Ridanatsi

Mua käy viikoittain höykyttämässä ridanatsi:
- Ryhdistä rintakehä!
- Katso suoraan, älä kallista päätä!
- Älä anna vasemman hartian tippua!
- Kiristä vatsa!
- Älä käännä vasenta rannetta lappeelleen!
- Pohkeet heiluu! Vaienna ne!
- Tiiviimpi istunta, istu syvemmälle!
- Älä katso alas, tunne liike!
- Myötää heti!
- Naputa pohkeilla, vaadi enemmän!
- Työstä! Enemmän! Paremmin! Lisää!

Nih! Ohjeita satelee oikealta ja vasemmalta ja komentoja läsähtelee molemmille poskille. Anne saapastelee areenalla tönköin jaloin ja napsuttelee luovuttamaani raippaa kättään vasten. Esittää oikein antaumuksella natsia, joksi juuri itsensä nimesi.

Hiki alkaa valua, naamaa kuumottaa, silmiä kirvelee ja suuta kuivaa. Paita tarttuu selkään kiinni ja kylkeä kutittaa, mutten todellakaan voi nyt rapsutella. Yritän muistaa yhtä aikaa kaikki parikymmentä ohjetta, istua kauniisti, ratsastaa tehokkaasti ja tunteella, saada hevosen toimimaan kuin ajatus. Yrityksiä ja erehdyksiä. Hiomista ja hienosäätöä. Kunnes molemmilla - minulla ja hevosella - osuu megahertsit kohdalleen. Hetken aikaa liitelemme ilmassa, kaviot tuskin maanpintaa koskettaen. Koottu laukka keinuu, livumme pehmeästi ja hiljaa kuin hidastetussa elokuvanpätkässä. Hevonen kantaa itsensä upeassa ryhdissä, kevyesti ja vaivattomasti ja minäkin istun kerrankin hiljaa ja juuri oikein.

Käsi laskeutuu silittämään hevosen säkää. Hieno poika! Vallattoman leveä hymy leviää kasvoille. Olen aidosti ylpeä hevosestani. Ja itsestäni. Ihan itse osasin sen tähänkin asti kouluttaa - Annen oppien siivittämänä, tietty. Ridanatsi on hiljaa. Nostaa isoja aurinkolaseja silmiltään, antaa ilon kuplia naamalle ja lopulta huoahtaa:

That was just WONDERFUL!

Niin. Siksihän tätä jaksaa. Ja maksaa.