Tallilla käynti on ihan anaalista näillä säillä. Hevot eivät pääse ulos jos on kovin märkä sää, joten ponihan on jo intoa täynnä kuin ilmapallo. Mä ja se ei olla sokerista, joten kohtalainen sadekaan ei meitä pitelisi tallissa, mutta paikallisen maaperän vuoksi ulos meno on vähän turhan onnettomuushakuista. Ohuenohuesta hiekasta tulee nopsasti kaikkialla savimaisen liukasta lillua, jossa pelkästään pystyssä pysyminen on jo haasteellinen taitolaji. Paikan ratsastushalli on puolestaan sen verran pieni, että siinä ei jaksa järin montaa päivää putkeen voltata.
Mä olen koettanut purkaa patoutunutta energiaani nettailemalla ja purkamalla meiliboxini sumaa. Kotiakin on puunattu sieltä täältä, mutta en tiedä mikä tauti sitäkin vaivaa kun se ei jumankaut vaan suostu pysymään puhtaana. Aina ilmestyy joku uusi kissankarvatuppo sinne tai tänne, taas on vaatteet hujanhajan ja toimistopöydän paperivuorikin alkaa ameebamaisesti levittäytyä lähiympäristöön. Pesukonekin myllyttää vaatteita jatkuvasti ja silti pyykkivuori vaan kasvaa ja elkeilee jo vyöryn merkkejä. Kihveli!
Kodin puhtaanapitoa ei helpota se, että jo vuorokaudessa alkaa hillitön tyhjien vesipullojen ja juomatölkkien arsenaali vallata nurkkia. Siivouskaapissa on jatkuvasti kasvava joukkue kasseja täynnä moista kierrätykseen kaipaavaa roinaa. Kierrätys on nimittäin tehty täällä mukavan haasteelliseksi. Ei mitään kierrätyslootia pihapiirissä tai lähimailla, vaan pullojen, tölkkien, metalli- ja lasipurkkien jne. kierrätys hoituu kootusti Irvingissä (naapurikaupunki) erään vanhan kaupan takapihalla. Ja eihän se kierrätyspiste tietty ole auki kun just silloin kun en muista ottaa kamoja mukaan. Niinpä kamat vaan kerääntyvät ja kerääntyvät kunnes toisinaan muistan sulloa auton äärilleen niitä ja sit kestääkin keskimäärin ikuisuus kun sorttaan purkit ja purnukat oikeisiin laareihin. Suttura sentään!
Kotona ei oo ees mitään hyvää syötävää. Moose Munchitkin (mun uusi epäterveellinen addiktio) on loppu. Ne on sellasia julmetun hyviä karamelli- ja suklaakuorrutteisia popcorneja. Se herkkupuoti mistä niitä saa on ihan tallimatkan varrella, mutta yritän olla menemättä sinne niin säästyis nekin lisäkilot vyötäröltä. Niitä kun tuppaa näin joulun alla plopsahtelemaan ihan ilman kerjäämistä. Ketun viulu!Syliin väen vängällä tunkeva kissakin on menettänyt yön aikana selkärankansa. Se vaan muljuaa sylissä ja valuu kuin tuore liisteri milloin mitäkin reittä pitkin alaspäin. Pakko ottaa vähän väliä koppi tai se tippuu kallo edeltä tonttiin (kuolee nekin vähäiset jäljellä olevat aivosolut) tai vähintäänkin tarraa julmetuilla kynsillään mua luista saakka kiinni.
Peukalokaan ei sitten viherrä vahingossakaan. Kaikki kasvit jotenkin kituu, paitsi toimiston "selviän missä tahansa" -vehka. Liekö muovia tuokin. Kissa pisteli poskeensa pikkupalmun ja iso palmu on jotenkin aneeminen. Etuovelle ostin sellasen hienon, ison jalallisen kukkaruukun, jossa ensin majaili krysanteemi. No eihän se pieni pirulainen siinä viihtynyt vaan otti ja heitti veivinsä heti kun silmä vältti. (Sillä että se sai välillä niskaansa sangollisen vettä ja perään tyyliin kuukauden kuivan jakson ei liene mitään merkitystä.) No, kukkamyyjä yritti lohdutella että kyllä ne tässä vaiheessa vuotta alkaa joka tapauksessa olemaan jo ohimennyttä tavaraa. Ostin sitten jonkun tollasen havuhässäkän (mikä lie rehu, oisko joku katajaan vivahtava rotu) ja se tuntuu olevan hengissä mutta on ilmeisesti jotenkin sen verran korkea, että kun lieväkin tuulen lehahdus käy niin koko havuhässäkkä jalustoineen heittäytyy maastoon. Hyppivät haupitsit että alkaa nyppiä kun joka toinen päivä sitä saa istutella uudelleen ja kuopia kynnenaluset mustana pitkin manteretta levinnyttä irtomultaa takaisin purkkiin. Tänäänkin havukasvi yritti jotain hukuttautumisitsemurhaa retkottamalla maassa latva suoraan sadevesiputken alla. Ärrrsyttävää tollanen!
Argh. En ees keksi enää mitään kirjoituskelpoisia kirosanoja. Simpura!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti