Tossa witutusbugissa on se hyvä puoli, että kun tauti on pahimmillaan ja ketutuskäyrät karkaamassa jo koko asteikolta, iskee tajuton adrenaliinihyökkäys päälle. Purin paineita sitten siivoamalla kotia katosta lattiaan - ja todellakin: hinkkasin katon rajassa keittiönkaappien päällisiä; tyhjensin ruokakomeron hinkatakseni hyllyt ja jalkalistat ja mättääkseni kaikki roinat roskiin, joiden päivämäärät olivat paukkuneet; pyyhin seiniä, katonrajoja ja sälekaihtimia; ompelin pakan verhoja ja korjasin vuoden verran korjausta odottaneen päiväpeiton; orjapiiskasin miehen asentamaan verhotangot, joihin sitten mallailin, silittelin ja ripustelin verhot; pakotin miehen vatupassihommiin taulusarjan asennukseen; tyhjensin koko sängyn ja suunnilleen hammasharjalla hinkkasin sänkykehikon ja tehoimuroin patjat ja petivaatteet jne. jne. Apinana killuin pitkin huushollia katon ja lattian välimaastossa.
Lopuksi päätin vielä saada jonkun leivontapuuskan ja pyöräytin pari pellillistä sitruunamuffinseja. Eikä siinä vielä kaikki, vetäisin niihin kunnon kuorrutteet päälle ja vuolin Fazerin punaista suklaata päälle. Ihan hullua! I know, kuullostaa ihan uskomattomalta, joten tässä oikein todistusaineistoa:
Ja mikä parasta: hyvää oli! Liiankin hyvää kun kerta vetäisin kolme tuollaista ihan kevyesti iltapalaksi. Tai no siis nimenomaan kaikkea muuta kuin kevyesti, sillä kolmella tollasella varmaan täytti abauttiarallaa koko päivän kaloritarpeen...
Eikä muuten ees palaneet hihat tossa leivontahommassa! Jottei kukaan kuitenkaan kuvittelis että olen löytämässä itsestäni sisäisen sankarin tai vähintäänkin jauhopeukalon, niin palautettakoon moiset harhaluuloiset samantien maan pinnalle seuraavan kuvan saattelemana:
Mä sit niin viharakastan tota perkuleen kaasuhellaa! Onhan se ketterä vekotin, "levyt" lämpenevät kertalaakista ja niitä on superhelppo hienosäätää just sopivan lämpöiseksi ja uuni on paistovalmiudessa ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Mutta se tulella leikkiminen! Se on ilmeisesti vaan aikuisten hommaa eikä tällaisten keskenkasvuisten pelehtimistä (eli mun ei luultavasti pitäis koskea koko rakkineeseen elinikänäni), sillä ihan vaan viattomasti kattilan korvasta pidellessä ja keitoksia sekoitellessa voi vaan yhtäkkiä lempipatakinnas roihuta ilmiliekeissä. Ilmeisesti ylioktaavinen kiljahdukseni kuitenkin otti ja taltutti tulipalon alun kätevästi ilman vesisaavin, vaahtosammuttimen tai sammutuspeiton tarvetta.(Toi kuva on muuten vaakakuva, mutta vaikka tetsaan ihan mitä tahansa, niin Bloggerilla on tänään ihan pakottava tarve julkaista tuo nyt pystykuvana. Prkle kun pitää koneenkin alkaa hyppii nenälle tuosta noin vaan!)
Mutta jos en minä ole kummoisen kokin lahjoilla - tai ainakaan hermoilla - siunattu, niin toivoa on, että omena on tällä saralla pudonnut riittävän kauas puusta. Jälkikasvu nimittäin riemusta hihkuen kolisteli puukapustalla pikkupannuja Suomi-koulun taannoisella "kotitaloustunnilla" ja kokkihattu kenossa osallistui hihkuen Leipuri Hiivan laulantaan...Vielä jos sais jotain toivoa, niin jälkikasvu saisi mielellään olla vähän tollaista isänsä kaltaista lehmänhermoisempaa sorttia. Äitinsä kun on ehkä toisinaan vähän turhankin kuohuvaa verta omaava... Vai pitäiskö kuitenkin pistää kaikki vielä synnytyksen jälkeisten hormooniheittelyjen piikkiin? Loistoidea! Sitä voinee käyttää vähintäänkin siihen saakka kun poika on teini-iässä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti