The Uusi koti.
Asuntokauppa on täällä monella tapaa erilaista kuin Suomessa. Täällä on lähes poikkeuksetta sekä myyjällä että ostajalla välittäjä. Me annoimme jo alkukeväästä välittäjällemme (tuttavan suosittelema kaveri, joka on hankkinut taloja monillekin suomi-ihmisille, joten kokolailla tietää suomalaisten speksit) speksit minkälaista taloa olemme etsimässä ja miltä alueelta. Surffasimme netissä aina kun aikaa riitti ja etsimme "sitä oikeaa", vaikka välittäjältäkin tuli lähes päivittäin infoa uusista listauksista. Täällä ostajan välittäjät saavat välittää periaatteessa ihan mitä myynnissä olevia taloja tahansa, ei ole mitään yrityskohtaisia listauksia, jotka määrittelisivät että ostajan välittäjän on oltava juuri siitä firmasta. Kävimme jokusia taloja katsomassakin, mutta tähän astuessani tiesin jo eteisessä, että tässä SE nyt on, vaikken ollut koko taloa vielä edes nähnytkään. Ne on vaan ne ihmeelliset, oikeanlaiset vibat. Ja ne senkun vahvistuivat, kun olin koko huushollin kiertänyt läpi: talo täytti kaikin puolin ne kriteerit, jotka olimme uudelle omalle kodillemme asettaneet.
Sitten tulikin kiire. Mies jumitti työmatkallaan Chicagossa, joten soitin sinne samantien, että nyt se talo olisi sitten tässä, mutta meidän on edettävä tosi nopeasti jos sen haluamme. Talo kun oli vastikään tullut markkinoille ja edeltävänä päivänä sitä oli käynyt katsomassa kuusi pariskuntaa ja samana päivänä kymmenen. Tarjouksia oli kuulemma jätetty jo kaksi sisään. Onneksi välittäjämme sai myyjän välittäjän kanssa sovittua, että hän odottaa vielä saman päivän iltaan, jotta meidänkin tarjouksemme ehtii vielä kisaan mukaan.
Kun ryytynyt mies palasi matkaltaan, aloimme välittäjämme kanssa raapustaa tarjouspapereita, vaikkei miespolo ollutkaan taloa nähnyt kuin ottamissani kuvissa ja taiteellisesti itse raapustamassani pohjapiirroksessa (täällä ei harrasteta moisia yleensä, ihan käsittämätöntä!). Hinnassa ei tuossa kilpailutilanteessa ollut tinkimistä, päin vastoin, joten tarjosimme taktisesti $100 yli pyyntihinnan. Näin ollen jos jo toisena tarjonnut tosiaan halusi ko. talon, tarjosi jo hän pyyntihinnan (tietäessään että yksi tarjous oli jo sisällä), joten samanlaisella tarjouksella me olisimme hävinneet. Tarjoussummat tosin jäävät ihan arvailuksi sillä niitä ei toki kerrota, vain sen saa tietää, kuinka monta tarjousta on jo jätetty.
Seuraava päivä oli ihan yhtä kärvistelyä, odotimme kuumeisesti puhelimen pirahtamista ja uutisia siitä, kuinka kävi. Riski kun oli, että joku tarjosi vielä meitä enemmän tai että talon myyjä, kiinnostuksen määrän huomattuaan, ottaa talon pois markkinoilta ja listaa sen uudelleen korkeammalla hinnalla. Lopulta se odotettu puhelu kuitenkin tuli - tarjouksemme on hyväksytty! Jeeeeeeeeeee!!!!
Siitä alkoikin sitten laina-asioiden viimeistely, erinäisten dokumenttien allekirjoittelu, monien asioiden selvittely jne. jne. Täällä varsinaiset kaupat, closing, tehdään yleensä vasta silloin kun talo luovutetaan uusille omistajille. Me teimme kuitenkin sopimuksen, jonka mukaan vanhat omistajat saavat olla talossa vielä 2 vrk kauppojen teon jälkeen, sillä heillä olisi vasta meidän rahat saatuaan oman uuden talonsa closing. Tulevana viikonloppuna saamme siis uuden kotimme avaimet käteen ja pikkuhiljaa alamme rahtailla maallista omaisuuttamme uuteen asumukseen.
Uusi majapaikkamme sijaitsee hyvin lähellä nykyistä asuntoamme, vain parin mailin matkan päässä, Irvingin kaupungin puolella Valley Ranch-nimisellä alueella. Se on v. 2007 rakennettu, 2340 sq ft (n. 217 m2) käsittävä tiilitalo. Alakerrasta löytyy ruokasali, keittiö jossa on aamiaisnurkkaus, iiiiso kahden kerroksen korkuinen olohuone, päämakuuhuone, päämakuuhuoneen privaatti iso kylppäri poreammeineen ja suihkukaappeineen, iso walk-in vaatekomero, vierasvessa, kahden auton autotalli yms. Yläkerrasta löytyy vielä kaksi muuta makkaria, kylppäri ja ns. game room eli peli-, kirjasto- tai toimistohuone, miksi ikinä sen haluaakaan laittaa.
Takapiha on melko pieni, aidattu ja rajoittuu puistoalueeseen. Valtaosan pihasta vie uima-allas ja patioalue, mutta vähän sentään on vihreätä nurmikaistalettakin. Mitään viherpeukaloita ei näemmä talossa ole asunut, joten jotain istutteluhommaa saa kyllä tehdä, että piha pääsee oikeuksiinsa...
Jee, simmarit päälle ja plumpsis!
Talon ostosta on kuitenkin tällä hetkellä lähes sula mahdottomuus riemuita. Pirskahtelevat ilonkuplat popsahtavat nopeasti surun taakan voimasta. Miten voisin iloita kun sydän itkee, vaikka saisinkin kyyneleet pidettyä kurissa ja hymyiltyä tyhjästi kotimme ulkopuolella? Järki yrittää syöttää tunteille oljenkorsia: elihän kissamme luonamme pitkän ja onnellisen elämän. Se oli luonani syntymästään kuolemaan saakka. Se ei kokenut kipuja tai kärsinyt, vaan romahdus tapahtui hyvin nopeasti. Minun ei tarvinnut tehdä raskasta lopettamispäätöstä, vaan pieni vain nukahti ikuiseen uneen. Ja tapahtuuhan maailmassa ja jo ihan lähipiirissä ihmisille asioita, jotka ovat paljon tätä suurempia. Mutta suruun hukkuva sielu ei osaa eikä halua tarttua oljenkorsiin.
Synkkä mieli pohtii mitä olisin voinut tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä ja kuinka vielä enemmän olisin voinut pikkukissalle osoittaa, miten paljon se minulle merkitsi. Ja kuinka paljon se minulle antoi. Kuviakin piti siitä ottaa, albumiin ja seinätauluun, mutta siirsin sitä aina hamaan tulevaisuuteen, Hiski kun ei erityisemmin koskaan tykännyt olla kameran edessä. Toisaalta hyväkin niin. Mielessäni pikkukissa on aina se kiiltävän mustaturkkinen, loistavasilmäinen hymysuu, terhakka ja pirteä. Ei se viime kuukausien harmaantunut ja väsynyt vanhus.
Mieli tekee välillä tepposia, kuulen Hiskin kehräyksen, tervehdyskurahduksen tai lähestyvän tassuttelun ja katse hakee tuttua mustaa karvakerää vakiopaikoiltaan sängyn jalkopäädystä, sohvalta tai toimiston divaanilta. Ystävämme tulee vielä takaisin luoksemme, mutta tällä kertaa seetripuisessa uurnassaan.
Meillä oli Hiskin kanssa hyvin omalaatuinen ja syvä suhde, joka juontaa juurensa yhteiseen, osin karheikkoiseenkin alkutaipaleeseemme. Hiski huomasi heti jos olin kovin stressaantunut, masentunut tai surullinen ja tiesi aina kuinka helpottaa oloani. Kotona ollessamme se oli lähes poikkeuksetta siinä huoneessa, missä minäkin - aina läsnä vaikka unten mailla ehkä olikin.
Toinen kissamme, Elvis, on lienee ymmärtänyt toverinsa poismenon. Vielä viimeisenä aamuna se kävi varovaisesti tervehtimässä vaivaista ystäväänsä ja tajusi luultavasti, että toista ei enää ole kun tyhjä koppa palasi kotiin. Se on ollut hieman vaisumpi ja tunkenut syliini useita kertoja päivässä - liekö omaa yksinäisyyttään helpottaakseen vai surevaa mammaansa lohduttaakseen vaiko vähän sekä että.
Minä olen sekaisen maanis-depressiivinen. Välillä aika iloinen ja välillä kovasti surullinen. Mikäpä siis sen parempaa sielunhoitoa kuin kasata pino pahvilaatikoita ja alkaa pakkaamaan. Jostakinhan sekin on aloitettava...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti