Touch of Happiness

Ridanatsi on täällä taas. Sanan säilällä armottomasti silpoo huonoja puolia ratsastuksessani ja henkisellä ruoskalla pieksää meitä hevosen kera aina vaan parempiin suorituksiin. Noh, tosiasiassa itseään ridanatsiksi tituleeraava henkilö on mitä nauravaisin, kuplivaisin, kannustavin ja ihanaisin ihminen. Mutta säälimätön.

Hiki virtaa sumentaen silmät, henkeä ahdistaa ja kypärän alla suorastaan sauhuaa aivojen käydessä ylikierroksilla. Synapsit paukkuvat kun yritän saada jokaista lihaksensäiettä pysymään kuosissaan ja toimimaan juuri niin hillitysti ja hallitusti kuin vain voi. Ja siinä se sitten on. Hevonen nousee peruutuksesta suoraan laukkaan kuin kaunein kyyhky: hidastetusti, elegantisti, sulavasti, nousten kuin siivillä ilmaan.

Ridanatsi hurraa ja komentaa pysähtymään ja palkitsemaan hevosen HETI, mutta minä olen jossain euforian laitamailla ja kestää tovin ennen kuin palaamme hevosen kanssa leijailemasta maanpinnalle. Tyytyväisinä lopetamme session ja heitämme hyvästit ensi viikkoon saakka. Silitän ratsuani kaulalle ja olen äärimmäisen ylpeä. Enimmäkseen upeasta hevosestani, mutta ehkä hitusen myös itsestäni. Olenpa osannut Pegasoksen kesyttää!

Päästän ohjat pitkiksi ja hevonen lähtee jo pitkin, letkein askelein kohti viereistä peltoa, jossa tapaamme tehdä loppukävelyt. Aurinko on jo vaipunut puidenlatvojen taakse, kimallellen kultaisena lehvistön väleistä. Pikkulammelle parkkeerannut haikara tutkailee arvioivasti menoa ja tuntuu pohtivan pitäisikö lehahtaa karkuun vai liekö tuo parivaljakko harmiton.

Illan kosteus tuntuu hiipivän ojien pohjalta peltojen laidalle ja jostain tulvahtaa vastustamattoman ihana, parfyymimäinen tuoksu. Jasmiiniko? Yhtäkkiä ojanvarren ruovikossa kahahtaa. Hevonen säpsähtää hieman, pysähtyy niille sijoilleen ja tuijottaa tarkkaavaisesti kuka kumma rauhamme rikkoo. Armadillo (vyötiäinen), tuo Teksasin kansalliselikko, se sieltä möngertää. Kuin puolisokeana se tuntuu tihrustavan meitä tovin, mutta jatkaa sitten matkaansa hassu kilpensä keikkuen ja häntä mutkalla.

Katsomme pienen elikon perään vielä hyvän tovin sen kadottua takaisin ruovikkoon. Hevonen pärskähtää tyytyväisen ja rennon oloisena ja venyttää kaulaansa saadakseen suuhunsa tupposen pitkäksi kasvanutta ruohoa. Silloin se valtaa minut. Hymystä se leviää koko kehoon, lämpimänä aaltona. Käpertyen kutkutellen rintakehään ja vatsanpohjaan.

Olen hetkisen äärettömän onnellinen. Tai ehkä se on vain silkkaa hevoshulluutta?


Vai liekö sittenkään kyse mistään elämää suuremmasta. Ehkäpä olen vain riittävän ahkerasti pessyt itseäni tällä uudella suihkusaippuallani...