Sitä paitsi mulla on työt ja harrastukset ja aina muutenkin niin kiire, että miten tässä nyt muka mitään vauvoja kerkeis alkaa työstämään (tai no siihen ehkä aikaa ja intressejä löytyiskin...) saati sitten hoitelemaan?! Anyway, ne vaan itkee, kakkaa, kuolaa ja puklaa. Mitä iloa niistä muka on? Yhhh, äläkä pliiiiiis tunge mun syliin sitä sun rakkauden tuotostasi, mä en todellakaan tiedä mitä sen kanssa pitää tehdä, se alkaa takuuvarmasti itkemään samantien kun koskenkin siihen!
Kunnes eräänä päivänä reilut pari vuotta sitten:
Joku: Pirrrrrrr...pirrrrrrrr!
Minä: Haloo?
Joku: No biologinen kellosi tässä moi! Katoin tossa just kalenterista et tyyppi alkaa olla jo niin vanhakin, että mitäs jos pistäisit hommat pystyyn ja vauvan alulle?
Minä: Siis mikä pilari tää on? Sä oot kuule vissiin soittanut väärään numeroon.
Joku: En oo, ihan sulle just pirautin. Ja joo, joo, ihan oikeesti, eiks alkais olla jo aika?! Kuitenkin haluut!
Minä: No en TOD. haluu! Mistä ihmeestä sä oot tollasta älytöntä päähäs saanu?!
Joku: No en mä mitään pakkokaupittele, kunhan heitin vaan ajatuksen... Et ei mul muuta, aurinkoista päivän jatkoa vaan!
Minä: Kaikkee sitä...
Tästähän siis seurasi: mutinaa, ihmettelyä, mielenkuohuntaa, mietiskelyä, kummastelua, ihastelua, naureskelua, syvällistä itsetutkintaa ja keskustelua puolison kanssa.
Josta puolestaan seurasi: haluaminen, tahtominen, mielensä totaalinen muuttaminen, yritys, toinenkin, ties monesko. Pettymys, ärsyynnys, turhaannus, vitutus. No jo on kumma kun ei homma toimi perkele! Tutkimus, toinenkin, toimenpide, pillereitä, toisenlaisia, näytteitä, kalenterin kyttäämistä, elämän aikatauluttamista, lääkärillä ravaamista, piikkejä, toisenlaisia piikkejä. FINE! Minen jaksa! Ei väkisin! En olis halunnutkaan! Hanskat tiskiin RÄMPSIS!!!!
Josta yllättäen seurasi: Mmmm...milloinkahan se luontoäiti onkaan muistanut mua edellisen kerran joka kuukautisella lahjallaan...? Siitä on muuten jo ihan jonkin aikaa...? Mitä? Voiskohan... Eeeeei kai. Ei ees tunnu siltä. Mut pitäiskö kuitenkin... No en tiiä, tulee turha pettymys vaan taas. Ootetaan viel pari päivää, jos luontoäidillä on vaan toimitusviiveitä, onhan näitä nähty. No eikö tänäänkään?
Mistä johtuen ryhdyttiin toimenpiteeseen: Ripiripiripi. Lorilorilori. Huh. Jännää. Jätän tän tähän lavuaarin reunalle. Pitäiskö jäädä tuijottaa? Ei pysty. Tai oisko siihen tullu jo jotain? No en kato!!! Antaa sen nyt olla siinä sen viis minsaa ihan rauhassa. Meen vaiks juomaan mehua joo. Ei oo totta!!!!!! Onko!?! Eikö!?! Naurua. Itkua. Hermostumista. Soitanko miehelle töihin? Jollekulle? Mitäs jos tässä on joku virhe? Ihan hyvin voi olla! Ei nää oo ku jotain 98% luotettavia! Naurettavaa sit riemastua jostain feikkiplussasta. Teen uuden. (Toistetaan ekat 11 kohtaa.) Oho! Jukopliut. Ihan samaa näyttää! Selkee plussa on. Joko soitan?
(Pikakelausta FAST FORWARD >>>>> )
Ja tässä sitä nyt ollaan. Eräänä kauniina viikonloppuna vaappumassa (tai no mä en suostu vaappumaan, kävelen ihan vaan normaalisti) 12 muun pariskunnan kanssa saliin, jonka ovessa lukee Prepared Childbirth. Siinä se viikonloppu vilahtikin sujuvasti synnytysvalmennuksessa. Ylläri oli muuten se, että tässä söpöhöpö-kulttuurissakin asioista osattiin sittenkin puhua ihan niiden oikeilla nimillä ja videopätkiltä nähtiin ihan just sitä mitä tuleman pitää eikä vaan kukkia ja mehiläisiä ja auringonpaistetta ja haikaroita. Mutta tv:stä tutusti kurssilla kyllä myös kömmittiin lattialla tyynyjen tukemana ja puhistiin, suhistiin ja otettiin happiyksikköä sisään erinäisin tavoin. Ja puhkuttiin ilmat pihalle. Jossain vaiheessa meinasi alkaa jo naurattamaan ja tunsin itseni jotenkin ihan ulkopuoliseksi. Onko tää tottakaan?
Ensikertalaisena ja vauvakiinnostamattomuushistoriallisena kokemus vauvoista ja lastenhoidosta yleensäkin on sen verran olematonta, eikä etäisyydestä johtuen tukiverkostokaan ole täällä sellainen kuin monilla muilla onnellisilla, joten katsoimme parhaaksi vetäistä sairaalan tarjoaman koko kurssipaketin. Yksi ilta Breastfeedingiä mulle ja eräänä lauantaina taas yhteisvoimin hieman Infant CPR:ää ja lounastauon jälkeen vielä vähän Basic Baby Carea. Jokohan sitä osais? Selviäisi rikkomatta vauvaa? Äh, muistanko mä enää ees murto-osaa kurssilla käydyistä asioista?! Argh.
Kodin siivousta. Viimeisten vauvakamppeiden hankintaa. Pinnasängyn viritys. Hoitopöydän kokoamista. Ostoslistan pidentämistä. Kassikaupalla kamaa kotiin. Minivaatteiden pyykkäystä. Kasvavan masun ihmettelyä, silittelyä ja valokuvausta. Miksei tunnu vieläkään missään?Päivät pyörii, viikot vierii. Töitä, menoja, harrastuksia. Miiiiillllloin? Haa! Lääkäri kertoo että prosessi on jo vireillä, jotain on jo alkanut tapahtua. Bebe on menossa oikeaan suuntaan ja portit ovat avautumassa. Menee viikko. Sama tilanne. Menee toinen. Sama tilanne. Menee kolmas. Sama tilanne. Argh! Miksei se voi tulla jo!?!
Pallomaha herättää keskustelua kaikkialla. Milloin se tulee? Miten se tulee? Miksei se tule? Miltä tuntuu? Miksi se on noin iso? Miten se on vielä noin pieni? Miten kauan aiot sitä vielä mukanas kanniskella? En minä tiedä. Tuntemattomatkin hymyilevät, koskettavat, kommentoivat. Eräs rollaattorirouva arvioi: Mäpä luulen että sut on pamautettu paksuks tai sitten sä oot nielassu kokonaisen vesimelonin ja sylkäissyt vaan siemenet veke!
Mahan nykyisestä mallista päätellen vesimeloni ei tosin enää riitä, vaikuttaa vahvasti siltä että olen nielaissut ihan reilun kokoisen rantapallon...
Ja täällä sitä vaan odotellaan. Tuu jo! Kyl mä nyt jo osaan! Lupaan etten riko sua ja isin silittely tuntuu vielä kivemmalta omalla iholla kuin mun masun läpi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti