Jelloheppa

Tässä ollaankin vietetty muutamia hyvin mielenkiintoisia viikkoja Herra Hevosen kanssa. Kaikkihan alkoi siitä kun kengittäjä onnistuneesti tössi jotain kengityksessä ja sai hevosen ontumaan oikein kunnolla vasenta etujalkaansa. Lopulta pouni oli pakko laittaa karsinalepoon, kun ei se tuolla tarhassa malttanut olla linkkaamatta ympäriinsä lempikaverinsa Sammyn kanssa.

Kun mentiin jo siihen pisteeseen, että hevonen ei enää juuri lainkaan laskenut painoa kipeälle jalalle, tuli kengittäjä viimein poistamaan pari naulaa kipeän jalan kengästä. Mielenkiintoista oli se, että alunperin kengittäjä väitti Hummerin ontuvan viereistä jalkaa... Oli sentään kuitenkin loppujen lopuksi samaa mieltä siitä, mikä jalka se nyt puolirampa olikaan. Hieman vaan heilautti mun epäluuloviisaria vielä enemmän pakkaselle kuin alkuperäinen tössintä...

Tilanne näytti jo valoisammalta, mutta jo parin päivän päästä hevonen kinkkaili ja kipuili taas. Tällä kertaa se sai koipeensa jotain haisevaa mustaa vahamaista mömmöä (kuulemma jotain antibioottia) hauteeseen ja kunnolla butea (tulehduskipulääkettä). Hitaasti mutta varmasti parin viikon seisottamisen ja haudonnan jälkeen oltiin viimeinkin siinä tilanteessa, että poukku nojaili potilasjalkaankin ihan sujuvasti eikä enää kipuillut. Ihan täysin ei koskaan selvinnyt, mikä oikein meni vikaan, mutta Suomen luottismonottajaa suorastaan tauotta konsultoituani päädyimme siihen, että kaviota oli vaan vuoltu/raspattu vähän liikaa väärästä kohti, kipu hellitti vähän kun kenkää löysättiin, mutta tilanne korjaantui lopullisesti vasta kun kavio ehti kasvaa riittävästi.

No jes! Sitten ei kun pikkuhiljaa takaisin baanalle ja verryttämään seisonnassa tönkkööntynyttä hevoselikkoa. Kun yli parin viikon tauon jälkeen hilasin satulan näkyviin, ei hevonen meinannut keksiä riemulleen rajoja: hörinää, pään vatkausta, huulien livontaa, ilmakuovintaa (äänekkäästä maan kuovinnasta ja paukuttamisesta ollaan keskusteltu menestyksekkäästi) toisella etujalalla ja lennosta vaihtaen toisella etujalalla. Jipii! Kohta päästään taas asiaan!

Mä jo katoin elikon justjajust nahoissaan pysymistä haparoivin ajatuksin ja mietin että ois se niin kiva kun vois juoksuttaa vähän alle ja poistaa liikoja virtoja, mutta kaviovammaloman jälkeen se nyt ei oikein olis ollut loistokkain ajatus, joten rohkeasti vaan kapusin selkään. Ja luottamuksen arvoinen mun luottisratsu olikin, ihana elikko! Kolmas kerta se näemmä tässäkin toden sanoi - vasta kolmanneksi hevosekseni onnistuin ostamaan todellakin täysijärkisen kaviosankarin! Kertakaikkisen käsittämätöntä ja täysin uskomatonta!!! Suorastaan anbiliböl! (Kaikki edelliset hevoseni tunteneet allekirjoittanevat tuon...)

Noh, ekana päivänä tosiaan vaan käveltiin, reippaasti ja puhtaasti, mutta kun hieman kelasin ohjia käteen, huomasin että joku ei ole ihan kohdallaan. Hevosen pää ei käänny oikeastaan ollenkaan oikealle eikä niska taivu edes hyvin löysään peränantoon. O-ou. Siispä tallissa kamat pois ja kunnon tunnustelu ja kopelointi hevosen läpi. Ja löytyihän se. Vasemmalla puolella kaulaa oli lihakset hyvin jumissa, mutta erikoisin oli yksi tietty peukalonpäänkokoinen kohta, jota jos painoin niin koko hevosen sen puolen etuosan lihakset alkoivat tutista ja täristä iloisesti kuin jellohyytelö. Very interesting! Enpä ole 25 hevosteluvuoden aikana tällaistakaan sitten ennen nähnyt, vaikka kaulan jumitus kipeätä jalkaa varoessa ja säästellessä ei mikään ihmejuttu ollutkaan. Ton verran messevä hermo/lihaspinne oli kuitenkin jo vähän odottamatonta.

Siispä ei muuta kuin liikunnaksi löysin ohjin köpöttelyä ja hyyyyyyvin varovaista pientä taivuttelua ja verryttelyä. Sen päälle reipas hieronta ja kunnon linimenttikylpy kaulaan. Hassua miten hevosestakin näkee, kun hierotaan sellaista "imakankipeää" kohtaa - ilme oli yhtä aikaa nauttiva ja kärsivä ja hevospolo vaihteli painoa etujaloillaan vuoroin suorastaan nojaten hierovaan käteen "aaah, kovempaa" ja vuoroin sen näköisenä että "auts nyt riitti, tää läks just"...

Se on kyllä sanottava että Iso Harmaa osaa olla potilas täysin rinnoin ja painella just oikeita mamman nappeja. Surullisen ja apaattisen näköisenä se turjotti karsinassaan ja kun tulin paikalle, hörisi se vain vaimeasti, riiputti päätään ja lupsotti silmiään kuin ihan kohta justiin kuoleva. Vaivalloisesti kinkattiin ulos ja välillä nostettiin kipeää jalkaa korkealle ilmaan, että varmasti kaikki näkivät että aiaiai tää jalka on niin hirveeeen kipee. Et olisko niit porkkanoita tai jotain karkkia lisää kun on niin kamalan paha mielikin...?! Mammaa olis vedätetty ihan 6-0 ellei tallin omistaja olisi kertonut että aina kun hän sitä käsitteli niin se oli puolinormaali, vähän ontui mutta ei sentään ollut kuolemassa siihen paikkaan... Mutta jos hevospotilas paranee haleilla, säälittelyllä, pussitolkullisella porkkanoita ja hellällä huomalla, niin I'll go for it.

Kolme ja puoli viikkoa tässä kaikessa tetsailussa ja vastakarvailussa meni, mutta viimeinkin ollaan up and running :). Ei ole liikkuvaista eläintä karsinalepoon luotu eikä ratsastavaista ihmistä liialliseen ratsastustaukoiluun!