No, radiosta bongasin että parin viikon takainen viikonloppu olikin täykkärien (= englantilainen täysiverinen eli hevosrotu, jota kaviosankarini Hummer edustaa) kauden päätösviikonloppu, joten ei kun baanalle ja uhmaamaan jälleen kerran lämpöhalvausta pökerryttävän kuumaan säähän. Täällähän nuo täykkärit kisaavat kevätkauden (huhti-heinäkuu) ja syksy on sitten quartereiden (= quarterhevonen, Amerikan yleisin hevosrotu) kisakautta. Täykkärit juoksevat pidempää matkaa ja quarterit ovat nimensä mukaisesti neljännesmailin pikaspurttaajia. Mä halusin tietysti mennä ihmettelemään täykkäreiden maailmaa, jotta saisin jonkinlaista valaistumista siitä, mitä Hummerin työ on ollut ennen minulle tuloaan.
Liput alueelle maksoivat vain pari hassua taalaa per pipo, joten konkurssi ei ihan heti päässyt uhmaamaan. Rahaa sai tosin uppoamaan hodareihin, ihanan jäisiin ja vilvoittaviin slush-juomiin sun muuhun tilpehööriin, mutta me vältyimme sentään siltä suurimmalta rahareijältä, joka on vedonlyönti. Hommaa näytti pitkälti harrastavan ammattimaiset vedonlyöjät, jotka käyttivät lähtöjen välisen ajan tiukasti selailemalla erinäisiä oppaita, tuloskatalogeja ja hevosten laukkahistorialistoja kynät ahkerasti sauhuten. Oli mukana tietysti ihan taviksiakin, jotka tulivat radalle vaan viettämään kesäistä päivää picnicaten ja huumorimielellä valikoiden "voittohevosia" esim. jockeyn komeuden (ööö...niin minkä komeuden...?) tai hevosen värin mukaan.
Tietyssä määrin laukkakisat ovat kuin ravit; tarkoituksenahan on että hevonen juoksee niin maan perkeleen kovaa ja mieluusti tulee ensimmäisenä maaliin. Kuitenkin laukkamaailma oli jotenkin niin erilainen...
Seuraavan lähdön hevoset talutettiin varikkoalueelta (jonne yleisö ei pääse tai näe) "hoitajien" (yleensä meksikolaisia tai tummaihoisia) toimesta katsomon editse sisäpihan katoksiin numerojärjestyksessä. Tässä vaiheessa niillä oli vain suitset ja riimu ja hoitajan isosta numeroliivistä ilmeni helposti hevosen starttinumero. Sisäpihan katoksissa hevosia hoidettiin mm. viilentävällä vedellä, päälle vedettiin tarpeellisia lisävarusteita kuten maski ja lopulta selkään nakattiin numerokyltti ja minimaallisen pieni satula.
Vähän ennen starttia jockeyt ilmestyivät maisemiin, kukin omaan kohtaansa ringissä, jossa he saivat mm. viimehetken ohjeita hevosen omistajalta tai valmentajalta. Sitten hevoset tuotiin pilttuista esiin ja jockeyt pompautettiin selkään lähes lennosta. Taluttajat ohjasivat ratsukot numerojärjestyksessä radan portille, jossa ns. saattajaratsukot olivat vastassa. Kukin saattajaratsukko otti pienellä narulla kiinni kisaratsukosta ja niin he etenivät rinnatusten katsomon editse ja suuntasivat sitten rauhallisella verryttelyravilla ja -laukalla kohti lähtökarsinoita. Tässä vaiheessa ei siis enää nähty mitään viime hetken virittelyspurttailuja tai muuta vapaamuotoista verryttelyä.Hevosten lähtökarsinoihin sullominen olikin luku sinällään. Jotkut menivät ihan tyynesti sisään, mutta joitakin vastaan hangoittelevia hevosia survottiin sisään useamman rotevan miehen voimin. Eikä se kertonut mitään hevosen kisamenestyksestä: joku pitkään hangoitellut, pystyyn loikkinut ja kaikin tavoin vastalauseita esittänyt elikko meni ja voitti lopulta koko startin kun taas toinen vastaava vastarannankiiski ei meinannut pysyä lainkaan muun joukkion mukana.
Lopulta tuli lähtömerkki, karsinoiden ovet lävähtivät auki ja ratsukot porhalsivat matkaan. Sitten ainoa tavoite olikin hilpaista niin hulluna kuin jaloista läksi ja tulla mieluusti voittajana tai ainakin kolmen parhaan joukossa maaliin.
Kun hevoset olivat ylittäneet maalilinjan, jäähdyteltiin niitä hieman hitaammassa laukassa ja sitten ravissa, minkä jälkeen ne kerääntyivät takaisin katsomon eteen. Jockeyt pomppasivat pois selästä, kävivät tarpeen mukaan punnitushuoneessa (hevosille kun annetaan tasoituksia eripainoisten jockeyn "satulahuopaan" kiinnitettävien punnusten avulla) ja hävisivät paikalta. Hevosia huljautettiin nopeasti viilentävällä vedellä ja sitten hoitajat taluttivat ne takaisin kauemmalle varikkoalueelle.
Voittajaratsukko kävelytettiin voittajakehään, Winner's circleen, katsomon eteen, jossa kuvautettiin sekä ratsukko että muut taustajoukot kuten omistajat ja valmentajat. Kuten tavallista, voittajien oli helppo hymyillä :). Tämän jälkeen jockey kävi punnituksessa ja hevonen pääsi takaisin varikolle. Voittajajockey sai yleensä osakseen tyttösten ihailevaa kiljuntaa ja nimmaripyyntöjä. Lisäksi tapana oli, että voittajajockey antaa silmäsuojat (goggles) jollekin faneista - ei kuitenkaan näemmä omiansa vaan standardimalliset halpikset.Jockeyt olivat oikein ammattinsa perikuvia: pieniä, kevyitä ja kuivakkaita. Mukana oli yksi nainenkin, mutta muuten näytti olevan melkoisen miehistä jengiä. Heidän käyttämänsä "silkit" eli kypäränpäällinen ja ohut takki edustivat aina hevosen omistajatallin värejä. Jockeyt saivat siis olla yhtenään vaihtamassa vermeitä, sillä sama jockey starttasi yleensä lähes joka startissa milloin kenenkin hevosella, vähän siis kuin lainakuskit ravureilla.
Hevoset olivat samaa laatua: yleensä melko pieniä, hyvin kevyitä ja kuivakkaita. Takajalkojen muskelit olivat tosin kuin broilerilla ikään, vaikka hevonen muuten tuntui olevan varsin luikku. Pyöreämpiä ja isompiakin hevosia kyllä nähtiin, mutta enemmänkin säännön vahvistavina poikkeuksina. Hevosten karva kiilsi, jouhet olivat irtonaisia ja muutenkin ne näyttivät hyvin huolletuilta. Tiedä sitten mitä se elämä näyttämön esiripun takana on, kuulemma aika kolkkoa, masinoitua ja hyvin vähän "oikeata" hevosen elämää sisältävää. Bisnestähän tämä laukkahevosbisnes on - hevoset vain pelinappuloina - eikä ihan sieltä köyhimmästä päästä.
Lisää lauantaipäivän 26.7. kuvituksia löytyy täältä.
P.S. Otsikon heppa, Cole Bear, ei valitettavasti sijoittunut kannustuksistamme huolimatta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti