Jokseenkin tältä on armas kotiseutumme näyttänyt jo viimeisen parin viikon ajan. Joskus jo viikonloppuna säätiedotuksessakin jo ihmeissään laskeskeltiin, että aurinko on viimeksi näyttäytynyt yhdeksän päivää sitten. Ystävällämme Esterillä on huonot viikot meneillään, sillä vettä pissii niskaan päivittäin ripottaen, tihuuttaen, tuhnuttaen, roiskien, räpsien, lätisten ja Teksasin tapaan - jossa kaikki tosiaan on suurta - suuresta saavista kaataen.
Kaikkialla tulvii ja lenkkipolut ovat savilillulöllöä pullollaan. Tallilla hevoset nuokkuvat päivästä toiseen karsinoissaan, sillä tarhat ovat joko uima-altaita tai luistelurataa muistuttavia saviliisterikiitoratoja. Ällööö!
Luulisi tällaisen Suomisielun olleen jo tottunut tällaisiin sadelosotuksiin ja kaamosjollotuksiin, mutta niinpä vaan on parissa vuodessa peseytynyt muistista tyystin Suomen ei-niin-onnistuneet kesät, syyssateet ja kaamokset ja kokonainen joulukuu ilman auringonpaistetta. Yhtäkkiä sitä onkin perusasetuksena pääkopassa, että aurinkoa saadaan about 360 päivänä vuodessa ja silloin kun ei saada, on elämä ihan seis.
Ja oikeesti onkin! Mikään ei oikein hotsita ja pääkoppa on harmaata savua täynnä, kun sitä ei pääse putsaamaan rakkaan ratsun satulaan. Aamuisin en kampeaisi sängystä todennäköisesti ylös ollenkaan, ellei jälkikasvu tiedottaisi päivän alkamisesta erilaisin äänitiedottein - päivän valkenemista ja kirkastumista kun on ihan turha odottaa.
Se hyvä puoli tässä kyllä on, että jos välillä mieleen kaihona nouseekin kaipuu kotimaahan, niin tällaisen parin shittiä satasella viikon jälkeen sitä yhtäkkiä onkin ihan tyytyväinen eloonsa täällä yksinäisen tähden osavaltiossa, jossa auringon näkyminen suht pian on kuitenkin aika todennäköistä.
Ehkä jo huomenna onnistaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti