Heppahehkutusta

Kyllä mulla on sitten ihana pouni. Saa aina mut hyvälle tuulelle.

Tänään läksin sitten iltapäivän iloksi tallille kun oli jotenkin kettuuntumiskäyrä koholla. Hullun lailla uhmasin kaatosadetta, kissoja, koiria ja Esterin persiitäkin - toisinaan tuntui että vastassa on vaan harmaa seinämä vettä. Motari lainehti paikoin niin että auton sijaan parempi kulkuväline olisi ollut joku Nooan arkki. Mutta perille pääsin ehjin nahoin. Kaistapäiset texasilaiset kaahariautoilijatkin olivat löytäneet jonkin hippusen itsesuojeluvaistoa ja ajelivat kerrankin motarilla kohtuullista vauhtia eivätkä vaan lapponeet ohi tuhatta ja sataa kuten normaalisti.

Pouni oli mennessäni paskalla päällä, kuten arvata saattaa. Parin päivän koppihoito sadesäiden vuoksi oli saanut sen julmetun kiukkuiseksi, vaikka vasta eilen sen kanssa kävin leikkimässä. Mikään ei ollut hyvin, ahisti, ärsytti ja ulos oli päästävä vaikka kalterin välistä. Minäkään, henkilökohtainen orja, en ollut riittävän ajoissa ilmaantunut paikalle. Sikaihminen. Siispä rivakasti pollelle satula selkään ja menoksi. Viiletimme menemään areenaa ympäri ja ristiin rastiin ristipistoilla ja ilman vauhdikkaammin ja vielä vauhdikkaammin kierros toisensa perään, kunnes kihelmöivä polle satulan alla alkoi pysyä paremmin nahkassaan. On se kyllä kiltti, ei mitään ihmeempää riekkunut, vähän nakkeli niskoja ja heitti etujalkoja ja kerran vinkui innosta kuin pieni porsas. Humoristieläin.

Koska kukaan paikallisasukas ei ole yhtä pöljä ja ilmojen haltijoita uhmaten ilmaannu tallille säällä kuin säällä, olin tallilla vaihteeksi ihan yksin, joten jätin pounin areenalle irti ratsastuksen jälkeen. Aerobicatkoon siinä minkä haluaa. No eihän sitä sitten enää riekuttanut kun mun kanssa oli jo leikitty ja mieli oli loistava kuin auringonpaiste. (Ihme Mr. Moodswing tuokin otus!) Puuhaili vähän omiaan ja kokoajan korvat pystyssä kuin pupujussilla seuraili mun tekemisiä. Meillä oli pitkä seurustelusessiokin kun pupusta piti rapsutella ja halia ja sitten hänen piti hoitaa minua. Nakkasi lippiksen pois päästä ja tuiversi tukan uuteen uskoon. Olkapäätä piti kanssa vähän kirputtaa. On se symppis.

Niin ja amerikkalainen. Yritin yksi päivä syöttää sille varrasleipää (sellaista kuivatettua ruisleipää) ja heppahan haukkasi sitä oikein innoissaan. Nopeasti hevosen naamalle nousi suorastaan järkyttynyt ilme ja leipäsössö sylkäistiin nopeasti takavasemmalle. Jumankeut millä se mua yrittää myrkyttää!?!! Niinpä. Ei käy amerikkalaishevoselle näemmä samat herkut kuin suomalaiselle.