skip to main |
skip to sidebar
No sehän ei liene kenellekään yllätys, että amerikkalaiset ovat ostoshullua kansaa. Kuluttamisellahan tämä valtio pysyy voimissaan. Myös sen olemme todenneet, että kaikki mahdolliset arkivapaat ovat mitä otollisinta maaperää pakata autoon koko perhe ja käyttää tilaisuus hyväksi shoppailemalla sydämen kyllyydestä. Aaah, laatuaikaa perheen parissa!
Thanksgiving-lomat eivät tee tähän poikkeusta. Itse Kiitospäivä oli tosin valtaosin perheelle pyhitetty päivä, mutta heti vuorokauden vaihduttua alkoi hillitön alennusmyynti. Ja tarkoitan sitten sananmukaisesti juuri sitä: varhaisimmillaan kaupat aukaisivat ovensa klo 0.01 torstain ja perjantain välisenä yönä! Toiset avasivat "vasta" aamuneljältä, viideltä tai kuudelta. Joku kauppa avasi Kiitospäivän aamuna yhdeksältä ja oli sitten nonstopina auki seuraavat 87 tuntia...
Että jos tulee keskellä yötä ihan pakottava tarve hankkia vaikka puutarhatonttu, niin onnistuu. Tai vaikka klo 3.45 himottaa saada jouluinen kranssi etuoveen. Tai puoliltaöin alkaa todellakin tehdä mieli uusia kenkiä, niin can do. Siis ihan vakavissaan! Tää oli kyllä jo ihan uusi shoppailun standardi meikäläiselle. Ihmettelimme tosissamme että kukahan siellä kaupoissa yöllä käy (emme ainakaan me), mutta kuulemma juuri tänään olivat miehen duunikaverit puhuneet että kuka kävi mihinkin aikaan aamuyöstä perheen kera ostoksilla. Syy aamuvarhaiselle shoppailulle on monilla se, että silloin on vielä hyllyt täydet ja tarjoukset parhaimmat. Mattimyöhäiset normaaliaikashoppailijat saavat tyytyä rippeisiin ja huonompiin aleprosentteihin.
Sitten jos shoppailun lomassa alkaa huikoa, niin voi vetäistä maittavan burgeraterian supersize-ranskalaisineen ja jälkkäriksi uusinta uutta: friteerattuja juustokakkupalleroita! Kun juustokakussa ei oikein riittävästi ole kermaa, rasvaa ja kaloreita niin mukava pieni tirautus öljyssä tekee just kutaa. Jeez, wonder why täällä taistellaan tosissaan läskiä vastaan...
Höh! Just kun mä sain motivoitua itseni ahertamaan taas töiden parissa niin eihän mulle ollutkaan tullut uutta taittovedosta korjattavaksi. Siispä oivallinen tilaisuus käyttää tämä aika koneella päivittämällä blogia kerrankin joskus muulloin kuin keskiyöllä!
Miehellä oli lomaa duunista viime torstai ja perjantai. Torstai oli tosin ihan virallinen lomapäivä Thanksgivingin vuoksi ja toimiston hiljaisuudesta päätellen oikeastaan koko viikon olisi voinut vetäistä lomaillen kuten valtaosa paikallisista... Keskiviikkona toimistossa oli kuulemma ollut jo suorastaan aavemaista kun paikalla hiihteli vain pari kummitusta - kaikki muut olivat ottaneet varaslähdön kiitospäivän reissuun tai olivat kotona sulattamassa kalkkunaa tai puunaamassa ovenkarmeja sukulaisvieraiden saapumista varten.
Me puolestaan päätimme hilpaista reissuun San Antonioon kun kerrankin oli tällainen mukava pidennetty viikonloppu. Kyseinen mesta on meksikolaissävytteinen kaupunki Etelä-Texasissa - aika suosittu lomapaikka etenkin kesäaikaan. Me pääsimme starttaamaan torstaina vasta reilusti puolenpäivän jälkeen, mutta saimmekin sitten nauttia lähes tyhjistä moottoriteistä kun ihmiset olivat jo kokoontuneet perheittensä pariin. Perille päästiin erityisen sujuvasti navigaattorin ohjastamana ja hotellikin osoittautui ihan kelvoksi. Heti asettauduttuamme hilpaisimme Riverwalkille, joka on koko kaupungin "sydän" - sellainen tunnelmallinen kävelykatuverkosto katutason alapuolella, kaupungin läpi virtaavan joen varrella. Matkalla tehdyn lounaspitstopin vuoksi dumppasimme alkuperäisen ajatuksen syödä kunnon Thanksgiving-ateria - kalkkunaa, bataatti- tai perunamuhennosta, papuja, maissia, karpalohilloketta, kurpitsapiirasta ja ja ja... - ja tyydyimme kevyeen meksikolaiseen.
Perjantai ja lauantai meni suhatessa San Antoniota ristiin rastiin niin jalkaisin kuin kaaralla. Must see -nähtävyys oli Alamo, joka on Texasin itsenäisyyden "monumentti"; vanha lähetyskirkko jossa käytiin verinen taistelu texasilaisten yrittäessä saavuttaa itsenäisyys Mexikon vallasta. Sen lisäksi tuli koluttua mm. vanhojen pikkutalojen alue La Villita ja huvila-alue King William District, meksikolainen tori El Mercado, pari muuta 1700-luvulta peräisin olevaa lähetyskirkkoa (olihan se ihme todistettava, että täältä tosiaan löytyy vanhoja rakennuksia myös...) ja käytiinpä ihmettelemässä valtavaa tippukiviluolastoakin. Ihmeellistä miten lomalla on päivät pidempiä! Musta tuntuu että me nähtiin ihan valtavasti kaikkea kahdessa päivässä, mutta silti oli fiilis että otettiin ihan rennosti ja aikaa oli sopivasti levolle ja ravintoloissa istuskeluunkin...
Vas. "Remember the Alamo!" on kaikille texasilaisille historiankirjoista tuttu taisteluhuuto. Koleiden säiden ansiosta mun juuri ennen Jenkkeihin lähtöä saamani ratsastusseuratakki sai viimein käyttöä. Sen rinnustassa oleva kirjailu IRS sai tosin yhden jos toisenkin paikallisen heittämään läppää, sillä täällä kyseinen kirjainyhdistelmä ei tosiaankaan merkkaa ratsastusseuraa vaan pelättyä verovirastoa...
Oik. Alamon lisäksi samalta vuosituhannelta eli 1700-luvulta on myös mm. Mission Concepción, eräs alueen neljästä vanhasta lähetyskirkosta.
Vas. Meksikolaisella torilla eli El Mercadossa oli tarjolla kaikkea mahdollista meksikolaisroipetta: käsinpuhallettua ja maalattua lasia ja posliinia, sombreroja, soittimia jne. Kotiin läksi setti margaritalaseja kun kaapissa niin sopivasti polttelee pullo tequilaa ja pari erilaista margaritamixiä...
Oik. Riverwalkilla ja San Antonio-joen venesafareilla riitti väkeä koleasta säästä huolimatta. Lisää kuvia reissusta löytyy täältä.
Meksikolaista ruokaa tuli nautittua useampanakin päivänä ja salsaa oli tarjolla heti aamupalasta alkaen... Viimeisenä päivänä alkoi tosin vastaanottokyky sille olla totaaliminimoitu, joten valittiin vaihteluksi italialainen ravintola.
Tämän vuoden Thanksgiving meni vähän sivu suun mitä tulee paikallisten perinteiden mukaiseen viettoon, mutta tilanne korjaantunee ensi vuonna, sillä olemme jo saaneet kutsun kalkkunalla varustettuun ruokapöytään ;). Sen sijaan Kiitospäivää seuraavan Mustan perjantain käyntiin polkaisemaa joulukauden avajaista olimme seuraamassa. Sinä päivänähän täällä sytytetään valtaosassa kaupunkeja jouluvalot ja niin myös San Antonion kanavaverkosto sai multikirjavat vilkkuvalonsa ja jouluparaatin, jota seuraamaan tuntui saapuneen valtaosa Etelä-Texasin väestöstä...
San Antonio oli kyllä kaunis ja mukava kaupunki, joskin kesäkaudella siitä saa varmasti vielä enemmän irti. Juuri lomamme aikaan Texasin valtasi joku hetkellinen jääkausi ja lukemat mittarissa tippuivat alle 10 asteen. Meillä oli siis aktiivista käyttöä villapuseroille ja paksummille takeille, mutta terassien kaasulämmittimien alla nautittiin kyllä silti iltaa ulkona... Dallasissa oli nähty leijailevan luntakin ja kissanhoitajan pestiä handlannut Mervi sai pistää jo lämmitystä huusholliin ettei kissojen hengitys ihan ala huuruamaan. Huh! Talvi tulee, hrrrr!
Paluumatkalle starttasimme ajoissa sunnuntaiaamuna. Se ei tosin tarkoittanut sitä, että olisimme olleet ajoissa perillä... Thanksgivingin jälkeen on nimittäin kunnon alennusmyynnit kaikkialla (siitä lisää tuonnempana), joten olihan meidänkin ihan pakko pysäyttää auto kaikissa kolmessa matkan varrelle osuneessa jättimäisessä Outlet-keskuksessa. Osteskelussa harjaantuneina meidän ei enää tosin tarvinnut kiertää putiikista toiseen, vaan olimme jo etukäteen tehneet sotasuunnitelman ja bongailimmekin siksi lähinnä vaan niitä liikkeitä, mitä ei Dallasin nurkilta löydy (esim. Esprit ja Benetton) tai mistä oikeasti oli ostoslistalla jotain hankittavaa. Saldo oli hyvä: löysimme molemmat hakemamme (mm. talvitakit, niitäkin nyt siis näemmä täällä tosiaan tarvitsee), eikä heräteostoksia kertynyt ihan hillittömästi. Mä jopa hieman hämmästyneenä tajusin että en muuten ostanut yksiäkään kenkiä tai käsilaukkua! Yleensä molemmat tai edes jompikumpi päätyy matkaan tällaisista ostoshysteriapaikoista...
Puolivälissä matkaa alkoi sitten reissu tökkimään, sillä muutama muukin halusi suuntia juuri samaan aikaan Dallasin tienoille. Madeltiin ruuhkissa milloin hitaasti ja milloin todella hitaasti. Välillä sentään päästiin edes vähän väräyttämään nopeusmittarin viisaria, mutta kyllä tuo hidastelu puudutti pebaa noin tunnin verran tavanomaista pidempään. Kotiovea auottiin klo 10 maissa illalla...
Kotona ollaan yhtä kaikki, kivaa oli ja itselle ostetut tuliaiset ovat just ihkuja. Jee! I'm shiny happy :D! Lisää tällasia viikonloppureissuja!
Mitenkähän mä muuten aina olen luovimmillani tällain keskiyön tunteina (kello on nyt maanantain puolella 0.06)? Ehkä mussa asuu joku pieni muusikko, taiteilija tai muu artisti koska eikös sellaiset juuri ole aina aktiivisimmillaan yön pimeinä tunteina?
Mulla ei oikeasti ole edes mitään kirjoitettavaa tänne. Tai olisi kyllä mutta koska olen ihan sippirikkipoikki San Antonion reissusta, niin jätän laajemmat tarinoinnit toiseen hetkeen (ehkä seuraavaan keskiyöhön tms.). Kotona ollaan siis taas ihanan weekend getawayn jälkeen. On vietetty Thanksgivingiä, otettu salsayliannostus, pussailtu jotain 55m maapinnan alapuolella, nähty ihan uusi ylilyönti shoppauksen harrastamisessa, ihmetelty joulukauden avausta, madeltu ruuhkissa, menetetty järki ja rahat parissa ostoskeskuksessa (Vitsi, kehitystä: en muuten ostanut yksiäkään kenkiä tai käsilaukkua!!! Jarkko hoiti kyllä sen mun puolesta [siis ostamalla itsellensä kenkiä, ei kylläkään käsilaukkua...]), paleltu Texasin talven ensioireissa ja palattu hyvin lämmitettyyn ja kahdella tyytyväisellä kisulilla varustettuun kotiin (kiitos kissojenhoitaja-Mervin!). Jee! Elämä hymyilee. Shiny happy tekstiä tulossa siis.
Koska lupasin itselleni sekä kriitikoille kirjoittaa myös shitty crappy tekstiä, niin mainittakoon seuraavat harmittavat asiat. Ensimmäinen: Joku perkele on pöllinyt meidän viikonlopun lehdet. Perjantain lehti näyttää löytyvän mutta la + su uutis- ja mainospumaskat ovat menneet parempiin koteihin. Jumaleissön. Toinen: Mä niin tätä blogia perustaessani olin olevinani luova kun keksin tällaisen Liisa Ihmemaassa -variaation. Eikä mitä, joku toinen on keksinyt sen mua ennen! Naurettavinta on että kyseinen tyyppi majailee kanssa täällä Dallasissa. Ja on pirulainen perustanut bloginsa keskimäärin ikuisuus ennen mua joten hänen bloginsahan on oikeastaan se aito ja oikea X ihmemaassa -versio ja tämä vain halpa kopio. Yrmh! Kyllä nyt harmittaa.
Kun nyt tälle musiikkilinjalle lähdettiin, niin jatketaan sitten vielä vähän... Pakko nimittäin mainostaa, että musta Nightwishin uusin levy Dark Passion Play on ihan sairaan hyvä. Monipuolinen ja sopiva cocktail hevimpää sekä kevyempää ja paikoin jopa irkkumaista musiikkia. Kokeilepa itse osuuko ja uppoaako suhun: Nightwishin sivuilta pääsee kuuntelemaan videoiden kera pari maistiaista uudelta levyltä. Bye Bye Beautiful on just hyvä, samoin kuin Amaranth.
Kukapa olisi uskonut että vajaat viisi kuukautta se otti Texasin maaperällä ennen kuin musta saatiin country-käännynnäinen. Ostin nimittäin tänään ekan kantrilevyni! Kyseiseen tekoon kirvoitti Keith Urbanin greatest hits-collection 18 Kids. Keithin biisejä pyörii aika tiuhaan country-radiokanavilla (esim. Texas Twister), mutta jonkin verran myös pop/rock-musiikkia pyörittävillä taajuuksilla. Mun suosikkeja ovat mm. slovarit You'll Think of Me, Making Memories of Us ja Rainin' on Sunday. Vähän pirtsakampaa menoa ryydittää esim. I Told You So. Kuriositeettina mainittakoon että tämä ihan namusen näköinen mies on naimissa näyttelijä Nicole Kidmanin kanssa.
Hittolainen, mun blogihan on osoittautunut varsinaiseksi bestselleriksi! Parin päivän takaisen vuodatuksen ansiosta mun meili on suorastaan pullistellut kannustusviesteistä, tsemppauksista, olkaan taputuksista, etähalauksista, tukisukista sun muista hengennostatuksista. Kiitos ystäväiset :) ! Onneksi jaksatte kestää mua vaikken olekaan (aina) shiny happy ja mä niin sanotusti suck mitä tulee meileihin vastaamiseen...
Kriitikoiden arvioita vuodatuskirjoituksesta ja/tai blogista:
Sun Vuodatusblogi oli just JEES!
ASIAA!!!!
Jeh, olipa vuodatus, mut se tekee vaan hyvää.
Sun blogi on ihana.
Mahti tekstiä :)
Keep up the good work!
Jossain koettiin samaa tuskaa:
I feel your pain!!!
Kannustusta vuodattajalle:
Paljon haleja täältä
tapu-tapu
henkinen voimahali
Tsemppiä sinne kauas!
Äksidentti jos toinenkin meinasi tosin sattua:
Pari kertaa meinasi mennä kyllä pullat väärään kurkkuun :D.
Mitänyt leipä meni väärään kurkkuun
Joku meinasi nousta jo barrikadeille:
Kerro nimiä vaan, niin etsin niiden pirujen sähköpostit ja rekisteröin ne kaiken maailman arveluttaville sivuille, että saavat laatikkonsa täyteen roskapostia ja vielä poliisin kimppuunsa...
Mä arvasin, että jos ei leikkikavereihin niin ystäviin ainakin voi aina luottaa :D !
Hähähää, luulittepa että tämä blogi on yhtä auringonpaistetta ja höpölöpöä, mutta nyt seuraa ärsyynnyskynnyksen ylittänyttä vuodatusta. Lueskelin nimittäin yksi päivä noita vanhempia tekstejä ja mietin et voi LLLUOJA mitä bullia koko blogi. Jotenkin tänne tulee vaan kirjoitettua aina kun reissaillaan, käydään jossakin tai tapahtuu jotain kivaa. Ihan kuin mun elämä nyt olis jotain fucking sunshinea kokoajan! Tuli jotenkin sellainen vastustamaton himo deletoida koko häskä ja lopettaa tää turha jorina ihan siihen. Ihan kuin mä olisin jotenkin muuttunut joksikin shiny happy tyypiksi.
No en ole. Ihan sama vanha haahka olen kuin ennenkin. Aamuisin hirveä mörökölli ennen kuin saan kupillisen mustaa teetä naamariin (ja joo, mieluiten sitä forest fruitia tai jotain muuta marjaa) ja herään "oikeasti", mikä kellonajasta riippuen tapahtuu normaalisti 1-2 h sen jälkeen kun olen fyysisesti herännyt... Yhäkin vedän kierroksia milloin mistäkin ja haukun lähes päivittäin kaikenmaailman tampiot epäkelvot autokuskit maanrakoon. Inhoan yllätyksiä. Ärsyynnyn jos sovituista asioista ei pidetä kiinni. Epävarmuus ja elämäntilanne ahdistaa toisinaan. Eräs henkilökohtainen asia vituttaa mutta en osaa tai halua puhua siitä just kellekään. Hyvin monetkin asiat ärsyttävät, ajatuttavat, ottavat päähän, mutta yleensä puran ne joko miehelle, paikalliselle kaverille tai tuuletan tallilla ulos päästäni (jälkimmäinen on se yleisin vaihtoehto). Jostain syystä ne eivät vaan koskaan päädy tänne "päiväkirjaan". Niin kuin ei mitkään ihan tavalliset päivät ja se oikea arkielämä. Ex-duunikaverin kanssa just kirjoiteltiin et eiks olis just hyvä kirjoittaa tyyliin "Heräsin. Kävin suihkussa ja söin sämpylän. Join mukillisen teetä. Menin koneelle ja luin meilejä ja kavereiden blogeja tunnin. Puin vihdoin vaatteet päälle ja pesin pyykkiä kaksi koneellista samalla kun tiskasin. Meikkasin ja laitoin hiukset ja lähdin rautakauppaan, rehukauppaan ja ruokakauppaan. Jne. jne." Aika nopeasti ei enää tartteis miettiä et kukahan tätä blogia lukee.
Koska tää on nyt JUST TÄLLAINEN kirjoitus, niin annetaas tulla ihan koko rahalla. Tai ainakin kympillä. Siis mua NIIN ärsyttää (nää ei sit oo missään järjestyksessä muuta kuin miten päähän plopsahtivat):
1. Tää blogi. Oikeasti miksi ihmeessä ihminen pitää tällaista? Siis tällainen joka elää ihan tavallista elämää. Mä inhoan kaikkea realityä tv:ssäkin, joten mun on vaan jotenkin niin vaikeeta hahmottaa ketä kiinnostaa seurata jonkun ihmisen arkielämää. Onhan tää toisaalta niin helppo tapa kertoa kuulumisia niille kymmenille ihmisille, joiden meilit vaan hukkuu mun suomaiseen meiliboksiin kun olevinaan ei ikinä ole aikaa vastata mihinkään. Mutta silti aina henkilökohtainen meili on niin paljon parempi juttu. Mä ainakin oon ihan innoissani kun saan meiliä keneltä tahansa kaveriltani. Ja mä inhoan kun välillä vaan ei jaksa kirjoittaa tänne mitään vaikka oikeasti melkein päivittäin tulee jotain juttuja mieleen, mistä tekisi mieli kirjoittaa. Ei sen puoleen että ne olisivat yhtään sen sisältörikkaampaa asiaa kuin mikään muukaan lätinä täällä, mut silti. Ihme morkkiksen voi kehittää tällaisestakin.
2. Skriinaus. Tää tosin liittyy tohon edelliseen kohtaan. Mä olen nimittäin selkeästi ruvennut skriinaamaan mitä mä tänne kirjoitan. Tai oikeastaan tein sitä alusta asti. Kun en tiedä ketkä kaikki tätä blogia lukee, niin tekee mieli kirjoittaa suunnilleen kaikesta silleen hienovaraisesti ja keskipaksusti. Välillä tekee mieli hehkuttaa et juma et on siistiä keskellä marraskuuta ratsastaa T-paita päällä täydessä auringonpaisteessa ja silti tulee kuuma. Mut en viitti kun joku luulee et vittuilen kun ne itse tarpoo jossain räntäpaskassa. Joskus taas tekee niin mieli hehkuttaa et käytiin tyttöporukalla shoppailemassa: vietettiin ihan vaan koko päivä jossain ostosparatiisissa, syötiin vaan lounas välissä mutta muuten vaan mentiin kaupasta kauppaan, hypisteltiin ja soviteltiin ihania vaatteita, kenkiä, koruja ja käsilaukkuja eikä kukaan lähtenyt sieltä ilman useita kasseja auton peräkontissa. Mutta eihän niin voi kirjoittaa. Koska tuollainenhan on ikävää elostelua ja brassailua. Inhottavaa kerskakulutusta josta ei saa puhua, hyi hyi. Tai ainakin pitää vähätellä et joo ostin mä jotain pientä kun ne oli NIIN hyvässä tarjouksessa. Monet muutkin asiat jäävät rivien väliin tai kokonaan kirjoittamatta, koska mietin että ymmärtävätköhän tekstiä lukevat ihmiset asian niin miten tarkoitan, eli jokseenkin aina vain hyvässä mielessä, enkä jonain keekoiluna, brassailuna, vittuiluna, ylimielistelynä tms. Koska oikeasti sellainen ei ole koskaan kuulunut mun paheisiin enkä ole ajatellut aloittaa nytkään.
3. Käytöstavat tai lähinnä niiden puute. Välillä tuntuu että tänne ulkomaille hakeutuu tietynlaisia ihmisiä ja koska meitä yhdistää joku ihmeellinen side kun olemme suomalaisia ulkomailla, niin kaikesta voidaan puhua suunnilleen kuin perheenjäsenten kesken. Senpä takia ihmiset utelee välillä asioita mitkä ei tosiaan niille kuulu tai kertovat ihan ihme juttuja et sitä oikein miettii et whatthehell, miten tota nyt sit kommentoit. Esimerkki: lähestulkoon kaikki uudet tuttavuudet täällä kysyvät tervehdyksen jälkeen heti toisessa lauseessa että onko teillä lapsia. No ei ole. Siihen saa lähes aina sellaisen oudon katseen ja "Ai jaa.". No eihän asiaa siihen jätetä (koska tuohon pisteeseen asti oltiin vielä niiden käytöstapojen piirissä) vaan kysytään että no, aiotteko tehdä vai onko jo tekeillä. Siis WHAT!? Ihan kuin meidän seksielämä kenellekään kuuluisi!? Ehkä me eletään selibaatissa? Ehkä me ei vaan ikinä koskaan milloinkaan haluta lapsia? Tai ehkä me ei saada lapsia? Miten meidän elämänsuunnitelmat kuuluu oikeasti kenellekään tuikituntemattomalle suunnilleen heti tokassa lauseessa. Se on sitten eri asia kun ollaan parempia kavereita ja itse haluaa avautua toiselle.
4. Työt tai niiden puute. Olen selkeästi alkanut taas kaivata jotain parempaa puuhaa aivokopalle. Pelkään että taannun ja muutun joksikin pehmopäiseksi kotihengettäreksi jos vaan olen kotona (sen kun näkis että olisin kotona, yleensä just en nimittäin ole), eikä musta enää joskus tulevaisuudessa ole vakavastiotettavaksi uraohjukseksi. Sitten kun niita töitä on sähköposti tulvillaan niin inhoan niitä ja keksin 1000 muuta asiaa tehtäväksi kuin ne työt. Toisaalta kun kerrankin on tilaisuus ottaa aikaa itselle ja tehdä asioita jotka oikeasti saavat mut tikittämään, niin miksi ihmeessä vääntäisin taas duunia? Viimeiset 10 vuotta olen paahtanut enemmän tai vähemmän niska limassa ja for what. Harvoin on kiitosta tullut. Olen mä monesti työstäni tykännyt, miten sitä muuten jaksasi vääntää niin ison osan päivästä, mutta en muista montakaan päivää että olisin ollut että jipii, kivaa mennä duuniin tai jee, olipa tosi nasta työpäivä. Yleensä tuntuu et selkänahasta vaan revitään kaikki irti et iltaisin on enää vain tyhjiin imetty nahka jäljellä, sisusta on jäänyt päivän aikana matkan varrelle. Niinkuin joku pumpattava barbara. Toisaalta voisin tehdä täällä jotain sellasia "henkisesti kevyempiä" duuneja vaikka muutaman päivän viikossa. Mut toisaalta taas himottaisi ihan sellaiset "kunnon" työt jossain "kunnon" firmassa, jossa taas pääsisi vauhtiin. Mut enhän mä halua luopua saavutetuista eduista - sit elämä olisi taas just sitä samaa kuin ennenkin: koko päivä duunissa, illat tallilla ja johonkin väliin pitää yrittää survoa sitä omaa elämää ja parisuhdettakin. Helvata yritä tässä nyt sit päättää.
5. Vinkuminen ja vatvominen. Siis just tollanen jokotaivaiehkämuttavaan ja valivali kaupanpäälle. Mä olen aina inhonnut ihmisiä, jotka voivottelevat elämäänsä ja vinkuvat milloin minkäkin asian olevan niin persiistä, mutta eivät sitten tee asialle mitään. Ja jatkavat vinkumista. Siksi olenkin aina yrittänyt joko muuttaa mua ärsyttävät asiat kelvollisiksi tai jos niitä ei voi muuttaa niin sitten hyväksyä ne sellaisena kuin ovat tai poistaa ne kokonaan elämästäni. Toinen luokka on vatvojat. Siis vaihtoehtoja on a ja b tai toisinaan pidempi liuta kirjaimia. Hyviä ja huonoja puolia löytyy, mutta kun ne puntaroitu, on yleensä mahdollista valita paras tai ainakin itseä miellyttävin vaihtoehto. Mutta ei. On ihmisiä jotka voivat vaan vatvoa ja jahkata asioita hamaan tappiin saakka. Pahintahan tässä on se, että mä huomaan toisinaan näitä piirteitä itsessäni. Ei jumaleissön, mä en ala tätä!
6. Leikkikaverit. Siis sellaiset ihmiset jotka ovat sun kavereita mutta eivät oikeasti ole. Selän takana loka lentää ja panetellaan niin että suhina käy. Esimerkiksi joitakin syö ihan sietämättömästi mun tänne lähtö. Kuvittelevat että elämä täällä on yhtä paratiisimaista glooriaa ja siksi mä muutun muiden yläpuolella astelevaksi diivaksi, joka tuskin jatkossa pystyy enää kumartumaan tavallisen kuolevaisen kansan pariin. Yllättävän monella on mahdollisuus jossain vaiheessa elämää muuttaa ulkomaille töihin, opiskelemaan, reissailemaan tai mitä vaan, mutta kaikki eivät vaan tartu siihen. Ihan turha sit kateuksissaan vikistä toisten tekemistä ratkaisuista. Ja sitä paitsi arkielämä on just niin samaa täälläkin. Pyykkiä pestään, tiskataan, imuroidaan ja paska on ihan yhtä ruskeaa tälläkin puolella planeettaa.
7. Amerikkalaisen kulttuurin arvostelijat. Joo, turha luulla että musta olisi tässä pienessä ajassa kehkeytynyt jokin jenkkikulttuurifani. On kuitenkin ollut tosi mielenkiintoista seurata miten niin monella ihmisellä on ollut sananen sanottavana siitä, mikä amerikkalaisessa kulttuurissa sucks ja miten etenkin Texas on ihan punaniskojen kansoittama takapajula. Mielenkiintoisinta on se, että yleensä nämä ihmiset ovat muodostaneet mielipiteensä tv:n tarjonnan perusteella eivätkä ole eläissään käyneet Amerikassa. Ajatelkaa nyt jos koko maailma arvioisi suomalaisia ja suomalaisuutta sen mukaan mitä maailmalla Suomesta nähdään: Kaurismäen leffoja ja koulumassamurhalööppejä. Aika syvälle mentäisiin metsään jos meitä suomalaisia noiden perusteella arvioitaisiin. Niina laittoi kesällä tästä aika nasevan ja ihanan sarkastisen kirjoituksen. En enää löytänyt alkuperäistä mutta aikani pengottuani löysin sen vielä täältä.
8. Keskiyö. Siis miten juma voi taas olla keskiyö. Päivät menee niin tajutonta vauhtia ja monesti tuntuu siltä ettei oikeasti saa mitään aikaiseksi, mutta silti koko päivän on tehnyt sitä ja tätä ja suhannut menemään eikä yhtäkään kertaa tullut esim. ihan vaan istuttua sohvalla katsoen tv:tä. Mies on painunut petiin jo tunti sitten ja mä vaan kukun täällä vaikka mulla on lähes yhtä aikainen herätys kuin miehellä. (Mä herään lähes joka päivä ennen kuin Jakke lähtee duuniin. Meillähän on toistaiseksi vaan yksi auto, joten jos haluan päivän aikana päästä hoitelemaan asioita tai tallille niin mun pitää heittää mies aamulla töihin ja hakea se joskus iltapäivällä himppeen.)
9. Liian pitkät tekstit. Siis kuka ihan oikeasti jaksaa lukea tällaisia kilometrivuodatuksia, saati sitten kirjoittaa niitä? Miten yleensäkään mä en osaa esittää juuri mitään asiaa silleen lyhyesti ja ytimekkäästi vaan kaikesta pitää laatia hirveä juurtajaksaen-selostus? Voisinko joskus vaikka opetella.
No niin. Nyt katselenkin sitten miten kaikki paikalliset kaverit katoavat pölyvanan kanssa horisonttiin. Ai toi onkin TOLLAINEN!? Ja suomikaverit ovat kaataneet kauhistuksessaan kahvikuppinsa näppikselle, perkelöivät talouspaperirullan kera ja päättävät etteivät enää koskaan lue tätä surkeaa blogia kun tää onkin TÄLLAISTA.
No, ne mut oikeasti tuntevat ystävät ehkä vaan kohottavat kulmakarvojaan että no niin, nythän se S pääsi asiaan.
Hupsista, pieni softabugi iski tänä aamuna Dallas/Fort Worth-lentokentän lennonjohtojärjestelmään ja teki tepposensa. Lennonohjaajat eivät saaneet yhteyttä niin toisiinsa kuin koneisiinkaan, joten tilannehan oli tuota pikaa jumissa koko maan kolmanneksi vilkkaimmalla lentokentällä. Koneet eivät päässeet lähtemään tai laskeutumaan yli tuntiin, minkä jälkimaininkeina koko lentoliikenne oli puurosssa pitkin päivää. Tilannetta fiksaamaan hankittiin paikalle joku hemmo Oklahomasta asti, jotta järjestelmä saatiin takaisin up and running. Illalla tallilta palatessani taivaalla kiilui tähtien tapaan koneiden valoja helminauhoissa, kuten normaaleinakin iltoina, joten ilmeisesti pahimmat ongelmat oli jo selvitetty. Ongelmia saattaa kuitenkin kuulemma esiintyä vielä pitkin viikkoa, mikä on varsin ikävää, sillä torstaisen Thanksgivingin vuoksi tämä on yksi vuoden vilkkaimmista matkustusviikoista.
Muuten tänne ei kuulu ihmeitä. Lämmintä ja auringonpaistetta riittää, joten on suorastaan hämäävää katsoa kalenteria, joka väittää että nyt on marraskuun puoliväli ja lunta pitäisi olla varmaan edes se pari senttiä... Ja täällä sitä vaan hillutaan T-paitasillaan. Mä olen hiljalleen alkanut pistää pientä talvi-/joulufiilistä kotiin ja olenpa ahertanut joulukorttien parissakin. Hurjaa, näin ajoissa! Kortteja onkin väännetty lämmöllä, jopa kuumana käyden, kun piti tietty mennä ideoimaan sellaisia typeriä malleja jotka vaativat ihan liikaa näpertelyä. Aargh!
Arki rullaa omalla painollaan ja päivät viuhuvat yhäkin ohi ihan säälimätöntä vauhtia. Jakke vääntää hommia Firmassa ja mun päivät täyttyvät milloin minkäkinlaisista askareista. Nyt olen tosin tehnyt ihan töitä-töitäkin, sillä ex-duunifirmasta lähtiessäni lupasin että voin tarvittaessa jeesata julkaisutuotannossa jos meinaa olla kovasti ruuhkaa ja nyt niitä projekteja on sitten pukannut. Toisaalta kiva taas tehdä "oikeita" töitä, mutta mulle tyypilliseen tapaan vetelen stressiä ihan ihme asioista niiden tiimoilta, vaikka miten yritän itselleni vakuuttaa et mähän olen vaan "keikkatyöläinen" eikä mun siten tarvitsisi muuta kuin hoitaa oma osuuteni ja jättää muut muiden huoleksi... Ei pysty, ei kykene.
Viikonloppua odottelen innolla, sillä pitkästä aikaa on tiedossa vähän reissailua. Lähdemme torstaina Kiitospäivän kunniaksi reissuun San Antonioon. Kivaa :D!
Oheisesta kuvasta ehkä päättelitkin että kyseessä ei suinkaan ole mieheni vaan heppaseni kuulumiset ;). Rakkaalla heppasellahan on tietysti monta kutsumanimeä - Hummer the Horse, Hummeli, Poni, Koni Korvapuoli (vaikkakin korvankärki alkaa jo olla takaisin aika normaalissa mallissa) jne. jne. ja uusimpana Karvanalle. Hassu hevonen kun on ihan sitä mieltä että Texasin talvesta ei kyllä selviä ilman kunnon turkkia. Viime yö olikin viileä ja nyt päivälläkin lämpömittari näyttää vain 15 astetta, mutta viimeisen viikon-parin ajan täällä on ollut lämmin rintama, jolloin päiväsaikaan lämpöä on piisannut iisistikin 24-28 asteen verran. Tämän ansiosta paksuun ja tuuheaan turkkiin pukeutunut ponipoloinen on hikoillut pelkästään laitumella ollessaan... Ratsastuksen jälkeen sen saa pestä lähes joka kerta ja kuivamisessa sitten kestää keskimäärin vuosituhannesta ikuisuuteen. Klipperin päristely on käynyt mielessä jo useamman kerran, mutta kun tallin omistaja oli vahvasti sitä mieltä että se ei kannata, olen vielä pitänyt syyhyävät näppini aisoissa. Hummerin voisi tosin vaikka heti huomenna lähettää laatikossa Etelänavalle ja se tarkenisi luultavasti turkkeineen siellä oikein mainiosti...
Karvoineen kaikkineen Hummerille kuuluu oikein hyvää. Kulmikas laiheliini on alkanut jo saada pyöreyttä ja lisääntyvät lihakset ovat nostaneet jo aika kivasti lommottanutta ylälinjaa. Se on edistynyt kaikinpuolin isoin askelein ja on yhäkin hämäävän selväpäinen otus. Se on erittäin sosiaalinen ja pitää siten kaikenlaisesta seukkailusta, puuhastelusta ja paapomisesta. Koska Hummer oli edistynyt niin hienosti syksyn aikana, päätin vanhempien visiitin ajaksi antaa pollelle ratsuiluvapaata, jotta ehdin rauhassa suhailla ympäriinsä vierailijoiden kanssa. Herkkähipiäinen poni oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä että useamman päivän vapaa oli enemmänkin rangaistus kuin palkkio ja niinpä kun tulin tallille neljän päivän tauon jälkeen, oli edessä kylmä rintama. Poni vaan vilkaisi ketä tuli ja käänsi mielenosoituksellisesti peffansa mua kohti. Ei tietoakaan normaalista "pusipusi, ihanaa kun tulit taas" -tervehdyksestä. Mökötystä kesti parin päivän ajan, jonka jälkeen murjottavan otuksen sydän suli taas.
Niin paljon kuin Hummer kaikkea rakastaakin, löytyy myös pari inhokkia: pyyhkeet ja mahan alta harjaaminen. Pyyhkeen lähestyessä näköpiiriin menee Karvanallen korvat aivan littanaluimuun ja poni on hampaita väläytellessään aivan selkeä viestissään pyyhkeelle "määäää tapan sut"! Kaksin vielä kamalampi: pesun jälkeen kun pyyhin mahanalustaa, alkaa hännän huiskinta ja järjetön hampaiden kirskutus, joka kuuluu todennäköisesti Suomeen saakka.
Ratsurintamalla asiat etenevät kivasti. Sileällä ollaan edetty asteittain lihaksistoa, balanssia, suoruutta ja taipumista kehittäen. Aluksi riitti haasteita pelkästään suoraan etenemisessä; välillä tuntui että meno oli kuin juoppohullun päiväkirjasta. Nyt mennään suoraan ja taivutaan tarvittaessa uran suuntaisesti, joten poni on jo aika hyvin "ohjan ja pohkeen välissä" ja kulkee annetuilla raiteilla. Sivuittaisliikkeiden opiskelu oli alussa haastavaa, koska poni enemmänkin halusi puskea pohjetta vastaan kuin siitä poispäin, mutta tehtyämme vähän enemmän töitä maastakäsin, löytyi väistöliikekin. Erilaiset pohkeenväistöt ja avotaivutus sujuvat jo aika näppärästi, mutta toistaiseksi olemme tehneet niitä vasta käynissä. Enimmäkseen syynä on se, että mun on vieläkin ollut lähes sula mahdottomuus istua Hummerin harjoitusravissa. Pikkuhölkässä pystyn vielä suunnilleen pitämään legot kasassa, mutta kun pyydän isompaa ja irtonaisempaa ravia, lentelee mun raajat kuin marionetilla ja sisuskalut vaihtavat järjestystä. Siispä molempien hermoja säästääkseni ja fyysistä hyvinvointia edistääkseni ravaan pitkälti vielä keventäen, sillä en haluaisi hyssyttääkään ettei ponin ravi ihan typisty.
Laukkahan ex-laukkurilla on iso ja hyvä. Se menee jo ihan normaalissa tempossa, mutta matkaavoittavalla askeleella ollaan suunnilleen parissa askeleessa edetty kentän päästä päähän. Laukannostot olivat alussa haastellisia kun Hummer oli opetettu siihen, että laukkaan "kaaduttiin" kiihdytetystä ravista. Koska vetokilpailussa jäin yleensä kakkoseksi, opeteltiin asia uudelleen nostamalla laukka käynnistä. Vasen laukka nousee jo aika hyvin, mutta oikea tulee jonain päivänä parin virheyrityksen jälkeen ja jonain päivänä se vaan tuntuu kadonneen pudotusvalikosta. Kun sen oikean laukan saa kaivettua esiin, on se jo kohtalaista, mutta kyllä sen huomaa, ettei se ole ihan yhtä hyvässä balanssissa kuin vasen.
Estekuvioitakin ollaan jo viritetty. Polle menee jo pitkiäkin ravipuomisarjoja sujuvasti niin suoralla kuin kaariuralla ja yksittäiset laukkapuomitkin ylittyvät yleensä niin, että koipelit löytävät paikkansa oikeilta puolilta puomia. Pienimuotoisessa irtohypytyksessä totesin ensin että hevosen kanssa hyppääminen ei ole ihan sula itsemurha, joten sen jälkeen kokeiltiin samaa selästä. Pienet esteviritelmät polle lähinnä juoksi yli kuin kavaletit, joten estekorkeutta piti hieman säätää muistaen että tällä otuksella on aika pitkät jalat. Nyt olemme muutamia kertoja menneet vauvaesteharjoituksia: tavallisia ristikoita ja pystyjä ravilähestymisellä apumaapuomilla höystettynä ja esteen jälkeen (yrityksen mukaan myötä-)laukassa jatkaen. Hyvin on sujunut: Hummer hyppää aika luonnollisesti, puomit eivät kolise ja ponista homma on hauskaa. No nih, kyllä tästä vielä kenttähevonen viritetään...
Maastoilu on sujunut paremmin kuin hyvin. Aluksi suunnilleen joka ylä- ja alamäessä kompuroinut polle sai jo epäilemään tuleeko hommasta tuon taivaallista, mutta treenit pikkumaastoissa saivat pollen hahmottamaan kaikkien neljän jalkansa sijaintia. Nyt ollaan käyty jo pitkilläkin yli parin tunnin maastoilla Lewisville Laken mainioilla ratsastusreiteillä kuntoa kasvattamassa. Ensimmäisellä kerralla poni kangisteli käynnissäkin mutta pikkuhiljaa alkoi liikkeen letkeys löytyä ja heppanen hahmottaa että katos perskeles, tää hommahan on aika nastaa! Hirmu nopeasti Hummer hiffasi että löysät ohjat merkkaavat rentoa käyntipätkää ja ohjien kokoaminen tietää rivakampaa etenemistä. Nyt poni tosin ennakoi jo parin sentin ohjien lyhennystä hilpaisemalla raviin... Laukkaa ei tarvitse paljon ehdotella kun ripakinttu jo pyyhkii menemään. Parasta on se, että poni ei kyttää maastossa mitään. Linnut saavat lehahdella puskissa, kaatuneet tukit ylittyvät empimättä ja epäilyttävät tukkipinot saavat vain hieman tiiviimmän tuijotuksen, mutta mitään loiksahtelua ei ole ilmennyt. Paitsi kerran kun polulla ollut oksan pää osui heppasen jalkaan mistä seurasi kyseisen pitkän karahkan toisessa päässä reipas pöheikön heilahdus, jolloin poni teki ilmavan nelijalkaloikan että ehdin jo vilkaista minkä tammen oksalle laskeudun, mutta päädyin kuitenkin takaisin satulaan - ja tilanteen sillävälin vaarattomaksi todennut poni jatkoi heti seuraavasta askeleesta matkaa normaalissa käynnissä suunnilleen vihellellen... Toisella kerralla olin itse loiksahtaa johonkin kun maastopolun keskellä möllötti ISO ja ruma käärme auringonpaisteessa lämmittelemässä. Pöhkö poni ei edes huomannut mokomaa, olisi varmaan astunut yli tai päältä ellen mä olisi happi loppuen riippunut ohjissa.
Olen yrittänyt pitää Hummerin viikko-ohjelman mahdollisimman monipuolisena ja kasvattaa heppasen kuntoa pitkäjänteisesti. Välkkynä ponina Hummer tarvitsee myös hyvin monipuolisia harjoituksia, sillä jo yhdestä toistosta se alkaa hirmu usein ennakoimaan tehtäviä. Olenkin tehnyt sillä ihan jonkin verran Parellin "pelejä" (seven games), jotka pistävät Hummerin miettimään asioita ja joiden myötä meidän suhde on ilmiselvästi tiivistynyt. Niissähän on kyse maastakäsin tehtävistä harjoituksista, joissa hevosella on vain naruriimu ja pitkä köysi. Pelien tarkoituksena on kehittää ihmisen ja hevosen välistä luottamusta ja viestintää niin, että myöhemmin hevonen tekee tehtäviä ihan vaikka vapaana. Tehtävien myötä myös mm. harjoitellaan väistöjä yms. hyödyllistä. On ollut kiva seurata miten kerta kerralta Hummer tekee tehtävät paremmin ja luottavaisemmin. Esim. viime kerralla tynnyripujottelu meni jo aivan loistavasti. Siinä on "kolmio": yhdessä kolmion kärjessä olen minä itse ja kahdessa muussa on tynnyrit. Tarkoituksena on, että hevonen kiertää kahdeksikkoa tynnyreiden ympäri sujuvaa uraa, pysyen kokoajan ihmisen edessä. Ihminen ei saa liikkua paikoiltaan ja hänen tehtävänään on ohjata liikettä mahdollisimman vähin avuin. Ei saa riuhtoa narusta, huitoa tms. Kuulostaa ehkä tosi tampiolta, mutta ei muuten ole ensalkuun ihan helppoa. Niin yksinkertaisia kuin tällaiset erilaiset "pelit" ovatkin, on ollut todella mielenkiintoista nähdä miten paljon hevoset näistä tykkäävät - tällaisissa tehtävissähän hevonen joutuu ihan erilailla käyttämään omia aivojaan kuin esim. juoksutuksessa.
Kuten näkyy, Hummerista löytyy muutamia uusia kuvia! Ammattivalokuvaajaksi opiskeleva kaverini Tytti otti kouluprojektiinsa erilaisia hevosihmisaiheisia kuvia, joiden parhaimmistosta tilasin heti omat kopiot. Tytin upeita otoksia kannattaa käydä katsastamassa hänen kotisivuiltaan.
Kuvat (c) Tytti Lauhava
Aika kulkee armotta. Viikko on jo kulunut Jokelan surmatöistä. Uutiset ovat saaneet jo uudet otsikot ja lehdet uudet lööpit. Silti tapahtuma koskettaa yhä monia. Onneksi kuitenkaan kukaan tuttavistani ei joutunut osalliseksi moiseen hulluuteen.
Olin viime keskiviikkona aamusta iltaan lennossa, mutta sana kiiri nopeasti tapahtuneesta ja kuulimme tilannepäivityksiä pitkin päivää. Iltamyöhällä kotiin saavuttuani oli epätodellisin fiiliksin pakko lukea netistä kaikki mahdollinen tapahtuneesta.
Koska en ollut kotona, en tiedä kuinka asiaa uutisoitiin täällä. Ilmeisesti kuitenkin asia oli pääotsikoissa, sillä tuttavien mukaan esim. amerikkalaiset tuttavat olivat kouluilla tulleet kyselemään suomalaisäideiltä tapahtuneesta. Sääli että pienestä maasta tänne kantautuvat uutiset ovat sitten tällaisia. Ja ennen kaikkea sääli että pieneen maahan täältä kantautuvat trendit ovat sitten tällaisia.
Kävimme tänäiltana katsomassa tyttöporukalla leffan Gone Baby Gone. Hyvä ja oikeita ja vääriä ratkaisuja miettimään laittanut elokuva. Porukalla huokasimme sen jälkeen että onko tähän maailmaan minkäänlaista järkeä tehdä lapsia, kun tuntuu että elämä menee entistä hullummaksi ja julmemmaksi vaan päivä päivältä.
Aiemmin päivällä kävimme kolmen naisen koplalla 2,5 tunnin maastoratsastuksella. Nautimme upeasta säästä (n. 28 astetta), auringonpaisteesta, luonnon kauneudesta ja eläinystäviemme seurasta. Ehkä meillä on vielä toivoa ;).
Lauantain rodeo- ja kantritunnelmista siirryttiin sitten sunnuntaina örinään ja tuonnempana odotettuun metalliin. Illalla kokoonnuimme nimittäin Mervin & Teemun seurassa Dallasin keskustan tuntumassa sijaitsevaan Palladium Ballroomiin, joka on etenkin hevibändien suosima keikkapaikka. Samaan taloon tuntui tungeksivan lähestulkoon koko Dallasin seudun suomalaisyhteisö, mutta mahtui mukaan sentään vielä paikallisiakin hevilettejä ;). Syy kokoontumisajoon oli Nightwishin keikka.
Tulimme paikalle näemmä vähän turhankin aikaisin, mutta ehdittiinpä moikata suomituttuja ja kulauttaa kurkkuun jotain kostukettakin. Sitä olisi kyllä tarvinnut kaataa kurkkuun kaksin käsin, jotta mut olisi saanut diggaamaan lämppäribändistä, joka oli englantilanen Paradise Lost. (Valitettavasti mulle osui kuskinakki tällä kertaa, joten se ei onnistunut ja cokiksella ei ollut toivottua vaikutusta...) Kyseisen bändin örinän tahdissa lensi kyllä yleisön letti ihan hyvin, joten ilmeisesti tämänkin genren kannattajia oli populassa ihan riittävästi...
Myöhemmin illalla parrasvaloihin astui viimein odotettu Nightwish. Bändi veti ihan sairaan hyvän keikan, jengi oli tosi hyvin fiiliksissä mukana ja itsekin tuli pompittua käpälät pystyssä (kuvan karvainen käpälä ei kylläkään ole mun...). Bändi soitti lähinnä uuden levyn, Dark Passion Playn biisejä, mutta olennaisimmat vanhemmatkin suosikit soitettiin. Kaikki olimme yhtä mieltä että uusi laulaja sopii porukkaan paremmin kuin hyvin ja hänellä on aivan upea ääni! Illan fiiliksiä kuvin:
Jees pliis, lisää tällaista viihdettä tähän osoitteeseen :D! Reilun viikon päästä ollaan taas menossa Palladium Ballroomiin, mutta siitä lisää aikanaan...
Kuvat (c) JP
Nonni, nyt on sitten koettu kunnon texasilainen rodeokin! Tämän viikonlopun ajan Dallasin keskustassa sijaitsevassa American Airlines Centerissä, jossa on kaikenlaisia konsertteja, tapahtumia sekä lätkä- ja korismatseja, on Texas Stampede. Kyseessä on ammattilaisrodeokiertueen Dallasin osakilpailu, josta parhaimmat cowboyt karsiutuvat National Finalsiin eli mestaruuskilpailuun, joten paikalla oli tämän maanosan rodeoparhaimmisto.
Ilta alkoi amerikkalaistapahtumille tyypillisesti melkoisella kansallistunteen nostatuksella. Nuori cowboy pyysi Luojaa siunaamaan tilaisuuden, yleisön, cowboyt ja etenkin lapset, sillä tilaisuuden tuotosta osa menee Children's Medical Centerille eli lastensairaalalle. Tämän jälkeen areenalle marssi Yhdysvaltain armeijan joukko-osastojen (mm. merijalkaväki, maavoimat, veteraanit) miehistön saattelemina illan rodeotähdet, katosta rullautui esiin jättimäinen Yhdysvaltain lippu tähtisädesuihkeen kera ja kuoro luritteli God Bless American. Screeneillä pyöri videota, jossa illan rodeotähdet toistivat toinen toisensa perään "I'm proud to be an American.".
Suomalaisille rodeo tarkoittaa lähinnä pukittelevan hevosen tai härän selässä rytkyttävää ratsastajaa, mutta rodeolajeja on itseasiassa melkoinen kirjo ja eilisiltana pääsimme tutustumaan aika moneen niistä. Illan aika nähtiin seuraavat lajit:
Bareback Riding - Perinteistä rodeota, jossa ratsastaja yrittää pysyä satulattoman hevosen selässä vähintään 8 sekuntia pitäen vain yhdellä kädellä kiinni hevosen selkään sidotussa vyössä olevasta köydestä. Tuomarit antavat suorituksesta pisteet, joilla arvioidaan sekä ratsastajan että hevosen suoritusta. Pisteitä voi saada maksimissaan 100, mutta yli 80 pisteen suoritus on jo erinomainen.
Team Roping - Eräänlaista parityötä, jossa keskellä olevasta aitauksesta päästetään irti villisti laukkaava vasikka ja "karsinoista" sen molemmin puolin lähtee ratsukot. Headerin (toinen ratsukoista) tehtävänä on lassota vasikka sen pääosasta ja heeler (toinen ratsukko) puolestaan lassoaa vasikan takajalat ja kellistää sen. Tämän lajin paremmuuden ratkaisee aika. Ajanotto starttaa kun vasikka lähtee karsinasta ja loppuu kun vasikan molemmat päät on lassottu ja vasikka on nurin.
Steer Wrestling - Eräänlaista "häränkaatoa". Karsinasta päästetään irti nuorehko härkä, jonka perään ampaisee ratsukko. Cowboy loikkaa vauhdissa kiinni härän sarviin ja vääntää eläimen sarvia niin, että härkä kellistyy tantereeseen. Ajanotto alkaa kun härkä ampaisee lähtökarsinasta ja loppuu kun se on kellistetty tonttiin.
Saddle Bronc Riding - Jälleen vähän perinteisempää rodeota, jossa ratsastaja yrittää pysyä pukittelevan hevosen selässä vähintään 8 sekuntia. Hevosella on satula ja ratsastaja pitää yhdellä kädellä kiinni köydestä, joka on kiinni hevosen päässä olevassa riimussa. Suoritus arvioidaan pistein kuten satulaton versio.
Tie-Down Roping - Vähän samantyyppistä kuin Team Roping, mutta yhden ratsukon suottamana. Vasikka karauttaa vauhtiin lähtökarsinasta, ratsukko ampaisee perään ja cowboy lassoaa sen etupään lassolla, joka on sidottu hevosen satulan etutappiin, joten vasikan vauhti pysähtyy. Cowboy loikkaa satulasta alas, kellistää vasikan ja sitoo sen kolme jalkaa (yksi etujalka + molemmat takajalat) narulla. Tässäkin ratkaisee aika, joka päättyy siihen kun vasikka on sidottu ja cowboy on nostanut molemmat kätensä ilmaan.
Barrel Racing - "Tynnyriratsastuksessa" areenalla on kolme tynnyriä, jotka ratsukon täytyy kiertää tietyssä järjestyksessä mahdollisimman nopeasti ilman että tynnyrit kaatuvat. Tämä on naisten rodeolaji.
Bull Riding - Ehkä kuuluisin ja hurjin rodeolaji, jossa ratsastaja yrittää pysyä härän selässä vähintään 8 sekuntia pitäen kiinni yhdellä kädellä härän selkään sidotusta köydestä. Tämäkin tuomaroidaan pistein, jossa arvostellaan niin härän kuin ratsastajan suoritusta.
Noiden lajien välissä nähtiin toki joitakin välinumeroitakin: areenalla karautteli välillä Miss Rodeo Queen, kuuden hevosen valjakko näytti muutamia taituruustemppuja ja Whiplash-niminen cowboyapina paimensi lampaita lammaskoiran selästä. Eniten hilpeyttä herätti kyllä laji Mutton Bustin', jossa pienet lapset pistetään riippumaan lampaan selkään. Lammas karauttaa lähtöaitauksesta kohti areenaa ja lapsi yrittää kynsin hampain killua sen villoissa kädet kaulan ympärillä. Pienenä se on cowboynkin vitsa väännettävä...
Illan päätti Josh Turnerin konsertti. Kyseinen herra on varsin suosittu, komealla bassosävytteisellä äänellä varustettu countrylaulaja. Illan aikana kuultiin tietty kaikki suosituimmat hitit kuten Your Man, Would You Go With Me ja Long Black Train. Ihan hyvää viihdettä, mutta ei nyt vienyt niin jalkoja alta että olisi pitänyt hilata kotiin JT-teepaitoja tai cd-arsenaalia. Kaikin puolin hauska ilta oli ja cowboy-meininkiä saatiin ihan koko rahalla ;).
Kuvat (c) SP. Pahoittelen kuvien kökköä laatua - kännykameraa ei näemmä tosiaankaan ole luotu nopeiden rodeolajien kuvaamiseen. Etenkään kun paikkamme ei ollut eturivin tuntumassa...
...ja kattilat täynnä puuroo... Aivan, riisipuuroa on taas keitelty, tosin ei mitenkään esi-joulu-fiiliksissä, vaan kirkon hyväntekijäisleipojaisia varten. Taas tuli aimo kasa riisipiirakoita rypytettyä ja niistä tulikin tällä kertaa jo ihan merkittävästi upgreidattuja viime kerran ensimmäisistä yrityksistä. Osahan löi jo laudalta kaikki Saarioisten piirakat symmetrisyydellään ;).
Mä olen muuten joutunut hylkäämään mun lemppariradiokanavan. Siellä alkoi heti Halloweenin jälkeen täys joulutykitys. Tänäkin aamuna kelloradio kailotti Feliz Navidadia tuutin täydeltä kunnes ärsyynnyskynnys ylittyi ja radiokanava LiteFM vaihtui Texas Twisteriksi. Siis minä, joka olen totaalinen joulufani, kohtaan kyllä rajan jo tässä kun joululauluja rämpytetään marraskuun alusta asti.
Kaupoissa on ihan viimeistään tämän kuun alussa hyllyt saaneet täytettä mitä erinäisemmistä joulukoristeista ja -härpäkkeistä. Osassa kaupoista on ihan oma jättimäinen jouluosastonsa, jossa helkkää Jinglebellsit sun muut joulupimputusmusat. Onpa bongattu myös jo isohko kauppa, joka on ihan pelkästään joulukamaa täynnä. Täällähän sisustus on muutenkin pop, joten joulun alla huusholli tyrkätään täyteen kaikenlaista jouluvaloa, kranssia, kynttiläasetelmaa, havuköynnöstä jne. Ja amerikkalaiseen tapaan kaikkea on mieluusti enemmän kuin vähemmän.
Me jätimme lähes kaikki vähäiset joulukoristeemme Suomeen, joten nyt on ollut hyvä syy vähän uusia arsenaalia. Aiomme kyllä pysyä ihan kohtuullisessa mittakaavassa, mutta jotain amerikkalaista hapatustakin on pitänyt investoida... Kotiin pääsi mm. joulusukat ja niitä kannattelevat "kultaiset" poro-ripustimet. Siis you know, sellaiset takan reunustalle laitettavat, mitä vilahtelee kaikissa jouluaikaan sijoittuvissa jenkkileffoissa. Meillä ei kämpässä ole takkaa, mutta olkkarissa on sellainen passeli "sisustusaukko" johon sukkaset saadaan hyvin killumaan.
Kuusikin pitäisi muuten kohta hankkia, koska parhaimmat sellaiset kuulemma loppuvat kaupoista jo marraskuussa. Täällähän käytetään valtaosin tekokuusia, joista osa on todella hämäävän aidon näköisiä. Mekin meinattiin hankkia sellainen, sillä mulla ei tasan kestä hermot yrittää imuroida irtoilevia neulasia tästä pörheästä kokolattiamatosta... Täkäläiset kuuset koristellaan kyllä lähinnä niin, että vain harvasta kohdasta pilkottaa jotain vihertävää, muutoin oksat on peitetty jos jonkinlaisella koristeella, ornamentilla, nauhalla, helmikoristeella sun muulla säihkeellä. Värikirjoakin riittää, sillä joulun värinä ei suinkaan ole perinteisesti punainen, vihreä, kulta ja/tai hopea, vaan kuusipuun ja muun joulusisustuksen väriteeman voi valita oikeastaan mistä maailman väristä vaan.
Jouluvalojakin olen nähnyt jo ripusteltavan sinne tänne. Aika monet kuitenkin malttavat odottaa niiden sytytystä siihen, kunnes Thanksgiving on vietetty parin viikon päästä (torstaina 22.11.). Siitä kuulemma sitten alkaakin täysi joulukausi: koko koristearsenaali viritetään esille jo silloin. Lysti tosin loppuu kuin seinään heti joulun jälkeen, sillä vermeet kasataan kaappiin heti joulupäivän jälkeen. Höh! Meidänkin tarvii varmaan edistää aikatauluamme paikalliseen malliin, tai johan meitä katsotaan kuin vajaamielisiä jos vasta loppiaisena alamme taipua joulun ohimenoon...
Mies hieman katsoo kieroon tätä joulun esilämmittelyä jo nyt, kun kaappiin on kertynyt kuusenkoristeita, kransseja ja kynttilöitä. Mä en kyllä maindaa yhtään että saan jo ihan kohta alkaa joulutunnelmoimaan, mutta yrittänen malttaa joulukuun alkuun... Mehän vietämme tämän joulun täällä ihan kaksistaan, joten joulua on kyllä suunniteltu jo jonkin verran. Kaikeksi onneksi täältä saa perinteisiä suomalaisia joulusapuskoita, glögiä ja suklaita ja kaverin jouluksi tulevat Suomivieraat voivat kuulemma tarvittaessa hilata jotain puuttuvaa tunnelmankohottajaa. Kalenteriin on jo merkattu parit pikkujoulutkin joulukuun alkuun, joten tästähän tämä fiilis kehittyy! Jossain määrin ajatuksellista ristiriitaa tosin aiheuttaa se, että ulkona ei suinkaan ripsuttele lunta vaan lämpömittari hehkuu lähes 28 astessa...
Eilen oli ihana päivä! Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämmintä riitti n. 24 asteen verran, joten päivähän oli mitä ideaalisin maastoilua varten. Siispä pistin Koni Korvapuolen kuntoon ja läksimme Lewisville Laken traileille pariksi tunniksi. Nautimme säästä, luonnon rauhasta ja moninaisista eläimistä mitä bongasimme matkan varrella. Rauha tosin rikkoutui toviksi kun otimme kiinni kuuden naisen & hevosen maastoilevan kälkätysseurueen, mutta aikamme heidän kanssa seurusteltuamme ohitimme letkan ja katosimme horisonttiin. Rauha meinasi rikkoutua totaalisesti siinä vaiheessa kun näin oksalla ihan käteni vieressä kammottavan tarantellan. Juuri kun kirkaisu oli karata kurkusta ja paskahalvaus vallata koko kehon, tajusin örkin olevan joku myöhäinen Halloween-koriste... Jessus ja kaverit kanssa, ei vanhoja ihmisiä saa näin rääkätä!!!
Hummer the Horse on siis tosiaan saanut uuden lempinimen. Koska mullahan ei ole ikinä ihan normaaleja hevosia, päätti Hummer ilmeisesti liittyä kastiin. Koska hän on henkisesti harvinaisen selkopäinen otus, päätti hän sitten fyysisesti vaihtaa kastia normaalista epänormaaliin. En todellakaan tiedä mitä tapahtui, mutta tiistaina tallilla huomasin verta Hummerin kaulalla sittemmin myös korvan päässä. Putsattuani ylimääräisen töhnän huomasin että heppasen oikean korvan kärki puuttui. Tarkempi analyysi paljasti että varsinainen korva (se rusto) näyttäisi olevan reilassa, mutta korvan kärjestä puuttui pala nahkaa ja siten myös karvaa - inha sisus vaan paisteli. Yuck! Ilmeisesti tarhassa oli tullut jotain kränää ja kaveri oli päättänyt korvamerkata mun heppasen... Korva paranee jo hyvää vauhtia, mutta näyttäähän polo vähän hassulta kun toisen korvan kärjessä on vaan lovi...
Tässä vähän kuvasatoa!
Kääk! Hummer the Horse alias Koni Korvapuoli on korvamerkattu!
Maisemia Lewisville Lakelle "näköalakukkulalta". Harmi etteivät kuvat oikein toista korkeuseroja. Tällaiset kukkulat ovat nimittäin suorastaan harvinaisuus täällä pannukakkulandiassa...
Trail eli maastoreitti myötäilee paikoin ihan Lewisville Laken rantaa (vas.). Koni Korvapuoli ihailee ruskan punaamia puskia (oik.). Täällä ei kovastikaan ruskaa näe, koska vielä ei ole ollut pakkasöitä, mutta näemmä jotkut puskat ovat jo punastuneet viileistä säistä.
Mihinkäs tämä pusikkopolku johtaakaan pohtii Koni Korvapuoli (vas.). Menomatkalla sydärin aiheuttanut hämis sai aikaan vahvan pakoreaktion ratsastajassa, mutta paluumatkalla moinen slaagin aiheuttaja sai jo kaivamaan kännykameran esiin... (oik.)
Juu, luvassa EI ole mitään oppituntia sellaisesta ehkäisystä vaan erinäisten ahdistustilojen ja kirkaisuhuutojen ehkäisystä. Olen maininnut kerran jos toisenkin että täällä näitä erinäisiä elikkoja riittää. Tallille varsinkaan ei minkään heikkohermoisen kannata suunnata, sillä siellä sitä saa helposti hyvinkin kylmää kyytiä.
Olen jo oppinut monia ahdistustiloja ehkäiseviä sekä omaa terveyttä ja hyvinvointia edistäviä toimenpiteitä. Ensinnäkään missään ihme pusikoissa ei kannata hyppiä. Harmittomien miljoonien heinäsirkkojen lisäksi esiin voi tungeksia vähemmän harmittomia otuksia. Esim. sellasia jätti-isoja punaisia ampiaisia, horneteja, jotka kuulemma pistäessään saattavat turvottaa raajan tyyliin kaksinkertaiseksi. Tai sitten myrkyllisiä ground spidereita, joiden puraisun myötä saatetaan joutua amputoimaan jokin osa pureman saaneesta raajasta. Uskon vahvasti näihin ranch-legendoihin enkä mene kokeilemaan onko kyseessä tosi vai taru. Kauhukohteita olen kyllä nähnyt ja vaivihkaa poistunut paikalta takavasemmalle.
Satulaa hakiessa kannattaa aina ensin tömistellä, sitten liikutella satulaa hetki paikallaan vain takakaaresta yhdellä sormella kiinni pitäen ennen kuin nostaa sen vähän myöhemmin syliinsä. Sen alla on todennäköisesti päikkäreillä hiiri, joka tällaisen hienovaraisen herätyksen saatuaan yleensä ehtii mun näkemättä kipaista muualle. Parhaimmassa tapauksessa satulan alta killitti mua viisi hiirtä, jotka päivänvalon nähtyään pakenivat kuka mihinkin suuntaan ja minä loikkasin keskelle satulahuonetta odottamaan että vikisijät kipittävät omiin koloihinsa. Yhtä satulahuopaa oli kerran jo järsittykin ja syykin löytyi pian: satulan alle oli hiiri tehnyt pesän ja siellä kellotti muutama vaaleanpunainen karvaton hiirivauvakin. Hiljaa nostin satulan huopineen paikoiltaan ja häivyin huoneesta toivoen että kun palaan ratsastuskeikalta, on hiiriäiti vienyt vauvansa muualle tai joku muu on poistanut ne mun satulatelineeltä. Poissa olivat kun palasin enkä todellakaan halua tietää mitä niille tapahtui. Ja siis hei: mä käyn tallilla päivittäin eli satula huopineen liikkuu telineestä yhtä tiuhaan! Joko olen siunattu hiirten mielestä aivan ihanan hikihajuisella hevosella tai sitten en TODELLAKAAN tahdo tietää mitä majailee niiden satuloiden alla, joita ei ole liikutettu pariin kuukauteen - niitäkin ko. satulakammarista löytyy...
Jos taas haluaa tehdä esim. esteharjoituksia, olisi suorastaan henkinen itsemurha noin vaan kävellä puomipinolle ja siitä vaan nostella puomeja harjoituksia varten. Ehei! Puomipinon äärelle mennään saappaat tai chapsit jalassa, tömisytellen ja sitten jalalla yhden puomin pidemmälle vierittäen. Kun puomin ympärys on kaikin puolin tarkistettu ja puomi on vähintään metrin päässä pinosta, kannattaa hanskoitetuin käsin kantaa puomi harjoituspaikalle. Sama toistetaan niin monta kertaa kuin puomeja tarvitaan. Ja niiden ihan alimmaisten, seitittyneiden puomien kannattaa ihan vaan antaa jatkaa oleiluaan just siinä missä ovat. Niitä kun liikuttaa niin alta löytää sanoinkuvaamattoman kirjon erinäisiä pieniä, isoja ja keskikokoisia kuhisevia ötököitä, jotka liikkuvat nelin-, kuusin- tai erittäin monin jaloin. Puomien välistä voi myös bongata päikkäreiden keskeytyksestä ärtyneen käärmeen. Mua kohti liikkunut mato matala sai tosin potkaisun hiekkaa naamaan, jotta tajusi lähteä mieluummin ulospäin kuin syvemmälle talliin päin. Ja en ees kirkaissut. "Fuck!" taisin tosin äännähtää.
Hämähäkit ovat niin peruskalustoa että hyvä kun ansaitsevat enää edes omaa lukuansa. Seittiä lentää naamalle tuon tuosta. Silloin on parempi vaan pyyhkiä naama ja olla tasan katsomatta että killuuko seitin päässä kenties joku isompi tai pienempi lukki tai muu eklotus. Maastosta olen jo bongannut ne pari paikkaa missä on aina seittejä reitin varrella. Ihan vaikka just siitä meni joku edeltävä ratsukko. Niistä kannattaa suoriutua joko: a) raipallinen versio: ojentamalla käsi pitkäksi suoraan eteen hevosen korvia kohti ja osoittamalla raippaa antennimaisesti kohti taivasta tai b) raipaton versio: ojentamalla käsi kohti hevosen korvia ja taittamalla käsivarsi kyynärpäästä 90 asteen kulmaan niin että sormet osoittavat taivasta kohti naaman kohdalla (vähän silleen kuin joku katolilaisen papin siunaus alkaa). Näin valtaosa inhottavista siimamaisista seiteistä napsahtaa poikki ennen kuin ovat naamalla. Tästä tosin voi seurata se, että maastolenkin varrella olevan puiston penkillä istuva pariskunta katsoo siunaushetkeäsi hyvin epäuskoisena, mutta vastaavat kyllä Hello, how are youhusi kohteliaasti. No, täällähän usko on arvossaan.
Ja tämähän ei ikävä kyllä ole mikään myöhästynyt Halloween-tarina vaan ote jokapäiväisestä tallielämästä ja oppimisesta osin kantapään ja osin kuulopuheiden kautta. Ja mainittakoon myös, että Hummer the Horse asuu aikalailla upscale ranchilla, joka on yleisesti ottaen siisti mesta, ei missään rötimörskyssä...
Onneksi tallilla on niitä miellyttävämpiäkin elikoita. Hevoset nyt ennen kaikkea, ja erityisesti Koni Korvapuoli (siitä lisää myöhemmin joku päivä), mutta myös muut karvavintiöt. Kissat nyt ovat vakiosulkkiksia. Lisäksi tallin lammella on erinäinen määrä kilppareita ja hanhia, sorsia ja eräs valkoinen haikara, joka levähtää aina saman puun samalla oksalla. Näin syysaikaan lammelle on pyrähtänyt joko pysyvästi tai muuttomatkan pitstopille liuta ihan suomalaisen näköisiä pullasorsia ja kanadanhanhia. Kansainvälistä jengiä siis.
Lisäksi ilmeisen hyvä tammenterhovuosi on saanut suorastaan hillittömän määrän oravia pihapiiriin. Niitä kun seuraa tovinkin niin saa kyllä halvat naurut. Pöljät oravat saavat välillä ilmeisesti jotain reviirikiistoja ja kahakoivat, juoksevat kilpaa, pomppivat ilmaan ja näinpä juuri erään oravan heittävän toista tammenterholla (!!!). Ei osunut.
Iltahämärän aikaan jos on liikenteessä, uskaltautuvat pusikoissa asustelevat pienet jänikset pupeltamaan ruohoa pellolle. Ihaniahan nuo puppelit ovat, mutta toisinaan rasittavia kun hämärään venyneissä loppukeventelyissä pitää seurata tarkkaan maata ja sieltä erottuvia valkoisia häntätupsukoita, ettei iloinen loiksahtelija ole kohta vain vaisu liiska.
Tämä täällä kiittää ja kuittaa ja päättää karmaisevan elikkotarinan ihan just tähän. Ja menee iltaruokkimaan ihanaisemmat kotieläimensä. Mies tosin on illanvietossa suomipoikien kanssa, joten ruokittavana on vaan kaksi kissaa ;).
Kuva (c) Mervi K.
Viime viikolla kamerani otti taas happea sen verran, että jaksoi sopivasti pitää kennonsa kasassa olennaisimpien turistikohteiden kiertueemme ajan. Tässä siis hieman kuvasatoa!
Kapusimme Dallasin ydinkeskustassa sijaitsevaan Reunion Toweriin, josta on hyvät näkymät ympäri Dallasia. Näkyi mm. tiehässäköitä ja tasaista pannukakkua, jota Dallasin alue pitkälti on (vas.) sekä rypäs ydinkeskustan pilvenpiirtäjiä (oik.).
Tornista näkyi hyvin myös John F. Kennedyn murhapaikalle (vas.). JFK ammuttiin vuonna 1963 kuvan punaisen rakennuksen (silloin koulukirjavarasto) kuudennen kerroksen kulmaikkunasta kun JFK:n saattue kulki talon editse kulkevaa kolmikaistaista tietä kohti alamäkeä. Nykyisin rakennuksen kuudennessa kerroksessa on JFK:n presidenttiydestä ja murhasta kertova Sixth Floor Museum, jossa myös kävimme. Dealey Plaza (oik.) on Dallasin kaupungin syntysija. Monumentti markkeeraa paikkaa, jossa sijaitsi alueelle rakennettu ensimmäinen puinen pirtti.
Dallasin pilvenpiirtäjien lomassa sijaitsee West End, vanhan Dallasin alue, jossa on vielä vanhoja punatiilisiä rakennuksia jäljellä.
Tii-di-dii-di-dii-didi-dii-di... Tv-sarja Dallasin ulkokuvaukset on tehty Southfork Ranchilla, joka sijaitsee Parkerissa, Dallasista pohjoiseen.
Tallimatkani varrella on pieni vanha puukirkko Chinn's Chapel. Jotenkin kansallisromanttinen näky!
Medieval Timesin "keskiaikaisessa" linnassa pidetään turnajaisia. Showssa nähdään mm. miekkatappeluita ja peitsikisoja, joissa täyttä laukkaa vastakkain ratsastavat ritarit yrittävät peitsellään syöstä vastapelurin alas hevosensa selästä. Tässä kuningas saattueensa kera.
Kuvat (c) SP. Lisää kuvia Dallasia ristiin rastiin -kuvakansiossa.
Sitten jos shoppailun lomassa alkaa huikoa, niin voi vetäistä maittavan burgeraterian supersize-ranskalaisineen ja jälkkäriksi uusinta uutta: friteerattuja juustokakkupalleroita! Kun juustokakussa ei oikein riittävästi ole kermaa, rasvaa ja kaloreita niin mukava pieni tirautus öljyssä tekee just kutaa. Jeez, wonder why täällä taistellaan tosissaan läskiä vastaan...
