perjantai 26. maaliskuuta 2010

Johan pomppas

Seuraa viikon luontokuva:


Oltiin tossa poitsun ja dogin kanssa iltalenkillä, kerrankin taas kamera mukanamme. Yritin kuvata jotain tipejä ja tai muuta kevään ilmentymää, mutta yllättäen kun toisella kädellä lykin rattaita ja toisella ohjastin koiraa, kesti kameran kaivelussa sen verran pitkään että tirpit olivat lentäneet jo toiselle puolelle Teksasia ennen kuin olin valmiusasemissa.

Tämäkin on vähän epätarkka kun yritin kuvata kyseistä tipiä ihan toisella oksalla, mutta se pyrähtikin lentoon ja ennen kuin mun, saati sitten kameran, reaktiokyky toimi, oli lintu jo laskeutumassa toiselle oksalle. Kohtalaisen koomisen näköinen otus.


Silveraatio

Eeeek! Seudullamme on käynyt kumma hopeoitumisilmiö! Kaikki palopostit, jotka ennen värittivät asuinaluettamme rappeutuneessa kelta-sinisessä asussaan, ovat nyt ykskaks muuttuneet hopeanvärisiksi. Siinä ne nyt jököttävät auringopaisteessa hohtaen ja silmiinpistäen kuin avaruudesta eksyneet droidit, vähän niinkus R2-D2 Star Warsista... HUI!

torstai 25. maaliskuuta 2010

Ei enää Herra Ruskeasilmää!

Kategoriassamme Only in America: No More Mr. Brown Eye! mainostaa Rear Gear-niminen putiikki, joka on keksinyt siistin peitteen tuolle tietenkin kaikkien kammoamalle, epäesteettiselle ja vastenmieliselle alueelle koiran/kissan hännän alla. Onhan se nyt julkeata kaiken kansan nähden vilautella anustaan!

Siispä siisti kukkanen, palkintoruusuke, hymynaama, discopallo tai vaikka wunderbaum pebaan ja baanalle! Kyllä muuten taatusti juoksisi meidänkin piski ja kovaa, kuten kuvan killutinhännät, jos sille tuollaisen persauksiin veivaisi...


tiistai 23. maaliskuuta 2010

Eipäs juupas

Mistä tietää että luontoäiti on todellakin nainen? No tästä:




















Perjantaina on täydellinen kevätsää: kukat kukkivat, hiirenkorvat puhkeavat, jotkut puskat vihertävät jo valtoimenaan. Linnut livertävät kevätlaulujaan ja leppeä tuuli puhaltelee. Lämmintä puskee niin, että päivälenkkeillessämme kaverin, vekaroiden ja russeleiden kanssa vedämme ihan T-paitaisilleen. Illalla istumme kylässä iltaa, dippaamme pimenevän Texasin taivaan alla lämminvetiseen porealtaaseen ja iloitsemme kun perheiden pienimmilläkin on ihan sikakivaa altaassa polskiessa. Istumme myöhään iltaan terdellä nauttimassa grillin antimia ja muita herkkuja.

Lauantaina lämpötila keikkuu hädin tuskin muutamassa asteessa, tuuli löytää tiensä luihin ja ytimiin ja taas vaihteeksi sataa. Illan pimetessä alkaa tupruttaa lunta. Sunnuntaiaamuna maa on yhä valkoisen vaipan peitossa. Päivän mittaan lumi kyllä sulaa, mutta kovin keväiseksi ei säätä voi millään ilveellä haukkua.


Maanantaina aurinko taas paistaa. Ruoho on entistä vihreämpää ja elohiiri kipuaa 23 asteeseen. Että voisitko nyt mitenkään päättää että jooko vaiko eikö - ollako kevät vaiko eikö, kas siinä pulma.


perjantai 19. maaliskuuta 2010

Count me in!

Postista päivää että pätkähti tulla tupsahti tällainen:


Kyseessä on täällä kovasti haipattu ja puhuttu Census 2010-lomake. Yhdysvalloissa on nimittäin käynnissä väestönlaskenta, jota ei suinkaan hoideta modernisti elektronisesti tai muuten hienosti teknisesti, vaan perinteisesti lomake postittamalla. Censuksen meininki on kartoittaa jokainen tällä maaperällä tallaava, minkä perustuslaki määrää tehtäväksi kymmenen vuoden välein.

Ehdimme jo riemastua kun kirje viimein tuli: no nyt meidätkin lasketaan! Mutta se olikin sitten varsinaisen kirjeen ennakkovaroitus, jossa muistutettiin, että kohta teille tulee SE lomake, joka SINUN tulee täyttää, sillä LAKI vaatii sitä. Viimein tuli se ihan oikea ja alkuperäinen Census, jonka mä heti ekana iltana tuhertelin täyteen. Kysymykset eivät onneksi olleet järin suuresti päätä raavituttavia: ensin pari kyssäriä asumusmuodosta ja sitten jokaisesta taloudessa asuvasta henkilöstä tuli raapustaa nimi, sukupuoli, ikä ja syntymäpäivä sekä rotu. Eniten huvitusta aiheutti kysymys "Asuuko tai yöpyykö henkilö toisinaan muualla?". Järkeä käyttäessään ymmärtää tietysti että tällä yritetään vaan tsekata ettei joku tule kahteen kertaan lasketuksi (tässä ja jossain toisessa asumuksessaan), mutta jos järkeä ei ole ihan niin paljon niin voishan sitä miettiä että yövyttiinhän me just yli viikko kodin ulkopuolella ja kuukausi Suomessa viime kesänä ja viime viikonloppuna oli mieskin yötä eräkämpällä ja ja ja... Olisi ehkä sittenkin pitänyt liittää lomakkeen oheen joku historiikki meidän yöpymisistä muualla kuin tässä himassa ;D.

Kansalaisvelvollisuus on nyt siis suoritettu ja lomake postitettu. Jee, meidät on laskettu! Olisipa vaan mielenkiintoista tietää, että minkähänlainen prosentti väestöstä jättää kyselyyn vastaamatta. Siinä tapauksessa kuulemma laskijat kolkuttelevat joku kaunis päivä ovelle ja tulevat henkilökohtaisesti laskemaan, mutta kuka muka kiertää kaikki trailer parkit ja puskahökkelit, I'd like to know. Sinällään olisi tietysti tärkeää, että meidänkin alueelta mahdollisimman moni lomakkeen täyttäisi, sillä kerättyjen tietojen perusteella mm. allokoidaan yli $400 miljardia valtion varoja eri maanosille ja alueille... Et esim. vaiks tähän meille himppeen vois ihan mielellään postittaa yhden miljoonan tai silviisiin. Kii-toooos!


torstai 18. maaliskuuta 2010

Piece of Heaven

Oooh, siinä sitä nyt on: pala taivasta! No jos ei nyt ihan taivasta niin kakkua ainakin.

Eksyin tossa yks ilta tallimatkalla paikalliseen gourmet-ruokakauppaan Market Streetiin ja eihän siitä mitään hyvää seuraa kun menee nälkäisenä ostamaan mukamas vaan parisataa grammaa meetvurstia... Kumma juttu, että sen meetvurstin kantamiseen kaupasta ulos tarvittiin kaksi kauppakassia ;).

Metukan kylkiäisiksi löytyi siis tosiaan yhtä jos toistakin, mutta ekaa kertaa pysähdyin tohon leivontapisteen eteen ja se oli BIIIIIIG mistake. Kuola tiskin lasikkoa kastellen mä toljotin siinä kaikenlaisia kakkuja, muffinseja, keksejä ja herkkuja ja yritin kuumeisesti päättää minkä niistä nyt sitten ottaisin. Lopulta päädyin brownie-tiskille, jossa oli värien ja makujen kirjoa useamman pellillisen verran. Piinaavan enttententten-tuokion jälkeen päädyin tällaiseen Texas Brownieen, jossa on pähkinöillä höystettyä, ihanan tahmaista suklaakakkupohjaa, päällä kerros sulatettua vaahtokarkkia, suklaakastiketta ja lisää pähkinöitä...

Mmmmmm...ihanan lihottavaa!

Kirottua ja kieroa on vaan se, että kakkusen tuoteselosteeseen ei oltu laitettu varoitustekstiä "pahasti riippuvuutta aiheuttavaa". Täällä meikäläinen kituu ja kärsii karmeissa vieroitusoireissa ja joka toinen tunti suunnittelee jotain matkaa ja mutkaa, jonka varrelle kauppa osuisi. Vyötärön onni on se, että kauppa sijaitsee onneksi riittävän epähollilla mihinkään matkaan...


keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Ystäväni Masis ja Depis

Ihanan reissun jälkeen sitä monesti loiskahtaa arjen aallokon pohjalle niin että hetken sitä vaan möllistelee kuin kala kuivalla maalla. Niin tämänkin reissun jälkeen. Etenkin kun tulee jätettyä jäähyväisiä rakkaille ihmisille, sitä jotenkin taas kelailee että mitähän järkeä tässä kaikessa oikein on. En haluaisi takaisin Suomeen, mutta en täälläkään ole kuin kotonani. Missä sitä sitten olisi hyvä?!

Se ei tietysti auta että poika sai reissun päätteeksi jonkun sinnikkään räkätaudin, joten inhaa limaa pukkaa joka rööristä ja jannu on tietysti ihan persiiseen ammuttu. Sairastelun takia ei pahemmin voida baanallekaan lähteä, joten neljän seinän sisällä märehtiminen ei paljonkaan mielialaa kohota.

Depistellessä alkaa ihan kaikki olla pebasta - minä ite nyt ihan ekana. Peilistä katsoo joku plösö vieras akka, jolla on tukka pystyssä, tummat silmänaluset, likaset rillit ja jotain niistosta paidan olkapäällä. Rönttöset, huonosti istuvat vaatteet, ei meikkiä ja vittuuntunut ilme. Eihän tästä ole kuin muutama vuosi kun olin se vetävä parikymppinen; pitkät sääret, pitkä kihara tukka, freesit kasvot ja voittajan asenne. WTF pääsi tapahtumaan?!

Kaikki kaveritkin ovat ihan persiistä. Kukaan ei pidä yhteyttä eikä leiki mun kanssa. Ei sen puoleen että olisin itse jotenkin aktivoitunut asian suhteen, mutta sitähän ei nyt lasketa.

Pää hajoo kun ei hevostelemaankaan ole päässyt koko perskeleen talvena. Esteri on kutsunut koko sukunsakin pissimään niskaamme viimeisen parin kuukauden ajan - jatkuvasti on koleata, pilvistä ja harmaata. I know, onhan Suomessa ollut paljon kaltsempi talvi, mutta masistellessa ei just jaksa omaa napaa pidemmälle tuijotella. Sitä paitsi ottaisin vaikka sitä lunta tupaan mieluummin kuin tätä jatkuvaa losotusta. Maaperä on kuin pesusieni ja iloisesti vaan lirtsahtelee ja tirskahtelee hevosen kavioiden alla. Siinä ei paljon treenailla ellei halua pahemmanlaatuisia luurikkoja itselleen tai elikolleen. Viimeksi olen ratsastanut silleen oikeesti-oikeesti joskus marras-joulukuun taitteessa, joten vähänkään mun fiksaatiota ratsuilutreenailuun tuntevat tietävät että tätillä alkaa kupit kaatuilla ja muumit kadota laaksosta tällaisen tauon jäljiltä.

Kunnon masis-depis-aallokossa soutaessa ja huovatessa voi ihan hyvin olla tyytymätön ihan kaikkeen elämässään ja olla samalla haluamatta tehdä asialle yhtään mitään.

Kunnes.

Aurinko poistaa pilvet taivaalta. Elohopea kirii jo yli kahdenkymmenen. Koko Teksas herää yht'äkkiä henkiin ja puskat ja pensaat alkavat pukata silmua, kukkaa ja hiirenkorvaa. Kaivelen taas meikkipussin ja kivemmat kuteet. Pakkaan pojan ja kamppeet ja painelen baanalle, ihan mihin vaan. Kenttäkin kuivaa nopeammin kuin voisi arvatakaan ja viimein koittaa päivä, jolloin pääsen taas treenailun makuun eikä hevonenkaan tunnu pistävän asiaa ollenkaan pahakseen.

Ikävä kuritetaan takaisin häkkiinsä mielenperukoihin ja hyvitellään suunnitelmilla suunnata Suomeen taas kesällä. Ja kesähän kurkkii jo ihan nurkan takana!


tiistai 16. maaliskuuta 2010

Keskikohta

No niin, matkan alku ja loppu Miamin kulmilla tulikin jo selostettua, joten seuraa tasapaksua tarinaa siltä väliltä. Sunnuntai-iltapäivänä 28.2. astuimme NCL:n laivaan Norwegian Jewel. Sitä ennen olimme jättäneet matkatavaramme hyttitägeillä varustettuina terminaalin parkkipaikalle ja suorittaneet monimutkaisen kirjautumisprosessin. Kaikkien piti täyttää terveyslomakkeet, esitellä matkadokumentteja ja passeja ja vieläpä kurkistella kameraankin kun jokaisesta napattiin valokuva, joka liitettiin hyttiavaimena/henkkarina/boardauspassina ja maksuvälineenä toimivaan korttiin.


Laivalla tsekkasimme ensitöiksemme hyttimme ja asettauduimme sitten erääseen laivan monista ravintoloista nauttiaksemme hieman lounasta. Juuri kun ehdimme mukavasti asettautua pöytään, saada juomat ja laittaa sapuskatilaukset vetämään, tuli kuulutus että kaikki väki oli pakolliseen pelastusharjoitukseen pantava. Kirottua! Siispä maha kurnien kohti kunkin avainkortissa lukevaa pelastusasemaa, jossa sitten odoteltiin ja ihmeteltiin hyvä tovi, kunnes pari minuuttia kestävä opastus turvaliivien käytöstä alkoi ja oli samantien ohi. Hohhoi! No, sillä aikaa olivat ainakin matkatavaramme löytäneet tiensä hytteihimme.

Neljältä laiva viimein nytkähti matkaan ja jonollinen risteilijöitä alkoi suuntia ulos Miamin satamasta. Ihailimme maisemia ja aurinkoista päivää viimeinkin ne kaivatut lounaat edessämme. Ihanaa, laivaloma on virallisesti korkattu!

Viikon risteilyn ohjelmassa oli:
Su - startti Miamista merelle
Ma - meripäivä
Ti - Roatan, Honduras
Ke - Belize City, Belize
To - Costa Maya, Mexico
Pe - meripäivä
La - Great Stirrup Cay, The Bahamas
Su - paluu Miamiin


Roatan on aika uusi risteilijöiden pysähtymiskohde ja se näkyi monessakin asiassa. Ensinnäkin hinnat ovat vielä erittäin edulliset: meillä oli käytössämme henkilökohtainen kuski ja minivan, jolla seikkailimme koko päivän pitkin saarta hintaan $25/aikuinen. Etenkin pikkumiehen kanssa moinen oli äärettömän kätevää: pystyimme pitämään breikkejä, syömään ja tuulettumaan juuri silloin kun siltä tuntui. Hauska ja puhelias kuskimme kertoili kaikkea mahdollista ja mahdotonta saaren historiasta, nähtävyyksistä ja muusta elämänmenosta. Kävimme mm. mielenkiintoisella leguaanifarmilla ihmettelemässä noita alkukantaisia rokkiotuksia, näköalapaikoilla ihmettelemässä maisemia, rannan tuntumassa lounastamassa ja käppäilemässä pienen kylän kujilla. Ehdimme vielä lopuksi kierrellä tovin satama-alueen turistirysissä.


Saarella oli jo jonkin verran turistikeskuksia ja useampia rakenteilla, mutta heti niiden välittömän läheisyyden ulkopuolella näkyi miten köyhää ja vaatimatonta paikallisten elämä oli. Hökkelikyliä ja ryteikköä. Biitsi-ihmisille riitti kyllä valkoisia hiekkarantoja siellä täällä ja sukeltelijoille paikka on kuulemma oikea paratiisi, sillä saaren läheisyydessä levittäytyy valtava koralliriutta, joka on maailman toiseksi suurin Australian Ison Valliriutan jälkeen.

Belize Cityä varoiteltiin hieman rauhattomaksi ja etenkään ilta-aikaan turistien ei kuulemma ole kovin turvallista seikkailla omin päin ympäriinsä. Tiedä häntä, sillä saarella asuu kuitenkin valtavasti amerikkalaisia ja yhä vaan rakennetaan uusia asuntoja ulkomailta tuleville lomalaisille ja muuttajille. Jotain kuitenkin kertonee se, että ihan kaikkialla talojen ikkunoita ja ovia koristi tukevat kalterit.


Me varasimme retken Altun Ha'han, joka on maya-intiaanien muinaisista temppeli- ja asuinrakennuksista koostuva alue. Mielenkiintoinen ja historian havinaa kohiseva paikka, jollaisia maassa on kuulemma useampiakin, mutta varallisuutta ei vaan ole tarpeeksi kaivaa kaikkia esiin viidakkojen keskeltä. Matkan varrella näimme myös vilauksia paikallisten elämästä ja tehtiinpä kiertoajelu ympäri Belize Cityä ja sen nähtävyyksiä. Kaupungista löytyi hienompia rikkaiden asuttamia alueita, mutta isolta osin sielläkin oli aika rämäistä. Kuitenkin huomattavissa oli, että pidempiaikaisessa turistikohteessa rahaa oli jo enemmän käytettävissä. Satama-alueella oli runsaasti putiikkeja ja ravintoloita ja moni turisti ei kuulemma sitä pidemmälle lähdekään seikkailemaan. Vahvasti vartioitu, eristetty alue on varmasti turvallinen paikka.

Costa Maya on ihan täysi turistimesta. Satamaan on rakennettu valtava risteilyaluslaituri, johon botskeja parkkeeraa useampikin viikossa. Aidatulla satama-alueella on erittäin siistejä ravintoloita ja puoteja, joissa pääsee halutessaan rahoistaan vaivattomasti eroon haalimalla kaikennäköistä turistisälää tai tequilaa. Kaikki oli suorastaan uudenkarhean siistiä, mikä ei ole ihmekään, sillä elokuussa 2007 viitoskategorian hurrikaani Dean vetäisi jokseenkin koko alueen maan tasalle. Uutta on rakennettu hurjalla vauhdilla ja paikka toimii jo kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.


Me pyörimme tovin satama-alueella, mutta pojan herättyä päikkäreiltään läksimme taksilla läheiseen Mahahualin kylään, jossa oli kiva rantabulevardi, kuppiloita vieri vieressä, käsitöiden kaupustelijoita ja ennen kaikkea piiiiiiitkä valkoinen hiekkaranta. Leppeä puolipilvinen päivä sai meidänkin väen mereen. Pikkumies ihmetteli tovin aaltojen kohinaa ja hiekkaa varpaiden välissä, mutta hyvin pian hän oli jo pomppimassa ja loiskuttelemassa vedessä. Hauskaa olisi riittänyt vaikka kuinka, mutta ikävät vanhemmat korjasivat lapsosen ajoissa pyyhkeeseen lämmittelemään. Siltä näyttää, että tämäkin lapsonen on juuri sitä laatua, joka isompana polskii vedessä ihan sillinä ja väittää vanhemmilleen huulet sinisenä hampaat kalisten että "eikä, mä haluun uida vielä, ei mulla ole yhtään kylmä!" :D.

Great Stirrup Cay on laivayhtiön omistama pieni saari Bahaman saariryppäässä. Paljonpa muuta siellä ei olekaan kuin kivikkoa ja pitkä valkoinen hiekkaranta. Muutamia paikallisia oli myymässä turistisälää pikkukojuissa, lapsille oli iso vesiliukumäki ja laivan keittiö rahtasi maihin buffallisen grillievästä biitsin aurinkolavereilla loikoavien turistien kuvun täytteeksi. Meille sattui aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä, mutta sisseinä suunnimme rannalle, paistattelimme päivää ja kävimme pulikoimassa yllättävän lämpimässä meressä. Pikkumieskin käväisi biitsielämää ihmettelemässä ja sai alleen hauskan biitsikelpoisen "valtaistuimen". Vesipetoilla hän ei tällä kertaa halunnut, sillä aallot löivät maihin sen verran epäilyttävästi kohisten, että varpaat piti vetää kauas ja kippuraan ettei vesi vie niitä mukanaan.


Odotin risteilyn olevan aika pitkäveteinen etenkin meripäivinä ja olin siksi jo etukäteen pläänäillyt puuhaa päivien ratoksi: kuntosalilla spinnailua, kävelypromenadilla lenkkeilyä, juoksuradalla spurttailua, aurinkokannella lueskelua jne. jne. Yhtälöstä tuli vaan unohdettua yksi pieni perheenjäsen, joka rytmitti päiviä päikkäreittensä, aterioimistensa ja leikkituokioittensa muodossa... Haukotteluhetkiä ei siis pahemmin päässyt kertymään vaan aina oli jotain hommaa vireillä, eikä haitannut ollenkaan että meitä oli neljä aikuista yhtä pikkumiestä hoitamassa ja vahtimassa.


Muutaman suht kunnialla läpi vedetyn yhteisillallisen saimme nautittua, mutta muina päivinä teimme suosiolla niin, että vuorottelimme vanhempieni kanssa pojan vahtia ja kävimme erikseen pariskunnittain illallisella - oli nimittäin huomattavasti rennompaa ja nautittavampaa kun ei tarvinnut samanaikaisesti viihdyttää syöttötuolissa rellestävää nassikkaa. Laivalla oli 13 eri ravintolaa, joista yksi oli buffa ja loput a la carte -paikkoja. Osa ravintoloista oli ilmaisia eli kaikki listaltakin tilattu eväs kuului risteilyn hintaan, mutta joissakin teemaravintoloissa oli pieni ($10-25) cover charge eli lisämaksu, minkä jälkeen listalta sai taas tilata ihan mitä vaan hummerista jättipihviin. Hienoja paikkoja ja ihan liiankin hyviä ruokia! Herkkuja tarjolla aamusta iltaan ja vieläpä keskiyölläkin Chocoholic-suklaaherkkubuffan muodossa...


Päivisin laivalla olisi ollut kaikenlaista ohjelmaa vedetyistä jooga- ja spinnaustunneista bingoon, skräppäyssessioihin ja leffanäytöksiin. Isommille (yli 2-vee) lapsille oli oma lastenklubi ja päivähoito ja aktiiviliikkujat saivat toteuttaa itseänsä kuntosalilla, kävely- ja juoksuradoilla tai tennis-/koriskentillä. Livemusaa oli lähes jatkuvasti joko aurinkokannella tai jossain laivan monista ravintoloista, klubeista tai baareista. Laivalla oli myös hieno, mutta vastenmielisen kallis kylpylä. Tax Free-myymälässä ja laivan käytävällä oli päivittäin vaihtuva teemamyynti, josta tulikin hankittua joku koru. Kaikenlaista muutakin aktiviteettia olisi ollut tarjolla, mutta me satsasimme lähinnä iltaviihteeseen: kävimme katsomassa useammankin show-esityksen (oli niin musikaalia, kantrimusailtaa kuin sirkusta) ja saimme kunnon nauruterapiaa stand-up-koomikoiden adults only -keikoilla.

Satamapäivinä haipakkaa riitti: yleensä satamaan tultiin noin klo 8 maissa aamulla ja viiden maissa iltapäivällä suunnittiin takaisin merille. Roatanilla ja Costa Mayalla laiva pääsi laituriin, mutta Belizessä ja Bahamalla laiva jäi kauemmas ankkuriin, joska väki kyyditettiin maihin pienemmillä kuljetusaluksilla. Säät eivät olleet ihan parhaimmillaan, sillä ei ollut mitenkään hirmuisen lämmintä, mutta emme kuitenkaan saaneet sadettakaan niskaamme ja aurinkokin killotteli aika kivasti. Lisäksi kovin tuulisina päivinä turvallisuussyistä laiva ei välttämättä päästä väkeä maihin Belizessä ja Bahamalla lainkaan, sillä populan lastaus kuljetusaluksiin muuttuu meren heitellessä varsin vaaralliseksi. Sinällään siinäkin oli siis tuuria, että pääsimme kaikkiin kohteisiin toisin kuin useammalla risteilyllä alkuvuodesta.

Alle 2-vuotiaita ei laivalla ollut kovin hyvin huomioitu: heille oli varattu vain rajoitteisesti auki oleva yksi tyhjä huone, jossa oli pieni määrä aika kämäisiä leluja. Onneksi pikkumies ei ole kovinkaan kranttu, vaan ihan tyytyväisenä konttaili ympäri huonetta, kurkkileikki teltoissa ja rämpytti leluja. Hytissä hänellä oli oma pinnasänky ja ravintoloissa pikkuista kyllä huomioitiin lähes jokaisen ohikulkevan tarjoilijan taholta. Sängystä löytyi lähes jokaisena iltana hauska pyyhe-eläin.


Loma ajoi asiansa: saimme viettää laatuaikaa niin vanhempieni kanssa kuin kahdenkesken miehen kanssa. Mitä luksusta vauva-arjen keskellä! Latasimme akkuja ja näimme paljon uutta ja mielenkiintoista. Pientä pikkumiehen kanssa hässäköintiä lukuunottamatta hänkin otti reissun varsin lunkisti ja nukkui ja söi hyvin. Ja onhan se vaan niin, että loman parasta antia on nähdä kuinka pienimmällä perheenjäsenellä on hauskaa - oli se loma sitten kaukana tai ihan vaikka lähipuistossa.

Lomakuveja.


maanantai 15. maaliskuuta 2010

Matkan alku ja loppu

Jassåå. Nyt sitä on kai reissusta riittävästi toivuttu, joten siitä voisi vissiin pistää pari riviä tännekin vielä kun muistissa on edes jonkinlainen hatara mielikuva siitä mitä tapahtui...

Matkaan starttasimme 04.30 pimeänä lauantaiaamuna 27.2. Joku viisas oli keksinyt, että valitaan tämä aamun aikaisin lento, jotta perillä Miamissa on sitten mukavasti aikaa... Loistava idea kunnes ihan oikeasti kiskoo itsensä sängystä ylös 03.30 parin tunnin kehnosti nukuttujen yöunien jäljeltä. Pikkumies oli kyllä kumman tsempikäs eikä pahastunut ollenkaan siitä, että hänet nyittiin sängystä ennen yhdenkään kukon heräämistä, istutettiin samantien turvakaukaloon ja taksiin. Taksia tosin lastattiin yks hyvä tovi kun sinne veivattiin useampi matkalaukku (pikkumiehen vaipat, eväät sun muut tykötarpeet vievät yhtä ison laukullisen kuin aikuisen viikon perusvermeet!), vaippakassi, rattaat, turvakaukalo jne. Tämän karavaanin kuljettamiseen tarvitaan kunnon pakettiauto eikä mitään pikkuhenkkaria...

Sekä sää että DFW:n lennonjohto olivat tänä aikaisena aamuna onneksi puolellamme: kone boardattiin ajoissa ja pääsimme matkaan sujuvasti jokseenkin aikataulussa. Pikkumies meinasi heittää pikku hermoromahdukset heti koneen noustua ilmaan, mutta onneksi lämmin tuttipullollinen milkkistä torppasi miehen aikeet aika nopsasti ja tyyppi taintui syliini koisimaan hyväksi pätkäksi matkaa.


Miamissa sitten suuntasimme ensalkuun taksilla ydinkeskustassa sijaitsevaan hotlaan, jossa mun Suomesta lomailemaan saapuneet vanhempani olivatkin viettäneet jo edellisen yön. On se muuten kumma miten tuollaisen pikkumatkalaisen avulla vedellään naruja ihan eri mallilla kuin omalla hymyllä. Respan rouva osoitti tympeänä aamun aikaisille saapujille kylttiä, jossa ilmoitettiin check-inin alkavan klo 14, mutta pikkumiestä vilauttaessamme parit puhelut sinne tänne taikoivat meille huoneen pienessä tovissa. Loistavaa! Pienen kamojen purkamisen, aikaisen lounaan ja muun säädön jälkeen pieni reissumies painuikin jo aamupäivän päikkäreilleen ja muu jengi häipyi sightsailemaan lähiympäristöön. Mä vietin aikaani ratkomalla sudokua vessassa (ainoa paikka mihin huoneessa sai valon ilman että se killitti just suoraan pinnasängyssä unta hakevaan pikkumieheen), mutta kun helpoinkaan ei meinannut ottaa auetakseen, päätin itsekin vetäistä pienet päikkärit.


Iltapäivällä intoa ja energiaa täynnä suuntasimme South Beachille, vaikka taivaanrantaan alkoi kasautua mustanpuhuvia ukkospilviä. Itse biitsilläkin oli pakko käydä, vaikka tuuli niin että tukka oli lähteä ja lastenrattaiden kanssa pyristely hiekassa oli aika tetsausta... Mutta toisin kuin eräät, emme kuitenkaan hampaat irvessä yrittäneet ottaa aurinkoa, joka oli valtaosin piiloutunut pilviverhon taakse.

South Beach + Ocean Drive + meneillään olevat ruoka&viini-festarit + lauantai-ilta = ei välttämättä otollisin perhelomakohde/hetki. Lantsimme silti ihmettelemässä hauskoja Art Deco-taloja ja fiilistelimme säpinää. Kadun laitaan pysäköidystä pakusta poimimme matkaan mielettömät herkkumaistiaiset. Sadekuuro tuli ja pyräytti jengin ravintoloiden katosten alle suojaan. Siellä joku keskivertaista enemmän päihtynyt naisihminen alkoi sössöttää Jesselle ja lääppiä sitä niin että ajattelin jo ajella rattailla hänen parin sadan sandaaliensa yli, mutta hänen ystävänsä ilmeisesti luki ajatukseni ja korjasi tyypin matkaansa ennen sen suurempia vahinkoja.


















Loppuilta menikin rattoisasti ja nopeasti illallistaessa eräässä Ocean Driven terassiravintoloista (Waldorf Towers) ja kierrellessä ihailemassa syttyviä värivaloja. Hotelliin kaaduttiin kuitenkin harvinaisen ajoissa.

Lapsosen ansiosta saimme venytettyä seuraavan päivän check outia hotellissamme alkuiltapäivän puolelle, joten aamupäivä oli vielä hyvin aikaa seikkailla ympäriinsä. Päätimme suunnata Vizcaya Gardensiin. Renesanssityylinen "kartano" olikin mukava ja rauhoittava kokemus - kauniissa ja monimuotoisessa puutarhassa oli kiva kävellä ja viettää aurinkoista päivää ja sisällä talossa pääsi ihmettelemään taannoisia loistoaikoja. Poikakin päätti olla erityisen yhteistyöhenkinen ja otti päikkärinsä rattaissa puutarhassa, minkä jälkeen raittiilla ilmalla tankattuna veti kunnon kokoisen sapuskankin, mikä ei tien päällä ole aina mikään itsestäänselvyys.


Puolenpäivän jälkeen palasimme hotlalle kasaamaan kamamme ja sittenpä suuntasimmekin jo pienen taksimatkan päässä sijainneeseen risteilijäsatamaan. Siinä niitä valtavia cruisereita sitten olikin oikein jonossa! Risteilystä enemmän omassa postauksessaan, joten >>>>> fast forward >>>>> ja pompataankin suoraan takaisin Miamiin.

Viikon Karibian risteilymme päättyi sunnuntaiaamuna 7.3. palatessamme takaisin Miamin satamaan. Koska sekä vanhempieni lento Suomeen että meidän perheen lento Dallasiin olivat vasta myöhään iltapäivällä, päätimme vielä ottaa ilon irti viimeisistä lomapäivän hetkistä. Koska matkatavaroiden parkkeeraus johonkin, saati raahaus pitkin cityä mukanamme, ei oikein hotsittanut, päätimme varata risteilyfirman järkkäämän retken Evergladesille, josta olisi sitten kyyti suoraan lentokentälle.

Siispä rajamuodollisuuksien jälkeen pomppasimme satamassa suoraan bussiin ja ajelimme juonnon saattamina Evergladesille. Jo matkalla sijaitsevien kanavien varrella pääsi näkemään valtavan kirjon erilaisia lintuja, joiden lajista ei ollut sitten pienintäkään aavistusta. Perillä pomppasimme airboatin kyytiin, jolla sitten huristeltiin hyvä tovi pitkin Evergladesia. Siisti kyyti; botski huristi kuin liitäen veden pinnalla ja slaidasi hauskasti sivuttain käännöksissä. Välillä huruutettiin tukka tuubilla ja toisinaan madeltiin ja yritettiin bongata saarekkeiden penkereillä aurinkoa ottavia alligaattoreita.


Reissulla valkeni varsin hyvin miksi paikkaa kutsutaan ruohojoeksi/-vedeksi; toisin kuin usein luullaan, kyseessä ei suinkaan ole mikään suoalue (= paikallaan seisovaa vettä), vaan hitaasti liikkuva valtava joki on peräisin Kissimmee-joesta sekä Okeechobee-järvestä ja suuntaa kohti Floridan lahtea. Noin 60 mailia leveä ja 100 mailia pitkä ruohojoki oli kyllä omaa laatuaan!


Alleja tuli bongattua useampikin, samoin kuin lukuisia lintuja, joista tunnistin vain iibiksen. Ja senkin vaan koska paatin kuski sanoi sen olevan se. Ja jollei alleista saanut tarpeekseen vielä rämereissulla niin botskifirman allifarmilla niitä oli jokaista mahdollista kokoa.

Iltapäivän päätteeksi meidät ja kamamme kipattiin Miami International Airportille. Tsekkasimme kamamme menemään ja ehdimme vielä kivasti käydä lounaalla ja kiertelemässä kentän muutamissa putiikeissa ennen kuin väistämätön oli edessä: lentomatka eri teille. Jäähyväiset ovat ihan persiistä.

Meillä oli typerä mutka Jacksonvillen kautta, koska en saanut järkevän hintaisia lippuja suorille lennoille Dallasiin. Tunnin pyräyksen poika jaksoi vielä ihan ok ja vaihdossa JAXin kentällä hän purki energiaa konttaillen ja spurttaillen pitkin ja poikin. Kolmisen tuntia kestänyt lento sieltä kotiin oli kyllä sitten aika tetsailua. Toiset päikkärit väliin jättänyt yliväsynyt vekara oli kuin väkkärä pomppiessaan sylistä toiseen, hihkuen, huitoen, potkien, kiemurrellen, kitisten, vikisten, jne. Pinnaa venyytettiin niin että vinkuna kävi ja esim. korvakorut ja rillit oli lopulta pakko vaan poistaa parempaan talteen jos halusi ne ja/tai itsensä about ehjänä perille. Poikaa yritettiin tainnuttaa eväillä ja lämpimällä maidolla, mutta juuri kun kooma oli ottaa yliotteen, sissimies räväytti silmänsä selälleen ja jatkoi lisää virtaa saaneena kekkulointiaan. Kelloa tuli vilkuiltua niin tiuhaan että ihme kun viisarit eivät jo siitä voimasta pysähtyneet... Lopulta kuitenkin tuttu valomeri alkoi kajastella alla ja Lewisville Lake ja tutut motarit tuli bongattua ilmasta. Hoooome!

Taksimatka himppeen olikin sitten päinvastaista sirkusta. Poika oli viimein taintua unten maille auton suloisessa hurinassa ja tärinässä, mutta nyt puolestaan vanhemmat pitivät takapenkillä sirkusta, jotta tyyppi pysyisi vartin matkan tajuissaan. Koettu nimittäin on, että jos poitsu menee loppuillasta torkahtamaan, varsinaisia yöunia saadaankin sitten haeskella syvimpään yöhön saakka...

Viimein kotona koko konkkaronkka! Matkalaukut rojahtivat eteisen lattialle kun ensin huolehdimme pojalle iltaeväät ja unihiekat, sitten lemmikkien murkinat ja lopuksi vielä oman kuvun täytteet. Kissapolo oli ollut aika ikävissään ja ääni käheänä ja silmät suruisana hän juoksi koko illan perässämme. Koiralla puolestaan oli ollut bileet kaverin luona kyläillessä ja kodin rauhaan tulo oli hänelle suorastaan hienoinen pettymys. Lopulta talo hiljeni, valot sammuivat ja kaikki väki nukkui. Ihana reissu, mutta kyllä oma sänky on paras sänky
!

Miami kuvin.


keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Elämää ei sen enempää

Tähän ikään luulisi jo oppineen hienoisen eron tosielämän ja fantasian välillä. Vaan ei. Vieläkin pitää harhaluulla asioiden kulun suuntaa ja sitten kovasti yllättyä kun elämä eteneekin ihan eri lailla. Otetaanpa muutama esimerkki taannoiseen lomamatkaan liittyen:

Kuvitelmaa: Lomalle on kiva lähteä kun rauhassa valmistelee matkaa ja pakkaa tavarat ajoissa. Sitten ei tarvitse stressata ja voi vaan ottaa rennosti viikon ennen reissua.
Elämää: Haa! Kerrankin aloitan pakkaamisen jo viikkoa ennen reissua. Omat kamat, pojan kamat, sekalaiset kamat. Mies huolehtikoon omistaan. Mutta sitten piti vielä hoitaa koiran hoitopaikka: totutusiltapäivä kennelissä, yökyläilykokeilu kaverin luona, kennelivaraukset ja varausten muutokset. Kissan hoidosta huolehtiminen: onko ruokaa ja leluja ja hoitaja hyvin ohjeistettu? Pyykin pesua, talon raivausta ja siivousta (apua, eihän tänne ilkeä ketään kissanhoitajaa päästää!!!). Ja pisteenä iin päälle töissä vino pino sekalaisia hommia useammalle päivälle ripoteltuna. Kuka pirun blondi on keksinyt tälle viikolle osuttaa myös kaksi palaveria, treffit kaverin kanssa meillä ja toisen kanssa heillä?! Muskari ja satutunti jätettiin sentään suosiolla väliin. Tästä sirkuksesta johtuen pystyssä heiluttiin huseeraamassa vielä lomaa edeltävän yön pikkutunneilla vaikka kello oli herättämässä 3.30 am koska lento lähti 6.00 am. Kiireetöntä, rentoa ja stressitöntä? SO NOT!!!

Kuvitelmaa
:
Ihanaa nähdä vanhempiani! Mennään kaikki yhdessä rennosti istumaan iltaa ja syömään kunnon päivällinen pitkän kaavan mukaan!
Elämää
: Vastikään liikkumaan oppinut lapsonen ei TODELLAKAAN halua istua syöttötuolissaan rennosti ja syödä minkään kaavan päivällistä, ei lyhyttä eikä pitkää. Naksut maistuvat hetken kunnes niitäkin aletaan viljellä pitkin ympäristöä. Äiti viihdyttää lusikalla, isä helistimellä, sitten äiti vie huomion hetkeksi salaatinpalalla, isän leivänmuru jaksaa kiinnostaa hetken, sitten äiti sitten isä sitten äiti sitten isä sitten sitten... Lopulta lapsi on nostettava valtaistuimeltaan ja vietävä ulos ravintolasta, jotta edes naapuripöytien väki saisi nauttia päivällisestään rennosti ja mielellään vielä meluttomasti. Oma illallinen? En enää edes muista mitä söin, koska yritin lappaa sen syöveriin niin nopeasti kun kerkesin kun viihdytysvuoro oli isällä...

Kuvitelmaa: Lomalla rentoudun laivan uima-altaalla ottaen aurinkoa ja lukien aimo pinollista kirjoja ja lehtiä!
Elämää: Miehen ollessa päikkärivahtina kävin kannella ottamassa aurinkoa. Vaikka hampaat irvessä, sillä juuri sinä päivänä tietysti tuuli jotenkin ikävästi ja viileästi joka suunnasta. En jaksanut lukea lehtiä saati sitten avata kirjaa koska kaikki vähäkin energia kului lähinnä kehon lämmönsäätelyyn.

Kuvitelmaa: Jess, laivalla on kuntosali! Kiva käydä polttamassa lomaherkkujen kaloreita vaikka spinnaamalla! Aaa, on laivalla näemmä myös koko laivan kiertävä kävelypromenadi. Sitä onkin kiva rundata niin saa raitista ilmaa ja liikuntaa samalla!
Elämää: Kävin kuntosalilla kerran. Katsomassa ovelta miltä sisällä näyttää. Kävelypromenadin kiersin ympäri kerran. Jihuu! 600 metrin lenkillä paloikin varmasti ainakin 2000 kaloria.

Kuvitelmaa: Tässä iässä olen jo sen verran kypsä, että ymmärrän kyllä, että kaikkea ilmaista ruokaa ei todellakaan tarvitse ahmia.
Elämää: Aamiaiseksi munakokkelia, perunasilppua, pekonia, pyttipannua, sämpylöitä, hedelmiä, pannukakkuja, leivonnaisia! Mustikkahilloa ja kermavaahtoa päälle! Lounas lennosta milloin mistäkin, päivälliseksi ravintolasta riippuen joko kolmen ruokalajin kokonaisuus tai totaalirepeäminen buffassa. Naminaminami herkkuja joka välissä, yösyöpöttelyä ja kippis ja kulaus vaan kun heitetään tuosta vielä joku valkosuklaa-vadelma-martini huiviin... Ai katos vaan, tänä iltana onkin Chocoholic Buffet...!

Kuvitelmaa: Ihan paska loma jollen saa tehtyä kaikkea kivaa mitä suunnittelin!
Elämää: Harva asia meni niin kuin suunnittelin, mutta loma oli kaikesta huolimatta oikein onnistunut. Ihana nähdä vanhempiani, viettää varsin vähissä ollutta kahdenkeskistä laatuaikaa miehen kanssa, säät suosivat ja uutta tuli nähtyä ja koettua. Kuitenkin kirkasvetisen meren aalloissa pomppiva, riemusta hihkuva pikkumies ja hänen leveä parihampainen hymy olivat matkan paras nahtävyys.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Shoot it!

Kaverin blogista bongasin hauskan idiksen eli blogin lukijat voivat kysyä kirjoittajalta ihan mitä sattuu, mieleen juolahtaa tai päätä raavituttaa ja bloggaaja yrittää sitten parhaansa mukaan vastata enemmän ja vähemmän henkilökohtaisiin kysymyksiin. Joten tunnusta pois: kuitenkin kiinnostaa! En minä tiedä (vielä) mikä ja miksi, joten kysy pois, nyt siihen on kerrankin tilaisuus. Ihan rehdisti omana itsenäsi tai anonyyminä. Minä yritän pysyä vastauksissani totuuden kaidalla tiellä ;) .