Hyyyyyytyyyyyyyyyyyyyyyyy

Joskus kolme-neljä vuotta sitten blogit bongahtivat maailmankartalle. Kaikkien vähänkään aikaansa seuraavien oli suorastaan pakko suoltaa koko maailmalle tiedoksi kaikki vähätkin ajatuksensa ja elämänmenonsa ei-kiinnostavat käännekohdat. Siispä minä kanssa!

Tällä hetkellä tuntuu että bloggaus on jäämässä naamakirjan tilapäivitysten ja twiittauksen jalkoihin. Tuleehan nyt jokaisen tietokoneen omaavan olla Facebookissa ja twiitata tai ainakin seurata jotain Twitterissä! Pikaviestit valloittavat maailmaa - kuka kumma nyt enää kerkeää saati sitten jaksaa lukea jotain monirivisiä tilityksiä blogeista?!

Seuraamani blogi yksi toisensa perään sulkee sanaiset arkkunsa tai jää vaan heitteille cybermeren aallokkoon, hitaasti hiljaisuuteen hiipuen. Fanaattisimmat seuraajat huutavat epätoivoisina jossain kommenttilootissa arjen kiireisiin kadonneen ja kirjoitusintonsa menettäneen bloggaajan perään menettäessään aamukahvikaverinsa - aivan turhaan. Lappu on jo luukulla, ettekö tajua?

Minullakin oli upea visio foorumista, jossa saan tuulettaa ajatuksiani, kommentoida elämää toisella mantereella ja lyödä kymmeniä kärpäsiä yhdellä iskulla kun saan kavereille kuulumiset kertalaakilla ilman saman litanian toistamista jokaiseen meiliin. Yeah, right. Alkuinnostuksissani jaksoinkin ihmetellä kaikkea erilaista, mutta oma henkinen sensuuripoliisi iski jo alkumetreillä ajatusrevittelyjä deletoimaan. Kirjoitellessani aloin jo miettiä kukahan tätä mahtaa lukea, mitä ajatella ja miten kommentoida. Niin vain vaivihkaa kirjoittelu latistui lähinnä säätilojen tutkailuun ja lyhyisiin matkaraportteihin.

Ja juuri silloin päiväkirjaa olisi tarvittu kun tuntui että hallinta omasta maailmasta ja sen tapahtumista karkasi käsistä. Miten pientä lasta tehtiin kuin Noan arkkia, toivottiin, odotettiin, rakennettiin, piikitettiin, pilleröitiin, petyttiin. Hormoonimyrskyissä mieli kuohui, mutta tuttavia kohdatessa aina kuului vaan ihan hyvää ja huoleton valju hymy kampeutui naamalle. Vain muutama harva tiesi ja osasi jakaa odotusta odottavan mielenaallokon.

Miksi siinä aina käykin näin? Meikäläisen Leelian lepotuoliin rojahtaa milloin kukin tilittämään elämänsä epäkohtia, murheita, huolia, sairauksia, mutta myös iloja ja onnia. Minä kuuntelen, otan osaa, paijaan henkisesti ja sanon juuri ne sanat, joita vastaanottaja silloin tarvitsee, vaikken aina edes ole samaa mieltä sanojeni kanssa. Mutta itse en osaa tai halua pukea sanoiksi asioita, maalata väreiksi tunteita. Mä olen harmaa.

Mukava, iloinen, energinen, sosiaalinen ja aina juttutuulella. Olen minä juuri sitä mitä sanotkin. Mutta kaiken sen seurallisen seuralaisen sisällä oleva on minun. Vain minun. Annan ehkä huolella valitun palasen ystävälle, toisen ehkä toiselle. Kirjoitin juttuja, maalasin maisemia, kirosinkin. Ja sinä luulit tuntevasi minut.

Ei tästä päiväkirjaa tullut. Olkoon tämä vaan blogi. Perushuttua muiden puurojen seassa. Poriskoon vielä aikansa, vaikka vaan kuplan kuussa, kunnes palaa pohjaan.