No nyt meillä sit on sellainen. Pieni räkänokka joka turisee, korisee ja pörisee. Kirkkaat jojot vaan pilkistelevät nenästä vähän väliä, mutta auta armias jos yrität esittää jotain avustustoimenpidettä rätin tai niistimen muodossa, niin johan huudetaan kovaa ja korkealta.
Neuroottinen äiti hapuilee kuumemittaria yhtenään ja huokaa joka kerta helpotuksesta kun mittariin ilmestyy vielä hymynaama kertomaan, että kuumetta ei ole. Poika on varmaan erityisen kiitollinen siitä, että mittari on sellainen supernopea korvalämpömittari, eikä se pebaan tökättävä versio...
Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kyseessä on vaan peruslentsu eikä se pelätty possuflunssa, mutta huolestuskäyrä on huippulukemissa kun poikanen nyt ekaa kertaa sairastaa. Yöllä äiti ei malttanut nukahtaa kuunnellessaan pienen turinoita, korinoita, kuorsausta ja nuhaista unijokellusta. Ja kun väsymys tunki joka kolkkaan ja raajaan, paitsi aivokoppaan, sitä toivoi että vaikenisi edes toviksi tuo pieni mies. Mutta sussiunakkoon kun pikkuinen teki työtä käskettyä ja nukkui ääntelemättä, sittenhän äidillä vasta korvat lautasantennin kokoiseksi kasvoivat ja vireystaso pomppasi punaiselle kun piti kuunnella, että ei kai se pieni nyt vaan tukehtunut, kai se vielä hengittää??? Liikkuis nyt ees vähän tai turisis nyt ees jotain?!
Se hyvä puoli tässä pikkuisen sairastelussa on, että omaa vihlovaa kurkkua ei muista oikeastaan ollenkaan, kun huolehtii vaan, että pienellä olisi kaikki mahdollisimman hyvin ;) .
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
maanantai 28. syyskuuta 2009
Shit happens
Niinpä. Seuraa asiaa siitä itestään. Kakasta, kaksusta, pökäleistä, löräytyksistä.
Mietin joskus ennen muinoin että miten voi olla mahdollista, että etenkin tuoreet äidit keksivät jutunjuurta jälkikasvunsa vaipan sisällöstä suorastaan tuntitolkulla. Tulee turhankin tarkkaa tietoa niin määrästä, väristä kuin koostumuksestakin. Onko maailma tosiaan niin paljon pienentynyt sen beben ympärillä pyöriessä, että mistään muusta ei enää keksi kerrottavaa? (Paitsi tietysti myös kuinka se oma Jormapetteri on maailman fiksuin, nopein oppimaan, ketterin, kaunein, komein jne. jne. Tietenkin myös kaikkia kiinnostaa mitä Jormapetteri teki viime viikolla, eilen, tänään, tunti sitten tai juuri äsken.)
Kunnes... Tulin itse äidiksi. Aluksihan kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, että vaipanvaihtokin oli jännittävä, joskin varsin säännöllisesti tapahtuva päivän kohokohta. Nopeasti siihen tosin turtui ja oppi hoitamaan homman kädenkäänteessä. Turhasta vetkuttelusta ja nakustelusta nimittäin yleensä seurasi kaaressa kultainen suihku, joka aivan varmasti etsiytyi mitä haastavimpiin paikkoihin kuten sohvatyynyjen väliin, rintsikoista sisään tai esim. lässyttävän äidin leipäläpeen.
Töräytyksiä ja tuuttailuja tapahtui varsin tiuhaan, mutta pikkuhiljaa ne vähenivät vain kerran päivässä tapahtuviin haisuleihin. Kunnes sitten eräänä kauniina kesäiltana ajelimme koko perhe Suomen suloisilla maanteillä ilta-auringon kullatessa horisontin. Perheenäidin tyyliin mun matkalukemiseni olivat vaihtuneet Ratsastus- tai MeNaiset-lehdistä Vauvaan, josta sitten poimin knoppitietoja myös mieheni valaisemiseksi. Eräässä kohdassa kerrottiin, että noin puolitoista-parikuiset vauvat vähentävät yleensä pöräytysten pingertämisen niin, että prööttäävät vaan kerran parissa-kolmessa päivässä tai jopa vain kerran viikossa.
Ja kas! Takapenkin turvaistuimen matkustaja oli näemmä myös korvat hörössä, sillä siinä se ähersi ensi hätään vaippansa pullolleen ja siihenpä sitten lopetti. Ei näkynyt ruskeaa raitaa seuraavana päivänä, ei viikonloppuna tai seuraavalla viikollakaan. Vaipanvaihdosta tuli uudelleen jännitysnäytelmä kun joka kerta jännättiin löytyykö vanaa vaiko eikö. Ja ei! Tyyppi vaikutti silti ihan tyytyväiseltä oloonsa, joten ei kai tässä mitään hätää.
Hieman on vielä tuollaisella nuorella laskutaito hukassa ja viikon sijaan papanaa pantattiin kahdeksan päivää, kunnes sitten räjäytettiin koko pankki niin, että vaipan saumat pursusivat värillistä tavaraa. Ja samalla kaavalla sitten jatkettiin siitä lähtien. Kerran viikossa tai jopa vain kerran kymmenessä päivässä nähtiin tuhdimpaa tavaraa.
Oikein lystikkääksi homma meni kun eräänä päivänä väkersin työjuttuja tietokoneella ja bebe riippui leikkimaton killuttimissa. Pientä pörinää sieltä lattianrajasta kuului jokeltamisen lomassa, muttei mitään niin hälyyttävää ennen kuin haju alkoi kantautua rööreistä sisään. Ei hyvä sylvi mitä täällä tapahtuu?!? Tajunnan räjäyttävä kaasu ilmassa sai maman tarkastelemaan tilannetta lähemmin. Kovin lähelle ei tosin tarvinnut mennä kun oli jo varsin selvää mitä täällä oli tapahtunut. Bodyn lahkeista tursusi jotain viherkukertavaa liejua, joka maalasi leikkimaton uuteen uskoon.
Bebe oli tietysti saanut sitä ihteään myös sukkiinsa, joilla oli kiva pilkuttaa mattoa, sekä käsiinsä, jolla tuhrattiin kaikki mitä ulottuville osui. Hetken aikaa tuijotin haisevaa liejukasaa ja mietin miten tuon tuosta saisi jotenkin järkevästi ja mahdollisimman vähin vahingoin alakertaan vaipanvaihtoasemalle, mutta kuumeinen ajattelukaan ei tuonut tulosta - peli oli jo menetetty. Siispä kääryle kainaloon ja vahingontarkastukseen. Kakkosen kamaa oli ihan joka paikassa. Poskissa ja olkapäillä. Vaipan takakaulus oli falskannut pahemman kerran ja tuuttausta oli selässä lapaluihin saakka. Kosteuspyyhelaatikon kansi vinkui kun sisältöä nyittiin raivokkaasti yksi toisensa perään, jotta edes jonkinlainen pieni iholäntti löytyisi viherliejun alta. Lopulta kun sekä äidin että lapsen vaatteiden lisäksi oli sotkettu myös mm. hoitopöytää ja tukko harsoliinoja, käytiin kylvettämässä ensin lapsi, sitten äiti ja lopuksi veivattiin pari koneellista pyykkiä.
Paska juttu, mutta tulipa tehtyä.
Mietin joskus ennen muinoin että miten voi olla mahdollista, että etenkin tuoreet äidit keksivät jutunjuurta jälkikasvunsa vaipan sisällöstä suorastaan tuntitolkulla. Tulee turhankin tarkkaa tietoa niin määrästä, väristä kuin koostumuksestakin. Onko maailma tosiaan niin paljon pienentynyt sen beben ympärillä pyöriessä, että mistään muusta ei enää keksi kerrottavaa? (Paitsi tietysti myös kuinka se oma Jormapetteri on maailman fiksuin, nopein oppimaan, ketterin, kaunein, komein jne. jne. Tietenkin myös kaikkia kiinnostaa mitä Jormapetteri teki viime viikolla, eilen, tänään, tunti sitten tai juuri äsken.)
Kunnes... Tulin itse äidiksi. Aluksihan kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, että vaipanvaihtokin oli jännittävä, joskin varsin säännöllisesti tapahtuva päivän kohokohta. Nopeasti siihen tosin turtui ja oppi hoitamaan homman kädenkäänteessä. Turhasta vetkuttelusta ja nakustelusta nimittäin yleensä seurasi kaaressa kultainen suihku, joka aivan varmasti etsiytyi mitä haastavimpiin paikkoihin kuten sohvatyynyjen väliin, rintsikoista sisään tai esim. lässyttävän äidin leipäläpeen.
Töräytyksiä ja tuuttailuja tapahtui varsin tiuhaan, mutta pikkuhiljaa ne vähenivät vain kerran päivässä tapahtuviin haisuleihin. Kunnes sitten eräänä kauniina kesäiltana ajelimme koko perhe Suomen suloisilla maanteillä ilta-auringon kullatessa horisontin. Perheenäidin tyyliin mun matkalukemiseni olivat vaihtuneet Ratsastus- tai MeNaiset-lehdistä Vauvaan, josta sitten poimin knoppitietoja myös mieheni valaisemiseksi. Eräässä kohdassa kerrottiin, että noin puolitoista-parikuiset vauvat vähentävät yleensä pöräytysten pingertämisen niin, että prööttäävät vaan kerran parissa-kolmessa päivässä tai jopa vain kerran viikossa.
Ja kas! Takapenkin turvaistuimen matkustaja oli näemmä myös korvat hörössä, sillä siinä se ähersi ensi hätään vaippansa pullolleen ja siihenpä sitten lopetti. Ei näkynyt ruskeaa raitaa seuraavana päivänä, ei viikonloppuna tai seuraavalla viikollakaan. Vaipanvaihdosta tuli uudelleen jännitysnäytelmä kun joka kerta jännättiin löytyykö vanaa vaiko eikö. Ja ei! Tyyppi vaikutti silti ihan tyytyväiseltä oloonsa, joten ei kai tässä mitään hätää.
Hieman on vielä tuollaisella nuorella laskutaito hukassa ja viikon sijaan papanaa pantattiin kahdeksan päivää, kunnes sitten räjäytettiin koko pankki niin, että vaipan saumat pursusivat värillistä tavaraa. Ja samalla kaavalla sitten jatkettiin siitä lähtien. Kerran viikossa tai jopa vain kerran kymmenessä päivässä nähtiin tuhdimpaa tavaraa.
Oikein lystikkääksi homma meni kun eräänä päivänä väkersin työjuttuja tietokoneella ja bebe riippui leikkimaton killuttimissa. Pientä pörinää sieltä lattianrajasta kuului jokeltamisen lomassa, muttei mitään niin hälyyttävää ennen kuin haju alkoi kantautua rööreistä sisään. Ei hyvä sylvi mitä täällä tapahtuu?!? Tajunnan räjäyttävä kaasu ilmassa sai maman tarkastelemaan tilannetta lähemmin. Kovin lähelle ei tosin tarvinnut mennä kun oli jo varsin selvää mitä täällä oli tapahtunut. Bodyn lahkeista tursusi jotain viherkukertavaa liejua, joka maalasi leikkimaton uuteen uskoon.
Bebe oli tietysti saanut sitä ihteään myös sukkiinsa, joilla oli kiva pilkuttaa mattoa, sekä käsiinsä, jolla tuhrattiin kaikki mitä ulottuville osui. Hetken aikaa tuijotin haisevaa liejukasaa ja mietin miten tuon tuosta saisi jotenkin järkevästi ja mahdollisimman vähin vahingoin alakertaan vaipanvaihtoasemalle, mutta kuumeinen ajattelukaan ei tuonut tulosta - peli oli jo menetetty. Siispä kääryle kainaloon ja vahingontarkastukseen. Kakkosen kamaa oli ihan joka paikassa. Poskissa ja olkapäillä. Vaipan takakaulus oli falskannut pahemman kerran ja tuuttausta oli selässä lapaluihin saakka. Kosteuspyyhelaatikon kansi vinkui kun sisältöä nyittiin raivokkaasti yksi toisensa perään, jotta edes jonkinlainen pieni iholäntti löytyisi viherliejun alta. Lopulta kun sekä äidin että lapsen vaatteiden lisäksi oli sotkettu myös mm. hoitopöytää ja tukko harsoliinoja, käytiin kylvettämässä ensin lapsi, sitten äiti ja lopuksi veivattiin pari koneellista pyykkiä.
Paska juttu, mutta tulipa tehtyä.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Nuorena se on vitsa väännettävä
Seuraa vaativa kuva-arvoitus:
Mikähän se mahtaa olla tämä:
Ta-daa! Loistavaa! Aivan oikein! Poikamme Jessehän se siinä.
Tuskinpa kuitenkaan arvasit, että kyseessä on pikkumiehen ensimmäinen koulupäivä 12. syyskuuta. Tarkkaavaisena hän siinä seuraa opettajan ohjeita. Nuorena se on nimittäin vitsa väännettävä: ei sitä niin vaan jäädä loikoilemaan johonkin leikkimatolle tai sitteriin kökkimään, vaan ylös, ulos ja opintielle vaan nelikuisena jo.
Noh, ihan niin vakavasta pikku-Einsteinin vääntämisestä ei sentään ole kyse, vaan Jesse on viiden muun alle yksivuotiaan ikätoverinsa kanssa Suomi-koulun Pallerot-ryhmässä. Puolituntinen "koulupäivä" pari kertaa kuussa koostuu lähinnä leikeistä ja lauluista ja muusta yhteishässäköinnistä. Taitaapa isona osana homman viehätystä olla myös äitien kokoontumisajo...
Ensimmäisenä kertana päästiin tekemään hieman taidettakin - höyheniä hypisteltiin, värikkäitä silkkipapereita rutisteltiin ja vadelmilla tehtiin mitä mielikuvituksellisimpia piirroksia. Ihan selkeesti tästä tulee uusi Picasso.
Mikähän se mahtaa olla tämä:
Ta-daa! Loistavaa! Aivan oikein! Poikamme Jessehän se siinä.
Tuskinpa kuitenkaan arvasit, että kyseessä on pikkumiehen ensimmäinen koulupäivä 12. syyskuuta. Tarkkaavaisena hän siinä seuraa opettajan ohjeita. Nuorena se on nimittäin vitsa väännettävä: ei sitä niin vaan jäädä loikoilemaan johonkin leikkimatolle tai sitteriin kökkimään, vaan ylös, ulos ja opintielle vaan nelikuisena jo.
Noh, ihan niin vakavasta pikku-Einsteinin vääntämisestä ei sentään ole kyse, vaan Jesse on viiden muun alle yksivuotiaan ikätoverinsa kanssa Suomi-koulun Pallerot-ryhmässä. Puolituntinen "koulupäivä" pari kertaa kuussa koostuu lähinnä leikeistä ja lauluista ja muusta yhteishässäköinnistä. Taitaapa isona osana homman viehätystä olla myös äitien kokoontumisajo...
Ensimmäisenä kertana päästiin tekemään hieman taidettakin - höyheniä hypisteltiin, värikkäitä silkkipapereita rutisteltiin ja vadelmilla tehtiin mitä mielikuvituksellisimpia piirroksia. Ihan selkeesti tästä tulee uusi Picasso.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Veljekset kuin ilvekset
Siinäpä ne nyt köllivät, lähes karvaton ja aika karvainen veli. Melkeinpä samankokoisetkin vielä.
Tämä onkin lähes päivittäinen näky meillä. Jännäsimme alunalkaen kuinkahan koira mahtaa malttaa luopua lellipojan roolistaan kun huomiota tulee jakamaan toinenkin pikkuinen. Kissallekin se osaa jo olla sen verran mustasukkainen, että pelkäsimme vauvan taloon tulon nostavan melkoisiakin tunnemyrskyjä.
Mutta kuinkas kävikään. Roni-koira otti välittömästi huolehtivan isoveljen roolin ja on "avustanut" vauvan hoidossa sen minkä osaa. Heti jos vauva yskäisee tai joku vieras sitä pitelee, on nelijalkainen veli välittömästi tarkastamassa tilannetta ja tarpeen mukaan antaa myös äänimerkkejä tilanteen kehittyessä jotenkin epäilyttäväksi.
Vauvan kainalossa köllöttely se vasta hauskaa onkin, koska silloin voi ainakin olla suht varma siitä, että huomiota satelee niin koiralle kuin vauvalle lähes tasapuolisesti. Eikä tuosta nyt kannata välittää, jos vauva nyt tunkeekin pienet sormensa silmiin ja sieraimiin tai nykii korvista ja vääntää turkista heti kun aikuisen valvovat silmät välttävät. Ymmärrystä tuntuu riittävän sille, että tuo vauvaveli on vielä syyntakeeton vähän kovakouraisempaan ja epämiellyttävämpään käsittelyyn. Aikuisen ei kuitenkaan tarvitse kokeilla samaa, sillä siinä tapauksessa varoitusmurinan jälkeen uppoaisivat varmaan kulmahampaat nahkaan...
Mutta hiisi että meinaa olla vaikeata muistaa tuo jako koiran- ja vauvan lelujen välillä... Kun vauvaveljellä on niiiiiiin ihania ja kirjavia leluja! Vinkuvia, rapisevia ja heliseviä! Karvaisia nalleja ja hurmaavia palloja! Mitä siitä, että oma lelukoppa pursuaa vastaavia, mutta kun toisellahan ne kivoimmat lelut aina ovat.
Kun aikamme noudimme koiran pihistelemiä palloja milloin mistäkin jemmasta (yleensä sohvan alta), totesimme että on kai aika ostaa koirallekin uusi oma pallo. Onhan sillä noita ollut, mutta yleensä yhden raivokkaan leikkisession jälkeen ne ovat mystisesti muuttaneet muotoaan pyöreästä tuhannen silpuksi.
Ja voi sitä riemua kun vihreä koirakuvioitu pallo kotiin saapui! Palloa donkkailtiin, pompoteltiin ja kuljeteltiin taitavasti pitkin huushollia kiihkeän vinkunan säestämänä niin että kuola roiskui läikkinä seinille. Eikä leikkiä tietenkään osattu lopettaa vaikka happi ei enää tuntunut kulkevan ja kieli roikkui navassa asti...
Useamman seinään leimaantuneen tahran jälkeen totesimmekin, että tämä onkin selvästi lähinnä ulkoleikki, jota harrastetaan säännöstellysti ettei piskiparka saa yli-innostuksestaan vähintäänkin sydänhalvausta.
Eräänä toisena päivänä se oli kylläkin äiti joka oli saada sydänhalvauksen. Bebe leikki innoissaan leikkimatolla aamusyönnin jälkeen, joten päätin kerrankin jättää sen siihen siksi sekunniksi, kun kävisin pikaisesti suihkussa. Juuri kun olin sujuvasti suihkusaippuassa kuului yhtäkkiä kauhea hinkuna ja vinkuna, aivan kuin joku olisi tukehtumaisillaan johonkin. Apua, vauva!!!! Minä ponkaisen suihkukaapista suunnilleen karmit kaulassa sydän syrjällään ja karautan jo pari askelta kohti olohuonetta, kunnes huomaan edessäni pikkupiskin. Koiramokoma karauttelee ympäriinsä "riemulaukkaansa", suussaan bebeltä varastettu hevoslelu, joka hirnuu pedon kidassa kuin viimeistä päivää. Bebellä on kaikki hyvin, riippuu leikkimaton killuttimissa kuin pieni apina käsin ja varpain. Ziisus ja kaverit kanssa että anti silti olla viimeinen kerta kun en ota vauvaa sitterissä kylppäriin mukaan tai hoitele aamupesut kun bebe on nukkumassa...
P.S. Ja ei, oheinen video ei ole pikakelattu, vaan meno on just tuollaista. Lisäät vaan tuota samaa puuhaa suunnilleen vartin ajan putkeen... Kamera ei todellakaan pysy perässä kuin pätkän kerrallaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
