skip to main |
skip to sidebar
(Kukahan keksisi laulavan blogin niin saisin tuon otsikon Sinatran sointujen siivittämänä...?)
Vaikka tuosta edeltävästä matkatarinastani toisin luulisi, niin kaikesta huolimatta Nykin keikka oli mahtava. Kyseessähän oli mun eka kerta ko. pitäjässä, joten senhän arvaa että mä olin ihan into piukeana suhaamassa joka suuntaan ja viimeisenä iltana jo kitisin että ei voida lähteä vielä himaan kun on NIIIIN paljon kaikkea näkemättä... No, toive meinasi toteutua kun lento peruuntui, mutta kotiin reissattiin enivei.
Ekana iltana oli reisilleen (tai kun monen tunnin istumisesta oli kyse niin olisiko paremminkin persiilleen) menneen reissailun jäljiltä vähän ryde olo, joten hotelliin kirjautumisen jälkeen tehtiin lähinnä vaan parin korttelin mittainen happihyppely pihalla. Parhaaksi onneksemme hotla oli ihan Times Squaren tuntumassa, joten päästiin heti monttu ammollaan ihmettelemään tuon tuhannen värejä, valomainoksia ja loisteputkia. Bongattiin joku restorantti nurkilta niin että senkin ikkunapöydästä voitiin hihitellä pällisteleville turisteille, hassulle miehiin menevälle tarjoilijalle (miten jotkut miehet voivat olla niin paljon naisellisempia kuin naiset itse??) ja ekstaasi-ihanalle New York cheese cakelle. Hyvä ruoka, parempi mieli: vatsat pömpöllään oli ihan nastaa käpsiä tihkutuhnusateessa takaisin hotlalle ottamaan unta pollaan.
Times Squaren värivaloja. Ja keltaisia takseja, joita muuten riitti.
Mä käynnistyin tiistaiaamuna hieman myöhemmin, vetelin bagelin paikallisessa leipomossa ja sitten ei kun baanalle kun aurinko paisteli kauniisti. Ostin sellaisen 48h voimassaolevan bussilipun, jolla pystyi suhaamaan mielin määrin tietyillä turistibussien reiteillä. Kovin kauaa en ehtinyt kyllä penkillä istuksimaan kun jo pitstoppasin Empire State Buildingilla. Sinne oli jonoa jonon perään (lippuluukulle, hissiin, toiseen hissiin jne. - oisinko vaikka voinut noudattaa kaiffarin ohjetta ostaa lippu etukäteen netistä?!), mutta olivathan nuo näkymät Manhattanin korkeimman rakennuksen "katolta" aika mahtavat... Sieltä tuli bongattua tv:stä tuttuja maamerkkejä Chrysler Buildingista Flatiron Buildingiin ja Trump Towerista Wall Streetin finanssitaloihin. Tuolta lintuperspektiivistä vasta tajusi miten monimuotoista maisemaa New Yorkiin mahtuukaan.
Empire State Buildingin aulassa (vas.). Manhattanin eteläkärki ESB:n katolta (oik.) tiirailtuna.
Näkymiä ihastellessa kestikin sitten tovi, mutta lopulta palauduin maantasalle pilvenpiirtäjien väliin ja jatkoin matkaani kävellen kuulaasta säästä nauttien. Taivalluksen varrelle osui mm. pieni ja sievä Madison Sqare Park -puisto ja hassusti littana rakennus Flatiron Building ennen kuin hyppäsin taas bussiin ja suuntasin tällä kertaa Brooklynin kierrokselle. Brooklynistä tuli nähtyä monenlaiset kasvot: niin trendikästä asutusta, suosittua ravintolakujaa kuin sellaisia nurkkia, joihin ei ensimmäisenä haluaisi tuosta vaan yksin joutua.
Brooklynin kiekan jälkeen virtaa riitti vielä Rockefeller Centerissä piipahtamiseen, sen kuuluisan Ice Rinkin (luistelurata, joka on nähty ties kuinka monessa leffassa ja tv-sarjassa) ihmettelyyn (miten se olikin niin pieni?), St. Patrick's Cathedralin pällistelyyn ja Grand Central Terminalin (juna-asema) upean päähallin ihailuun. Sen jälkeen jalat ottivat oman tahdon ja veivät mut hotelliin vaikka illan pimetessä olisi vielä haluttanut nähdä se ja tuo ja tämä...
Brooklynistä löytyi ihan kaiken värisiä taloja - nämä ovat jopa aika hillittyjä nähtyihin myrkynvihreisiin ja akvaturkooseihin verrattuna... (vas.) Grand Central Terminal oli hieno - valitettavasti kuva ei tee oikeutta kun veistokset ja kattomaalaukset eivät oikein erotu (oik.).Keskiviikkona kiertelin turistibussin mukana mm. Uptownissa ja Harlemissa. Central Parkin kohdalla oli pakko päästä pihalle nauttimaan keitaasta asfalttimeren keskellä. Vaikka puut näin talvella olivatkin piiskamaisia rankoja, oli puiston keidasmainen rauha suorastaan käsin kosketeltavaa. Kaukana olivat häly ja ihmisten jatkuva kiire. Kävelin puistoa ristiin rastiin ja välillä pysähdyin jollekin nimikoiduista puistopenkeistä nauttimaan kaikesta. Koko elämästä.
Central Parkissa eli Keskuspuistossa oli rauhaisaa. Vaikka valtaosa luonnosta olikin talvilevossa, löytyi puistosta myös elämää ;).
Puistossa piristyin taas niin että jatkoin suhailua niin jalan kuin bussilla. Tuli käytyä tutkailemassa John Lennonin murhapaikka, Time Warner Center monine putiikkeineen, Broadway, Chelsea, Soho, Chinatown, Wall Street ja eteläkärjen finanssialue jne. Kun jalat meni tilttiin, kävin lepuuttamassa niitä Pier 17:lla, jossa lounastamisen ohella ihailin vastarannan Brooklyn Heightsiä ja Long Islandille vieviä siltoja.
Hassu kontrasti: Pier 17:n "antiikkiset" purjelaivat ja finanssialueen modernit pilvenpiirtäjät.
Torstainakaan en kerennyt jäämään laakereilleni lepäämään, vaan kävin käpsimässä West ja Greenwich Villageissa. Ihania tiilitaloja, liikuttava 9/11 muistomerkki, Sinkkuelämän Carrien "kotikatu". Katukahviloita joissa oli kiva istua tutkailemassa mikä moninaisten ihmisten ja kulttuurien sillisalaatti Manhattanilla onkaan. Ja kun annoin shoppailupirulle pikkusormeni niin sehän vei koko lompakon ;). En sitten päässyt tältäkään reissulta ilman uusia kenkiä ja käsilaukkua...
Greenwich Villagen taloja (vas.). Kuvassa oikealla maailman suurin tavaratalo Macy's ja Empire State Building terävine piikkeineen (oik.).
Jossain vaiheessa tunsin melkoista syyllisyyttä siitä, että täällä minä vaan palloilin ristiin rastiin turisteilemassa kun miespolo raataa pitkää päivää duunissa. Onneksi sentään kurssi päättyi torstaina sen verran ajoissa, että päästiin miehen kanssa yhdessä Rockefeller Centerin "katolle" ihailemaan auringonlaskua ja kuinka miljoonat valot syttyivät New Yorkin taloihin, kaduille, keskuspuistoon... Ah, kuinka romanttista.
Ja olihan meillä yhteiset illat. Joka ilta kävimme syömässä jossain kivassa pikku ravintolassa, useimmiten Hell's Kitchenissä, jossa oli mistä valita. Eräänä iltana brassiravintolassa saimme hauskaa juttuseuraa naapuripöydän heeboista, joista eräs osottautui Hollywoodin tähtiäkin pukeneeksi muotisuunnittelijaksi. Kotimatkalla kellon lähennellessä keskiyötä ihmettelimme kun jengi tuijottelee kaikki ylöspäin ja luulimme jo että siellä joku hullu on tekemässä harakirin pilvenpiirtäjän katolta, mutta onneksi kyseessä oli "vaan" kuunpimennystä ihailevien joukko, johon mekin liityimme :).
Perjantaiaamuna sitten heräsimmekin ihan erinäköiseen New Yorkiin. Lunta oli tupruttanut 5-7 tuuman (riippuen mittauspisteen sijainnista) verran, joten kaupunkihan oli aika kaaoksessa, lentokentät ihan tukossa ja tv turvoksissa lumijuttua. Kun kotimatkamme siirtyminen iltaan selvisi, läksimme me ulos tarpomaan jalat nilkkoja myöten sohjossa ja sössössä Central Parkiin. Hassua oli katsella miten pilvenpiirtäjien huiput hukkuivat matalalla riippuviin pilviin ja keskuspuistossa lapset hihkuivat riemusta päästessään pulkkamäkeen. Heck, täällähän on enemmän lunta kuin Suomessa koko tänä talvena! Hassu fiilis. Ei olis heti tullut mieleen.
Kun saavuimme lauantai-aamuyöllä tuttuun Dallasiin, oli fiilis vähän kaksijakoinen. Toisaalta vastassa oli armottoman tylsä pannukakku, puskaa, pöheikköä ja joku hassu talo siellä täällä. Missä suurkaupungin syke, jakuva meno 24/7, kimaltelevat pilvenpiirtäjät ja miljoonat värivalot? Toisaalta teiden leveys ja yön rauha hellivät mieltä. Ei kiireisten ihmisten vilinää, autojen kaahailua, tööttäystä, jatkuvaa milloin minkäkin sireenin huutoa, työkoneiden jyrinää aamusta yöhön, kellon ympäri.
Kotona taas. Home sweet home.
P.S. Lisää New Yorkin kuveja löytyy täältä.
Huh, nyt alan pikkuhiljaa olemaan toipunut Nykin reissusta! Reissailun tuntua saatiinkin nimittäin tällä kertaa enemmän kuin tilattiin... Mehän oltiin sen verran pihejä, että päädyttiin siihen, että mä lennän Nykiin eri lennolla kuin työmatkalle menevä mies, sillä mun lentolippujen hinta tippui kolmannekseen tällä ratkaisulla. Siispä suhasin maanantaiaamuna ajoissa kentälle, ehdin vetäistä herättävän aamuteen ja sitten sujuvasti boardaukseen, joka oli vaan parisenkymmentä minuuttia myöhässä.
Juuri kun jengi oli saanut ahterinsa koneen penkkiin, tiedotti kapteeni, että kone lähtee vasta tunnin päästä lentoreitin varrelle osuvan talvimyrskyn vuoksi. Koneesta ei kuitenkaan saanut poistua, sillä sen oli lähdettävä portilta antaakseen tilaa seuraavalle koneelle. Siispä kone kurvasi nököttämään johonkin keskelle kenttää tunniksi.
No, kun tunti alkoi olla täynnä, tuli uusi kuulutus: myrsky riehuu vielä sillä mallilla, että odotellaanpa vielä tuollaiset kolme varttia... Siinä vaiheessa alkoi porukka jo nurista melkolailla, joten lentoemot ryntäsivät heti laittamaan leffaa pyörimään ja tarjoilemaan juomia. Vajaan parin tunnin venailun jälkeen päästiin kuitenkin viimein matkaan ja itse matka meni suht sujuvasti, mitä nyt persii oli hieman tyytymätön siitä, että reilun kolmen tunnin matka muuttui yli viiden tunnin istuskelemiseksi.
Miehen lento oli yhtälailla useamman tunnin myöhässä, mutta hän sai onneksi kuluttaa aikaansa terminaalissa eikä lentokoneessa jumittaen. Mä kulutin aikaani LaGuardialla sujuvasti lueskelemalla ja nappaamalla lounasta. Lopulta kuitenkin olimme molemmat samalla puolella mannerta ja suuntasimme taksilla sateisessa illassa hotelliimme Times Squaren tuntumaan.
Paluumatkamme perjantaina ei ollut yhtään sen juhlavampi. Jenkkilän koillisnurkkaan oli luvattu kunnon lumimyräkkää ja sitä valkoista tavaraa tulikin taivaalta sellaiset 5-7 tuumaa, joten lentokentäthän olivat samantien katastrofitilassa. Tarkistimme heti herättyämme puolillepäivin aikataulutetun lentomme tilan: peruttu! Siitä sitten molemmat eri puhelimiin jonottamaan AA:n (ei, meille ei iskenyt hirveä juopottelutarve, ihan vaan paikallisen lentoyhtiön puheille pyrimme...) ja matkatoimiston linjoille useiksi kymmeniksi minuuteiksi, jotta saisimme tietää että mitäpä sitten tehdään. Lopulta pääsin läpi ja sain kuulla, että meidät oli uudelleenskeduloitu 8.50 pm lähtevälle lennolle, mutta sekin oli yhä riskitilassa, sillä illaksi oli luvattu jäätävää sadetta, joka vaan pahentaisi tilannetta...
Päivä menikin sitten jännätessä että päästäänkö kotiin vaiko eikö, tilatessa kissanhoitajaa vielä yhdeksi päiväksi ja varmistaessa että voidaanko jäädä hotlaan vielä yhdeksi yöksi jos lento ei lähdekään. Kun lennon status ei ollut vielä iltapäivälläkään muuttunut eikä jäätävä sadekaan maisemoitunut, lähdimme lopulta lentokentälle.
Koneemme oli ihan turvoksissa ja mun tuurilla viereeni istahti koneen tuhdein hemmo. Siinä sitten olikin kiva istuksia useampi tunti puolikkaalla kannikalla omaan mieheen nojaten... Kone starttasi viimein joskus puoli kymmenen jälkeen illalla, joten olimme perillä Dallasissa joskus puolen yön jälkeen. Aikaisina aamuyön tunteina hilauduimme viimein kimpsuinemme ja kampsuimme kotiovesta sisään väsyneinä mutta onnellisina... Home sweet home!
Niin, siitä New Yorkista... Mitäpä siitä olisi sanottavaa?
Muuta kuin:
(No mut tuntien sanon ehkä jotain muutakin leveästi ja laveasti kunhan saan kuvia purettua kamerasta...)
Käväisinpä sitten eilisiltapäivänä hoitelemassa kaikenlaisia asioita ja eksyinpä sitten Wal-Martiinkin (paikallinen CityMarket) hakemaan jotain sekalaisia ostoksia. Meinasin tosin vetää äkkijarrutuksen heti sisään päästyäni kun hetken jo epäilin eksyneeni Home Depotiin (paikallinen rautakauppa) tai johonkin muuhun miesten mekkaan, sillä käytäviä kansoitti lähinnä vaan liuta miehiä. Missä ihmeessä olivatkaan ne kotirouvat, homemakerit ja stay-at-home-momit, jotka ovat yleensä Wallun normi-asiakaskuntaa päiväsaikaan?
No, miehethän olivat eksyneet kauppaan tietysti Valentine's Dayn mainingeissa. Käytävät olivat täynnä punaista ja pinkkiä roipetta ilmapalloista kukkapuskiin ja korttien kautta sydämen mallisiin suklaarasioihin. Miespoloiset kuhisivat niiden ympärillä ja puntaroivat epätoivoisen näköisenä että veisikö näitä neilikoita vaiko tuollaisen tulppaanikimpun vai oisko kuitenkin tällainen ruusukimppu...ja hitto uskaltaakohan noita suklaita viedä kun se väittää olevansa laihiksella... Mattimyöhäiset ja etenkin erityisen kiireiset selvisivät tosin toisaalla kätevämmin one-stop "asemilla", joita löytyi monien ruokakauppojen parkkialueilta. Isoja telttoja täynnä sydämen mielitietyille lahjoitettavaa hörsöä. Kyllä täällä vaan osataan ottaa ilo ja etenkin rahat irti kaikista mahdollisista juhlapäivistä!
Meillä ystävänpäivä meni rauhaisasti. Mies sai kymmenen pistettä ja papukaijamerkin (mikäli mielikuvitusta riittää, voitte ihan itse kuvitella millainen se oli ja missä muodossa se toimitettiin) tultuaan kotiin juuri oikeanlainen kukkapuska kädessä: pelkkiä pitkävartisia tummanpunaisia ruusuja. Eikä mitään harsokukkaa tai muuta ylimääräistä härpäkettä. Ihanaa! Kohta 14 vuoden koulutus on tuottanut tulosta!
Illalla menimme vielä kreikkalais-libanonilaiseen ravintolaan dinnerille.
Huippukohta oli kyllä se, että dinnerin päätteeksi palasimme himppeen ja katsoimme "yhdessä" ihanan romanttisen leffan The Holiday dvd:ltä. Tai no... mies istui samassa huoneessa ja hakkasi jotain verojuttuja tietokoneelle ja ehkä välillä vähän loi katseita tv:n suuntaan. Mutta edistystä sekin, sillä yleensä jonkun lällyleffan alkusävelten kohdalla kuuluu vaan viiuuuuuuh kun mies häviää horisonttiin...
Toivottavasti kuitenkaan teillä ei rakkaus stinkkaa, vaan vietätte tämänkin ystävänpäivän joko perheen, rakkaan tai hyvän ystävän parissa!
Julkinen anteeksipyyntö teille kaikille ystäville ja tutuille, joihin on tullut pidettyä heikonlaisesti yhteyttä - olette silti usein mielessäni. Etähalaus!
Sori, ei ihan niin raflaavaa juttua tiedossa, kuin mitä otsikko antaa ymmärtää mutta mä en ymmärrä antaa ;). Piti vaan ihmettelemäni, että onpahan kyseinen tv-sarja (eli Sinkkuelämää på finska) tehnyt melkoisen vaikutuksen tälläkin maaperällä. Nyt nimittäin joka toinen tv-sarja mainostaa itseään Sex and the Cityn seuraajana. Harmi vaan, ettei mikään niistä ole vielä täyttänyt ko. sarjan isoja saappaita.
Ensin alkoi Big Shots, jonka hypetettiin olevan miespuolisten päähenkilöiden muodostama "Sinkkuelämää". Olen seurannut sarjaa, mutta on se ollut jonkinasteinen pettymys, aika vaisu esitys. Sitten tuli Cashmere Mafia, josta olen kyllä tykännyt ja joka oikeasti on viihdyttävä, mutta ei niin asioiden ytimeen menevä kuin aito ja oikea "Sinkkuelämää". Viime viikolla starttasi sitten mm. Brooke Shieldsin tähdittämä Lipstick Jungle, jonka on toitotettu täyttävän "Sinkkuelämän" jättämä aukko. Multa jäi pilotti katsomatta, mutta kaiken lukemani jälkeen joudun ehkä vilkaisemaan että joskos kolmas kerta toden sanoisi ja se olisi tosiaan "just sitä ihteään".
Ja jos ei noista kolmesta ole sitten aukon täyttäjäksi, niin sitä ehtaa tavaraahan saadaan jo nyt keväällä, kun Sex and the City lävähtää valkokankaalle leffan muodossa. Carrie Bradshaw'n sanoin: Me likey!
Eilinen, sunnuntai, meni kokolailla heppaillessa tai vähintäänkin heppahullujen seurassa :). Aamulla mulla oli paikallisen valmentajan, Annen, ensimmäinen tunti. Itse asiassa ekan kerran piti olla jo viikko sitten, mutta Anne onnistui unohtamaan tunnin täysin ja ilmestyi paikalle nolona aivan liian myöhään... Nyt sitten uusi yritys ja hyvinhän se meni. Anne on erikoistunut reiningiin, mikä on yksi western-ratsastuksen laji (ns. cowboy-kouluratsastusta), mutta hänellä on pitkällinen kokemus myös hunter/jumper -valmennuksesta (enemmän se meidän juttu). Anne toimii myös useamman eri ratsastuslajin tuomarina, joten hän on opetuksessaan varsin tarkka mitä tulee ratsastajan istuntaan, hevosen muotoon ja liikkeisiin ja muutenkin koko "pakettiin". Teimme hyvin perusjuttuja, mutta Anne pureutui kyllä juuri niihin asioihin, joita meidän pitäisikin juuri nyt treenata. Hyviä vinkkejä tuli joten ei kun hihat käärien ja hommiin...ja ensi sunnuntaina jatketaan taas.
Tallilta riensin pikaseen (ja vaihteeks niin pikaiseen että taas kerran unohdin puhelimeni yöpymään tallille...) himaan ja valmistautumaan loikkaamaan kavereiden kyytiin suuntiessamme taas kerran American Airlines Centeriin. Tällä kertaa siellä oli esiintymässä The Lipizzaner Stallions eli lipizzanhevosoriit - ja jo oli taas neljä varsin aikuiseen ikään ehtinyttä suomalaista ikihevoshullua rouvaa intona kuin pikkulapset :D !
Show alkoi - jättiyllätyksellisesti - sillä, että ratsukko toi paikalle Yhdysvaltain lipun ja sittenhän noustiinkin jo pystyyn kuuntelemaan kansallislaulua tilaisuuden juontajan, Troy Tinkerin esittämänä. Luultavasti kerran jos toisenkin olen maininnut, että täällä kaikki kissanristiäiset alkavat jonkinasteisella kansallistunteen nostatuksella...
Alkuseremonioiden jälkeen homma pääsi käyntiin, ratsukot kävivät esittäytymässä ja sitten areenan täytti vuoroin yksi tai useampi ratsukko (mm. pas de deux, trois ja quatre), jotka esittivät klassisen kouluratsastuksen kiemuroita. Alku oli tosin melkoinen pettymys: me taisimme olla aivan liian asiantunteva yleisö tähän sessioon kun meinasin jo vetää ranteet auki ennen kuin nähtiin yksikään puhdas laukanvaihto (voitteko PLIIIIIS vaihtaa takaa eikä edestä ensin...) eikä piaffissa tai passagessa kaviot järin korkealle nousseet. Vanha kunnon Reinoponi teki hienommat laukkapiruetit kuin yksikään areenalla päristellyt orhi!
Onneksi tästä odotusten romahtamisesta oli suunta vain ylöspäin. Tuonnempana nähtiin jo ihan hienoja suorituksia ja jopa niitä puhtaita laukanvaihtoja...
Siglavy Patrizian passagessa alkoi olla jo jonkin verran ilmaa... (Valitettavasti kuva ei ole ihan parhaasta liikkeen vaiheesta.)
Show'n juonnossa kerrottiin paljon lipizzanhevosten polttomerkeistä, sukulinjoista, historiasta ja moninaisista vaiheista nykypäivään saakka. Ihan mielenkiintoista kerrata tarinaa, vaikka joskushan siitäkin on tullut luettua, sillä Mikkelin kirjaston aarreaitasta löytyy upea kuvateos, joka kertoo juurta jaksaen lipizzanhevosista. Parasta koko hässäkässä oli kuitenkin osuus "Airs Above The Ground", jossa hevoset esittivät vaativimpia liikkeitä ensin maastakäsin esitettynä ja sitten ratsain. Näihin liikkeisiinhän kuuluu:
Levade, jossa hevonen nousee takajaloilleen matalana, noin 45 asteen kulmassa maahan ja pysyy patsasmaisesti paikoillaan useita sekunteja.
Mezair, jossa hevonen nousee hyvin korkealle takajaloilleen ja potkii etujaloillaan ilmaa.
Courbette, jossa hevonen nousee takajaloilleen ja pomppii eteenpäin takajalkojensa varassa.
Capriole, vaativin liike, jossa hevonen "loikkaa" korkealle ilmaan ja lentovaiheen aikana potkaisee jalat suoraksi taakseen.
Tällä sivulla on valaisevia vidioottipätkiä noista ilmatilaloikkauksista, jos kiinnostavi.
"Baby" patsastelee levadessa (vas.). Mezair ratsain (oik.) - mä en välttis tosiaan haluaisi olla näin päin suuntivan hevosen selässä...
Kaiken kaikkiaan show oli ihan hyvää viihdettä, vaikka aloin kyllä kaivata entistä enemmän jotain "kunnon" menoa ja meininkiä tyyliin Helsinki International Horse Show... Täytyy vissiin alkaa selvittämään että missä päin sellaista olisi tarjolla ja milloin.
Kivan päivän kruunasi aivan ihana, lämmin ja aurinkoinen sää. Me heppahullut suuntasimmekin orhisession jälkeen West Endin kujille ja päädyimme Cadillac-ravintolan terassille nauttimaan säästä, hyvästä höpinäseurasta (ihme kyllä, puhuimme me hieman jostain muustakin kuin hevosista!) meksikolaisesta ruoasta ja tietenkin Corona-oluista. Does it get any better?
Jee!!! Varasin justiinsa lentoliput New Yorkiin! Mies lähtee kouluttautumaan sinne ens viikoksi, joten lentolippujen hinnalla pääsen mäkin messiin. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että useampana päivänä mies vaan opiskelee ja mä seikkailen issekseni Nykin kaduilla ja kujilla, mutta illat ovat sentään yhteistä aikaa. Nyt vaan ristimään peukut ja pottuvarpaatkin ettei iske mikään lentsu tai muu viime hetken reissuilon tappaja (kuin niin muka pessimisti)...
Tänään meillä vietettiin melko kansainvälistä päivää. Mies sai jonkun hullun suomalaisen aktivismipuuskan ja läksi intialaisen duunikaverinsa kanssa lätkimään tennistä heti aamutuimaan. Mikäs siinä oli ihanasta teksasilaisesta säästä nauttiessa - tänään oli taas ihan T-paitakeli ja aurinko paistoi upeasti koko päivän :).
Minä puolestani synkronoin heräämiseni niin, että miehen palattua olin valmis lähtemään hänen kanssaan amerikkalaiselle aamiaiselle. Tässä meidän taloyhtiössä on nimittäin kerran kuussa perjantaina Happy Hour sapuska- ja drinksutarjoiluineen mutta myös yhtenä lauantaina Saturday Brunch. Jostakin syystä meillä on aina ollut menoa noina brunssiaamuina, mutta tällä kertaa kävimme viimeinkin katsastamassa tarjonnan. Eikä ollut valittamista: pöydät notkuivat ranskalaisia croissanteja, leikkeleitä, muffinseja, tanskalaisia viinereitä (Danish pastry), muroja, munakokkelia, breakfast burritoja jne. jne. Tuhdin lautasellisen kruunasi vasta paistettu vohveli, slurps!
Moisesta kaloriräjäytyksestä piristyneinä läksimmekin sitten shoppailemaan. Kirjakaupasta löytyi etsimämme kirja The Most Scenic Drives in America, jossa on kivoja reitti- ja nähtävyyssuosituksia eri puolilla maata reissatessa. Mä kun jo innoissani suunnittelen kesälomareissuamme Grand Canyonille ja Las Vegasiin ja Los Angelesiin ja ja ja... (Miespolo yrittää huonolla menestyksellä muistuttaa tämän maan mittasuhteista ja että yhdellä reissulla ei ole aivan välttämätöntä yrittää nähdä koko Luoteis-Jenkkilää...) Pyörimme myös tovin Southlaken ostarilla ja päädyimme lopulta herkkuostoksille Central Marketiin. Miehen teki mieli päivälliseksi italialaistyyppistä herkkulautasta, joten ostoskoppaanhan päätyi vaikka mitä italialaista herkkua kuohuviinistä (Martini&Rossin Asti on aivan tajunnanräjäyttävän hyvää!) ilmakuivattuun kinkkuun, aurinkoikuivattuihin tomaatteihin, marinoituihin oliiveihin jne. jne. Hieman tosin livahdettiin naapurimaan Kreikan puoleen kun mukaan lähti myös sikäläisiä viininlehtikääryleitä.
Miehen jatkaessa ostoslistan läpikäyntiä erinäisissä putiikeissa, kävin minä puolestani liikauttamassa hummani heitä englantilaisen kouluratsastuksen merkeissä. Meillä pitäisi olla paikallisen valmentajan ensimmäinen tunti huomenna, joten vähän piti käydä kokeilemassa miten säädöt ovat kohdallaan. Olivathan ne ihan mallillaan, joten mun tuurilla huomenna just eivät ole...
Nyt tämä kiittää ja kuittaa ja lähtee katsomaan brittiagentin seikkailuja Casino Royale -bondileffassa! (Voi nam, vaikuttaa siltä että pullonpohjalta löytyy kyytipojaksi vielä lasillinen :P.) Lisäkirjaus leffan jälkeen: tulipa vielä tekaistua meksikolaishenkiset mansikkamargaritat leffan "jääkaappitauolla"... Että näin internationaalia meillä ;) !
Eilisiltana saatiin jännitystä sen verran isona annoksena, että meinasi yöunet häiriintyä. Finnish-American Business Guild järjesti American Airlines Centerissä Meet the Stars-tapahtuman, joka oli ympätty Dallas Starsien pelin (NHL-lätkää) yhteyteen. Sessio alkoi yhteisellä sapuskoinnilla ja seurustelulla, josta porukka aikanaan pelin alkaessa liukeni omille paikoilleen ympäri areenaa.
Itse peli oli todellinen jännitysnäytelmä: vastassa ollut Vancouver Canucks aloitti tosi sähäkästi tekemällä maalin melko alkumetreillä. Starsit saivat onneksi tasoitettua ja mentyä 2-1 johtoonkin upealla Lehtisen maalilla. Harmillisesti vaan Canucksit ottivat vahingon takaisin ja tasoittivat 2-2. Viimeinen erä oli hermoja kiristävää jännitysnäytelmää, mutta kiekko ei vaan löytänyt verkkoon, vaikka miten keikuin penkin reunalla ja kannustin. Kirottua! Niinpä mentiin jatkoajalle, joka ei sen paremmin tuonut ratkaisua tilanteeseen, joten peliä ruvettiin ratkomaan rankkarikisassa. Tosi tiukka mies miestä vastaan -taisto päättyi onneksemme Dallas Starsien eduksi kuudennessa parissa, joten peli päättyi ylipitkän ja vatsaa vääntäneen piinan jälkeen 3-2. Pheeeew!
AAC:n areenalla oli aika kivasti jengiä lätkää seuraamassa (vas.).
Tilanne päällä! Jere Lehtinen (taaempi mustapaita numerolla 26) teki maalin - kiekko on kuvassa juuri lipumassa maaliin Canucksin maalivahdin Luongon takana (oik.).
Ilta ei tällä kertaa päättynytkään pelin päättymiseen, vaan koko Meet the Stars -tilaisuuteen osallistuneiden porukka kokoontui odottelemaan suomalaistähtien esiinmarssia. Starseissahan pelaa tällä hetkellä neljä suomalaisvahvistusta: em. Jere Lehtinen #26, Niklas Hagman #15, Jussi Jokinen #36 ja Antti Miettinen #20. Pitkällisen odottelun jälkeen miehet saapuivat paikalle vaihtamaan lyhyesti kuulumisia ja signeeraamaan kortteja ja fanikamoja. Vähän tosin kävi väsyneen oloiset miehet sääliksi: varmaan sitä klo 11.30 illalla olisi parempaakin tekemistä pelin jälkeen kuin vääntäytyä pukuun, hirttää kraka kaulaan ja tulla fanien pällisteltäväksi kuin eläintarhan asukki ikään...
Niklas Hagman ehti pelin jälkeen ekana paikalle nimmareiden kirjoitukseen (vas.). Myöhemmin tavattiin loputkin Starsien suomalaisvahvistukset: Jussi Jokinen, Antti Miettinen ja Jere Lehtinen (oik.).
Tässä alkuvuoden aikana on tullut moneen otteeseen pähkäiltyä miten nopeasti aika - ensimmäinen puoli vuotta - täällä on mennyt. Jotenkin tähän kyllä liittyy kumma aikaparadoksi: toisaalta tuntuu että vastahan me tänne muutettiin ja kylläpä vaan ovat päivät vilisseet kalenterissa, mutta toisaalta taas tuntuu kuin täällä oltaisiin oltu jo piiiiitkään, niin hyvin olemme tänne kotiutuneet ja niin sujuvasti arki rullaa. Seudut ovat käyneet kotoisiksi ja kaveripiiri on muodostunut nopeasti.
Parin tutun kanssa on tullut keskusteltua kotiin (Suomeen siis) muutosta: jotkut ovat täällä expatriaattisoppareilla, joten heillä on täällä oloon tietty määräaika (toisin siis kuin meillä, jotka olemme paikallisella sopimuksella). Osa väestä lähtee täältä kotia kohti iloisin mielin, jotkut pitkin hampain ja jotkut lähteneet ovat kaivanneet kovasti takaisin. Tässä vaiheessa on vielä hirmu outoa ajatellakaan Suomeen paluuta: tuntuu että täällä on vielä niin valtavasti näkemistä ja tekemistä että eihän täältä nyt mitenkään kerkeä lähtemään ennen kuin lista on edes merkittävästi lyhyempi. Kyselijöille ei osaa kuin kohauttaa olkiaan kun ihmetellään kuinka kauan aiomme täällä nyt sitten loppujen lopuksi olla. Emmä vaan tiedä!? Mä vaan oon täällä.
Mua harmittaa, että blogin alkuvaiheissa ei tullut kirjattua ylös kaikenlaisia pikkujuttuja mitä plopsahti päivittäin mieleen - silloin sitä katseli kaikkea niin avoimin ja uusin silmin, että bongasi samantien erot täkäläisessä ja suomalaisessa kulttuurissa, elossa ja olossa. Nyt kun niitä yrittää jälkikäteen miettiä ja muistella, niin ei meinaa onnistua sitten mitenkään, niin sitä on vaan tottunut kaikkeen ympärillään.
Jotain sentään ajattelin listata ihan vaan itselle kuriositeetiksi ja täydentelen listaa sitä mukaa kuin pölyttyneen aivokopan kirjastoista juttuja löytyy.
Näin täällä ihmemaassa (eivätkä taaskaan missään loogisuutta löytävässä järjestyksessä, ihan vaan miten mieleen juolahtivat...) - Huom, tämä on sitten Dallasin seudun vinkkelistä, ei koske (välttämättä) koko Texasia saati Yhdysvaltoja:
* Ensimmäinen ajatus kun tänne saavuimme ja lentokentältä vuokra-autollamme luovimme ulos, oli että voi luoja kun on aakeaa laakeaa, lättänää ja sanoinkuvaamattoman tylsän näköistä. Ihme peltoa vaan kaikkialla ja ankean harmaita teollisuus- ja toimistorakennuksia. Huonokuntoisia moottoriteitä, joiden varsia pilkuttaa erinäinen määrä hotelleja ja ravintoloita. Mielessä ehti jo vilahtaa että voi halavattu miten täällä nyt muka sitten viihtyy mitenkään. Onneksi tämä eka mielikuva on hioutunut aivan erilaiseksi kuluneiden kuukausien varrella.
* Kotiseutumme on eräänlainen lintukoto. Niillä alueilla missä tulee eniten pyörittyä - Coppell, Flower Mound, Irving, Grapevine - on yleisesti ottaen vaurasta. Kadut ovat siistejä, talot upeita ja puutarhat hienosti hoidettuja. Erilaisia kauppakeskuksia ja ostareita on vieri vieressä. Kun näitä seutuja katselee päivästä toiseen, tuntuu joskus hurjalle kun toisaalla näkee trailer parkeja (ihmiset asuvat pienissä trailereissa), talonrämisköt nuokottavat lahoamispisteessä, ihmiset ovat huonokuntoisia, kaduilla nuokkuu liuta kodittomia. Täällä hyvinvoinnin keskellä unohtaa joskus ne Amerikan toiset kasvot ja kolikon kääntöpuolen.
* Kansallistunto on korkealla. Amerikkalaiset ovat ylpeitä kansallisuudestaan, isänmaastaan, armeijastaan, koko infrastruktuuristaan. Kansallishenkeä nostatetaan lähes jokaisen vähänkään itseään kunnioittavan tapahtuman alussa ja aikana. Texas on kuulemma Yhdysvaltojen patrioottisin osavaltio. Kansallishengen lisäksi täällä korostetaan kovasti myös teksasilaisuutta niin lipuin, fraasein kuin yksinäisen tähden osavaltion logoin.
* Texasin säät ovat luku sinänsä. Paikallinen sanonta kuuluukin että jollet pidä Texasin säästä, odota vartti. Edellisaamuna saattaa olla pakkasta kun pian jo kiivetäänkin hellelukemiin! Toisaalta aamun auvoisaa auringonpaistetta saattaa seurata hyytävä kylmä rintama sateineen. Jollei täällä pääse kovin merkittävästi vaihtelevista vuodenajoista nauttimaan, niin erilaista säätä saattaa jo yhteen päivään mahtua aimo annos.
* Linnut ovat ihan erilaisia. Ei näy variksia, harakoita sun muita kottaraisia. Hullusti vislaavia grackleja löytyy, eläinkaupasta karanneen undulaatin tapaisia punaisia cardinaleja, valtavia haukkoja ja melkoinen kirjo erilaisia haikaran tapaisia pitkäkauloja. Johan tässä alkaa kaivata tavan talitinttejäkin vaikken mikään bongari olekaan!
* Ulkoilu- ja liikuntapaikkoja löytyy kyllä, mutta harvemmin suoraan kotiovelta. Alussa tuntui hullulta ajaa autolla ulkoilemaan johonkin puistoon tai maastoreiteille, traileille. Luontoa - monimuotoistakin sellaista ja runsain määrin - täältä löytyy kyllä, mutta on omasta aktiivisuudesta kiinni lähteekö siitä nauttimaan, se kun vaatii vähän vaivannäköä.
* Järviä on Texasissa yllättävänkin monta, mutta ne ovat suhteellisen pieniä. Sitä paitsi täällä on kuulemma tasan kaksi oikeata luonnon järveä, kaikki muut ovat keinotekoisia. Tehtyjä kanaaleja ja pikkulampia näkeekin vähän väliä asutusten keskellä luontoelementteinä.
* Veneily on pop täällä sisämaassakin. Ihmiset säilyttelevät veneitä trailereilla kotipihan nurkassa ja kun säät sallivat, vedetään vene auton perässä vesille. Ja päivän päätteeksi vaan paatti traikkuun ja takaisin kotiin...
* Välimatkat ovat paikallisille itsestäänselvyys. Kaikkialle vaan on pitkä matka, joten pannaan autolla vaan huristaen.
* Tiet ovat leveitä ja monikaistaisia. Kaistatkin ovat leveämpiä kuin Suomessa. Yllättävän usein tiet on tehty betonista asfaltin sijaan, mikä johtunee paikallisesta sääalasta. Teiden kunto, joka siis ei aina saa riemusta hurraamaan, on ollut melkoinen yllätys. Alussa hirvitti kun katseli ramppiviidakoita, joissa teitä kiemurtelee joka suuntaan kuin pesällinen käärmeitä. Parhaimmillaan teitä on viidessä eri tasossa ristiin rastiin, joten voitte kuvitella että se ylimpänä kulkeva tie on todellakin korkealla, iik.
* Autot ovat täällä isoja ja hirveitä bensasyöppöjä. Liikenteessä on varmaan valtaosa jotain pickupeja tai maastureita. Mahtuu sinne sekaan henkilöautojakin ja jopa sporttikaaroja, mutta kyllä luulisi noissa pienemmissä kaaroissa kauhistuttavan kun vetelee tuolla motarilla kahden maasturin - saati sitten jättimäisen rekan (nekin ovat täällä isoja ja elokuvissa nähdyn mukaisesti sellaisia pitkänokkaisia) - välissä...
* Puskuritarrat ovat pop. Niissä voidaan tiedottaa mitä ko. henkilö kannattaa (esim. urheilujoukkue), tukee (esim. rintasyövän vastainen kampanja, armeijan joukkoja ulkomailla), mitä perheen lapset harrastavat (esim. Brandi on senjasen koulun cheerleader, Bryan senjasen koulun futisjoukkueessa) tai mikä muuten vaan on motto. Oma lukunsa ovat sitten vielä nämä erikoiset rekisterikilvet, joista löytyy niin naisten/miesten nimiä, olevinaan nokkelia sanaväännöksiä tai lyhyitä letkautuksia.
* Jalkakäytävät ovat haastavia. Jos niitä yleensäkään on - ja nekin jotka ovat, saattavat vaan varoittamatta päättyä kesken kaiken. Ne mitkä sitten ovat ja jatkuvat vielä pidemmän matkaa, ovat usein hirmu kapeita ja kiemurtelevaisia.
* Talot tuntuvat olevan täällä kuin jostain valmismuotista. 99-prosenttisesti talot ovat joko punertavaa tai ruskehtavaa kivitavaraa tai tiiltä. Katot ovat monimuotoisia ja useasti ikkunoissa on auringonpaistetta suodattavat screenit. Joillakin asuntoalueilla ymmärtää hyvin sen urbaanin legendan, jonka mukaan monikin työpäivänsä jälkeen väsyneenä kotiin ajava ajaakin vahingossa naapurin pihaan - niin identtisiä ovat talot ja pihat monessakin paikassa. Hirmu monessa talossa (parempitasoisilla alueilla...) ja useimmissa taloyhtiöissä on uima-allas. * Tavarajunat ovat varmaan pisimpiä mitä olen ikinä nähnyt. Ihan hepparanchin vierestä menee rata ja joskus kun satun olemaan ratsastamassa, tuntuu että juna tulee-menee-menee-menee-menee-yhä vaan menee-menee-potenssiin sata-menee-menee-ja meni. Järjettömän pitkiä! Ja tuutaten tiedottavat tulostaan ja menostaan ihan jatkuvalla soitolla.
* Voimalinjat ovat paikoin ihan hermeettisen isoja ja leveitä. Ihmekös jos ne herättävät keskustelua esim. onko niiden läheisyydessä turvallista asua mahdollisten magneettisten yms. haittojen vuoksi.
* Pankkitoiminta on täällä kyllä jäänyt johonkin muinaishistoriaan. Täällähän on siis erittäin yleisesti vielä shekit käytössä! Terve vaan Suomi silloin 80-luvulla! Kerran erehdyimme käyttämään "kätevää nettipankkia" kavereille maksua maksaessamme: oi kuinka kätevää olikin: nettiin piti kirjata hirveä liuta tietoja ja lopulta pankki lähetti puolestamme shekin vastaanottajille. Ei siis todellakaan mitään nettipankkisysteemiä, jossa rahat vaan viuhvauh siirtyvät sillä siunaaman sekunnilla vastaanottajan tilille...* Shoppailu on täällä se, joka kansakuntaa pyörittää. Tavaroita ja palveluita ostetaan runsain määrin. Elämästä tehdään tavarakylläistä ja niin helppoa kuin vain (kukkarolle) mahdollista.
* Nettikauppoja on ihan miljoonittain. Kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä voit tilata netistä. Useimmiten palvelu on hyvää ja odotetunlainen tavara tulee nopeasti perille. Kätevää!
* Tapahtumia täällä on joka lähtöön. On urheilua, konsertteja, keikkoja, teatteria, showta, paraatia, näytöstä sun muuta. Kun väkeä on niin julmetusti, riittää tapahtumaan kuin tapahtumaan yleisöä yllin kyllin.
* Markkinointi täällä kyllä hanskataan aika hyvin. Mainosta, ilmoitusta, kirjettä ja lippulappua satelee. Tapahtumissa haipataan sponsoreita ja product placementtia on silminkantamattomiin. Monesti tosin on käynyt niin, että aktiivinen ja kiinnostusta herättävä mainonta on saanut odotukset nousemaan ja sitten itse tuote (esim. jokin tapahtuma) onkin ollut aika kuppanen, alkeellinen, laatuun nähden ylihinnoiteltu ja keskinkertaisesti toteutettu...
* Työntekoa ja pitkänpitkiä työpäiviä korostetaan kovasti televisiossa. Liekö jotain ylikorostusta vai vaan Nykin ominaispiirteitä, mutta kyllä täällä Texasissa otetaan aika lunkisti tuo työnteko. Tietyömailla ja raksoilla on monesti meno kuin Venäjällä ikään: yksi tekee ja muut seuraa vierestä. Työpaikoilla on rentoa, työtahti on normaali (ei siis tappava) ja lounastunnit ovat yleensä pitkiä (tunti vierähtää helpostikin). Toisaalta on paljonkin kuulemma henkilöitä, jotka tekevät pitkää päivää, kymmentä tuntia helpostikin, mutta työteho on kyllä harvinaisen heikkoa... Aikaa menee chitchattaillessa, vesi- ja/tai kahviautomaatilla notkuessa tai vaikka stressilelulla leikkiessä.
* Fast food -kulttuuri on täällä kaikkialla läsnä. Tienvarren pullottavat Mäkkejä, Whataburgereita, Burger Kingejä, sekalaisia taco- ja pizzapaikkoja jne. Rasvaista ruokaa ja sokerista limsaa kuluu. Ja sen kyllä huomaa. Eläissäni en ole niin lihavia ihmisiä nähnyt kuin täällä. Tähdennettäköön tosin että tämä ei koske koko kansakuntaa: on täällä paljon ihan normipainoisiakin ja rimpuloita kanssa, mutta ne joilla homma on mennyt överiksi - no, homma on siis todellakin mennyt överiksi. Kaikki eivät enää pysty edes kävelemään vaan vetelevät erinäisillä motoskoottereilla...
Phuuh, varmaan kasapäin olisi vielä asioita, jotka tuntuivat ensalkuun kovin erilaisilta ja ihmeellisiltä, mutta jotka ovat jo niin tuttu osa arkipäivää, ettei niitä enää muista tai noteeraa...
Ohhoh, mä taidan olla liittynyt writers' strikeen eli kirjoittajien lakkoon kun blogi täällä pölyttyy ihan vaan yksinään... Kauheasti on taas mielessä pyörinyt kaikenlaista kirjoitettavaa, mutta jotenkin vaan ei ole hotsittanut. En tiedä kuinka paljon siellä päin on uutisoitu em. lakosta, mutta kyseessä on siis kahden eri televisio-, elokuva- ja radiokäsikirjoittajien killan lakko, joka alkoi jo marraskuun alkupuolella ja jatkuu edelleen. Tämän vuoksi täällä on monikin tv-sarja tarkoitettua pidempään "talvitelakalla", mikä tietty sucks oikein urakalla.
Ei sen puoleen että ohjelma nyt pääsisi töllöstä loppumaan, ehei! Tänään on juuri tähän aikaan varmaan varsin hiljaista teillä ja toreilla kun valtaosa jenkkilästä on linnoittautunut kotikatsomoihin tai sporttibaareihin - parhaillaanhan pyörii jenkkifutiksen "kruunu", Super Bowl 2008. Tämän vuoden mestaruusottelu pelataan Arizonassa, jossa nokitusten ovat New York Giants ja New England Patriots. Hyvää kautta pelanneen Dallas Cowboysien geimit päättyivät valitettavasti jo aika alkumetreille karsinnoissa :(. Mies nököttää kyllä töllön edessä, mutta mä jaksoin seurata tasan sen hetken kun Jordin Sparks (viime vuoden American Idolsin voittaja) lurautti kansallishymnin...
