Ja JOTAIN ymmärsikin. Liekö salaa harjoitellut vai mistä lie heti keksikin että ideana oli imuroida Kirkon pihamaastoon viskotut ja osin piilotetut pääsiäismunat mitä vikkelimmin omaan koppaan. Sutinaa riitti kun tenavat sinkoilivat munien perässä yhteisstartin jälkeen ja varsin vilakasti olivat munat paremmassa tallessa.
Sitten vaan tutkailemaan saalista:
Herkut katosivat varsin vikkelästi pikkumiehen kitaan - ja jonkin verran ympäristöönkin...
Ikävää vaan oli, että itse nuorimieskin päätti tehdä katoamistempun. Vikkeläjalkaisen viuhahtelijan äitinä olen jo tottunut siihen että tyyppi voi silmäräpäyksessä vaihtaa sijaintia varsin pitkälle, mutta tällä kertaa kaveri katosi kyllä sitäkin nopeammin. Jaloissa, ympärillä ja ihan lähellä silmän alla pyörinyt juniori olikin yhtäkkiä täysin kadoksissa - ei näkynyt siellä, täällä eikä tuolla, eikä kukaan ollut häntä nähnyt paitsi että "vastahan se oli tässä".
Äidin sydän ei meinannut enää kroppaan mahtua, niin hirveät, pelottavat mielikuvat täyttivät heti koko pään, eivätkä jalat meinanneet juosta tarpeeksi nopeasti joka puolelle pientä poikaa etsimään. Mutta HUH, löytyihän hän. Liian pitkälle oli pieni mies lähtenyt seikkailemaan rakennusten taakse ja sieltä onneksi löytyi itsekin hämmentyneenä ja itkutihruisena.
Huojentunut, mutta säikähdyksestä vielä tukka pystyssä oleva äiti teki jälleen uuden lupauksen: tämän pojan kanssa lähdemme kaksin julkisiin tapahtumiin ja väenpaljouteen ehkä...ööö...oisko se taas siinä rippi-iässä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti