Hummer the Horse voi oikein hyvin ja kohta sillä on aihetta juhlaankin, sillä hevosen syntymäpäivä näyttäisi olevan 28. päivä tätä kuuta. Tällä kertaa kaurakakun päälle laitetaan kuusi porkkanaa :). Eksaktin syntymäpäivän kuten paljon muutakin mielenkiintoista dataa sain ongittua selville The Jockey Clubin kautta, joka on siis paikallinen täysiveristen "rotuyhdistys". Tilasin tammikuussa sieltä sekä Hummerin Past Performance Chartin eli sellaisen kisahistoriaraportin että laajennetun sukutaulun.
Kisahistoriaraportti oli mielenkiintoista luettavaa, mutta herätti samalla paljon kysymyksiä. Hummer on startannut laukkaradoilla ekan kerran heinäkuussa 2005 ollessaan siis 3-vuotias. Heti tokassa startissa Hummer räjäytti pankin voittamalla sen ja tienaamalla siitä $6,600. Pian kisan jälkeen Hummer myytiin uudelle omistajalle 30,000 taalalla. Sitä ennen Hummer oli vaihtanut omistajaa ainakin jo kerran siirryttyään floridalaiselta kasvattajaltaan uudelle omistajalle varsana.
Loppuvuosi 2005 ei ollut järin kaksinen: Hummer kisasi vielä em. starttien jälkeen neljä muuta kisaa, mutta ei päässyt kärkikahinoihin. Kisakausi 2006 ei ollut paljonkaan valoisampi: Hummer starttasi yhteensä 11 kertaa, joista neljässä se juuri ja juuri pääsi rahapalkinnoille, mutta ei kärkisijoille. Viimeinen kisastartti näyttäisi olleen 17.11.2006. Hummer kisasi siis yhteensä 17 starttia kasaten voittosummaksi $7,500.
Mitähän mahtoi tapahtua hyvän alun jälkeen? Huono valmennus, hevoselta meni kisainto, jotain pientä kränkkää vai? Eniten kiinnostaisi tietää missähän Hummer mahtoi olla ja mitä tehdä puoli vuotta kisauransa jälkeen eli alkuvuoden 2007. Mun tietämä historia alkaa nimittäin vasta kesästä 2007, jolloin Hummer meni pikakoulutettavaksi Justiniin eräälle eurooppalaisperäiselle hevoskauppiaalle, jonka tarkoitus oli pistää hevonen sen verran reilaan, että sen voi myydä ratsuksi. Sittenhän sen ostikin eräs Allenilainen rouva, joka jo viikon kuluttua halusi hevosestaan eroon ja minä satuin osumaan paikalle pelastavaksi enkeliksi.
Monissa käsissä on siis ponipolo ollut, joten en ihmettele yhtään että se oli alkuun vähän sulkeutunut. Kesti ihan jonkin aikaa ennen kuin aloin saada enemmän sen persoonaa esiin ja se alkoi rohkeammin näyttämään fiiliksiään - mikä on kivaa ja mikä ei. Nyt tallikaveritkin kommentoivat että Hummer on "so funny" ja "such a great personality".
Sukutaulujakin on aina mielenkiintoista tutkailla. Hummerin isä on Successful Appeal, joka itse juoksi radoilla yli $650,000. Sillä on yli 240 jälkeläistä, jotka ovat tehneet rahaa lähes $8,5 miljoonaa. Paras jälkeläinen on Closing Argument, joka on juossut lähes millin verran kahisevaa omistajalleen. Emälinja sensijaan ei ole kovin hehkeä. Emä Alarming Rachel ja emänemänemä eivät ole kilpailleet lainkaan ja 2. ja 4. emäkin vain muutaman startin. Hummerilla on viisi sisarusta, joista yksi ei ole startannut lainkaan ja loput ovat tienanneet rahaa $8,673 ja $71,170 väliltä. Sisaruksilla on kaikilla eri isä eli täyssisaruksia Hummerilla ei ole lainkaan.
No, mitäpä historiasta, pääasia että Poni Pupunen on täällä ilahduttamassa mun päiviäni! Syyskausihan meillä meni ihan vaan kuntouttaessa hevosta. Se oli todella alikuntoinen, laiha, hoitamaton ja lihasköyhä. Siispä syksyn aikana pistettiin kuntoon niin rokotukset, madotukset, kaviot kuin purukalustokin. Ruokintaan lisättiin erinäinen satsi lisärehuja (kavioiden ja karvan laatua parantavaa, niveliä voitelevaa, lihottavaa), määrää alettiin nostamaan pikkuhiljaa ja liikuntaa lisättiin sen mukaan mitä hevonen jaksoi. Syksyllä opeteltiin myös hevoselle paljon ihan uusia asioita: koulukiemuroiden alkeita, esteiden loikkimista ja maastossa liikkumista.
On näissä kuvissa onneksi jonkin verran eroa huomattavissa. Oikeanpuolimmaisessa kuvassa Hummer syyskuun lopulla 2007 ja vasemmassa maaliskuun alkupuolella 2008. Lautaset ovat pyöristyneet, kaula paksuuntunut ja noussut ylös montulta, lihaksia on tullut ja muutenkin sellaista yleistä pyöreyttä. Pulleahan tuo ei tosin ole vieläkään - kylkiluut kajastelevat vielä vähän joissakin vaiheissa, mutta tällaista silakkamallia voi olla haastavaa saadakaan kovin pulleroksi.
Useamman kuukauden kunnostus on alkanut tuottaa tulosta. Hummer on saanut lihaa luiden ympärille, kunto on oikein hyvä ja elämäniloa riittää. Se on aikamoinen persoona; naamasta näkee heti mitä mieltä elikko on mistäkin. Mitä enemmän olen tullut heppasen kanssa sinuiksi, sitä selvemmin huomaan siinä piirteitä taannoisesta Omppu-hevosestani. Niillä on muutamia ihan samoja maneerejakin! Esim. kun Hummerille antaa omenaa, tekee se ihan samaa kuin Omppu: maiskuttelee suutaan ja lipoo alahuultaan puoliekstaasissa silmäluomet puolitangossa vielä monia minuutteja sen jälkeen kun eväs on jo hävinnyt vatsalaukun uumeniin. Asento, tapa ja ilme on prikulleen kuin Ompulla!
Omppua ja Hummeria yhdistää myös tietynlainen nokkeluus. Hummer on niin "kesy", että sen voi laittaa evästämään ihan mihin päin tonttia vaan, mistä jotain vihertävää länttiä löytyy. Siinä se pysyy lähimailla. Toisinaan se kuitenkin liikkuessaan onnistuu sotkemaan itsensä johonkin tai lähinnä mukana matelevaan riimunnarunsa. Ja mitä tekee hevonen: ei pienintäkään elettä jumitilasta aiheutuvasta herbaariosta, paskahalvauksesta tai paniikkihäiriöstä. Hummer katsoo tarkasti että mitenkäs tässä nyt ollaan solmussa ja rauhallisen varmasti selvittää itsensä pulasta.
Aika nössö ja mammanpoika se kuitenkin on. Laumajärjestyksessä se on varsin alhaalla ja saa helposti huutia heinäpaalilta. Pelottavissa tilanteissa on mukava painautua ihan mammaan kiinni. Ja auta armias jos laitan sen johonkin tarhaan, missä ei ole välittömässä läheisyydessä muita hevosia ja häivyn talliin. Ei voi syödä, keskittyä, elää. Pitää kävellä, rampata, marssia ja mielellään hirnua hetkittäin. Ja kun mamma ilmestyy moisen hirvittävän stressitilanteen jälkeen maisemaan, seuraa riemastunut tervehdys - ihanaa, pelastus tulee! Samaisessa tarhassa voi olla oikein hyvin ja rauhassa evästääkin niin kauan kuin mamma pysyy näköpiirissä.
Ratsastuspuolella eletään nyt hauskoja hetkiä, sillä nyt kun hevonen on viimein normaalikunnossa, olen voinut alkaa ratsastamaan sillä säästelemättä. Enää ei tarvitse pelätä että ponipolo liikkuu vaan jänteillä ja nivelillä, vaan nyt on jo lihakset tekemässä töitä. Niinpä nyt kun ollaan päästy "tositoimiin", tuntuu että hevonen etenee ihan hirmu vauhdilla.
Asiaa avittaa myös se, että aloin viimein käymään valmennustunneilla. Meitä treenaa Anne Johnson, jonka päälaji on reining (ns. lännen kouluratsastusta), mutta epäluuloistani huolimatta hän on ollut erinomainen opettaja myös englantilaisessa ratsastuksessa, missä lajissa hänellä on kyllä useita muitakin, menestyneitäkin valmennettavia. Anne on äärettömän positiivinen ja kannustava, mutta julmetun pikkutarkka opettaja. Niinkuin pitääkin. Yksityiskohtia hiotaan ihan perustasolla kunnes ne sujuvat kevyesti ja vaivattomasti.
Mun oma istunta on joutunut todelliseen tehosyyniin. Yritä siinä sitten selvittää että tän hevosen ravi on vaan niin hirveä että harjoitusravissa liike vaan purkautuu mun kehosta jostain päästä ulos. Jos ei hylly pylly niin jaloilla vois vispata kermavaahtoa alta aikayksikön. Ja jos keskityn alakropan hallintaan niin pää nyökähtää taas alaspäin ja kyynärpäät sivuille. Permanto! Miten halvatussa sitä on muka "osannut" ratsastaa viimeiset 25 vuotta? Kysyn vaan... Toisaalta on mahtavaa huomata että kun saan omat legoni oikeisiin pinoihin niin hevonen voi mennä tosi ihanaa kootumpaa ravia; selkä joustaa ja takajalat astuvat alle.
Vielä tosin tetsailemme ihan elämän perusasioiden parissa. Hiomme siirtymisiä, muodon tasaisuutta ja pyöreyttä, haemme keveyttä ja eleganssia. Laukka teettää vielä töitä; joinakin päivinä Hummer malttaa keskittyä nostoihin ja joinakin päivinä on vaan niin SIKAKIVAA päästä laukkaan että noston sijaan syntyy lähinnä loikkaus ja sitten puoliholtiton puolikierros kunnes mä saan taas hevosen ruotuun ja jatkamaan kootummin ja muodossa. Tätä ilmenee vielä etenkin oikeassa laukassa. Valmentaja on silti ihan vakuuttunut että me starttaamme jossain kisoissa vielä tällä kaudella - mä en vielä ole ihan optimisti, mutta joinain kauniina päivinä se ajankohta tuntuu kyllä jo kutkuttavan läheiseltä. (Kunnes seuraavana päivänä hevoseni nahkoihin on piiloutunut riekkuva apina...)
Esteistä hepohöpö tykkää ihan hassuna. Hyppii tuijottelematta ojat, menee vedet ja loikkii tukit. Joskus on niin hauskaa että pitää vähän heittää etutassua ja pörhistellä päätä esteen jälkeen. Rataesteillä teemme vielä lastenharkkoja: paljon ravilähestymisiä ja sitten suhteutetut välit että ponnistus osuu väistämättä oikeaan kohtaan. Haemme hyvää rytmiä ja varmuutta. Välillä tosin tehdään jo laukkahommiakin, esim. yksittäistä ristikkoa ympyrällä. Kerran tein jo vähän radanpätkääkin ja siitäkin suoriuduimme kohtuullisen kiitettävästi. Itseni pitää tosin muistaa että Hummerin iso ja matkaavoittava laukka ei aina ole "estelaukkaa", vaan sitäkin pitää työstää etenkin kaarteissa. Kun hevonen etenee mukavasti, sitä jää vaan helposti sinne matkustamaan mutkiin ja esteelle suoristaessa huomaakin että hevonenhan on laukkoineen levinnyt kuin Jokisen eväät eikä enää ole tietoakaan sellaisesta "napakasta" laukasta, josta tulee hyviä hyppyjä.
Kun edellinen polleni oli jo sen verran pidemmällä kaikissa lajeissa, tulee välillä ihan koomisia tilanteita kun nykyinen pouni tuhertaa juttujaan. Pieni, ihan piece-of-cake-este meinasi olla kaarteen jälkeen ihan mahdoton lähestyttävä kun hevonen joko ei oikein kerennyt nostamaan koipiaan ja laukata päräytti siitä läpi tai sitten päätti tehdä jonkun hermeettisen ryydloikan askeleen verran liian kaukaa. Parin kerran jälkeen sitten totesin että kolmannella kerralla katkotaan tätä menoa jo solisluita, joten paras auttaa miestä mäessä tai ainakin hevoslasta opin tiellä. Kun aloin taas ratsastaa tyyliin annas kun äiti näyttää niin alkoi estekin ylittyä jo kunnialla. Yritän kuitenkin olla liikaa auttelematta, ettei tule taas liiallista tee kaikki hevosen puolesta -kierrettä.
Mainiot maastot on kyllä meidän tallin luksusta. Rauhaisissa järvi-, metsä- ja niittymaisemissa voi urheilla jopa tuntikausia kestäviä lenkkejä. Hummer on ihan superi - menee kärkihevosena oikein mainiosti kun ei tuijottele mitään. Käynti ja ravi menee tosi jees, mutta laukassa joskus neuvottelemme että mikä vaihde pistetään silmään (Hummerin mielestä mieluiten se nopein mahdollinen), mutta kun otin maastoilusuitsiin hitusen vahvemmat kuolaimet ovat lenkit laukkoineen päivineen muuttuneet miellyttävämmiksi ilman sanaharkkaa vauhdista.
Muutoin Herra Hevonen on kyllä aivan mahtavan symppis. Todella kiltti, kaikinpuolin helppo ja melko takuuvarmasti piristää mun päivän oli se sitten ennen tallille menoa miten anaalista vaan. Välillä melkein harmittaa ettei sitä voi ottaa asumaan saman katon alle, kyllä sen seurasta nauttisi melkein vuorokauden ympäri :D.
Jos joku epäkohta muuten niin täydellisen lutuisesta pollestani pitää kaivella, niin arpomatta voisin esittää kavioita. Kato nyt vaikka:
Etujalkojen monokkaat ovat siis ihan eri paria. Oikea kavio kasvaa aika kapeana ja melko pystyyn. Vasen taas on lättänä ja siihen ei meinata saada kantaa ei sitten millään. Pikkuhiljaa kengittäjämme yrittää tilanteelle tehdä jotain, mutta mitään kovin mullistavaa on tuskin edes tehtävissä. Tästä kavioerosta johtuen esim. vuohisten ja polvien kohdalla näkee että oikean jalan nivelet ovat 1-2 cm korkeammalla kuin toisen jalan. Tähän saakka ei kyllä onneksi ole näkynyt erityisesti haittaa moisesta kenotuksesta. (Ei Karhuherra keksis mitään toimivaa toimenpidettä tällaiseen...?)
Mutta muuten Herra Hevonen on täydellinen. Paras. Ihqu <3<3<3! OMG et me ollaan ihan BFF! (Ja tällaisen tekstin jälkeenhän ei peikkokaan usko että kirjoittaja lähentelee 35:ttä ikävuotta...)
Hevoseni nimen mukaisesti yksi Humble Appeal mulla olisi. Että tämä hevoskaveri säilyisi maisemissa mua ilahduttamassa vielä vuosia. Siitä yhdestäkin pikkukimosta piti luopua ihan liian varhain. Tai ehkä juuri siksi tämä palkinto isomman kimohevosen muodossa minulle annettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti