyväisiä muun asunnon valkoisuuteen.

Miespolo täytti tänään vuosiakin. Juhlimme asiaa maalailun lomassa syömällä jotain kamalan pahaa mikroruokaa (kahtena edellisenä päivänä oltiin jo syöty perinteistä rempparuokaa: pizzaa ja hamppareita...) ja jakamalla pullollisen Martini & Rossi Asti -kuoharia puokkiin. Jossain välissä taisin antaa pusun ja halin ja pienen lahjankin... Tyyliin onnee vaan ja et millään viittis koota nyt sitä puutarhan säilytyspenkkiä...?


torstai 22. toukokuuta 2008

Onnettomat onnelliset talon omistajat

Teimme tänään kaupat omasta uudesta kodistamme. Kaupantekopäivän piti itse asiassa olla jo eilen, mutta viime hetkellä tuli vielä pikkupaperisotamutkia matkaan, jotka onneksi jo tänään olivat taas suoristuneet. Koko prosessi olikin melkoisen mielenkiintoinen: jo tarjousta tehdessämme (about kuukausi sitten) allekirjoittelimme hirveän nivaskan papereita, joten voitte arvata että itse kaupantekotilaisuudessa allekirjoitimme sitäkin suuremman pumaskan ranteet jännetupentulehduksesta apuvaa huutaen. Kaikenlaisia dokkareita sateli eteen liitävää tahtia ja joukossa oli mitä ihmeellisempiä papereita, kuten että tämän paperin allekirjoittamisella toteamme tietävämme että talo ei sijaitse tulva-alueella. Jassoo. Ihan kiva.





















The Uusi koti.

Asuntokauppa on täällä monella tapaa erilaista kuin Suomessa. Täällä on lähes poikkeuksetta sekä myyjällä että ostajalla välittäjä. Me annoimme jo alkukeväästä välittäjällemme (tuttavan suosittelema kaveri, joka on hankkinut taloja monillekin suomi-ihmisille, joten kokolailla tietää suomalaisten speksit) speksit minkälaista taloa olemme etsimässä ja miltä alueelta. Surffasimme netissä aina kun aikaa riitti ja etsimme "sitä oikeaa", vaikka välittäjältäkin tuli lähes päivittäin infoa uusista listauksista. Täällä ostajan välittäjät saavat välittää periaatteessa ihan mitä myynnissä olevia taloja tahansa, ei ole mitään yrityskohtaisia listauksia, jotka määrittelisivät että ostajan välittäjän on oltava juuri siitä firmasta. Kävimme jokusia taloja katsomassakin, mutta tähän astuessani tiesin jo eteisessä, että tässä SE nyt on, vaikken ollut koko taloa vielä edes nähnytkään. Ne on vaan ne ihmeelliset, oikeanlaiset vibat. Ja ne senkun vahvistuivat, kun olin koko huushollin kiertänyt läpi: talo täytti kaikin puolin ne kriteerit, jotka olimme uudelle omalle kodillemme asettaneet.

Sitten tulikin kiire. Mies jumitti työmatkallaan Chicagossa, joten soitin sinne samantien, että nyt se talo olisi sitten tässä, mutta meidän on edettävä tosi nopeasti jos sen haluamme. Talo kun oli vastikään tullut markkinoille ja edeltävänä päivänä sitä oli käynyt katsomassa kuusi pariskuntaa ja samana päivänä kymmenen. Tarjouksia oli kuulemma jätetty jo kaksi sisään. Onneksi välittäjämme sai myyjän välittäjän kanssa sovittua, että hän odottaa vielä saman päivän iltaan, jotta meidänkin tarjouksemme ehtii vielä kisaan mukaan.

Kun ryytynyt mies palasi matkaltaan, aloimme välittäjämme kanssa raapustaa tarjouspapereita, vaikkei miespolo ollutkaan taloa nähnyt kuin ottamissani kuvissa ja taiteellisesti itse raapustamassani pohjapiirroksessa (täällä ei harrasteta moisia yleensä, ihan käsittämätöntä!). Hinnassa ei tuossa kilpailutilanteessa ollut tinkimistä, päin vastoin, joten tarjosimme taktisesti $100 yli pyyntihinnan. Näin ollen jos jo toisena tarjonnut tosiaan halusi ko. talon, tarjosi jo hän pyyntihinnan (tietäessään että yksi tarjous oli jo sisällä), joten samanlaisella tarjouksella me olisimme hävinneet. Tarjoussummat tosin jäävät ihan arvailuksi sillä niitä ei toki kerrota, vain sen saa tietää, kuinka monta tarjousta on jo jätetty.

Seuraava päivä oli ihan yhtä kärvistelyä, odotimme kuumeisesti puhelimen pirahtamista ja uutisia siitä, kuinka kävi. Riski kun oli, että joku tarjosi vielä meitä enemmän tai että talon myyjä, kiinnostuksen määrän huomattuaan, ottaa talon pois markkinoilta ja listaa sen uudelleen korkeammalla hinnalla. Lopulta se odotettu puhelu kuitenkin tuli - tarjouksemme on hyväksytty! Jeeeeeeeeeee!!!!

Siitä alkoikin sitten laina-asioiden viimeistely, erinäisten dokumenttien allekirjoittelu, monien asioiden selvittely jne. jne. Täällä varsinaiset kaupat, closing, tehdään yleensä vasta silloin kun talo luovutetaan uusille omistajille. Me teimme kuitenkin sopimuksen, jonka mukaan vanhat omistajat saavat olla talossa vielä 2 vrk kauppojen teon jälkeen, sillä heillä olisi vasta meidän rahat saatuaan oman uuden talonsa closing. Tulevana viikonloppuna saamme siis uuden kotimme avaimet käteen ja pikkuhiljaa alamme rahtailla maallista omaisuuttamme uuteen asumukseen.

Uusi majapaikkamme sijaitsee hyvin lähellä nykyistä asuntoamme, vain parin mailin matkan päässä, Irvingin kaupungin puolella Valley Ranch-nimisellä alueella. Se on v. 2007 rakennettu, 2340 sq ft (n. 217 m2) käsittävä tiilitalo. Alakerrasta löytyy ruokasali, keittiö jossa on aamiaisnurkkaus, iiiiso kahden kerroksen korkuinen olohuone, päämakuuhuone, päämakuuhuoneen privaatti iso kylppäri poreammeineen ja suihkukaappeineen, iso walk-in vaatekomero, vierasvessa, kahden auton autotalli yms. Yläkerrasta löytyy vielä kaksi muuta makkaria, kylppäri ja ns. game room eli peli-, kirjasto- tai toimistohuone, miksi ikinä sen haluaakaan laittaa.

Takapiha on melko pieni, aidattu ja rajoittuu puistoalueeseen. Valtaosan pihasta vie uima-allas ja patioalue, mutta vähän sentään on vihreätä nurmikaistalettakin. Mitään viherpeukaloita ei näemmä talossa ole asunut, joten jotain istutteluhommaa saa kyllä tehdä, että piha pääsee oikeuksiinsa...





















Jee, simmarit päälle ja plumpsis!

Talon ostosta on kuitenkin tällä hetkellä lähes sula mahdottomuus riemuita. Pirskahtelevat ilonkuplat popsahtavat nopeasti surun taakan voimasta. Miten voisin iloita kun sydän itkee, vaikka saisinkin kyyneleet pidettyä kurissa ja hymyiltyä tyhjästi kotimme ulkopuolella? Järki yrittää syöttää tunteille oljenkorsia: elihän kissamme luonamme pitkän ja onnellisen elämän. Se oli luonani syntymästään kuolemaan saakka. Se ei kokenut kipuja tai kärsinyt, vaan romahdus tapahtui hyvin nopeasti. Minun ei tarvinnut tehdä raskasta lopettamispäätöstä, vaan pieni vain nukahti ikuiseen uneen. Ja tapahtuuhan maailmassa ja jo ihan lähipiirissä ihmisille asioita, jotka ovat paljon tätä suurempia. Mutta suruun hukkuva sielu ei osaa eikä halua tarttua oljenkorsiin.

Synkkä mieli pohtii mitä olisin voinut tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä ja kuinka vielä enemmän olisin voinut pikkukissalle osoittaa, miten paljon se minulle merkitsi. Ja kuinka paljon se minulle antoi. Kuviakin piti siitä ottaa, albumiin ja seinätauluun, mutta siirsin sitä aina hamaan tulevaisuuteen, Hiski kun ei erityisemmin koskaan tykännyt olla kameran edessä. Toisaalta hyväkin niin. Mielessäni pikkukissa on aina se kiiltävän mustaturkkinen, loistavasilmäinen hymysuu, terhakka ja pirteä. Ei se viime kuukausien harmaantunut ja väsynyt vanhus.

Mieli tekee välillä tepposia, kuulen Hiskin kehräyksen, tervehdyskurahduksen tai lähestyvän tassuttelun ja katse hakee tuttua mustaa karvakerää vakiopaikoiltaan sängyn jalkopäädystä, sohvalta tai toimiston divaanilta. Ystävämme tulee vielä takaisin luoksemme, mutta tällä kertaa seetripuisessa uurnassaan.

Meillä oli Hiskin kanssa hyvin omalaatuinen ja syvä suhde, joka juontaa juurensa yhteiseen, osin karheikkoiseenkin alkutaipaleeseemme. Hiski huomasi heti jos olin kovin stressaantunut, masentunut tai surullinen ja tiesi aina kuinka helpottaa oloani. Kotona ollessamme se oli lähes poikkeuksetta siinä huoneessa, missä minäkin - aina läsnä vaikka unten mailla ehkä olikin.

Toinen kissamme, Elvis, on lienee ymmärtänyt toverinsa poismenon. Vielä viimeisenä aamuna se kävi varovaisesti tervehtimässä vaivaista ystäväänsä ja tajusi luultavasti, että toista ei enää ole kun tyhjä koppa palasi kotiin. Se on ollut hieman vaisumpi ja tunkenut syliini useita kertoja päivässä - liekö omaa yksinäisyyttään helpottaakseen vai surevaa mammaansa lohduttaakseen vaiko vähän sekä että.

Minä olen sekaisen maanis-depressiivinen. Välillä aika iloinen ja välillä kovasti surullinen. Mikäpä siis sen parempaa sielunhoitoa kuin kasata pino pahvilaatikoita ja alkaa pakkaamaan. Jostakinhan sekin on aloitettava...


keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Kun liekki sammuu

Yön pimeinä tunteina kuuntelin pikkukissan hataraa hengitystä. Valvoin melkein henkeä pidättäen peläten seuraavan huokaisun olevan se viimeinen. Makailin pitkään kissan vieressä, silittelin ja muistutin kuinka valtavasti sitä rakastan. Järki ja tunteet olivat kerrankin synkronissa - molemmat musertavan tietoisina siitä, että pienen kissan elon liekki on sammumaisillaan. Itkimme lohduttomasti ennakoiden sitä valtavaa kaipuuta, joka meihin jää kun pikkukissamme ei enää ole luonamme. Meidän kodin valo kaikki nämä yhteiset vuotemme.

Tänä aamuna lähetin väsyneen pikkuisen matkaan. Tuskallisen tietoisena siitä, että lähtevän on annettava mennä. Eläinlääkärit uskoivat vielä pikkuisen sinnittelevän, mutta myöhään iltapäivällä enkelit hakivat pienen kissan matkaansa. Godspeed, pikkuinen! Meidän surulla ja kaipuulla ei ole rajoja.


In Memoriam

"HISKI"
25.10.1993 - 21.5.2008

Kiitos siitä ajasta, jonka saimme Sinua rakastaa.


tiistai 20. toukokuuta 2008

Järki ja tunteet

Nuo kaksi mokomaa eivät vaan millään meinaa pysyä synkronissa. Ainakaan minun sisälläni. Ihminen yrittää monesti suojella itseään tulevilta kolhuilta miettimällä erilaisia kauhuskenaarioita ja realistisiakin tulevaisuuden tapahtumia. Silti kun tilanne on päällä, tuntuu että koko järkivoittoinen itseuskottelu oli ihan turhaa, totuus lyö kuitenkin päin naamaa kaksin kerroin kovemmin kuin kuvittelitkaan.

Meidän pieni, 15-vuotias Hiski-kissa taitaa elellä taipaleensa loppusuoraa. Tämä on ollut tiedossa jo hyvän aikaa, sillä kissan kuihtunut olemus, raskaampi askel, himmentynyt turkki ja moni muu seikka on kielinyt siitä, että vanhuus ei tule yksin. Kissavanhus onkin saanut erinäisiä etuoikeuksia ja tyytyväisenä kehräten se makaa monesti ranteeni päällä kun näpyttelen koneella. Ei tänään. Väsynyt pieni kissa on viettänyt puolenpäivää eläinsairaalassa, johon se on huomenna vielä palaamassa jatkotutkimuksiin, ja nukkuu nyt valitsemassaan paikassa kylpyammeen pohjalla.

Mä olen jo useamman kerran eri yhteyksissä todennut, että on suoranainen ihme jos tämä kissa ensi vuotta näkee. Järki on sanonut jo monesti että tämän kissan matkamittarissa alkaa olla jo kovin korkeat lukemat - jossain vaiheessa moottori vaan ei tule enää jaksamaan. Monet merkit ovat jo osoittaneet koneiston yskähtelevän ja pahasti. Kaiken järjen mukaan mun olisi siis pitänyt olla tilanteeseen hyvinkin varautunut.

Mutta kuinka ollakaan. Kun kissa äkillisesti oksentelee puolen yötä, tuijottaa väsyneenä tyhjyyteen, maukaisee välillä surullisena ja nuokkuu puolihorteessa, ei järjellä ole enää sijaa majatalossa kun tunteet pääsevät valloilleen. Sydän särkyy joka kerta kun kissa ottaa hoipertelevan askeleen. Tuo kaunis Sheban kuningatar, joka itsetietoisesti on hallinnut meidän perheen kattavaa valtakuntaa. Kyyneleet valuvat valtoimenaan joka kerta kun näen pikkukissan tai ajatus vilahtaa siihen suuntaankaan.

En minä ole valmis vielä! Mulla olisi vielä ihan liikaa rakkautta juuri tälle pienelle luontokappaleelle annettavana. Eläinlääkäri on vielä toiveikas, ja miksei olisi kun kannamme hänen vastaanotolleen muhkeita shekkejä päivä toisensa perään. Kaiken tunnevyöryn keskellä alkaa kuitenkin järki nostamaan päätään. Minun sydämessäni on kohta reikä, jota mikään ei voi paikata. Jollei sen aika ole tänään tai huomenna, se on kuitenkin aivan liian pian.


maanantai 19. toukokuuta 2008

Kaktusvinkki

Ihan vaan vinkkinä kerrottakoon, että kukkivaa kaktusta ei kannata kuvata lähestymällä kohdetta ihan miten sattuu. Olisi suositeltavaa esim. käyttää kameran zoomia, jos halajaa lähikuvaa piikikkään kasvin kukkasesta. Eli ei kannata mennä linsseineen ihan kyseisen kasvin lähimaastoon. Paitsi jos haluaa iltapuhteikseen nyppiä pinseteillä pienenpieniä, mutta erittäin hanakasti niin sääreen kun sitä verhonneeseen farkunlahkeeseen takertuneita piikkejä.

tiistai 13. toukokuuta 2008

Onnelliset yhdessä

Kyllä ratsastus on sitten ihanaa <3 !!! Nyt kun sitä siis viimeinkin pääsee taas harrastamaan... Iso Harmaa sai tosiaan monosensa (tai siis vaan etukengät, Hummerhan on ollut kokoajan vaan puolikengässä, barefootina takaa) viime viikolla ja siitäkös molemminpuolinen riemu ratkesi. Upeeta mahtavaa!

Heti seuraavana päivänä olimme tietenkin lähdössä ratsu-urheilemaan. Heppapolo ei tiennyt miten päin olisi ollut kun huomasi, että aloin roudata satulaa ja suitsia näkyviin: ensin höristiin kovasti, sitten kuovittiin toisella tassulla ja sitten toisella, taas vähän isoa hörinää ja sitten lennokasta ilmakuovintaa vuorojaloin. Paikalla ei olis just oikein mitenkään kerennyt seisoskelemaan kun satuloinnissa kesti ensimmäisen kahden sekunnin jälkeen näemmä ihan liian pitkään.

Kun viimeinkin päästiin reissuun, ampaisi hevonen tallin ovelta kuin telkkä pöntöstä, mutta lennokas lähtö tyssäsi samantien kun hevonen muisti aristavat kavionsa au, au, auts, oih, au, au, oih, auts. Niin muuttui intomielinen suhaus varovaiseksi köpöttelyksi alta aikayksikön. Nurmipohjalla onneksi oli vähän helpompaa, joten ekat päivät menivätkin ihan vaan käyntihommissa nurtsilla. Ilmeisesti työntekoa ja aivojumppaa enemmänkin kaivannut pouni teki tehtäviä kauhella tohkeilulla ja intensiteetillä että meinasi jo vanhaa tätiä alkaa naurattamaan.

Tänään kävimme jo maastolenkillä - vieläkin vaan kävellen, mutta sen verran lennokkuuta oli jo askeleessa, että varmaan pikkuhiljaa pääsemme jo normaaliliikutuksen pariin. Heebo veti nimittäin koko matkan hirveetä valentinkonosta pylly vemputtaen. Joen kohdalla piti kuitenkin vähän esittää pahasti amnesialaista, järkyttyä veden virtauksesta ja kylmänkosteasta tunteesta kavionkärjessä. Hyvä yritys heittää 180 astetta ja lähteä kotiin nythetipaikallatästänäinjoo. Kun ei täti mennyt tuohon lankaan, piti joki (siis sellainen vaivainen puroliru) ylittää hirveällä hemobanzailla ja päälle pari nasevaa karatepotkua jos vaikka sieltä vedestä olisi yrittänyt joku krokotiili kavioita kurotella. Kato ei voi olla pelaamatta varman päälle!

Muutoin lenkki meni rauhaisasti. Tai jos nyt voi rauhaisaksi sanoa sitä, että pouni kiitää kuin tuhatjalkainen ja käynti on muuttunut nelitahtisesta noin 22-tahtiseksi nylkytykseksi. Yhm. No mutta anyways, koin taas sen mitä olen eniten kaivannut. Luonnon ihanan rauhan. Kauniin lintujen liverryksen. Makean tuoksun kukkivista puista (sori, en oo vieläkään kehittynyt tossa hortonomiapuolessa, joten ei mitään ymmärrystä mikä puu se on kun nyt kukkii silleen tosi makea-aromisesti). Kahahduksia pusikoissa kun pienet jänikset pyrähtelevät loitommaksi ja linnut lehahtavat lentoon. Joenuoman yhtäaikaa miellyttävän ja epämiellyttävän mutamaisen ja kalamaisen tuoksun. Sielu lepää. Kaikki maalliset murheet, synkät mielet ja stressit haihtuvat kehosta
yksitellen ympäröivään isoon ilmaan. Tilalle asettuu hyvä, rento ja lämmin mieli. Taidan olla onnellinen edes sen hetken.

Ja niin tuntuu olevan myös Iso Harmaa.


Kauhea painajainen

Mulla on hirveä stressi ton meidän talokaupan vuoksi. Hirveästi hoidettavia asioita - tarkastuksia, maton pesua, ötökkäehkäisyä, puutarhurin tilausta, sähköjen ja kaasun tilausta, puhelimen, netin ja kaapelitv:n siirtoa, kauppatilaisuuden järjestelyä jne. jne. potenssiin ihan liian monta - mutta aivan liian vähän aikaa. Töitä ja muita aikataulutettuja menoja on kalenteri pullollaan. Hevostakin pitäisi ehtiä leikittämään aina välillä.

Nyt olisi siis oikea paikka mun freudilaisen skitsoidisille unille, joissa seikkailee milloin minkäkinlaisia elikoita, tulee tulvia ja pyörremyrskyjä, joissa mä olen joku piiloagentti ja tappelen milloin kenenkin kanssa jne. Mutta millaisia painajaisia näen minä? No ihan kauhea uni just viime yönäkin. Siinä meidän koiranpentu tuli meille nyt eli ihan liian aikaisin. Se oli hirveän pieni rääpäle, sellainen kun mä sen näin 2-viikkoisena, vikisi ja mönki epämääräisesti ja oli täysin kykenemätön itsenäiseen elämään.

Enkä mä edes ollut kauhistunut siitä, vaan siitä seikasta, että koira oli väriltään valko-ruskea, eikä valitsemani valko-musta. Ei muuta kuin soittamaan heti kasvattajalle, että jumaliste se on lähettänyt väärän koiran. Kasvattaja vastasikin välittömästi puoliksi huutaen että "On se se sama! On se se ihan sama!!!". Siis ei mitään "moi" tai oma nimi alkuun, puolustelevaa huutoa vaan.

No eihän siinä auttanut muu kuin mennä nettiin katsomaan kuvia koirasta ja kyllä vaan ne laikut olivat ihan samanlaiset kuin vauvakoiran kuvissa, nyt vaan eri väriset. Kasvattaja vakuutteli että tämä on ihan normaalia, joskus vaan koirien väri muuttuu niiden vanhetessa niin että mustista laikuista tulee ruskeita.

Heräsin kesken kaiken just sellaseen ikävään fiilikseen mikä painajaisen jälkeen voi olla. Ja sitten hirveä huojennus, että huh, se olikin unta. Että näin kauheita painajaisia täällä. Toivottavasti kukaan teistä ei joudu kokemaan mitään yhtä hirveää ;D.


Onnenkalu epäkunnossa

Kirottua! Dallas Starsit menivät häviämään kolmannen kerran Detroit Red Wingseille! Saatiin kaverilta viimetingassa vapaaliput NHL:n playoffeihin, joten sinnehän sitä taas suunnittiin eilisiltana American Airlines Centeriin. Paikat olivat mitä parhaimmat, sillä niiltä näki pelaajien ilmeetkin. Harmi vaan etteivät Starsien ilmeet olleet juurikaan iloiset.





















Niklas Hagman tarkkana.

Mä vielä hehkutin, että olen käynyt katsomassa 5-6 Starsien peliä ja joka kerta ne ovat voittaneet, kun olen paikalla ollut. Too bad, tällä kerralla onnenkalu oli jotenkin epäkunnossa, sillä karvas 5-2 tappio tuli.





















Starsien kannustuspyyhkeet kieppuivat hanakasti ilmassa varsinkin pelin alkumetreillä, kun tuntui, että Starsit pystyvät vielä pistämään kampoihin.

Ei sen puoleen ettäkö tässä olisi jotain suurta vääryyttä koettu. Red Wingsit olivat vaan niin paljon parempia, ei siinä muu auta. Ne olivat vaan niin paljon nopeampia luistelijoita, parempia mailan käytössä, tilanneherkkiä, Starsien peliä hyvin ennakoivia. Syötöt löysivät vastapuolen lähes poikkeuksetta, mitä ei voi kyllä sanoa Starsien rävellyksestä - välillä tuli jo epätoivoinen tunne, että ihan justiin pitää hypätä ite kentälle näyttämään miten jääkiekkomailaa käytetään kiekon kuljettamiseen eikä törkkimiseen. (Se se vasta illan kohokohta olisi ollut...)





















Hmmm.... Life is NOT looking up. Ainakaan Starseille. Starsien gängi alkaa olla aika mörönä kun tilanne on jo 4-2 Wingseille.

Mua ei ole valitettavasti voinut positiivisen ajattelun mestariksi tituleerata koskaan, mutta kyllä nyt vaan taitaa olla realismia, että Wingsit tiputtavat Starsit puh pah pelistä pois. Yksi häviö enää niin se on lomalle lomps.



sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Now And Forever

Siis ette arvaa mitä koin eilen! Pieni teini-ikäinen Skinnu sisälläni koki kaikkien näiden vuosien jälkeen sanoinkuvaamatonta tyydytystä siitä, että pääsi viimeinkin näkemään ja kokemaan 1980-1990-lukujen taitteen suuridolinsa ihan livenä.

No siis Richard Marxin tietenkin! Älkääkä nyt hyvää päivää sentään nostelko siellä kulmianne ja ihmetelkö että kuka hemmetin Richard Marx. Tai ainakaan mun nähden. Mä olin kojauttaa jo paikallista kaveria jollain kovalla ja painavalla kun se oli ihan ymmyrkäisenä moisesta henkilöstä. Mutta se sai just ja just anteeksi kun vetosi viitisen vuotta nuorempaan ikäänsä ja että on ollut silloin vielä niin pieni kun Marxia on fanitettu...

Jos teissä on joku syntynyt 1970-luvun alkupuolella tai sitä ennen, niin kai te sentään muistatte (ellette ole syntynyt liian paljon ennen sitä, siinä tapauksessa muistamattomuus voidaan jo nykäistä varhaisdementian piikkiin) hittibiisit Angelia, Right Here Waiting, Now And Forever...tai no Hazard teidän on nyt vähintäänkin tiedettävä, vai mitä häh?!? Sehän kuuluu jo yleissivistykseen!!!

Mä olen Marxin hempeiden rakkausballadien ääressä huokaillut ihastumisia ja nyyhkinyt sydänsuruja, laulanut kilpaa kertosäkeitä ja laatinut kauneimmista sanoituksista seinätaulujakin. Marxin rockimpia biisejä piti kuunnella aina kun oli valmistautumassa baanalle lähtöön... Että pääsi niinku fiilikseen ;). Haddaway auttoi kyllä kanssa.


























No mut takaisin nykyhetkeen ennen kuin nostalgian aalto ihan kokonaan pyyhkäisee pinnan alle... Marx on alkanut vuosien tauon jälkeen keikkailemaan ja kesällä on tulossa uutta matskuakin. Huippua! Huipuinta oli tietty se, että Marx tuli ihan tänne meidän kotinurkille, Gaylord Texanin yökerhoon, Glass Cactusiin, vaikka ei pääsääntöisesti enää klubikeikkoja harrastakaan. Ja siellähän sitä tonotettiin jo hyvissä ajoin esiintymislavan edessä. Oiiih...

Marx kinkkasi paikalle käsisauvoilla. Joo ei sen takia että herra olisi jo sen ikäinen, että toinen jalka olisi jo haudassa (no emmää ny niin vanha ole ja teininä kuuluu fanittaa komeita NUORIA miehiä eikä mitään ikäloppuja!), vaan oli vastikään ollut lonkkaleikkauksessa. Villien keikkavuosien aikaan kun oli kuulemma vähän turhan monta kertaa tullut loikattua pianon päältä banzailoikka etulavalle... Mutta mainiosti keikka meni istualteenkin laulaessa!



















Illan aikana kuultiin kaikki ihanimmat ja tutuimmat Marxin biisit ja samaan syssyyn pari uudempaakin. Aivan taivaallista! Marxilla on just niin ihanan sulattava hymykuoppahymy ja karhean suloinen ääni kuin ennenkin. Tonnin bonuspisteitä jannu sai myös nasevasta huumoristaan, jota irtosi niin käsisauvoista, lääkityksestä, biisien tekemisestä kuin 80-luvun mahtavasta ja vähintäänkin pöyheästä takatukkakampauksestaan. Ihan loistavat naurut saatiin joka toisen biisin välissä :D.





















Ihan täydellinen ilta! Marxin Greatest Hits on soinut meidän huushollissa kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti kaikki nämä vuodet, mutta nyt on ihan pakko raahata levy autoon tallimatkojakin sulostuttamaan. Oiiih *pyörtyy taas, kops vaan!*!



lauantai 10. toukokuuta 2008

Ny se sit alko

Teksasin kesä nimittäin. Lämpöä on reiskat 36 astetta, että ihan silleen tarkenee. Nesteitä pitää nauttia siihen tahtiin että kohta on ranteessa jännetupintulehdus kun kokoajan pitää olla jotain pulloa kurkkuun kumoamassa. Ja sitten sitä vuotaa kuin seula: kaikki mikä sisälle menee tuntuu tulevan ihosta läpi eikä sitä perinteistä reittiä.

Vaatteet liimaantuvat ihoon kiinni ja vaatekomerossa joutuu viettämään ikuisuuden miettien että kuinka pieniä ja vähäisiä vaatteita sitä julkiselle paikalle mennessään yleensäkään ilkeää pitää päällään. Kun on tuosta itsekritiikittömästä teini-iästäkin jo jokunen vuosi aikaa...

Hevonen hikoilee pelkästään laiduntaessaan, joten tämän päivän harrastukset jäivät pariin Parellin leikkiin maastakäsin ja sit mä jo ripustin itseni aidalle katsomaan hevosen laiduntamista. Ja jo siitä katselemisesta tuli hiki.

Kaikenmaaliman elikot ovat taas kaivautuneet esiin talvikoloistaan (niin siis mikä talvi...?!?!). Keskellä polkua paistatteli päivää kaikki karvat sekä multa että hevoselta pystyyn nostanut isohko vihreä käärme, joka tervehti meitä lähes samassa kohdassa paluumatkallakin. Yikes!!!! Jättihämppärit puolestaan kutovat sellaista superseittiä, että luulisi jonkun tonnikalaakin isompaa kalastavan hemmon virittäneen kelansa sisällön pitkin metsää. Tähän mennessä sitä on jo oppinut että jos on ikävä tunne, että joku öttiäinen kiipii iholla, niin ei vahingossakaan vaan katso, että mikäs se siellä. Henkisen rauhan ylläpitämiseksi on sopivaa vaan ajatella, että joku puunlehtihän se siellä varmaan vaan kutittelee, joten letkeällä ranneliikkeellä vain *huiskis* se sieltä pois. Koska jos sattuu katsomaan, voipi käydä niin, että seuraavan kerran uskaltautuu talostaan ulos puolen vuoden päästä kun yöpakkaset ovat jo usuttaneet viimeisetkin liianmonijalkaiset horteeseen.

Ja sitten jos erehdyt tokaisemaan periteksasilaiselle tallitoverille, että vietävä kun on hieman lämpsää, niin sehän vaan kohauttaa olkiaan ja hymähtää että no, heinä-elokuussa se vasta oikeastaan alkaa olla hot and muggy. Että alkusoittoahan tämä vasta.


keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Enkeli on laskeutunut

Ihan just niin. Valkoisella Fordin (joo ei se ollu Dodge) pickupillaan liihoitteli tallin pihaan ja pelasti. Voitteko kuvitella että mun hevosella on taas kengät? Mä en voi. Mutta onneksi ei tarvitsekaan enää kuvitella vaan ne ihan oikeasti ovat sillä jalassa. Eikä muuten ollut mitään ongelmia niitä laittaa, olevinaan lyhyttä kaviotakin (siis mistä se kenkä on kuukauden puuttunut) pisti vuollen... Että se siitä meediosta.


maanantai 5. toukokuuta 2008

Kengittäjät koukkuun, perkele!

VAROITUS! VARNING! AVISO! WARNING!
Seuraava teksti sisältää alatyylistä sekä tiettyä ammattikuntaa halventavaa kieltä. Tekstissä on viljelty ylettömästi kirosanoja ja käytetty tehokeinona ns. piilovittuilua. Eikä se vittuilu edes ole kovin piilossa. Ei sovellu lapsille, vanhuksille, heikkohermoisille, kengittäjille, toisille hevosenomistajille (etenkään kengittäjän saapumista odottaville) tai oikeastaan juuri kenellekään.

(Okei, säästetään Karhuherra koska se on kiva eikä seuraava kuvaus koske häntä.) Siis kuka saatanan luupää on ylipäätään keksinyt hevosten kengittämisen? Eikö noilla pirun kopukoilla voisi olla sen verran kestävät kaviot että ihan ilman rautapohjallisia pysyisivät kasassa normaaliharrasteratsastuksessa? Entäs kengittäjät sitten! Mokoma ihmislajike on luotu ihan vaan piruuttaan korventamaan viattoman hevosenomistajan sielua, piinaamaan mieltä ja kärventämään käämejä. Tämän yksilön käämistä ei ole enää jäljellä edes savuavia raunioita. Widdu perkele!

Kelataas tarina alkuun. Kuten taisin jossain aiemmassa käänteessä mainita, niin Iso Harmaa pudotti toisen etumononsa juuri sopivasti edellisenä iltana kun olin lähdössä kolmen viikon reissulle Suomeen. Tähän asti monot ovat pysyneet jaloissa oikein nätisti koko kengitysvälin, mutta pitihän tällainen sirkus nyt pistää pystyyn. Siispä viimeisen illan tohinassa soittelurupeama kengittäjälle X, joka viimein hänet kiinni saatuani lupasi tulla jo heti seuraavana päivänä tai ihan viimeistään sitä seuraavana. Minä raapustin shekin herralle ja jätin tallille valmiiksi niin on maksupuolikin hienosti hoidossa. Huh, tästä selvittiin hienosti joten eikun iloisin mielin reissun.

No paskat se mitään tullut. Ei ukkoa näkynyt tallin tontilla perjantaina saati lauantaina. Reilusti seuraavan viikon puolella dallaskaverit ilmoittelivat että jalka jo aristaa eikä kenkää ole näkynyt. Onneksi toinen kaveri sai kengittäjän luurin päähän ja kovasti kiireinen mies lupasi tulla loppuviikosta. Teitä varmaan järjettömästi yllättää tieto, että helvetti se mitään paikalle tullut. Mentiin jo seuraavaan viikkoon: hevosen kaikki liikutus oli pitänyt jo lopettaa kun kavionpohja aristi ja kavion reunat repsottivat kuin Helsingin keskustan tuulessa vuoden verran käytetty sateenvarjo. Shekki oli mystisesti kadonnut lokerikosta mutta kenkää ei näkynyt. Jälleen kerran luuriin metsästetty Kengittäjä X selvittää että joo kävi hän siellä tallilla yksi kaunis päivä mutta ei sitä kenkää oikein saa jalkaan kun kavio on niin kulunut. Ja taas lupailtiin uusi päivä viikon päähän jolloin varmaan ehkä luultavasti kavio on siinä kunnossa että mono pysyy siinä taas. Tämän piti olla just ennen mun Suomesta paluuta.

Mä Isoa Harmaata ikävöineenä läksin suurinpiirtein suoraan lentokentältä järjettömän univelkaisena ajamaan tallille moikatakseni herra hevosta ja todetakseni että noi voi sun saatana se kenkä vieläkään ole jalassa. Kaikki muutkin kaviot olivat alkaneet näyttää jo kanan persiiltä, mikä mihinkin suuntaan viturallaan. Takajalkojenkin ylikasvaneista kavioista oli alkanut lohkeilla pieniä palasia, joten kavioiden sileä pyöreähkö muoto oli muuttunut muistuttamaan enemmänkin sorkkaa.

Taas metsästetään Kengittäjä X langan päähän ja herra kertoo että voi vitsi kun ei oikein vieläkään sitä kenkää siihen kavioon saa. Liian lyhyt, liian lohjennut, liian ohuet kavioseinämät, liian jotain ihan satavarmasti. Mieletön meedio tuo ukko kun yksikään silminnäkijä ei ole ko. herraa tallin tontilla kertaakaan nähnyt sitten sen kerran kun shekki lähti livakasti mukaan! Sitä paitsi eikö voisi normaali kavionmitta riittää vai onko ihan pakko kasvattaa sitä puolimetriseksi!?!?! Mutta tällä kertaa kengittäjä on täydellisen vakuuttunut että hän tulee joko seuraavan viikon maanantaina tai tiistaina, silloin sen varmasti jo saa jalkaan.

Mikähän saatanan aivokatarri muhunkin on iskenyt kun sinisilmäisesti vieläkin uskoin että okei, nyt sen on tultava!?!?? Voiko ihminen olla vielä tyhmempi kuin kumisaapas?!?! Voi! Ja ihan ilman mitään ylimääräistä vaivaakin! Sovittiin vielä että JOS nyt olisi niin hurja tilanne että mono ei osu jalkaan vieläkään, niin ainakin takakaviot jo siistitään ja kengättömän etusenkin reunoja hiotaan niin ettei terävät reunat ala lohkeilla enempää.

Mutta ette arvaakaan mikä oli tilanne keskiviikkona
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
jännitys tiivistyy!
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
TADAA!!!
.
.
.
Ei vitun kenkää jalassa, kavioita hiottu, kengittäjää näkynyt. Tässä vaiheessa otti tampiotakin päähän niin rajattomasti että hampaita piti purra yhteen niin että taju oli mennä. Sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen pistelin ärräpäitä riviin ihan koko sen litanian mitä ikinä olen oppinut tai itse keksinyt.

Kun sanat alkoivat tulla suusta taas suht normaalilla kielellä ja julkaisukelpoisella äänensävyllä, otettiin puhelu valmentajalle, puhelu kaverille, puhelu parille kengittäjälle. Jes!!! Jo nappas! Yksi käy tallilla viikoittain, tulee seuraavan kerran maanantaina (eli tänään) ja hänellä jopa on aikaa yhdelle uudelle asiakkaalle. No ihan loistavaa! Oli vielä niin mukavan kuuloinen mieskin. Ja se on sellainen pitkä ja komee, aina iloinen. Itse olen omin silmin nähnyt. Ja kovasti otti osaa kun tuohtuneena tilitin että olen jo täysin allerginen ohareille ja vannoi että hän tulee aina paikalle tasan sillä kellonlyömällä kuin sovitaan.

Ihan mahtavaa! Nyt vaan loppuviikko sitkuttelua, pelkkää hevosen harjaamista, kavioiden putsaamista ja kärpässumutteen lisäämistä (kuten kaikki nämä kengättömät viikot tähän asti). Tästä riemusta sitä maksaa tosi mielellään satoja taaloja kuussa! Hevonen on intoa täynnä kuin ilmapallo ja keksii suurinpiirtein linnun aivastuksestakin hyvän syyn nousta pystyyn tai esittää jonkinlaisia pierupotku-caprioleloikkia. Tämä siis sinä hetkenä kun voin liikuttaa hevosta sen verran että siirrän sen tallista tai tarhasta pihalle syömään tuoretta ruohoa.

Noh, tänä aamuna olen tikkana tallilla ysin pintaan, koska tämä uusi Kengittäjä Y on luvannut tulla klo 9-10 välillä. (X:stähän ei tietysti ole kuulunut tai näkynyt pierun kuoriakaan.) Toiveikkaana katson tiellä liikkuvia autoja että koskahan se pelastava enkeli liihoittelee paikalle valkoisella Fordin pickupillaan. Vai olikohan se Dodge. Oiii! Nytkö? Joko nyt? Oho, kello on jo aika paljon, mutta ehkä sen ritarin on pitänyt pelastaa matkalla joku muukin pulassa oleva neitonen ratsuineen.

Ei vittu kello on jo 10.30. Joko ilkeää soittaa? Tietysti se just silloin varmaan ajaa pihaan ja aattelee että jo on ärsyttävän hysteerinen haahka kun ei vähääkään saa olla myöhässä kun varmaan
auton rengas puhkesi tai piti kiikuttaa keuhkokuumeinen lapsi sairaalaan tai piti pelastaa ojaan hukkuva vasikka tai koko maailma ydinsodalta. Kun se on niin mukava mieskin niin sehän voi tehdä jotain tollaista kauniina maanantaiaamuna.

10.38. Pissattaa ja vituttaa ja pitäis töihinkin lähteä. Nyt soitan. No niin, sain heti kiinni ja iloinen miesääni vastaa ja heittelee että no moi, mitäs kuuluu. Öööö, kiitti ihan hyvää mut sua ei näy tai kuulu. No Kengittäjä Y:hän siihen että no voi vitsin pimpelit, eiks sulle ollutkaan tullut tietoa että hän joutui jäämään johonkin perähikiän hevosnäyttelyyn kengittämään alkuviikoksi ja joutui siten uudelleenskeduloimaan meidän tallin keikan keskiviikolle.

Että nähdään keskiviikkoaamuna klo 9!











Kuva (c) Milla Paloniemi, www.kiroilevasiili.fi


sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Virhe aikajatkumossa

Hei tietääks kukaan mihin saa valittaa jos on havainnut vikaa elämässä? Ei niinku omassa elämässä vaan tässä isommassa kokonaisuudessa joka on tässä ympärillä? No kun mä olen nyt huomannut että aikajatkumossa on jotain vikaa. Suomessa lomaillessa oli mahtavasti aikaa järkätä yhdelle päivälle neljät-viidetkin eri treffit ja kuulumisia tuli vaihdettua oikein urakalla. Tuli ihmeteltyä ihmisten uudet perheenjäsenet (sormelliset, tassulliset ja kaviolliset yhtälailla), kodit, sisustukset, harrastukset ja niin pois päin. Aikaa riitti myös päiväkävelyille, shoppailulle ja paikasta toiseen siirtymiseen. Tulipa jossain vaiheessa nukkuttuakin ihan ympäripyöreät yöunet.

No nyt kun olen taas kotona Texasissa niin tunnit tohisevat, päivät pyörivät ja viikot vilistävät. Kavereita ei juuri kerkeä näkemään, puolia luvatuista asioista hoitamaan eikä päivän työlistalle kertyneistä asioista pääse päivän päätyttyä viivaamaan yli kuin yhden tai pari. Päiväkävelyistä ei ehdi kuin haaveilemaan saati sitten muista harrastuksista. Suomessa tehdyt pyhät lupaukset paremmasta yhteydenpidosta ja nopeammasta sähköposteihin vastaamisesta romuttuivat jo ensimmäisinä päivinä, vaikka useammallakin kaverilla on lähiaikoina ollut mainioita uutisia. Niin että jotain vikaahan tässä ajassa siis on kun se toisella puolella planeettaa menee nopeammin kuin toisella. Musta tää on todella epäreilua ja kohtuutonta. Olen jo laatinut 20-sivuisen kirjallisen reklamaation, mutta nyt puuttuu vaan se osoite et mihin lähetetään. Ni et löytyyks keltään? Onks muilla sama huomio et voi vaiks sit niinku allekirjottaa tän saman kirjeen?

Sillä tuskin oli mitään tekemistä että Suomessa olin lomalla ja täällä on ihan tätä normaalia töidenkin siivittämää arkieloa...?


lauantai 3. toukokuuta 2008

Hauskaa vappua!

Kyllä se vappu viimein tännekin rantautui - joskin hieman myöhässä. Mutta parempi kai silti myöhään kuin ei milloinkaan? Kansallisella tasollahan täällä ei moisen hyvän päälle ymmärretä, mutta meidän suomikaveripoppoon kanssa kyllä noudatettiin perinteistä kaavaa eli ryystettiin eilisiltana erään kotihengettären tekemää simaa ja napsittiin toisen vastaavaan loihtimia munkkeja serpentiinit kaulassa killuen. Eriasteisista humalatiloista päätellen siman lisäksi tuli tosin nautittua jotakin muutakin ilolientä...

Suomen (tämän vuoden) vapun tyyliin sää oli oikein loistava: aurinkoa ja lämpöä riitti, joten ilta korkattiin rantalentiksellä. Mä ja pari naiskaveria tosin istuttiin kentän laidalla kannustusjoukoissa juoruilemassa, mutta silti siinä huutaessa
kentällä poukkoilevalle pallokansalle pari kertaa "hyvä te!" tuli niin hirveä kalorivaje että onneksi pistettiin pian grilli pöhisemään ja tarjoilupöydälle kertyi sellainen määrä evästä, että niillä olisi kevyesti ruokkinut koko naapuruston. Liekö naapurusto tosiaankin käynyt pöydän ääressä vai oma käsi käynyt silmän välttäessä, sillä illan mittaan notkuva pöytä kummasti vaan vajeni... Tämä mysteeri on vielä selvittämättä, mutta seuraavan aamun vatsapöhö ja sokerit suupielessä antoivat joitakin arvokkaita johtolankoja.

Kivaa oli ja päästiin kunnolla vaihtamaan kuulumisia, sillä niitä riittikin: jollekin oli tulossa uutta perheenlisäystä (sellaista karvakuonomallia), jollakin oli jo sen sorttista perheenlisäystä (pari kymmenpäiväistä emon hylkäämää kissanpoikasta) ja jollekin oli tuloillaan perheenlisäystä (tällä kertaa ihan sitä aitoa vauvamallia) vähän enemmän kuin hakemuksessa oli. Joku oli muuttamassa ja joku ostanut talon. Joku mietti Suomeen muuttoa ja joku halajaisi johonkin muualle. Joku oli ihan tyytyväinen Texasissa. Joku halusi matkalle Meksikoon, joku Aruballe, joku New Yorkiin. Jollakin oli vieraita, jollekin oli tulossa vieraita ja joku vaan halusi että niitä vieraita joskus kävisi. Olipa joku alkanut kriminaaliksikin. Onneksi joukkoon mahtui
vastapainoksi muutama, jolle kuului ihan vaan same ol', same ol'...