Kultaisen portin kaupungissa

Perskumaleikum, nyt väännetään tää Kalifornian keikkastoorin kakkososa tänne vaikka verellä, hiellä ja kyyneleillä! Mulla on ollut taas ihme asosiaalinen möllivaihe päällä, eikä edes bloggaamisen muodossa kommunikointi ole natsannut tipan tippaa. Monena iltana olen blogin avannut, tuijottanut tovin tyhjää tekstiboksia ja sitten ärhennellen läväissyt läppärin kiinni. Ummessa kuin ummessa, ei irtoa! Mistähän sitä keksis jotain henkistä laksatiivia...

Enivei, jatkoa siis seuraa tohon edeltäneeseen polkkaukseen. Kalifornian keikka jatkui tosiaan tiistaina 1.7. San Franciscoon. San Josessa asuva kollegani oli superystävällinen ja lupasi heittää mut Friscoon, mutta bonuspalkintona sainkin vielä asiantuntevaa turistiopastusta pitkin ja poikin cityä ja sen laitamia.

Matkalla Friscoon pysähdyimme kivalla maisema- paikalla, josta oli hienot näkymät San Andreaksen järvelle. Mitäpä tuosta lätäköstä muuten, mutta se sijaitsee juuri siinä "sauma- kohdassa", jossa möllöttää järven mukaan nimensä saanut San Andreaksen siirtymä, eli Kalifornian maanjäristysherkin alue. Mun pettymyksekseni ei tuntunut mitään tärinöitä tällä kertaa, mutta onneksi ehkä niin, sillä olisihan siinä varmaan pissat pöksyyn lirahtaneet jos jotain 3D-muuvmenttia olisi alkanut ilmetä...

Kollega kierrätti mua myös katsomassa Golden Gatea, mikä oli tosi nasta juttu, sillä se olikin sitten ainoa päivä, jolloin silta oli kokonaan näkyvissä. Keskiviikkona se oli puoliksi sumuverhossa ja torstaina siitä ei näkynytkään enää mitään muuta kuin sillan alapuoliset "jalat", koko muu osa jättimäisestä kolossaalista oli San Franciscon lahtea peittävän tiheän maitosumulautan sisuksissa. Vilkaisimme myös pikaisesti Sausalitoa (siitä lisää edempänä) ja teimme pienen ajelurundin Friscon keskustassa. Tokihan piti myös ajella alas Lombard Streetiä, jossa sijaitsee pätkä maailman mutkaisinta tietä. Ja olihan tuo sen verran kimurantti, että olin ihan kiitollinen etten itse ollut ratissa. Kieleen olisin purrut takuuvarmasti kurveihin sihdatessa.

Teistä puheenollen, olen aina ymmärtänyt että Friscossa on mäkistä, mutta vasta kun siellä ajeli ja käveli, tajusi tosissaan millaisista mäistä on kyse. Ei mitään suloisia pikkukukkuloita, vaan oikeasti hirveetä kiipimistä, mäet parhaimmillaan yli 30 asteen kulmassa ja piiiiitkiä! Kammottava fiilis mennä sellaista alaspäin: mun villillä mielikuvituksella autosta tietysti hajoaa jarrut ja se porhaltaa mäen päältä pomppuista ja pitkää mäkeä vauhdilla alas läsähtääkseen tuhannen pästäleinä horisontissa kimmeltävään siniseen mereen... IIIIK!!!

Toinen yllättänyt seikka oli toi sumu. Onhan tuosta sumussa uinuvasta kaupungista kuultu, mutta kun ekana päivänä San Franciscon lahti ja Sausaliton ranta nauttivat kauniista auringonpaisteessa ja vastarannalla San Franciscon kaupunki piiloutui sumulauttaan ja muina päivinä taas itse lahti oli tiheässä tai vieläkin tiheämmässä sumussa ja rannat aurinkoisia, käsitti että sumu voi tosiaankin olla lähes veitsellä leikattavaa... Hauskin näky oli kyllä se kun mereltä lipuva sumulautta näytti suorastaan ryömivän vuoren seinämää ylös ja toisella puolella alas kunnes hiljalleen hälveni pieniksi pilviksi.

Back to asia... Lopulta kollega heitti mut vielä hotlalle, joka oli ihan sympaattinen pikkumesta Fishermans Wharfilla, joka puolestaan on rannan tuntumassa sijaitseva melko turismipainotteinen alue. Mä linkasin kamat huoneeseen ja läksin samantien seikkailemaan ranta-alueelle. Kävelin rantakatua ja kävin Pier 39:llä, joka on iso pikkuputiikkien, ravintoloiden ja huvilaitteiden kattama laituri, jonka pikkulaitureilla majailee varsinkin talviaikaan monisatapäinen lauma merileijonia. Kesäaikaan useimmat vesselit ovat kuulemma viileämmillä vesillä, mutta muutama oli jäänyt maisemiin ihan vaan turistien iloksi.

Hilpaisin samalla vauhdilla toiselle laiturille, jossa myydään lippuja Alcatrazin risteilylle, sillä kyllähän tuo meren keskellä siintävä vankilasaari on ihan måste gå -mesta. No voi jee, lippujonoon päästyäni näin ison kyltin, jossa luki "myymme tällä hetkellä lippuja sunnuntaille". Crap! Ei tietenkään kannattanut hankkia lippuja etukäteen, kuten kaveri kehoitti... Epäuskoisena jonotin silti luukulle kuullakseni, että lippuja ei tosiaankaan ole tarjolla kuin vasta sunnuntaiksi. Epätoivoisena länkytin että eikö ole mitään perutuspaikkoja tai MITÄÄN muuta keinoa päästä saarelle. No ei kuulemma ollut. Muut firmat tekevät risteilyjä, jotka kiertävät saaren ympäri, mutta tämä pulju on ainoa, jonka kyydissä pääse ihan itse saarelle ja tutustumaan vankilaan. Goddamit!

Kun kiukustuneena marssin poispäin, kuulin sivukorvalla jonkun perheen neuvottelevan, että otetaanko nyt sitten se kalliimpi combolippu, jolloin kuitenkin päästäisiin sinne Alcatrazin saarelle. Siis what!? Mä tein 180-käännöksen ja marssin takaisin luukulle kyselemään että mikäs juttu tää combolippu sitten onkaan. No, kuulemma sellainen, jolla pääsee sekä Alcatrazille että viereiselle Angel Islandille. Sille risteilylle sai lippuja sentään torstaiksi. Ei tietenkään kannattanut mainita moisesta vaihtoehdosta turistille, joka ilmeisen epätoivoisena on valmis maksamaan vaikka oravannahoissa, jotta pääsisi Alcatrazille?!? No mitäs tuosta, fiilis oli korkealla kun Alcatrazin lippu oli kädessä, ja sattuuhan noita asiakaspalvelun alanoteerauksia...

Loppupäivän vietin lampsimalla pitkin ja poikin San Franciscoa: kiipesin pitkät ja kapeat Filbert Steps -portaat Telegraph Hillille, jossa sijaitsee Golden Gaten jälkeen Friscon tunnetuin maamerkki, Coit Tower. Kävin itse tornissakin ihailemassa alakerran hauskoja seinämaalauksia ja näköalatasanteen hienoja maisemia. Sieltä jatkoin italialaishenkisen North Beachin läpi värikylläiseen Chinatowniin. Matkalla bongasin Transamerica Pyramidin, Sentinel Buildingin sekä monet muut käsilaukussa mukana keikkuvan Michelinin San Francisco Must Sees -oppaan mainitsemat maamerkit. Kun jalat alkoivat muistuttaa enemmänkin Aku Ankan räpyöitä, raahauduin viimein takaisin rannan tuntumaan ensin syömään ja sitten puolikuolleena hotlan punkkaan.

Keskiviikkona ei kaikkimullehetinyt-persoona tietenkään ottanut sen lunkimmin, vaikka teippailin jalkoja jo aamutuimaan erinäisin rakkolaastarein ja räpylät esittivät vastalauseita survoessani niitä kenkiin. Sen sijaan bongasin sightseeing-bussin, jossa viuhahtikin sitten koko aamupäivä. Bussi kierrätti hilpeän ja sanavalmiin opas-kuskin johdolla pitkin Friscon nähtävyyksiä: osin tuli toistettua tiistain maisemia, mutta paikkoja värittämään kuultiin hauskoja stooreja ja letkautuksia milloin mistäkin asiaan liittyvästä tai liittymättömästä syntyperäiseltä Friscolaiselta. Bussin kyydissä pääsinkin sitten pidemmälle kuin missä olin jalkaisin jaksanut marssia: näin liudan kaupungin monumentteja, kuten oopperatalon ja kaupungintalon, rikkaiden kansoittaman Pacific Heightsin, hippialuuena tunnetun Haight-Ashburyn, vanhoja luostareita majoittavan Mission Districtin, monivärisenä gayalueena tunnetun Castro Districtin sekä The Alamo Square -puiston ja sen reunalla sijaitsevat viktoriaaniset rakennukset eli Postcard Row'n (yksi kuvatuimpia paikkoja Friscossa).

Monissa paikoissa teimme erinäisiä pitstopeja ja tutustumisbreikkejä, joista pisin vietettiin valtaisassa Golden Gate Parkissa. Kyseinen puistohan ei ole New Yorkin Central Parkin tapaan manikyroitu puistoalue, vaan paikoin aika villistikin vihertävä metsikkö. Mä käytin puistoajan pitkälti ihastelemalla Japanese Tea Gardenin eli japanilaisen puutarhan kauneutta, harmoniaa ja ihanaa rauhaa. Jos muuten joku on nähnyt The Memoirs of a Geisha -leffan, niin tiedoksi että osa siitä on kuvattu ko. puutarhassa. Näin leffan vasta viime viikolla Friscon keikan jälkeen ja pomppasin tyyliin metrin sohvalta kun yhtäkkiä kesken leffan bongasin tutun, tuoreessa muistissa olevan maiseman :D. Tuosta kuvan portista kiikutettiin geishoja rikshakyydillä vauhdikkaasti.

Useamman tunnin sightsarikierros päättyi The Presidion kautta Golden Gatelle ja sieltä viimein takaisin lähtöpaikkaan, Marina Districtille. Siinä olikin sitten sopivasti reilun tunnin breikki, jolloin kävin lappamassa lounasta nassuun loikatakseni sitten seuraavaan sightsaribussiin, joka suuntasi San Franciscon lahden pohjoispuolelle.

Iltapäivän reissu suuntasi ensin Muir Woodsiin, jossa kasvaa jopa tuhansia vuosia vanhoja punapuita. Ihana, rauhaisa ja jotenkin henkevä paikka! Valtavien, paksujen ja pitkärunkoisten puiden reunustamia polkuja oli kiva tallustaa ja aistia kaikin aistein historian havinaa, luonnon rauhaa ja jotenkin jotain suurempaa.

Punapuupöheikköseikkailun jälkeen bussi heitti turistilauman Sausalitoon, joka on sympaattinen pieni kylä San Franciscon lahden pohjoisrannalla, aivan San Franciscon kaupunkia vastapäätä. Sausalitossa vaan kävelin ympäriinsä: ihastelin kukkuloiden rinteille rakennettuja somia taloja, rantakadun pieniä putiikkeja ja tietysti lahden vastarannalle piirtyvää San Franciscon silhuettia.

Viimein loppui kuitenkin sekin hupi ja bussi tipautti matkalaiset takaisin Marina Districtille. Mutta whattheheck! Päivähän oli vasta nuori, vaikka matkaa oli taitettu niin bussilla kuin jaloin mailitolkulla :D. Siispä loikkaus (no siis piiitkähkön jonottamisen jälkeen...) cable cariin, sillä olihan tuo niin olennaisesti Friscoon kuuluva ratikka-ajelu osutettava ohjelmistoon kanssa. Mä valitsin Hyde-Powellin reitin, sillä se on kaikkein mäkisin. Siinä vaiheessa kun vanhan oloinen rakkine pääsi viimein mäen huipulle ja alkoi suunnata alaspäin, alkoi jo hirvittää. Kuski pisti vielä vettä myllyyn kalpeakasvoisia kuljetettaviaan katsoessa ja päästi kärryn vähän matkaa "vapaalle" jyrkkää alamäkeä mentäessä ja sai tietty aikaan ylioktaavista kiljuntaa. Mä en kerennyt kiljumaan (ihme kyllä) kun istuin paraatipaikalla ihan keulassa, joten lähinnä vaan keskityin räpsimään kuveja.

Illan käytin kieppumalla Union Squaren tuntumassa, johon on keskittynyt kaikki Friscon merkkiliikkeet, boutiquet ja isoimmat tavaratalot. Jossain ostoskeskuksessakin pyörin aikani, mutta loppujen lopuksi iltamyöhäisellä hotlalle päin valuessani oli mukaan tarttunut vain yksi käsilaukku. (Voi ylläri sentään - kengäthän onnistuin ostamaan jo Anaheimista, joten taas kerran tuli vakkariostokset hankittua tältäkin Kalifornian keikalta... Mä en voi tajuta miten mä aina ostan reissuiltani kengät ja kässärin ja silti kun katon kaappiin niin siellä ei ole koskaan mitään sopivia!?!?) Matkalla pitstoppasin vielä jossain kivannäköisessä North Beachin italialaisessa ravintolassa nauttimassa lohipastaa ja lasillisen pinot grigiota. Sääli vaan, että nautinto oli aika kaukana, sillä pasta oli mauttominta mitä olen koskaan syönyt - senkin jälkeen kun heitin siihen suunnilleen kourallisen pöydästä löytyneitä höysteitä. Pinot grigiokin, joka tavanomaisesti on aina varma valkkarivalinta mun makuhermoon, maistui siltä kuin olisi ollut auki kuukausi- ellei vuositolkulla ja sitä myöten väljähtynyt ja kitkeröitynyt. Yuck!

Torstaina suuntasin heti aamusta laiturinnokkaan jonottamaan Alcatrazin laivalle. Yay! Saarireissu olikin ihan parasta antia koko Friscon keikassa. Alcatrazin saarella oli ensin pieni kävelykierros, jossa kuulin saaren historiasta, elämästä saarella ja tietenkin tarinoita vankila-aikakaudesta. Itse vankilarakennuksessa kukin sai päähänsä audiosetin, joka oli aika hienosti koostettu vanginvartijoiden, vankien ja saarella asuneiden kertomista tarinoista. Vankila, elämä siellä ja tietysti kuuluisat pakoyritykset olivat jännittävää kuultavaa ja mun olikin pakko ostaa kiertueen päätteeksi vankilan putiikista Alcatrazista kertova kirja, jonka on kirjoittanut neljä vuotta saarella majaillut vanki, joka nyt vanhana ukonkäppänänä oli paikalla kirjoittamassa kirjoihin nimmareita.

Alcatrazista botski jatkoi Angel Islandille, joka on San Franciscon lahden suurin saari. Angel Island on ns. "Ellis Island of the West" eli samalla lailla kuin New Yorkin Ellis Islandille, myös San Franciscon Angel Islandille koottiin laivoilla saapuvat siirtolaiset erinäisille karanteenileireille, ennen kuin he mahdollisesti saivat luvan siirtyä mantereelle. Itse saari oli kiehtova sekoitus kaunista ja monimuotoista luonnonpuistoa - saarelta löytyy mm. eucalyptuspuita, jotka eivät luontaisesti Amerikkaan kuulu - sekä jäänteitä historiasta; siirtolaisparakkeja, sotilasalueita ja eristysleirejä. Selkeällä säällä Angel Islandista on huikeat näkymät Alcatrazille, Golden Gatelle ja San Franciscoon, mutta lahden kattanut tuhti sumulautta peitti kyllä sujuvasti kaikki maisemat, vain Belvedere, Tiburon ja Sausalito näkyivät saarelta. Angel Islandissa viivyttiin useampi tunti, mutta silti aivan liian vähän aikaa - siellä olisi ollut mielenkiintoista koluta pidempäänkin, ihmetellä maisemia ja picnicata, mutta jääköön se seuraavaan kertaan.

Takaisin mantereelle päästyäni kävelin vielä rantakatua, The Embarcaderoa, kävin ihmettelemässä Financial Districtiä ja lopulta kuukahdin johonkin trendikkään näköiseen raflaan. Bullseye! Fuzio-nimisessä ravintolassa oli kaikenlaisia mainioita tarjouksia juuri alkaneen pidennetyn viikonlopun (Fourth of July) kunniaksi ja mä nassutin napaani ihania herkkuja ihan pilkkahintaan supernamin fuziotinin (joku vähän Cosmon ja martinin välimuoto) kostuttamana. Jalat olivat täysin sitä mieltä että kiitti riitti, kameran muistikortti piiputti viimeisiään ja oma mielikin alkoi olla niin kylläinen kaikesta nähdystä ja koetusta, että aika olikin jo pikkuhiljaa suunnata lentokentälle ja kotia kohti.

Mä olin varannut ihan tieten tahtoen yökukkujan lennot: matkaan lähdettiin joskus ennen kymmentä illalla, koneen vaihto Los Angelesissa joskus puolenyön nurkilla ja lopulta viiden maissa aamulla laskeuduimme Dallas-Fort Worthiin. Mun hienot unenlahjani tekivät hienoisen oharin, joten matkalla ei pahemmin tullut nukuttua, mutta onneksi vahinko oli korjattavissa samantien kun kaaduin viimein ikiomaan sänkyyni - siinä tosin kesti hieman kun koiruli ei ollut pysyä nahkoissaan kun mamma viimein saapui kotiin...

Viikonloppu meni reissusta toipuessa, tosin toipumista hieman ehkä viivästytti (tai nopeutti, who knows) perjantai-illan Fourth of July-illanistujaiset. Matka oli kaiken kaikkiaan ihan huippu, tuli nähtyä lukuisia ihania paikkoja, johon mieli halajaisi uudelleen. Kalifornian merimaisemien, jylhien vuorten, herttaisten rantakaupunkien, biitsifiiliksen, kauniin San Franciscon, kukkeiden hedelmä- ja marjapeltojen sekä yleisen californicationin jälkeen koti-Dallas tuntui kyllä tavanomaistakin ankeammalta ja takuuvarman tasaisen tylsältä.

Ja vaikka kuulostaakin siltä, että mä vaan suhasin puolijuoksua paikasta toiseen, niin lomalla vaan on vissiin enemmän tunteja vuorokaudessa, sillä monenmoisen näkemisen ja tekemisen lomassa ehdin silti mm. ihan vaan istuksia teekuppilassa rentoutumassa, nautiskella jäätelöstä ohikulkijoita katsellen, seurata Washington Square Parkin aamuisia tai chi-harjoittajia ja iltapäivän kotiinpalanneiden työntekijöiden koiranulkoilutuskeikkoja sekä tutkailla ampiaispesämäistä ihmiskuhinaa Chinatownissa kello kuuden maissa kun vihannes-/hedelmäkauppiaat sulkevat kauppojaan ja myyvät päivän viimeiset tuoretuotteet alehintaan.

Niin että sori vaan New York, taisi vahingossa käydä niin, että myin juuri sieluni San Franciscolle. Mutta kyllä mä tulen taas pian käymään, syyskuussa nähdään!