perjantai 28. syyskuuta 2007

Syksy saapuu Texasiinkin

No nyt on nähty jo kolme todistetta syksyn saapumisesta, joten kai se on uskottava että se aika vuodesta on nyt täällä. Kalenteri näyttää syyskuun loppua, mutta lämpötilat pomppivat yhä reippaasti yli 30:n, eikä mitään ruskaa tai putoilevia lehtiä näy missään.



















Mutta, tammenterhot ovat alkaneet putoilla puista ja kopsahtelevat tallin peltikattoon tuottaen mitä mielikuvituksellisinta musiikkia. Kaipa se siis on jokin merkki se.


Lisäksi hevonen on ilmeisesti jonkin sisäisen kellonsa mukaan päättänyt että syksy on tullut ja alkanut hirveä sulkasadon (en kyllä tajua miten tuollaisesta ohuesta samettinahkasta lähtee niin paljon karvaa???) - mitä ilmeisimmin tarkoituksenaan kasvattaa jonkinasteista talviturkkia. En kyllä tiedä miksi juuri nyt kun ei tuo valon määrä tunnu suuremmin vähentyneen eikä elohopea mittareissa ole yhtään sen alempana kuin aiemminkaan, mutta ehkä sekin on vaan katsonut kalenteriin ja todennut että kas kas, ensi viikolla onkin jo sitten lokakuu, joten turkkia pukkaa.


Varmin syksyn merkki on mun syysflunssa. Jarkko haki mokoman viime duunimatkaltaan Suomesta ja köhisi, kähisi ja kurkkukipuili oman aikansa. Just kun se taas pyyhkii täydessä vauhdissa, on mun hengitysröörit täynnä jotain ihan muuta kuin mitä sinne kuuluu. Gläää! Pari päivää on ollut ihan tumpelo olo, ei ole paljon jaksanut aktivoitua. Tallilla olen kyllä hepan käynyt hoitelemassa, mutta muuten mukavinta on olla vaan fleecevällyjen alla sohvaperunana... Palaan siis sinne taas, adjö!


torstai 27. syyskuuta 2007

Aika alkaa charity!

Mitä ihmettä!? Onko rouva mennyt ihan sekaisin ja alkanut kaikkien näiden vuosien jälkeen sittenkin syömään puuroa - ja vieläpä sitä yli-inhokkia riisipuuroa? Vai onko joulu täällä yhtä aikaisessa kuin joulukoristeet kauppojen hyllyillä? Indeed, tänne toiselle puolelle planeettaa piti reissata ennen kuin tämä rouva otti ja keitti elämänsä ensimmäisen riisipuuron (tämä oli ihan pakko ikuistaa...)! Ja mitä sitten kävikään...




Huh, miten tämäkin viikko on jo ehtinyt taipumaan loppupuolelle saakka? Jotta viikot eivät ihan viuhuisi vinkuen ohi, olen alkanut pikkuhiljaa järjestämään elämääni edes jotain säännöllistä aktiviteettia, ettei tämä mene ihan vaan hevosteluksi, shoppailuksi, kodinlaitoksi ja asioiden hoiteluksi... Keskiviikkona oli nimittäin oikea aktiivipäivä: heitin ensin aamulla miehen duuniin ja treffasin sitten Mervin, jonka kanssa kävimme starttaamassa päivän IHOPissa (International House of Pancakes) teekupin ja aamiaissatsin voimilla. Ja tietty pannukakuilla. Oli muuten eka kerta kun täällä tuli syötyä niitä ja täytyy kyllä sanoa ettei ihme että ne ovat yksi olennainen osa tätä kulttuuria - olivat nimittäin ihan järjettömän hyviä kaikkien ihanien makusiirappien kera :P.

Kympin pintaan kurvasimme takaisin Firman pihaan, sillä siellä on eräässä rakennuksessa Suomikoulun kirjasto ja Suomipuoti. Kirjasto on pääosin lahjoituksin ja "lukukausimaksuin" toimiva DFW-alueen suomalaisten palvelupiste, josta voi lainata niin tuoreita suomenkielisiä aikakausilehtiä, kirjoja, musiikkia kuin dvd:itäkin. Suomipuodissa on puolestaan myynnissä pieni valikoima suomalaiseen makuun iskeviä kuivaelintarvikkeita, joita täältä ei saa: on tietysti lakritsia, salmiakkia, Fazerin suklaata (tosin sitä on vaan talvikautena kun tällä hetkellä ne muuttuisivat kuljetuksen aikana lähinnä kaakaoksi...), Turun sinappia, rae- ja vaniljasokeria, kahvia ja mm. suuren suosion saavuttanutta paikallisen leipomon suomalaisella reseptillä tekemää ruisleipää (kun se aito ja oikea olisi aika kuivaa tänne saapuessaan...).

Homma toimii vapaaehtoismentaliteetilla ja se on monien suomalaisten viikottainen kohtauspiste. Kirjasto on ollut toistaiseksi auki vain keskiviikkoisin pari tuntia, sillä vapaaehtoisia "kirjastotätejä" ei oikein ole ollut riittävästi. No, me aktivistithan menimme nyt siis kirjastolle erään Hannan opastuksella oppimaan kirjastotädeiksi, jotta kirjasto voisi jatkossa olla toisenakin päivänä auki. Lainauksia ja palautuksia "piippaillessa" ja ruikkari- ja/tai karkkihimoisten ostosten kasöörinä toimiessa aamupäivä viuhahtikin nopsaan alkuiltapäivän puolelle. Ihan kivaa hommaa ja sen verran helppoa, että päätimme Mervin kanssa ottaa vakkarivuoroksi perjantaiaamupäivien uudet kirjastovuorot.

Viuhahdin välissä kotiin ja tarkoitus oli siivota kämppää, mutta jumituinkin lukemaan kirjastosta juuri lainaamaani kirjaa. En ole lukenut todella TODELLA pitkiin aikoihin: Suomielämässä on olevinaan ollut jotenkin niin kiire ettei iltaisin sinä vähäisenä "kotivapaa-aikana" ole paljon Hesaria ja satunnaisia muita lehtiä paksumpaa tavaraa jaksanut/ehtinyt lukea. Nyt vaan lähti tuo kirja kaverin vahvoista suosituksista johtuen mukaan ja ajattelin että kun se näytti sen verran pieneltä ja helppolukuiselta (jee, isot tekstit ja lyhyet kappaleet...), niin eiköhän tuosta parin viikon laina-aikana selviä. Mitä vielä - jotenkin vaan "lukujumi" aukesi ja ahmin kirjan loppuun torstaiaamuna... Anna-Leena Härkösen omaan elämään pohjautuva Heikosti positiivinen oli paikoin rajua, mutta ihanan aitoa, rehellistä ja suorasukaista luettavaa.

Keskiviikon lukusession keskeytti Jaken, Teemun ja Mervin tulo. Kaksi ekaa lähtivät samointein kohti läheistä golfkenttää ja me Mervin kanssa tovin istuttuamme suuntasimme kuudeksi Grapevineen molemmilla kainalossa essut ja kattilalliset riisipuuroa. Ahkerasti olimme kumpainenkin kodeissamme sitä edellisiltana keitelleet. Grapevinessa oli paikallisen BreadHaus -leipomon tiloissa Suomikirkon leipojaiset. Leipojaisia pidetään kuulemma noin kerran kuussa: siellä leivotaan lähinnä pullaa hyväntekeväisyytenä Suomikirkon erinäisiin tapahtumiin ja myyjäisiin - ja niin siis tälläkin kertaa. Bonuspalkintona oli tällä kertaa riisipiirakoita: kun ahkerasti väänsimme, pyöritimme, virutimme ja kieritimme pullaa jos johonkin muotoon, saimme palkkioksi leipoa itsellemme riisipiirakoita.

Riisipuuron keitto oli mulle ihan ensimmäinen laatuaan, sillä lapsesta saakka olen puurotraumatisoitunut ja päättänyt että puuroahan ei tästä kurkusta alas mene. Mies on onnekseen osannut olla omatoiminen ja keitellä puuroa tarpeittensa mukaan... Myöskään karjalanpiirakoita ei ole tässä huushollissa tarvinnut nuuskia paitsi kuin niitä kätsyjä kaupan pakasteversioita jotka ladotaan pellille ja avot, pian on kämppä ihanaa piirakantuoksua täynnä ;). Joskus mummon kanssa pienenpienenä tehtiin niitä yhdessä viimeksi.

Puuronkeitossa saatoin olla ainut "neitsyt" kymmenen naisen leipojaisseurueessamme, mutta karjalanpiirakoissa oli valtaosa porukasta ihan yhtä uunoja kuin minä. Niinpä harjaantumattomat pulikankäyttäjät saivat taikinapalloista mitä eksoottisemman mallisia länttejä ja täyttäjät/rypyttäjät saivat puolestaan aikaan mitä mielenkiintoisimman mallisia, kokoisia ja näköisiä piirakoita. Mutta harjoitus tekee mestarin ja alkoihan niistä muotoutua aika hienoja! Vapise Saarioinen! Parasta oli tietty tuoksu ja maku ja se että jokainen meistä rahtasi aikamoisen vadillisen niitä kotiin :P. Tosin kotiin raahustimme vasta reilusti iltakymmenen jälkeen: jalat olivat muuttuneet seisomisesta Aku Ankka -lättänöiksi ja hartioita kiristi tuntien kyyhöttäminen leivontatiskin yllä, mutta mieli oli hyvä - eikä vaan piirakkasatsin vuoksi vaan kun tunsi tehneensä jotain hyväntekeväisyyden eteen.



























Kuvat (c) Mervi K.


Täällähän hyväntekeväisyys on erittäin suuri osa ihmisten päivittäistä elämää. Ihmiset toimivat mm. kirkkojen, koulujen, eri seurojen ja eri harrastuspiirien nimissä vapaaehtoisina omaa aikaa, rahaa ja vaivaa satsaten. Täällä on myös kouluissa mitä erinäisempiä varainkeruujuttuja, mm. cheesecakejen ja herkkupopcornien myynnin kautta, joiden tuloista osa menee tietysti valmistajalle, osa opiskelijoille/koululle ja osa puhtaasti hyväntekeväisyyteen. Varoja voidaan kerätä myös esim. erilaisssa paketeissa olevien keräilymerkkien avulla.
Kaupankassoillakin on aina joku keruulipas milloin mitäkin kohdetta tukemassa. Bensa- tai itsepalvelukassa-automaattikin saattaa kysäistä että haluaisitkos tällä kertaa lahjoittaa x taalaa hyväntekeväisyyteen. Hyväntekeväisyyskohteet voivat olla mitä tahansa: sademetsiä, vähäosaisia, eläinkodin eläimiä, sotaveteraaneja jne. jne. Hyväntekeväisyys on täällä itseisarvo ja sitä tekevät omien (voima-)varojensa mukaisesti kaikki. Tästähän tämä kulttuuriin blendautuminen siis senkun syvenee :) .


maanantai 24. syyskuuta 2007

Tallielämää Texasissa

Kuten arvata saattaa, on hevosenpito ja koko hevoskulttuuri jossain määrin erilaista täällä rapakon takana. Mun tarkoitus on tietysti koettaa nivoa mahdollisimman hyvin yhteen täkäläisen hevoskulttuurin sekä Suomessa oppimani parhaat puolet - saas nähdä miten onnistutaan...

Täällä western-ratsastus on tietysti yleisin laji, mutta sehän jakautuu vielä moniin, moniin alakulttuureihin. Kirjoa on leppoisasta maastoratsastelusta (western-satulassa, tietty) vauhdikkaaseen barrel raceen eli tynnyriratsastukseen. Western-alalajeja mahtuu tuohon väliin valtava määrä: osa on esim. englantilaistyyppistä menoa, jossa katsotaan hevosen liikkumista ja ratsukon kokonaisuutta, osassa tehdään vauhdikkaita spinejä ja sliding stopeja, osassa mennään tehtäväratoja joissa pitää esim. avata portti tai peruuttaa hevonen L-muotoisen kapean kujan läpi ja oma lukunsa on sitten rodeovivahteiset lajit joissa kisataan yleensä nimenomaan rodeoiden yhteydessä.

Yhteistä kaikille on vahva horsemanship. Täällä tunnutaan ammattimaisessa hevoskoulutuksessa pohjattavan varsin vankasti vanhoihin hevoskoulutusperinteisiin. Tämä ei nyt siis tarkoita mitään hihhulia hevoskuiskausmeininkiä, vaan hevosen luontaista toimintaa myötäilevää koulutusta, jolla saadaan lähes poikkeuksetta äärimmäisen luottavaisia, leppoisia ja rentoja hevosia.

Englantilaista ratsastusta - eli sitä mitä meillä tunnetaan: kouluratsastusta, esteratsastusta, kenttäratsastusta - täällä mennään tietysti myös, mutta erilaisessa mittakaavassa kuin Suomessa, jossa tyyliin 95% jengistä menee enkkua ja loput westerniä.

Kuten aiempana olikin jo puhetta niin hevoskantakin on täällä erilainen. Texasissa hevosia on paljon, mutta valtaosa on aiemmissa teksteissä mainitsemiani lännenhevosrotuja - quatereita, painteja ja appyjä.

Tallitkin ovat monin tavoin erilaisia. Täällä valtaosa talleista rakennetaan suoraan maaperälle, kun ei tarvitse murehtia tallin eristämisistä, routimisesta yms. extreme-sääolosuhteista. Hyvin paljon näkee avotalleja, joissa kunkin hevosen karsinaan mennään suoraan omasta ulko-ovesta. Tallit ovat hyvin yksinkertaisia, yleensä peltiseinäisiä ja -kattoisia rakennuksia, jonka tarkoitus on siis vaan kattaa hevosten tila ja suojata tietysti tuulilta ja sateilta.

Hevoseni Hummer asuu paikassa nimeltään High Meadow Arabians. Kyseistä tallia on jo yli 20 vuoden ajan pyörittänyt omistaja Mark Schmitz, joka tallin nimestä arvaten kasvattaa arabihevosia. Osan tallipaikoista vie siis hänen arabinsa, joista valtaosa edustaa arvostettuja puolalaisia linjoja. Kasvatustoiminnan lisäksi Mark pitää myös täysihoitotallia (boarding stable) kaikenrotuisille hevosille.

HMA talli on aikalailla hyvää keskikastia: se ei ole mikään luksuspaikka kattokruunuineen (jollainen on siis jo bongattu), mutta laadukas ja monipuolinen harrastuspaikka. Talleja on itse asiassa kolme: vanha talli (joka on jaettu kolmeen eri sektioon), sen vieressä sijaitseva areenatalli (jossa Hummer majailee) sekä kauempana tontin toisella laidalla sijaitseva uusi talli. Karsinat ovat isoja ja perinteisiä: puuseinäisiä, joissa on kalterit, vesiautomaatit jne.










Vasemmalla vanha talli lammen takaa kuvattuna. Oikealla sisäkuva areenatallista. Huomaa jokaisen karsinan kaltereihin kiinnitetty tuuletin: jokaisella hevosella on oma tuuletin, sillä pahimmilla helteillä talli on kuin pätsi.

Vanha ja uusi talli ovat sellaisia, mitä voisi löytyä esim. Suomesta (maapohjaa ja eristysten puutetta lukuun ottamatta), mutta Areenatalli on hieman erilainen. Siinä on iso katettu ratsastuskenttä, jonka toinen pitkä sivu on auki ulos, toisella lyhyellä sivulla on heinävarasto ja loppuja kahta sivua kehystää L:n muotoinen käytävä, jonka varrella on karsinoita (sekä satulahuoneet ja vesiboksi).

Tallipaikkoja on viitisenkymmentä, mutta koska hevosmäärä jakautuu isolle alueelle, ei paikka ole koskaan hälyinen tai ruuhkainen - päinvastoin. Harrastustiloja löytyy jos jonkinlaisia, koska huomioon on otettu eri lajien varsin erilaiset tarpeet. Tilalla on aidattu ratsastuskenttä, edellä mainittu "maneesi", ns. maastokenttä, nurmipohjainen estekenttä, pari pyöröaitausta (nurmi- ja hiekkapohja), kävelytyskone, pieni maastolenkki ja lähiseudulla on tosiaan maililtolkulla virallisia hevosmaastoreittejä.










Vasemmalla aidattu ulkokenttä. Oikealla ns. maastokenttä, jossa isoa aidattua metsäistä kenttää reunustaa hiekkapohjainen ura. Maastokentällä voi tehdä esim. laukkatreenejä, totuttaa hevosta epätasaiseen pohjaan (siinä on loivaa ylä- ja alamäkeä) tai hypätä muutamia pieniä tukkeja.










Vasemmalla kävelytyskone, oikealla toinen pyöröaitauksista, molempien taustalla areenatalli.

Tallialueelle ei ole asiaa kuin asiakkailla, heidän vieraillaan tai muuten "asialla" oleville. Sisään kun ei pääse kuin joko soittamalla Markille tai tietämällä pääportin avaavan koodin. Myös varusteet ovat lukkojen takana: tilalla on useampi satula/varustehuone, jotka on kaikki koodillisella lukolla suljettuja. Asiakkaat puolestaan joutuvat turvaamaan itse itsensä: tallin seinillä on isot tiedotteet että talli tai sen työntekijät eivät ole vastuissa mahdollisista onnettomuuksista ja jokaisen tilan alueella ratsastavan on allekirjoitettava ennen ratsastustaan (kerta riittää, ei siis tarvitse joka kerta) vastuunvapautuspaperi, jossa allekirjoittaja tunnustaa ymmärtävänsä että hevosten kanssa eri asteiset vahingot ja onnettomuudet ovat mahdollisia eikä tallia, sen omistajia tai työntekijöitä jne. voida niistä pitää vastuussa.

















High Meadow'n pääportti. Oikea tunnussana pitää naputella vasemalla tolpannokassa olevaan laitteeseen, muuten ei portti aukea.

Tallissa hevoset ruokitaan aamuseitsemältä ja iltapäivällä viideltä. Hevoset viedään ulos kasin maissa aamulla ja tuodaan sisään noin kahden maissa iltapäivällä. Tarhaussysteemi oli mulle ihan uusi, mutta mun mielestä aika järkevä. Joka toinen päivä hevoset ovat HYVIN isolla laitumella (ei mikään vehreä heinälaidun, vaan sellainen tarhamainen laidun) kaikki keskenään (paitsi uuden tallin hevoset on omalla laitsallaan): ruunat siis keskenään ma, ke jne. ja tammat puolestaan ti, to jne. Sitten taas joka toinen päivä ne ovat kukin omassa pienessä ns. sosiaalitarhassaan. Sunnuntaisin hevosia ei tarhata.

Tässä systeemissä on ideana se, että laidunpäivinä hevoset pääsevät liikkumaan, laiduntamaan, toteuttamaan laumajärjestystä ja -käyttäytymistä, hengaamaan kavereiden kanssa jne. Laidun on niin iso, että suurempia kahnauksia ei pääse syntymään: hevosilla on tilaa karttaa pomottajia ja väistää jos tulee kahnauksia. Sosiaalitarhoissa puolestaan ideana on se, että hevonen saa niinä päivinä olla aivan omassa rauhassaan, eikä tarvitse pelätä että joku tulee ajamaan pois tms. Tarhat ovat hyvin pieniä (tyyliin sairastarha) ja hevoset ovat vieretysten, mutta niissä tosiaan monesti näkee että hevoset ottavat tosi lunkisti, monet nukkuvatkin pitkin pituuttaan.










Vasemmalla murto-osa laitsasta. Oikealla tammoja sosiaalitarhoissa.

Täysihoitoon kuuluu samat palvelut kuin useimmilla täysihoitotalleilla Suomessakin: hevonen ruokitaan (perusruoat [jyväsekoite ja/tai täyskaura, heinät, päivittäin annettava matolääke] kuuluvat vuokraan, muut lisät pitää annostella itse, mutta ne annetaan ruoka-aikaan), tarhataan, karsina puhdistetaan päivittäin. Karsinoita onkin putsaamassa kolme meksikaania, jotka kaikki asuvat pienessä vanhan tallin yhteydessä olevassa asunnossa.

Työtä - lähinnä siis sitä sonnanlappoa - helpottamaan on käytössä "lavallinen golfkärry", johon lanta lapotaan suoraan ja kun lava on täysi, tyhjennetään se automaatilla lantalaan. Ei siis tarvitse työnnellä kottikärryjä vaan voi ajella värkillä. Muutenkin tilalla on useampi golfkärry (lavan kera ja ilman): heinät ja rehut jaetaan niillä ja niillä kuljetaan tallien väliä. Tämä onkin järkevää, sillä tila on tosiaan iso ja käveltävää tulee ihan kiitettävästi työntekijöille muutenkin kun siirtelevät hevosia tarhoihin ja takaisin...

Kussakin tallissa on oma tallikissa: meidän tallin hiirikannan pitää kurissa Sasha. Tilalla on myös pieni lampi, jossa majailee kilppareita ja sen reunustoilla pitää majaa pari haikaraa ja lauma hanhia.












Sasha ottaa päikkärit pyörö- aitauksessa.



Dallas kiittää ja kuittaa ja lopettaa täysin hevospitoisen raportin tältä päivältä tähän :).


Hummer the Horsen kuulumisia

Hummer on nyt majaillut uudessa kodissaan kolmen viikon verran. Talli, ihmiset ja rutiinit ovat käyneet heppaselle tutuiksi ja hän onkin jo aivan kotonaan. Täytyy kyllä sanoa, että vaikuttaisi olevan kaikkien aikojen helpoin hevonen, mitä minulla on ollut! (Miten lie mahdollista!?) Hummer on kaikinpuolin helppo hoitaa, satuloida, taluttaa, juoksuttaa jne. käsitellä. Hän on hirmu sosiaalinen ja on innokkaasti mukana missä tahansa toiminnassa. Jatkuvasti on korvat hörössä tutkimassa mitä tapahtuu ja jos hänet jättää vähäksi aikaa huomiotta, niin aika nopeasti alkaa hörinä ja hirnunta että seurustelujoukot paikalle ja heti.

Ne tutut, jotka muistavat vielä edesmenneen hevoseni Ompun, voivat päätellä paljon minkälainen Hummer on. Ruunana Hummerilta puuttuu Ompun tammamaiset jutut, mutta luonteeltaan se on jotenkin Ompun reinkarnaatio - hirmu kiltti, utelias ja aivan äärettömän sympaattinen. Sen persoona ja Ompun vivahteet taisivatkin painaa aika paljon vaa'assa, että Hummer mulle päätyi...

Ruoka maistuu hyvin, mutta Hummer on yhä melkoinen silakka. Koko ylälinja tuntuu olevan yhtä monttua ja huutavan lihaksien puutetta - sen sijaan jaloissa on vielä jäljellä jotain muistoa laukkaradoilta. Minua laihuus ahdistaa ja syötänkin pollelle ns. weight & muscle builderia (ihan sellasta luonnollista, ei mitään steroidimömmöä...) vaikka se saakin ihan perusrehujakin reippaanlaisesti. Toivotaan että jotain ylimääräistä alkaisi pikkuhiljaa tarttumaan ja työskentelyn myötä saataisiin ylälinjakin vähän pyöreämmäksi. Monet paikalliset eivät tosin pidä Hummerin nykyistä olomuotoa yhtään ihmeellisenä: monet täykkärithän eivät vaan koskaan kerrytä erityistä läskiä luiden ympärille... He vaan kuittaavat laihuuden sanomalla "well, he's a thoroughbred, ain't he..."

Hummer on siis tosiaan ollut laukkahevonen ja kilpaillut ns. flat raceja eli sileällä radalla. Ei mitään tietoa miten sellaisia hevosia treenataan, mutta aika nopeasti kävi selväksi että ei ainakaan kovin vaihtelevassa maastossa (tosin sellaista nyt täällä pannukakku-Texasissa on kohtuullisen haasteellista löytääkään, mutta kyllä sentään pientä variaatiota on...). Hummer oli hirmu kömpelö tullessaan - kaikki ylä- ja alamäet tultiin suunnileen turpa viidentenä jalkana tai se muuten vain onnistui kompuroimaan jollain koivellaan. Sain myös kuulla että Hummer ei ole käynyt traileilla eli maastossa. Siispä sitä ollaan nyt treenattu. Balanssi on jo nyt ihan eri tasolla, eikä poni kompastu enään jo oman karsinansa tai vesiboksin kynnykseen... Maastossa kävin ensin ihan vaan talutellen, jotta näen vähän miten heppanen reagoi - ja hyvinhän se, as usual. Hummer ei ole tippaakaan spooky (säikky, säpsy) ja menee ihan mielellään mihin vaan ohjataan. Ratsainkin olemme jo olleet tallialueen reiteillä ja laidunten takana olevalla minitraililla, jota käytetään juuri nuorten ja kokemattomien hevosten opetukseen. Vähän Hummer vielä alamäissä hakee tasapainoaan (eli kävelee varovaisesti, pienin askelin), mutta menee hienosti esim. siltojen yli ja porteista. Lähiviikkoina lähdemme varmaan jo jonkun kokeneemman kaverin kanssa Lewisville Laken traileille, sillä tallin tuntumassa on kymmeniä maileja upeita vain hevosille tehtyjä maastoja, joten niitähän täytyy opetella hyödyntämään asap.

Sileällä työstöä riittää, sillä Hummer on ex-laukkahevosena tietysti auttamaton vasuri. Vasemmassa kierroksessa se pysyy aika hyvin ohjan ja pohkeen välissä eikä slaidaile mihinkään, mutta oikeassa kierroksessa sisälapa helposti luiskahtaa menemään edeltä. Alussa jo siinä määrin et mä olin ihan et haloopäivää miten tällaista vänkyrää voi edes ratsastaa kun ei se pysy oikeassa kierroksessa edes uralla, mutta pikkuhiljaa jumppaamalla edistystä on tapahtunut ihan harppauksin. Nyt mennään jo aikalailla halutussa tempossa oikeaan suuntaan. Vähitellen olen alkanut opettaa sivulle vieviä apuja ja pohkeenväistö oikealle menee jo alkeellisesti, mutta vasemmalle (eli kun pitäisi väistää oikeaa pohjetta) haemme vielä onnistumisia vasta parilla askeleella.

Liinassa pouni toimii aika jees. Kun se tuli, ei se nostanut oikeata laukkaa ollenkaan, vaan tarjoili molempiin suuntiin vasenta laukkaa. Tässä jumppailu näkyy selvimmin: vahinkolaukauksia (vai pitäiskö sanoa laukkauksia ;D...) tulee yhä välillä, mutta oikea laukka löytyy jo valikosta ja sitä jaksetaan ylläpitääkin niin kauan kuin tarvitaan.

Sain myös kuulla, että Hummerilla on menty vähän maapuomeja, mutta ei hypätty. Siispä testailin vähän sen fiiliksiä asiasta juoksutuksessa. Talutin ja juoksutin puomisarjojen yli käynnissä ja ravissa, eikä poika ollut moksiskaan. Ihan pro - osasi asetella kinttunsa just niin kuin pitää puomien väleihein, ei jännittynyt mutta oli tarkkaavainen. Otin sitten kavalettipalikat esiin ja virittelin niistä esteen, jonka korkeutta pikkuhiljaa nostin (tosin siis vaan reilun polvenkorkuiseksi). Eipä tuokaan saanut maata mullistumaan pojan silmissä: välillä askeleen osuminen oli hakusessa, mutta rohkeasti yli mentiin kertaakaan puomia kolistamatta mutta ei myöskään turhia liioitellen. Tänään juuri mentiin ekaa kertaa puomeja selästä ja sekin meni tosi hienosti. Hyppäsin ravista myös pientä ristikkoa mutta ilmeisesti se oli liian pieni (no olihan se kun en tiennyt ampuuko eläin kuuta kiertävälle radalle jos esim. liian isossa hypyssä hieman hytkähdän selässä, joten pelasin varman päälle), sillä Hummer lähinnä vaan juoksi sen yli kuin se olisi jokin kavaletti. Eli: esteharjoituksia ruvetaan sitten ottamaan kehiin kanssa :).

Hummer on 5-vuotias, mutta silti aika hassu sekoitus kokenutta hevosta ja varsaa. Laukkakisoja käyneenä se on nähnyt paikkoja ja reissannut, minkä vuoksi se matkustaa tosi hyvin eikä juuri hätkähdä tilannemuutoksista. Se on jotenkin tosi lunki, easy going kuten paikalliset sanoo, mutta silti ratsain ja muutenkin sopivan vireä. Sitä on myös mitä ilmeisemmin käsitelty paljon ja hyvin, sillä kaikki sitomiset, pesemiset, jalkojen hoidot yms. onnistuu tuosta vaan ja se on hyvin ihmisluottavainen. Sen voi myös jättää vapaana evästämään tallin eteen sillä aikaa kun laittelee ratsastuksen jälkeen kamoja pois - siinä se mupeltaa heinää eikä häviä horisonttiin. Hummerissa on myös beibipuoli, mikä tietysti johtuu vaan siitä, että tiettyjä asioita se ei vaan ole tehnyt ja kokenut. Talutin sen esim. erään loivan ojan läpi, jossa ei siis ollut vettä ja jonka pohjaa myöden olisi hyvin voinut kävellä kun siitä se polku meni, mutta siitäkös tenkapoo tuli kun olisi pitänyt mennä vähän alamäkeen ja johonkin epäilyttävään paikkaan. Tovi sitä piti miettiä ja pähkäillä ja sitten leiskauttaa hemobanzailoikka yli ja tunkea sen jälkeen pää tohkeissaan mamman syliin et "näitsä miten mä selvisin!!".

Myös sileällä se on vähän kuin joku kolmivuotias: hakee vielä vähän balanssia kaarteissa ja laukka on vielä aika isoa ja sellaista, jota ei kauheasti voi stretsata. Silti se kuitenkin kulkee aika hyvin oikein perin, ylälinja ylhäällä, kaula kaarella ja kevyellä tuntumalla peräänannossa. Ei tietty jaksa lihaksettomana pitkään optimaalimuodossa pysyä, mutta siis pääasia että on oikein perin eikä kuiki yläkautta silmiin tai kynnä kottikärrynä turpa maassa, joten lihaksia pitäisi ajan myötä ilmestyä oikeisiin osoitteisiin. Laukkahevosena sen laukka on tietysti vähän työstön alla: se on tottunut laukkaamaan kovaa ja isosti (sillä on just hieno kenttähevosen laukka...). Se oli kuitenkin jo opetettu laukkaamaan melko normaalitempoisesti, mutta nostot sen oli annettu tehdä vähän spurttaamalla ravissa ja siitä "kaatumalla" laukkaan (sellaseen tosi ihanaan ex-ravurityyliin) - nyt olemme harjoitelleet laukannostoja ja vaikka askel vielä vähän ravissa helposti pitenee, niin muutama nostoksi kutsuttava on jo saatu aikaan, jes jess!
Hummer on onneksi hirmu fiksu tapaus ja oppii asioita todella helposti joten toistojen määrän saa pitää aika pienenä kun homma on jo hallussa.

Kaikesta edella olevasta ylistyksestä voi siis päätellä että Hummer on löytänyt paikkansa sydämessäni :). Se on jo nyt oikein kiva monitoimiratsu ja varmaan ajan myötä sen kun paranee kun oppii ja kokee lisää. Vähän mua tietty huolettaa sen terveys, sillä valitettavasti laukkahevosteollisuus on kovin samanlaista kuin ravihevosteollisuus: monesti jo hyvin nuorena otetaan kaikki irti hevosesta ja katsotaan mihin siitä on. Jotkut - monetkin - hevoset menevät tässä rikki etenkin jos eivät osoittaudu luonnonlahjakkuuksiksi. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuitenkin ok ja koska Hummer on vielä niin lihasköyhä, otamme aika iisisti ja teemme paljolti vaan peruskunnon parantamisharjoituksia. Kunhan se saa oikeat lihakset työskentelemään, ei niin tarvitse varoa sitä, että hevonen juoksisi vaan jänteillä ja nivelillä kuluttaen niitä. Vähän mä ylihuolehtivana sitä tosin nyt boostaan mm. MSM- ja biotiinirehulisillä (kaviot saisivat olla kovemmat, tosin kostean alkukesän vuoksi todella monilla hevosilla on tänä vuonna jonkinlaisia kavio-ongelmia täällä) ja hieroskelen linimenttejä vähänkään rankempien treenien jälkeen.

Kuvia ei valitettavasti ole, sillä mitä ilmeisimmin kunnon kuvan ottamiseen tarvittaisiin toinenkin henkilö: muuten ei oikein ratsastuskuvat onnistu ja eikä hevonenkaan patsastele paikoillaan ;). Pari möllikuvaa on, joten postataan nyt edes ne näin ensalkuun. Toivottavasti pian tulee jotain ihan katseltaviakin otoksia kunhan kesytän jonkun tallikaverin kentän laidalle möllöttämään.

















NAM, Hummerille tuore ruoho maistuu aina :). Sietää maistuakin kun kylkiluut tuollain paistelee.















Miten voi hevosen pää näyttää niin erilaiselta eri perspektiiveistä? Vasemmassa kuvassa Hummer on kuin ilmetty Omppu (ilman sen vaaleanpunaista turpaa)! Oikeassa kuvassa Hummer muikeilee tarhassa.


sunnuntai 23. syyskuuta 2007

Prost!

Mitä mitä ihmettä, saksaa täällä englannin keskellä?! Genau! Oktoberfest se nimittäin on sen verran loistokas saksalainen keksintö, että sitä on ihan hyvä levittää maailmallekin. Me oltiin Mervin ja Teemun kanssa lauantaina istumassa porukalla iltaa Addisonissa, joka on sellainen kovin ravintola- ja menomestapainotteinen pieni paikkakunta noin vartin päässä meidän kotoa, sillä siellä vietettiin viikonlopun yli Oktoberfestia. Sehän siis tarkoitti ennen kaikkea saksalaista olutta, sauerkrautia, bratwurstia, pretzeleitä ja strudeleita, mutta mukaan mahtui niin saksalaista (enemmän ja vähemmän...) perinnemusiikkia, tanssia, jodlausta kuin yleistä karnevaalihumpetta myyntikojuineen ja huvipuistolaitteineen.

Pojat nauttivat "kunnon" oluista ja vieläpä kunnon kolpakoista tarjoiltuina, meille naisille nuo oluen ilot eivät ehkä ihan täysimääräisinä auenneet, mutta tunnelma oli kyllä katossa muutenkin. Ilta oli mitä ihanin, sillä hyvän ruoan (no se sauerkraut ei ehkä kuulu tuohon kastiin) ja juoman ohella fiilistä kohotti aivan ihana, lämmin ja leppoisa syysilta. Täällä on vieläkin päivisin sen verran lämpsää, että melkeinpä juuri illan pimennettyä alkaa se paras aika vuorokaudesta.


Porukkaa oli kuin pipoa ja fiilis oli katossa: jengiä oli high schoolilaisista eläkeläisiin (itse asiassa musiikin tuoksinasta näytti olevan nauttimassa (!??) vaunuissa olevia vauvojakin...) ja kansallisuudetkin olivat aika kirjavasti edustettuna - kojuilla kuulin mm. parin naisen heittävän venäjää ja eräs herra piti polleana Absolut svensk -tekstistä ruotsinlippupaitaa päällä.


Mervipä oli fiksuna äkännyt ottaa kameran mukaan, joten seuraa pieni fiilistelykollaasi:










Karnevaalitunnelmaa! --- Jee, olutta ja pretzeleitä vaikuttaisi riittävän!








Tästä ilmeestä päätellen olut on hyvää ja sitä on riittävästi.







It's fun to stay at the Y M C A... (Se siitä saksalaisesta perinnemusiikista...)







Partyanimaaliporukka! Huomatkaa Mervin kaulassa hehkeä mitali, jonka Teemu voitti naulanhakkauskilpailussa...

Kuvat (c) Mervi K. ja joku viaton ohikulkija.


Iltahan oli vasta nuori kun festaria ruvettiin sulkemaan puoliltaöin, joten päädyimme vielä jatkoille meidän kotipartsille pariksi tunniksi nauttimaan hyvästä seurasta ja upeasta illasta. Jossain siinä yön tunteina tuli sovittua tennismatsikin sunnuntaiaamuksi, mutta siitä tuli kyllä luisteltua, sillä totesimme jälleen kerran että vanha ei kyllä jaksa, sillä sunnuntaiaamu lähti sen verran verkkaisesti käyntiin vaikka etenkään me naiset emme tuopposia kovasti kumonneet.

Sunnuntai meni siis varsin arkisissa askareissa: Jakke kävi kaupassa ja pesemässä auton, mä taas kävin ratsastamassa ja pesemässä hevosen ;). Menopelien puunauspäivä siis!

Jakke bongasi ilokseni päivän Hesarinkin ostarilta, jee! Paikallinen "Hesari" on siis The Dallas Morning News, joka kertoo kansalliset uutiset ja vähän kansainvälisiäkin, mutta jossain määrin DFW-alueen vinkkelistä. Sunnuntain numero on paras, sillä se on sellainen valtava mötikkä, jossa on osioita lähes A:sta Ö:hön, valtava mainospumaskaliite, viihdeliite (vähän kuin joku NYT-liite) ja viikon TV-liite. Kyseistä lehteä saisi meidän asuntoyhtiön postikeskuksesta newspaper standiltä maksua vastaan, JOS saisi. Etenkin sunnuntain lehti on nimittäin sen verran suosittu että tämän ison alueen jengi imuroi telineen tyhjäksi aika rivakasti ja jostain syystä ei tahdo ihan kasilta sunnuntaiaamuisin ehtiä tuonne ständille omaa lehteään varaamaan... Olemme tosin justiin pistäneet tilauksen vetämään ko. lehden viikonloppunumeroista (pe-su), joten kohta lehti alkaa taas ilmestyä miellyttävästi ihan tuohon kotirappusille :).

Illan kohokohta oli se, että syksyn sarjat alkavat nyt käynnistyä ja tänään oli Despisten (Desperate Housewives) ja Brothers & Sistersin uusien kausien (4. ja 2.) korkkaus. Pettymys oli tosin suuri, kun molemmista esitettiinkin vaan eräänlaiset edellisten kausien koostejaksot ja uudet kaudet starttaavat siis aikuisten oikeasti vasta viikon päästä, pah! Despiksethän pyörii Suomessakin, jossa alkoi siis 3. kausi. Sen verran voin vinkata, että se on hyvä, eli stay tuned :D! Brothers & Sisters on puolestaan vasta yhden kauden pyörinyt, eikä ilmeisesti ainakaan vielä olen Suomen tarjonnassa, mutta varmaankin tulee, sillä se on saavuttanut täällä aika vankan suosion. Sarjaan on koottu vaikka kuinka monen sarjan henkilöitä, pääosissa mm. Sally Field, Calista Flockhart (Ally McBeal), Rob Lowe (mm. West Wing, ahhhhh ne siniset silmät...), Rachel Griffiths (Mullan alla), Emily VanCamp (Everwood) jne.jne. Sarja kertoo Walkerien perheestä, joka koostuu äidistä ja aikuisista lapsista (jotka eivät siis toki enää asu kotona) ja jossa tapahtuu jos jotakin - yksi pojista on homo, yksi huumeongelmainen Afganistanissa sotinut, yksi lapsensaantiongelmainen, toinen tytöistä seukkaa senaattorin kanssa ja toinen yrittää pitää kasassa rakoilevaa avioliittoa. On siis niin ihmissuhdedraamaa, romantiikkaa kuin vähän hauskaa sanailuakin sekä tilannekomiikkaa. Jossain määrin ehkä silleen majoristi upgreidattu versio Everwoodista. Mä koukutuin kyllä kertalaakista ja koko ykköskausi on nyt katsottu. [Lisäys 24.9.: Suomen uutistoimisto Niina osasikin tiedottaa että ko. sarja alkaa juuri tällä viikolla Maikkarilla nimellä Perhesiteet eli jos em. kuvaus kiinnostaa, niin hiphop tiistaina klo 20 töllön ääreen!]

Kamerani tekee pienihetkisiä henkiinheräämisiä ja olen viimein saanut pari kuvaa kämpästä, joten toivottavasti lähipäivinä on oikeasti viimeinkin tulossa uusia kuvia ihmeteltäväksi...!


perjantai 21. syyskuuta 2007

Thank God it's Friday!

Jeii, viikonloppu edessä ja miehen kanssa omaa yhteistä aikaa :). Vietettiin tänään oikein paikallisittain perinteistä perjantaita. Käytiin eka hakemassa kiinalaisesta takeoutia ja olikin sitten muuten oikeasti parasta kinkkiä mitä on tullut ikinä syötyä, slurps! Kun valtavista takeout-kinkkibokseista oli puolet tuhottu, oltiin jo pyöreitä kuin ilmapallot ja saatiin tovi toipua moisesta mättökohtauksesta.

Sitten paahdettiinkin kuudeksi leasing officeen eli tämän asuntokommuunin päärakennukseen, jossa oli happy hour. Ilmaista safkaa ja juomaa mielinmäärin! Yes sir, sehän sopii :D! Sattumoisin kuultiin suomalaista puhetta, joten käytiin sitten esittäytymässä ja juteltiinkin pitkä tovi tällä alueella pidempään asuneen rouvan kanssa, jolta tuli vinkkiä jos toistakin täällä (niin tässä asuntoyhtiössä kuin Amerikassa) asumiseen ;).

Happyhouri jäi meiltä tosiaan vaan tunnin visiitiksi, sillä sitten me loikattiinkin jo Passatmobiiliin ja suhautettiin Grapevinen leffateatterille. Mä yritin kovasti kannattaa ensi-iltaan juuri tullutta romantiikkahömppää Good Look Chuckia, koska siinä on ihqu Jessica Alba ja sen traileri on pyörinyt koko viikon telkkarissa ja päätähdet oli tänäänkin aamutv:ssä niin hauskoja, mutta äksöni The Bourne Ultimatum vei voiton. Ne jotka on ko. leffasarjaa katsoneet, niin tämä oli ihan hyvä jatko, samanlaista rivakkaa toimintaa ja juonenkäänteitä.

Kun selvittiin takas kotiin ei voitu kuin nauttia partsilla ihanan illan lopusta. Lämpöä klo 11 illalla 24 ja risat :). Ahhhhhh....


tiistai 18. syyskuuta 2007

Leskiviikko vol. 2 ohitettu...

Minen kestä, mulla täällä vapaaherrattarena pitäisi kaiken logiikan mukaan olla kaikki aika maailmassa, mutta jostakin syystä tuntuu että päivät viuhuvat ohi ihan luvatonta vauhtia. Koen jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, etten ehdi pitää yhteyttä tuttuihin siinä määrin kuin haluaisin. Kuten näkyy, blogin päivityskin on ajoittain ontuvaa, mutta yritän edes silloin tällöin väsätä tänne rimpsun tai pari paikalliselosta kiinnostuneille tiedoksi ja ystäville/tuttaville elonmerkiksi.

Mies oli koko viime viikon töimatkalla Suomessa, mutta latteita alkutunnelmia lukuunottamatta ei täällä ehtinyt yksinäisyyttään kärvistelemään. Puolet viikosta meni heppasen kanssa leikkiessä ja uusia asioita opetellessa. Pounieläin on hauska ja ihan supersympaattinen tapaus :). Se on myös varsin fiksu otus, joten uusien asioiden opettelu sujuu aika nopsaa tahtia.

Torstaina oli jälleen Mervin kanssa gettogether-päivä, jolloin koukkasin Mervin aamulla kyytiin ja ajettiin sitten Grapevinen tienoilla sijaitsevaan Hobby Lobbyyn. Kyseinen mesta on askarteluun ja sisustukseen erikoistunut putiikki (aika valtavan iso sellainen tosin), jossa kulutimme aikaa puolen aamupäivän verran, sillä siellä oli kaikkea mahdollista ja mahdotonta hypisteltävää. Suurin ihmetyksen aihe oli se, että JOULU on todellakin saapunut kaupunkiin. Kauppa oli puolillaan jouluaiheista tavaraa kynttilöistä takanreunussukkiin ja joulukorttien askartelutarpeista pyöriviin ja välkkyviin joulukuusiin. Jeez!!! Ja joku vielä valittelee että Suomessa joulusesonki käynnistetään ihan liian aikaisin...

Kun viimein suoriuduimme Hobby Lobbystä ulos, suuntasimme Grapevinen historialliseen keskustaan, jossa oli juuri alkanut Grapefest eli paikallinen viiniin liittyvä karnevaali. Siinä menikin sitten loppuosa päivästä kun pyörimme tutkailemassa kojuja, seuraamassa viininpoljentakisaa ja nuuhkimassa Main Streetin ihania sisustuspuoteja. Välillä piti hakea lisävoimaa jättikolista (kai kola taipuu noin????) ja pasta-annoksista, jotta jälleen kerran jaksoimme lantsia jalkamme kylpykuntoon... Ennen poistumista piti vielä hakea käsintehtyjä suklaita Schakoladista ja tankata ehtyneitä ruisleipävarantoja Breadhausissa. Kivaa oli ja mun niukan viileä skandinaavikotikin sai muutaman amerikkalaissävytteisen sisustuselementin ;).

Perjantaina hevospiirituttavani Auli poimi mut aamulla kyytiin ja ajelimme sitten Pohjois-Dallasiin, jossa avattiin Dover Saddleryn uusin liike. Pakkohan sieltä oli käydä bongaamassa kaikki hyvät avajaistarjoukset kun nyt näin tuoreena hevosenomistajana sitä oikeasti uupuu jos jonkinlaista tarvetavaraa. Yritän kovasti pitäytyä tällä kertaa järjellisissä varustemäärissä ja olla ostamatta heppaselle seitsemättä riimua ja viidettätoista satulahuopaa koska ne nyt vaan on niin ihania ja hevonen siis tietenkin _tarvitsee_ niin monta ja hyvähän niitä on olla varalla ja koska trendiväritkin ovat just vaihtuneet ja kun tää on niin edullinen ja tää taas niin kaunis ja tää taas niin ihanaa materiaalia ja... (Yes, my name is Skinnu and I'm a horse tack shopaholic.)

Lauantai-iltana poimin taas Mervin kyytiin ja ajelimme Grapevinen takamaille, jossa pidettiin Dallasin Suominaisten syyskokous. Paikalle oli tullut vajaat 30 näillä seuduilla majailevaa suomalaista, joten virallisen osuuden jälkeen oli kiva jutustella muiden täällä asuvien kanssa. Hyvin monilla elämäntilanne on kyllä hieman eri; yleensä täällä asuvat naiset ovat samalla lailla tulleet tänne miehensä työn perässä, mutta heitä itseään työllistää enempi tai vähempilukuinen katras lapsia. Osa on ollut täällä jokusia vuosia, osa jopa vuosikymmeniä.

Saimme kuulla, että tämän vuoden puolella Dallasin seudulta on poistunut kolmisenkymmentä perhettä ja osa muutamia vuosia täällä ollut suunnittelee muuttoa lähiaikoina. Suurin faktori on Firman bisnesrakenteen muutokset tällä alueella ja osalla vaan pari-kolme vuotta on se aikaraja, jolloin sitä alkaa taas kaivata joko muuttoa johonkin ihan uuteen paikkaan tai sitten paluuta kotimaahan. Muutama tulokas sentään ui vastavirtaan mun ja Mervin lisäksi: tapasimme kaksi muuta tänä vuonna tänne muuttanutta.

Suominaisissa on porukkaa laidasta laitaan ja kyseinen yhdistys vaikuttaa melko aktiiviselta. Syyskaudelle onkin suunnitteilla jos jonkinlaista häppeninkiä: tarjolla olisi niin joogaa, itämaista tanssia, rivitanssia, karjalanpiirakkaleipojaisia, hyväntekeväisyystilaisuuksia, itsenäisyyspäivägaalaa ja lukuisa joukko kerhoja sun muita häppeninkejä. En oikein osaa nähdä itseäni napatanssivermeissä, mutta
varmaan johonkin aktiviteettiin tulee itsekin osallistuttua. Suominaisten "alaisessa" valokuvauskerhossahan on jo tullut pyörittyä.

Sunnuntain paras uutinen oli se, että ensimmäiset kyläilijäkandidaatit vahvistivat tulonsa tänne! Vanhempani lennähtävät tänne syyslomaksi lokakuun lopussa, joten viimein saamme vieraita rapakon takaakin. Ja muille jahkaileville tiedoksi; menopaluuliput tänne maksaa parhaimmillaan saman tai vähemmänkin kuin viikko kanarialla: kuudella-seitsemälläsadalla tänne pääsee ihan tuosta vaan ;).

Eilen, maanantaina, mies saapui onneksi taas turvallisesti kotiin. Suomituliaisina oli ruisleipää kuin heppavermettäkin ja tuoreet Hesari ja Iltis luettiin tietty kannesta kanteen...

Muutoin Teksasin syksyyn ei kummia kuulu. Viime viikko oli hieman viileämpi; lähes päivittäin lämpötila pysytteli alle 30 asteen, mutta tällä viikolla ollaan taas normaalilukemissa eli lämpöä riittää 91-93 asteen (32-34) verran. Ilta koittaa kuitenkin aavistuksen aiemmin ja ilmassa on jo illalla ripaus syksynomaista kuulautta, joten kai se syksy tännekin rantautuu.


keskiviikko 12. syyskuuta 2007

Varo stop-merkillä vaanivaa poliisia






















Pitää näemmä vielä jatkaa tuota eilen virittämääni tieliikenne-aihetta kun se pyöri taas mielessäni tänään pitkin ja poikin suhaillessani....


Ensinnäkin, täällä on tiet uskomattoman surkeassa kunnossa. Oikeasti! Siellä täällä pientareet sortuu ja teissä on monttuja, aaltoja ja halkeamia. Eikä mitään pieniä vaan silleen että jos niihin ajaa niin vanteet huutaa soikeana haloopäivää. Just tänään huristin isoa motaria I-35E ja mietin että miten voi olla mahdollista että niin suurta trafiikkimäärää päivittäin kantavan tien annetaan olla sellaisessa kunnossa. Tiethän ovat täällä muuten monin paikoin betonia, ei asfalttia kuten meillä, mikä tekee niistä paikallista kuumuutta melkoisen hyvin kestäviä, mutta märillä tai jäisillä säillä petollisen liukkaita.

Poikkeuksen muodostavat ns. tullitiet, joita tällekin alueelle osuu pari. Ne ovat hyvässä kunnossa ja siten mukavia ajella, mutta matkustusmukavuutta heikentää säännöllisin välimatkoin olevat tullimaksupisteet. Niissä pulitetaan tiestä riippuen 40 centtiä - 1 taala per kerta (lentokenttätiellä 2 taalaa per kerta)
ja etappeja osuu matkan pituudesta riippuen pari tai useampikin kohdalle. Alussa tullikopeille meno sai aina hermostuskäyrän nousemaan edes hieman: piti jo ajoissa osata arpoa oikea kaista, sillä omansa on niin henkilökohtaista palvelua tarvitseville (jos esim. tarvitsee rikkoa rahaa), tasasumman omaaville kuin Tolltagilaisille, eli niille joilla on autossaan sellainen elektroninen maksulaite, jonka tullipiste noteeraa. Nyt kopeille meno ei muuta kuin ärsytä vähän koska kaasujalkaa on pakko höllätä ja hiljentää/pysäyttää siksi aikaa kun viskaa tasarahan lennosta kolikkolaariin.

Toinen kotimaan autoiluun verrattava paikallinen ero on stop-merkkien viljely. Niitä on joka maailman risteyksessä, niissäkin missä ei voisi kuvitella moisella olevan tarvetta. Mutta kun merkki siinä on niin siinähän pysähdyt. Sillä etenkin vähärikoksisissa kunnissa (kuten Coppell) poliiseilla on vähänlaisesti muuta hommaa, joten heistä on oikein nasevaa vaania jossain tarpeettoman stop-merkin nurkilla sakottamassa merkistä läpiajavia. Itse olen yrittänyt olla mallikelpo kansalainen ja stoppailla tasan missä käsketään, ja useimmat tuntuvat olevan yhtä tunnollisia, mutta aina välillä poliisin haaviin osuu joku. Tänään tallimatkalla bongasin kahden eri stop-merkin tienoilla vaanivat poliisit. Irvingissä on eräässä risteyksessä/tiepätkällä oikein ilmassa oleva koppero, johon poliisi voi mennä näköalapaikalta vaanimaan epäkuuliaisia kansalaisia.

Eräs asia joka puolestaan ei meinaa mennä kuuliaisen kansalaisen jakeluun on punaisista läpiajo. Täällähän on siis sallittua kääntyä valoristeyksestä oikealle vaikka punaiset valot palavat, kunhan vaan ensin pysähtyy ja tarpeen mukaan väistää niitä, joille valo on vihreä. Parikin kertaa olen löytänyt itseni kiltisti nököttämästä punaisissa valoissa, vaikka saisin mennä.

Myös kaistanvaihto on täällä lennokkaampaa kuin kotomaassa. Täällä on tapana että risteyksestä käännyttäessä otetaan heti se kaista mitä aiotaan jatkaa. Eli ei suinkaan käännytä sisimmältä kaistalta vastaavasti sisimmälle jne. vaan arvotaan se sopivin monista vaihtoehdoista tai parhaimmillaan mutkitellaan vähän kahden kaistan välillä kunnes valitaan jompikumpi. Näitä saa omalla kaistalla pysymään tottunut varoa, sillä koskaan ei voi tietää milloin joku vaihtaa kaistaa suoraan eteen.

Se mikä vasta hämäävää onkin, on se että useimmilla teillä on useampi nimi ja numero. Kartoilla tien nimi saattaa esim. olla Justin Road, mutta missään tienviitoissa moista ei näy, vaan ainoastaan tien numero 407. Tai päinvastoin, joku kertoo ajavansa 1171:stä, mutta kaikkialla tien nimi näyttää olevan Cross Timbers. Sen lisäksi että teillä on nimiä ja numeroita, voipi tien nimi muuttua tuosta vaan kesken matkan tai sitten tiellä on kaksi nimeä, joista vapaasti arpoen jompikumpi lukee viitassa ja tietty just se toinen kaikissa kartoissa ja ajo-ohjeissa. Ja ettei se vielä riittäisi niin teillä on paikallisten kielessä vielä joku lempinimikin... Antakee armoo!

Jokusia muitakin ajoeroja löytyy, mutta tuossa nyt päällimmäiset. Kaiken kaikkiaan liikenne on kyllä varsin sujuvaa ja rentoa, eikä ajamista tarvitse stressata tai vältellä. Eniten jännittää että kun sitä joskus taas ajelee Suomessa niin miten sitä sitten muistaa pysähdellä punasilla ja tsempata kaistanvaihdoissa?? Terveisin tuleva sakkohaavi.


tiistai 11. syyskuuta 2007

9/11

Tänään on 9/11 (nine-eleven) eli syyskuun yhdestoista päivä. Kuusi vuotta on kulunut mittavimmasta terroristi-iskusta Amerikan maaperällä. Muistatko vielä missä olit kun kuulit uutisen siitä? Minä muistan hyvinkin epäuskoni kun eräällä Evitskogin laitamailla sijaitsevalla takapihalla asiasta kuulin. Ei voi olla totta!? Toisaalta tuntuu kuin siitä olisi jo ikuisuus, mutta toisaalta kuusi vuotta on hujahtanut ihan uskomattoman nopeasti.

Täällä on muistettu kyseistä merkkipäivää arvokkaasti. Liput ovat olleet puolisalossa siellä täällä ja radiosta on soinut musiikkia niin iskussa kuolleiden muistoksi kuin sen tiimoilla töitä tehneiden (mm. palomiehet) kunniaksi. Uutisissa asiaa on pyöritelty joka kantilta ja näytetty kuvia paikasta, missä The Twin Towers ennen sijaitsivat.

Muuten elämä pyörii normaalisti ja ihmiset elävät jokasyksyisiä kiireitään. Koulut alkoivat pari viikkoa sitten ja sen huomaa maisemassa monin tavoin: keltaiset koulubussit on helppo (ja pakko: niitä ei saa ohittaa mistään sunnasta jos ovat pysähtyneet pysäkille!) bongata liikenteessä, samoin koulu-uniformuihin pukeutuneet lapset ja heitä kuskaavat vanhemmat. Koulujen alueilla on aamuisin ja iltapäivisin nopeusrajoitus 20 mph, jota vielä korostetaan keltaisilla vilkkuvaloilla.

Liikenteestä puheenollen: yksi päivä juuri ajattelin että täällähän alkaa ajella jo kuin kotonaan. Ensimmäisiä kertoja valtateillä ajelu vähän kauhistutti ja kaikki paikat piti etukäteen bongata Mapquestista (kartalta) tai vähintäänkin turvata navigaattoriin, mutta nyt sitä jo suhailee monissa paikoissa muistinsa varassa. Reviiri laajenee sujuvasti päivä päivältä :). Tutuilla teillä mun on tarvinnut jo alkaa käyttämään aktiivisesti Passatin vakionopeudensäädintä, sillä mistä lie periytynyt raskas kaasujalka tahtoo elää välillä omaa elämäänsä ja mopo karata käsistä... Mua on niin monelta taholta varoiteltu virkaintoisista poliiseista, että paras vaan pistää vakionopeus päälle niin ei kaasujalka tee tepposia kun tallimatkalla laulan kilpaa radion kanssa omissa ajatuksissani.

Radiosta tuli mieleen: joskus aiemmin valitin että täällä ei oikeasti tule radiosta mitään kelvollista - joka toinen kanava tuntuu soittavan kantrihumppaa ja joka toinen puolestaan joko jotain latinomusaa (ja se ei sit tosiaan tarkota mitään Enrique Iglesiasta vaan jotain ihme meksikaanihoilotusta) tai sitten jumputi-jumputi-jumputi-räppiä tai hiphoppia tai mitä ikinä se mustien musa onkaan. Kantria jaksaa aikansa, mutta jo viides biisi alkaa kuulostaa siltä kuin samaa biisiä soitettaisiin tosiaankin viidennen kerran. MUTTA: olen tehnyt löydön. Lite FM soittaa aika nastaa kevyttä rokkia, paljon tuttuja biisejä 80- ja 90-luvuilta, joista tulee mieleen kirjava joukko muistoja :). Kyseisen kanavan ainoa ristiriitainen seikka on iltoja juontava Delilah. Miellyttävä-ääninen nainen, joka soittaa rentouttavaa ja soljuvaa musiikkia, mutta voi luoja sitä sokerismia! God bless sua ja mua ja ai kun sie oot sitte ihana ja kuinka meitä onkaan siunattu lapsilla ja Luoja on kanssamme ja olkoon voimakin kanssamme jne. jne. Ellette olisi nukkkumassa aina just silloin kun Delilah juontaa, niin maistiaisia saisi ton em. linkin nettiradion kautta...

Meillä on viikko vilahtanut jälleen hurjaa vauhtia arkisten askareiden parissa. Mä viihdyin tietty varsin hyvin tallilla uuden heppasen kanssa leikkien. Hyvin on heppapoika kotiutunut ja ratsuilut ovat käynnistyneet mainiosti. Eniten jännittää se kun se on niin normaalin oloinen?! Kaikki vähänkään aiempia hevosiani tuntevat tietävät kieroutuneen vinksahdukseni kaikenmaailman reppanoihin ja sätkyihin tai muuten omituisiin otuksiin. Reppana-kategoriaan tämäkin vähän tipahtaa laiheliinin olemuksensa kanssa ja projektiahan siinä riittää vähäisen koulutusasteensa vuoksi, mutta muutoin tähän saakka se on ollut kaikin puolin järkevä, kiltti ja helppo. Varmaan tästäkin vielä jotain paljastuu, vai voisko oikeasti olla niin et third time's the charm eli kolmas oma hevonen osuisi sittenkin siihen normikategoriaan...??

Viime keskiviikkona lähdettiin Suomi-neitojen kanssa ajoissa liikenteeseen, laitettiin ratsut kuntoon ja karautettiin maastoon. Edellisyön sateiden jäljiltä maastot olivat paikoin kosteassa kunnossa, mutta päästiin silti tekemään vajaan kolmen tunnin lenkki läheisen Lewisville Laken reunamilla kulkevia ratsastusreittejä pitkin. Nautittiin kauniista säästä, moninaisista maisemista ja välillä laukkakarautuksen huumastakin. Että oli kivaa :D !



















Suominaiset cowboylandiassa! Lepotauolla Nina paint-ruunallaan Tex (vas.), mä keskellä paint-tamma Gipsyllä, Tytti palominolla Twinkle ja kuvan etualalla näkyvän quarter-tamma Wylien selässä kuvaajana Auli.



Torstaina puolestaan pyörimme Mervin kanssa Alpha Roadin huonekalukaupoilla. Keikka oli mitä onnistunein, sillä jo heti ekasta kaupasta bongasin juuri sellaisen divaani-sohvan, jota olin jo kesällä kuolannut, mutta jonka piti olla loppuunmyyty. NAM! Se siitä siis varaukseen ja mies tila-autonsa kanssa tilaukseen töiden jälkeen sen noukkimaan. Muutenkin löytyi kaikkea pientä kodista uupunutta ja paikkansa osuvasti kodista löytänyttä, joten Mervin kanssa totesimme että mehän alamme olla jo ihan ammattilaisia tässä ostoshommassa kun ei mitään vikaostoksia tule, vaan kaikki on JUST eikä melkein ;).

Koti olikin paras saada about kuntoon, sillä perjantaina meillä oli tuparit. Kutsuimme viisi pariskuntaa, joihin olemme täällä silleen vähän paremmin ehtineet tutustua. Hirmu hauskaa oli ja viimeiset vieraat viihtyivät lauantaiaamun pikkutunneille saakka :). Evästä jäi vaan taas jääkaapillinen niin että tuhottavaa riittää varmaan viikoksi pippaloiden jälkeenkin... Ja sit kun ne loppuu niin avaan yli 400-sivuisen Merviltä saamani kokkikirjan ja alan kokata vaikkapa Shrimp Po'boyseja tai Caramel Sticky Bunseja :P.

Sunnuntaina mies kiipesi vaihteeksi lentokoneen kyytiin ja suihkaisi viikoksi Suomeen duunimatkalle. Pah, nyt alkaa jo vähän tympiä nää jatkuvat reissailut... Suomen reissuissa on tietty hyvänä puolena kivat tuliaiset, vaikkakin RTS-tyttöjen (= entisiä duunikavereita) kesällä lahjoittama salmiakkivarasto on vielä aika hyvissä voimissa. Aito oikea ruisleipä ja pari suomenkielistä lehteä on kuitenkin aina mieltä lämmittävä tuliaissatsi.

Sunnuntaina ei tosin tullut jäätyä kotiin miehen lähtöä murehtimaan, vaan suihkaisimme Mervin kanssa valokuvauskerhoon. Päivä oli hiostavan kuuma joten olimme varsin iloisia kun tunnin session jälkeen alettiin olla valmista tavaraa. Aiheena oli liikkeen pysäytys, jota harjoiteltiin niin suihkulähteen, pinkovan russelin kuin vesipisaroiden kanssa. Mä tosin olin vaan kuunteluoppilaana, sillä digikamerani on edelleen rikki ja eräs pieni hevosenosto teki jonkinasteisen loven uuden kameran (haaveissa olisi sellainen kiva digijärkkäri muutamalla hyvällä putkella) hankintabudjettiin...

Koska Mervin mies oli vihreämmillä laitumilla (lue: golfaamassa), mentiin me kurssin jälkeen vielä tutustumaan läheiseen Vista Ridge Malliin. Tulipa bongattua kasa uusia vaatekauppoja ja lapottua Panda Expressissä lounasta nassuun, mutta mun kaipaamia popoja sieltä ei kyllä löytynyt. Sain sentään Mervistä ja Teemusta apua perjantailta jääneen pikku-cheesecaken tuhoamiseen, ettei ihan itse tarvinnut natustaa kaikkia niitä tuhansia kaloreita naamariin...

Alkuviikko on mennyt verkkaisesti. Maanantai oli ihan totaalinen rokulipäivä, sillä melkoiset ukkoskuurot alkoivat aamuyöllä ja pauhasivat pitkälle puoliinpäiviin saakka. Senkin jälkeen pissi vettä vielä kuin esteristä, joten ulos ei pahemmin viitsinyt suoriutua. Täällä oli koko aamun flash flood warningeja eli tulvavaroituksia telkkarissa, joten eipä tehnyt mieli mennä liikenteen sekaan kokeilemaan Passatin uimakykyjä. Illalla kelien kuivuttua kävin kyllä vielä Vista Ridgessä (Macy'sin myyjä oli unohtanut poistaa superalesta bongaamani biitsikaftaanin helmasta väripatruunan, ärrrrsyttävää!!!) sekä moikkaamassa heppapoikaa ja nauttimassa kerrankin viileistä keleistä. Tälle viikolle on luvattu joka päiväksi alle 30 asteen säitä - ihan juhlaa!

Nyt kutsuu taas peti ja yöpöydällä odottavat eilen postitse saamani suomalaiset hevos- ja naistenlehdet. Hyvää yötä!


maanantai 3. syyskuuta 2007

Tuhansien kuponkien maa

Tänään on kansallinen vapaapäivä Labor Day, joka siis vastaa pitkälti Suomen vappua. Täällä tosin ei vastaavaa riehakasta menoa nää, vaan pidennetyt viikonloput käytetään pitkälti maalla, sukuloiden tai perheen kesken. Käydään ulkona syömässä (ja juomassa...) kavereiden tai perheen kesken. Kaikki vapaapäivät ovat myös shoppailun luksusaikaa, koska mitäpä sitä ihminen vapaapäivänään muuta tekisi kuin shoppailisi sydämensä kyllyydestä! Mainokset telkkarissa ja kotijakeluina toitottavat kaikki Labor Day Salea ja miten kaikki on hurjasti halvennuksessa...

Mies on varmaan ihan onnellinen kun säästyi taas 1,5 viikon (= työmatkansa) ajan shoppailulta. Useimpia miehiä ei ilmeisesti ole siunattu ostosgeeneillä, vaan kaupasta pitäisi suoriutua armeijamallisesti minimiajassa ja vain olennaiset ostaen. Eipä onnistu edes ruokakaupassa jos mä olen mukana... Täällähän on kaikki sapuskat ihan erilaisissa pakkauksissa ylikansallisia Cokiksia, Kellogseja, Tropicanoja yms. lukuunottamatta; nyt sitä alkaa jo tietää mistä hyllyvälistä mitäkin löytää ja minkälaisissa pakkauksissa on ne suosikkileivät tai -juustot jne. Mutta ei niin että se suuremmin kauppareissua jouduttaisi, ehei! Nyt kun poimitaan kärryyn ne tutuiksi käyneet vakkaritavarat, niin mähän haahuilen hyllyväleissä ihmettelemässä mitä kaikkea muuta sieltä löytyy ja joka kerta mukaan eksyy jotain mitä pitää vaan testata. Nyt esim. olen jäänyt ihan jumiin Cherry fruit cupeihin. Ne on pieniä kipposia, joissa on sekahedelmäcocktailin omaisia hedelmäpaloja sellaisessa punaisessa kirsikkageelissä. Minä vanha kirsikka-ahmatti olen niin kotonani kun täältä saa kirsikkaa jos jossakin muodossa :P.

Tänne uudelle kämpälle meille tuli parin viikonlopun ajan ovelle kannettuna Dallas Morning News eli tollai Hesaria muistuttava sanomalehtipumaska. Ilmeisesti edellinen asukas ei muistanut ajoissa peruuttaa/siirtää tilaustaan, joten me saimme tovin nauttia ilmaislehdistä. Lauantain ja sunnuntain numerot luettiinkin kannesta kanteen ja mä olin riemuissani sunnuntailehden välissä tulevasta valtavasta mainospumaskasta (ja niitä siis oikeasti on paljon: kymmeniä). Ei sen puoleen että niiden perusteella olisin nyt johonkin syöksynyt jotakin ostamaan, mutta koen yhäkin jotain lapsenomaista uteliaisuutta tutkaillessani että mitä kaikkea tässä maassa oikein on tarjolla.

Ja jos jotakin on tarjolla niin KUPONKEJA ja kaikenmaailman alennuskortteja ja -seteleitä. Jokaiseen ruokakauppaan (mm. Albertsons, Kroger, Tom Thumb) on oma alennuskorttinsa, mikä vastaa siis vähän jotain Plussa-korttia. Nämä eivät tosin kerrytä mitään pisteitä eikä bonuksia, mutta niillä saa usein hyvästikin alennusta joka kauppareissuilla erinäisistä tuotteista. Kassahenkilö hihkuukin iloisesti joka ostoskerran päätteeksi että "You saved today $12.54!". Näillä on muuten kätevästi noi kortit sellaisia pikkasia, jotka saa veivattua avainrenkaaseen, jolloin ne kulkevatkin kätsysti mukana. Mihinkään maailman lompakkoon ei mahtuisi kaikki nää kortit mitä tyrkyllä olisi, sillä lähes jokaikinen kauppa kosmetiikasta vaatteiden kautta eläintarvikkeisiin omaa oman alennuskorttinsa. Osa on tosin luotollisiakin, joten niitähän me emme saa (emmekä halua) kun ei ole tunnetusti sitä credit historya vielä... Muutenkin sitä on jo tajunnut alkaa skriinaamaan vähän mitä kortteja oikeasti tarvitsee ja haluaa, sillä jokaikisen kaupan kassalla niitä kyllä tyrkytetään. Toistaiseksi ollaan tyydytty noihin ruokakauppojen ja erään eläintarvikekaupan kortteihin.

Kuponkeja täältä sataa suorastaan ovista, ikkunoista ja liesituulettimistakin. Niitä tulee sanomalehtien välissä, suorapostituksina, ilmaisjakelulehtien mukana ja vieläpä kaupan kassallakin niitä saatetaan tyrkätä kouraan - masiina skriinaa vähän ostoksia ja jos satut ostamaan vaikka kissanruokaa, niin konehan tyrkkää sulle mukaan pari kuponkia, joilla voit ostaa ens kerralla jotain kissanruokaa niin ja niin paljon halvemmalla. Zissus! Sunnuntailehden mukana tulee monesti vielä pari isompaa vihkosta manufacturer's coupons -kuponkeja. Ne ovat siis mainostetun tuotteen valmistajan kuponkeja ja ne ovat käypiä kaikissa kaupoissa missä ikinä ko. tuotetta myydään. Me ei olla aiemmin oltu minkään kuponkisysteemien perään, joten homma tuntuu jotenkin hassulta. Mut ihan vakavissaan täällä kaikki sliipatut bisnesihmisetkin saattavat kaupan kassalla lykätä myyjän kouraan tukollisen alekuponkeja. Alet ovat toisinaan oikeasti kyllä tosi hyviä, joten isommissa ostoksissa saattaa säästää pitkänkin pennin, mutta ehkä me vielä opettelemme maan tavoille...

Mainoksissa täällä on ihan pinnalla kaikenlaiset kodin hajusteet. Täällähän ei saa mikään mielellään haista miltään tai siis ainakaan pahalta tai luonnolliselta. Vaniljaa, kukkaista, sademetsää ja auringon kuivattama pyykki -tuoksua siis vaan heti perään. On wc-raikastinta, suihkutettavaa raikastinta, sisustukseen kuin sisustukseen maastoutuvaa raikastinta, pistorasiaan tökättävää raikastinta, ajastimella varustettua raikastinta, raikastinta pienellä tuulettimella joka pyöräyttää tuoksun koko kotiin, bakteereja tappavaa raikastinta ja hajuja peittävää tai poistavaa raikastinta jne. jne. jne. You name it. No okei, muutama on hankittu tähänkin huusholliin, mutta mitään jatkuvaa vaniljapöhöä tai kukkamerta ei meidän olkkariin kyllä kaivata...

Toinen hip-tuote on desinfioivat sumutteet. Jokatoinen tuote on ns. antibacterial-tuote, joka soturimaisesti hyökkää kaikkien inhojen pöydän pintoja tai pytyn reunoja pitkin hiippailevien bakteerien sun muiden creepy öttiäisten kimppuun. Ja ruokaahan mainostetaan kanssa, samoin kuin kodin sisustusta. Vaatemainoksia tulee puolestaan suorastaan yllättävän vähän!?

Meidän pidennetty viikonloppu on mennyt hyvin rauhaisasti. Lauantaina pyörimme vähän ostoksilla ja ulkoilemassa. Sunnuntaina mä vietin puolen päivää tallilla ja Jakke golf-kentällä ja illalla kokoonnuttiin Tomin & Piritan, Teemun & Mervin ja Arndtin (miehen saksalainen duunikaveri) kera metsästysaiheiseen Big Buckiin syömään ja iltaa viettämään. Mun vatsan tequila-kiintiö täyttyi jo yhdestä mansikkamargaritasta, joten loppuillan vedinkin sitten ruohon makuista vettä, yuck. (Täällä on näin lämpimänä kautena hanavesi ihan jonkun heinän tai levän makuista, hyi ellotus. Ihan juomakelpoista se on, mutta kyllä me kotona vedetään ihan pelkästään pullovettä kun tuo sivumaku pistää aika hyvin naaman vinoon...)

Tänään tuimme Labor Day Saleja ainoastaan hakemalla istuinpehmusteet parveketuoleihin. Sitten kävin esittelemässä Jakelle uuden heppaseni Hummerin, joka siis saapui uuteen kotiinsa eilen sunnuntaina. Hyvin tuo vaikutti kotiutuneen ja oli oikein rauhallisen ja hyväntuulisen oloinen. Ilta onkin mennyt kokkaillessa, pyykkäillessä ja hieman kotia laitellessa, kuten tavanomaisena pyhäpäivänä...

Kissat viruvat nyt puoli koomassa pitkin lattioita, sillä ne viettivät osan aurinkoisinta iltapäivää parvekkeella napojaan grillaten. Viritimme parvekkeen kaiteen kaltereihin puolihuomaamattoman verkon, joten nyt kisulit pääsevät partsille vapaasti ilman remmejä. Hyvin nuo tuntuvat siellä viihtyvän, joskin mustat kissat tulevat välillä suorastaan ylikuumentuneina sieltä sisälle...

Pikapuoliin alkaa uusin jakso Saving Gracea, yhtä uutta sarjaa, jota olen nyt seuraillut, joten so long tältä iltaa!


Erään pienen Hummerin tarina...



















Uusi perheenjäsenemme: täykkäriruuna Hummer.



No niin, palataanpa viimein tähän jo monia askarruttaneen heppakuvion pariin... Niinhän se vaan on, että ei 25 vuotta aktiivisesti ratsastanut ja 10 vuotta omia hevosia pitänyt vaan osaa olla ilman omaa hevosta. Ratsastettavia polleja täällä olisi useitakin, mutta ei ne vaan ole sama asia kuin oma hevonen, jonka kanssa voi kehittää yhteistyön lisäksi myös sosiaalista kontaktia.

Orastanut heppakuume kasvoi nopeasti valtaisiin mittoihin ja surffailin innoissani monilla paikallisten tuttujen vinkkaamilla nettisivuilla, joilla myydään hevosia. Sattuipa sieltä silmiin tuossa elokuun puolivälin maissa kivan oloinen englantilainen täysiverinen, sellainen 5-vuotias ruuna, joka oli vielä aika vihreä eli koulutuksessa alkuvaiheissa, mutta jota povattiin potentiaaliseksi monitoimihevoseksi ja lupailtiin kiltiksi ja rennoksi tapaukseksi. Olin siitä kovasti kiinnostunut ja sain meilitse kovasti lisätietojakin sitä myyneeltä Lisalta, mutta juuri kun minun piti sitä mennä katsomaan, olikin hevonen jo myyty.

Depressio kehiin! Netti oli pullollaan muita hevosia ja kovasti vastaaviakin, mutta jostakin syystä minua harmitti vietävästi että juuri tämä hevonen oli mennyt. Vaikken ollut sitä livenä nähnytkään, saati sitten koeratsastanut, niin jostakin omituisesta syystä se vain tuntui "minun hevoselta".

Katselin siis muitakin tapauksia, kyselin lisää ja sain kuvia ja jos jonkinlaisia tarjokkaita, monet varsin potentiaalisiakin. Mutta siitäpä riemu ratkesi kun huomasin eräs päivä netissä eräästä täykkäriruunasta myynti-ilmoituksen, joka oli kuin kopio ylempänä mainitun hevosen aiemmasta myynti-ilmoituksesta mutta myyntihinta oli hienoisesti muuttunut ja samoin hevosen sijaintipaikka. Pienen salapoliisityön jälkeen oli selvää että hevonen oli sama tapaus. Otin yhteyttä myyjään, jonka elämäntilanne oli kuulemma äkisti muuttunut niin, ettei hän voinutkaan enää pitää hevosta ja siten tämä hänen vasta ostamansa hevonen oli taas myynnissä.

Siispä sovimme treffit viime sunnuntaille. Ajelin navigaattorin ohjastamana jos jonkinlaisten tietyöhässäköiden kautta, mutta päädyin lopulta kuitenkin oikeaan pihaan Allenin (= noin puolentunnin ajomatkan päässä) takahalmeille. Siinä tovin pälyilin niin hevosta kaupittelevaa Sheilaa kuin itse myyntikohdetta ja tulinpa siinä hyvinkin nopeasti todenneeksi seisovani fire antsien (tulimuurahaisia?) kulkureitillä kun nilkkaa poltti niin vietävästi ja siihen nousi kivat rakot. Lopulta kuitenkin bongasin oikean rakennuksen ja loikin aitojen välistä sinne.

Sheila esitteli hevosen, jota Hummeriksi kutsutaan. Hän juoksutti ensin hevosta, ratsasti sitten tovin ja seuraavaksi minä kampesin selkään ja kokeilin hieman peruskuvioita heppasen kanssa. Hummer oli hirmu sympaattisen ja kiltin oloinen, ratsain se oli vielä hyvinkin vaiheessa, mutta osasi kulkea jokseenkin "oikein päin" ja oikeaan suuntaan halutussa vauhdissa. Viimeistään lempeällä mutta älykkäällä katseella suli viimeinenkin vastarinta, mutta sanoin silti Sheilalle nukkuvani yön yli ja soittavani seuraavana päivänä mitä olin hevosesta mieltä. Kovasti Sheila (kauppiaan roolissa tietty) vakuutteli että minä ja Hummer olemme suorastaan tehdyt toisillemme ;).

Niinhän siinä kävi että huonosti nukutun yön sekä parin kaverin ja miehen kanssa käydyn konsultoinnin jälkeen pirautin Sheilalle ja sanoin että tehdäänpä hevosesta kaupat. Koko viime viikko viuhahtikin nopsaan kun hommasin hevoselle tallipaikan High Meadowsta, tilasin aimo lastin varusteita uudelle pollelle, maksoin käsirahan, odotin eläinlääkärin tekemää terveystarkastusta ja kärvistelin ennen kaikkea odottaen sunnuntaita, jolloin Sheila toi hevosen uuteen kotiinsa.

Sunnuntaiaamupäivällä eräiden HYVIN moninaisten mutkien (= sain mm. toimia kartturina hevostoimitukselle vaikka en tod. ole ajellut kovinkaan paljon ristiin rastiin täällä eivätkä teiden numerot tai nimet sano yhtään mitään ellen juuri sattumoisin ole niillä suuremmin ajellut...) jälkeen Sheila kuitenkin trailereineen kaarsi tallin pihaan ja Hummer asteli autosta ulos. Hummer päätyi pian omaan uuteen karsinaansa, jossa se sai rauhoittua tovin ja minä puolestani kansoitin varustehuonetta ja uutta tallikaappiani erinäisellä hevosromppeella. Kävin vielä taluttelemassa pollea vähän maisemiin tutustumassa ja tietysti uusille ja vanhoille tallitutuille esittelemässä. Hienosti mies käyttäytyi vaikka olikin reppana sen verran Liisa Ihmemaassa, ettei oikein malttanut evästääkään.

Hummer, viralliselta nimeltään Humble Appeal, on siis 5-vuotias englantilainen täysiverinen ruuna (kastroitu poikahevonen). Väriltään se on kimo (sellainen vaaleanharmaa) eli JUURI oikean värinen ;). Kokoa on 16.1 handsia eli 165 cm. Se on siis eurooppalaisen mittapuun mukaan normaalikokoinen hevonen, mutta paikallisesti se on aika iso. Hummer on juossut laukkaradoilla muutaman (8) startin, mutta se ei ollut kilparadoille riittävän nopea, joten se siirtyi sitten ratsun hommiin. Melko lyhyen pikakoulutuksen jälkeen se sitten pistettiin myyntiin. Kunhan se asettuu kodiksi, olisi tarkoitus alkaa pikkuhiljaa katsastamaan mitä kaikkea hevosherra osaa ja jatkaa koulutustyötä siitä sitten eteenpäin. Poika on myös aktiivisella lihotuskuurilla, sillä oheinen kuva ei kerro koko totuutta: satulan alta paljastuu aika luikku hevonen, joka kaipaa niin lihasta kuin läskiäkin. Ja ehkä aika paljon rakkauttakin ;).

Tervetuloa perheeseen, Hummer :) !


Teksasin taivaan alla...

Lauantaina käytiin miehen kanssa iltamyöhäsellä tuossa kivenheiton päässä sijaitsevalla asuntoaluuemme poolilla. Syyskuun ensimmäinen päivä, kello 21 ja risat. Lämpötila noin 25 astetta, ilma leppoisa ja olo rauhaisa - kuului vain suihkulähteiden solinaa ja heinäsirkkojen siritystä. Siinä uima-altaassa kelluessani tuijottelin tummaa taivasta ja sen monia tähtiä ja olin aika onnellinen. Täällähän alkaa tosissaan viihtyä ja tuntea olonsa kotoisaksi!