Ilta hämärtyy. Katuvalojen valokehät kirkastuvat. Kadulla peuhaavat lapset lopettelevat hiljalleen leikkejään ja suuntaavat kotejaan kohti. Koira intoilee narun päässä, löysi juuri jalkakäytävällä loikkivan hepokatin, jonka perässä pomppii hetken kunnes popsii sen välipalaksi. Erään viemärin suulla puuhailee haisunäätä. Koiran nähdessään se hermostuu, nostaa hännän pystyyn ja loikkii uhittelevasti kohti. Kierrämme sen kaukaa.
Sprinklerien vesi virvoittaa nuutunutta nurmikkoa. Vesi kiteytyy ruohonkorsiin pieniksi katuvaloissa kimalteleviksi timanteiksi. Pieni puro solisee ja kiemurtelee alamäessä vauhdilla kohti viemäriä.
Heinäsirkat ja hepokatit alkavat iltakonserttinsa. Sammakot yhtyvät hetken kuluttua mukaan tasaisella kurnutuksella. Jossain kulkee hälytysajoneuvo, jonka sireenit saavat kojootit taas kerran ulvomaan. Niiden ääni kuulostaa tulevan yllättävänkin läheltä. Koira urahtelee vaimeasti ulvonnan kuultuaan ja kissakin kuuntelee ääntä tarkemmin. Jossain visertää vielä myöhäinen lintu.
Tuuli on tyyntynyt. Päivän puhuri on laimentunut vaisuksi vireeksi, joka vielä jaksaa heilutella puskan hentoisia oksia. Minulla on vähän kylmä. Pilvet ovat laukanneet taivaanrantaan auringon mukana. Vain muutamia utuisia usvaviiruja on jäljellä. Kuu alkaa täyttyä. Tähdet syttyvät yksitellen. Muuttuvat pienestä kajastuksesta kirkkaammiksi lampuiksi. Bongaan Otavan. Sen ainoan tähtikuvion, jonka enää kouluajoilta muistan. Lentokoneen humina ja valokeila leikkaavat taivaankannen. Näen samaan aikaan kolme muutakin konetta. Kuka lie matkalla minnekin.
Illan leppeys tyynnyttää töistä ja päivän tohinoista kiirehtivän mielen. Oloni on rauhallinen. Jostain hiipii kaiheus. Ikävä jotain, jota en osaa edes määritellä tai ääneen sanoa. Olen hieman yksinäinen. Enkä samalla edes halua seuraa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti