maanantai 28. joulukuuta 2009

Blankkoa pukkaa

Joulua odotetaan ja valmistellaan hyvissä ajoin etukäteen. Lahjoja hankitaan, pakataan ja piilotellaan kaapin perukoilla. Koristeita levitellään ympäri huushollia, kynttilöitä poltellaan, kuusi tuodaan kotiin ja koristellaan. Tutut koristeet muistuttavat perheestä ja ystävistä jossain siellä kaukana. Ruokakaupasta kärrätään joulun aitoihin makuihin tarvittavia ainesosia kassikaupalla niin, että jääkaapin saranat natisevat onnettomina. Joulusiivousta jatkuu useampi päivä kun taloa tampataan lattiasta kattoon. Kaikkea joulutohinaa siivittää enkelikellon kilinä ja levyltä soitettavat kotimaiset joululaulut.
















Sitten se viimein on täällä - ihana jouluaatto. Rauhallinen hetki yhdessä oman pienen perheen kesken. Ulkoilua, leikkiä, jutustelua, herkuttelua. Kaiken kruunaa hohtava valkoinen hanki ja ilmassa
leijailevat tuikkivat lumitähtihiutaleet. Samaa rataa jatketaan seuraavanakin päivänä, jolloin käydään myös tervehtimässä perheen kookkainta jäsentä jouluomenoiden kera.















Ja puh! Niin pian se on ollutta ja mennyttä. Joulu ja joulurauha. Tuutit toitottavat alennusmyynneistä ja alkavan arjen tohinoista. Näin joulunajan lapsena syntymäpäiväkin meinaa unohtua arkitohinaan, mitä nyt mies muistaa lahjalla ja herkuilla ja facebookikin täyttyy onnitteluviesteistä.

Kassit ovat pullollaan tyhjiä, ruttuisia lahjapapereita. Ruoat on syöty ja hirveällä itsekurilla puolen syksyä jemmatut suklaakonvehdit rohmuttu. Karmea jouluähky on täyttänyt koko kropan.

Mutta mieli alkaa haalistua, tyhjetä. Lopulta on vain ontto olo. Siinäkö se nyt sitten taas oli? Parin päivän pikakelauselämää. Vastaan tulevat tuttavat ja kassaneidit kyselevät iloisesti että kuinka meni. Vastaan automaattisesti että hyvinhän se, koska en osaa itsekään selittää miksi mieli tekisi sanoa "en minä tiedä". Ehkä joulu olisi ollut erityisempi ja viipyilevämpi jos olisimme viettäneet sen entiseen tapaan läheistemme parissa. Kuka tietää. Tai ehkä se silti olisi kiitänyt ohi niin, ettei siitä meinannut otetta saada.



























Mutta kun muistan pienen miehen kieli keskellä suuta paketteja aukomassa ja uusien lelujen kanssa tohkeilemassa, koiran penkomassa lahjakasasta omaa pakettiaan ja sitten viilettämässä onnesta soikeana pitkin kämppää uuden "piipilelunsa" kanssa ja kissaa nautiskelemassa jouluherkkuja ja sen jälkeen vatsa pullollaan kehräten käpertyvän pesäänsä nukkumaan, muistan joulun sellaisena kuin sen pitääkin olla. Pienen lapsen juhlana.


torstai 24. joulukuuta 2009

I'm Dreaming...

...of a White Christmas ♫ ♪ ♪ ♫ ♫...

Moinen haaveilu on täällä Teksasin lämmössä kyllä aikamoista utopiaa - säätiloja vuodesta 1890 (tai jotain sinnepäin) kirjannut National Weather Servicekin kertoo, että Dallasin seudulla ei ole valkoista jouluaattoa nähty koko sinä aikana kun se on rekisteriä pitänyt...


















...mutta jonain erityisen spesiaalina, pienen pojan ensimmäisenä jouluna saatetaan sellainenkin ihme kokea. Kun lunta alkoi hämpsiä puoliltapäivin, jatkui sitä piiiitkälle iltaan. Ulkovalojen tuikkeessa kimalteleva valkoinen hanki peitti lopulta maan kokonaan.

Miten ihmeellistä! Ihanaa! Suurenmoista!

Jos vaan tietäisin kenelle ja mihin osoitteeseen kiitoskirje tästä upeasta joululahjasta tulisi kirjoittaa, niin postia lähtisi samantien.

Hyvää ja rauhallista Joulua ystävät lähellä ja kaukana!


keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Elikkola

Mies varmaan kiittää onneaan että emme taloa itsellemme katsoessamme kuitenkaan päätyneet siihen pientilaan, jossa oli talli tontin nurkassa ja hehtaari maata... Mulla ei nimittäin ole minkäänlaista kuria eikä rotia mitä tulee eläimiin. Nehän ovat niin herttaisia, suloisia, viattomia ja selkeesti kodittomiakin, joten meillehän ne pitää heti hajasijoittaa - ja mitä enemmän tilaa, sitä enemmän eläimiä, eiks oo loogista.

Aina kun tallikissoilla on uusi pentue olen mä heti aloittamassa vanhaa virttä kotona: eikö mitenkään otettais yks tollanen kisuvauva... Selkeesti myös meidän lievästi asosiaalinen (toisille koirille, tarkoitan) koirammekin kaipaisi lajitoveria kaverikseen. Tai miten olisi pieni varsa? Sellainen tuleva olympiaratsuhan se ehdottomasti kannattaa hankkia kasvamaan! Miehellä onneksi on jalat vankasti maankamaralla ja se yrittää pitää mua edes nilkasta kiinni kun kaikkine kuvitelmineni leijun aina jossain aika paljon ylempänä.


Eli ei, perheen lukumäärä ei ole kasvanut entisestään. Vaikka sinnikkäästi jaksan yrittää.

Herra Harmaa Hevonen voi hyvin ja karvaisesti. Jokunen suomipollekin saattaisi olla kateudesta vihreä kun meidän Floridan kasvatti ja Teksasin asukki pistelee menemään silkinpehmeässä ja tuuheassa kaniturkissaan. Tai teknisesti siis kyllä hevosturkissaan, mutta jos tuon elikon korvia vähän venyttäisi niin ihan hyvin saattaisi mennä kingsize kanista.

Koska eräs nuorimies sanelee tässä taloudessa nykyään ajankäytön aakkosia, on hevoisen ratsastelut jääneet harvemmalle kuin ennen. Senpä vuoksi onkin kätevää kun on tuollainen possuvaroittimella varustettu hevonen. Kyseinen fiitseri olis kyllä varsin käytännöllinen ihan vakiovarusteena joka ikisessa kaviosankarissa. Tavallisesti kopukkainen ei onneksi pahemmin possuenergiaa itseensä kerää, mutta välillä kun kehnot kelit pitävät hevosia useamman päivän karsinavankeina, eikä ex-laukkaratsu siten pääse oikomaan koipiaan hilluspurttien muodossa tarhassaan, saattaa pöhinöitä olla tallella vielä siinä vaiheessa kun satulaa heitetään selkään. Tulevasta onneksi jo siinä vaiheessa varoittaa tuuliviirinä pyörivät korvat ja suorastaan raivoisa kuovinta satuloidessa: "Paas vauhtii ny, pakko päästä baanalle ja pikaseen!".

Alkuverryttely sujuu hyvin, mutta ekaa laukkaa nostaessa kuuluu varoittava RÖH, sitten pientä pään viskomista, etujalanheittoa, vingahdus, lievää selän köyristelyä, jokunen tasajalka-askellus ja sitten lähtee etenemään ihan normaalisti. Kiltti heppa, ei ratsastaja selässä käy sen enemmän riekkumaan. Juoksuttaessa kyllä samassa tilanteessa esitetään mm. kaksoisaxel, lutz ja
pari tuplasalkoviakin, joten liinasta on ihan hyvä pitää napakasti kiinni ettei elikko karkaja tangentin suuntaan. Vaan oikeasti onhan tuo koipeliini kuitenkin maailman kiltein mamman mussu.

















Elvis se on kingi, ihan niin kuin ennenkin. Mustan kissakuninkaan turkkiin tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan charmantteja harmaita haituvia lisää, mutta sehän kuulunee 12-vuotiaan kollin katu-uskottavuuteen. Kingiä ei paljon lattialla puuhaileva ja jokelteleva ihmislapsonen ole kiinnostanut, mutta lähiaikoina viiksivallu on käynyt jo hieman lähempää tutkailemassa lapsen nelivetoyrityksiä. Mutta kun varsin nopeanäppinen pikkumies tarrasi timakasti pöyheästä puuhkahännästä kiinni, otti kissa nopeasti taas etäisyyttä epäilyttävästi käyttäytyvään tyyppiin.

Elvikselle ruoka ja uni maittaa ja syksyn kuntokartoituksessa kaikki oli oikein hyvin mallillaan. Luulen kyllä, että kissassamme on jonkin verran vampyyriä, mistä nyt kielivät jo varsin vahvoiksi kehittyneet kulmahampaatkin, mutta ennen kaikkea se, että päivänvalossa ei kissaa meinaa välillä näkyä ei sitten minkäänlaisin maanitteluin. Talon kääntävän etsintäpartion tuloksena katti löytyy joko lapsen pinnasängyn alta (siinä on sellainen kätevä pimentävä röyhelöhelmalakanakin) tai vaatekomeron pimeimmästä nurkasta miehen puvuntakin sisältä.

Yöllä sen sijaan jos sattuu hoipertelemaan vessaan, on katti heti jaloissa pyörimässä. Istuu pissakummina suorituksen loppuun saakka ja sen jälkeen päättäväisesti johdattaa pimeässä vaeltavan kansalaisen keittiöön herkkuraksukaapin luokse. Yösyöppö siis. Ja auta armias jos et todellakin mene ja anna sille edes paria raksua - talon seiniä pullistava pahastunut maukuaaria alkaa välittömästi ja kestää just sopivasti niin pitkään, että kaikki heräävät.

Dogi puolestaan on ihan just niin adhd kuin ennenkin. Mutta yhtä paljon kuin pienessä pakkauksessa onkin energiaa, on siinä myös pakahduttavaa rakkautta. Sitä pitää joka käänteessä jakaa omille ihmisille kosteiden pusujen ja kainalokiehnäysten muodossa. Talon ovesta sisään eksyvät saavat myös kostean vastaanoton - useimmiten tosin lahkeilleen. Tyypillä nimittäin nolosti stefa hieman falskaa joka kerta kun tuttavia otetaan vastaan riemusta hyppien ja pomppien...










Syksyinen parin taalan pallo-ostos on osoittautunut harvinaisen onnistuneeksi. Lienee ensimmäinen lelu, jota ei ole suolistettu, silputtu, raadeltu tai totaalituhottu ensimmäisen parin tunnin sisään. Sensijaan mielenkiinto on säilynyt tapissaan - niin tapissaan, että palloleikkejä harrastetaan yhäkin vain säännöstellysti ettei pikkupiskin pumppu tilttaa.

Olemme viimein löytäneet täältä koirapuiston. Se on jopa oikein siisti, tilava ja asiallinen, mutta on sinne sitten myös ajomatkaakin. Vaan mitäpä sitä ei pienen koiran onnen eteen tekisi... Tehtiinpä tässä taannoin russelitreffit kavereiden kanssa - tungettiin kolme leikkaamatonta urosrusselia samaan aitaukseen ja ajateltiin että nyt sitä vauhtia sitten piisaa. Yeah right. Ajatus hyvä, toteutus huono. Kaikkien piti siinä ensin jäykkistellä ja kärvistellä. Kun hienoista leikinpoikasta alkoi esiintyä, päätti koplan kolmas omia kaverinsa vaan itselleen ja osoittaa meidän piskille useampaan otteeseen mistä kana pissii. Tunti siinä yritettiin saada jotain hauskuutta hommaan, mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Ei väkisin.

Eräs toinen kerta samassa mestassa oli muutama muu varsin leikki-intoinen kaveri. Mutta mitä tekee meidän yleensä niin yltiöystävällinen rakki: ei voi vähempää kiinnostua, ei ymmärrä lyttynaamaisen mopsin leikinyritystä ja tormakkaana pörhentelee isojen koirien puolella olevalle beaglelle. Pallolla sen sijaan leikkisi taas hamaan tappiin saakka. Meille on alkanut valjeta, että koirapolo on tosiaan ollut liian paljon meidän ihmisten seurassa, sillä kakslahkeisten kanssahan tuo leikkisi ja puuhaisi kunnes taju lähtee jommasta kummasta osapuolesta, mutta koirakavereiden leikkiinkutsuja se ei ota ymmärtääkseen. Elviksestä sen sijaan irtoaa aina välillä spurttiseuraa ja portaikossa vaan tömisee kun kumppanukset karauttelevat pitkin huushollia peräkanaa.

Nyt kun tässä seurailee tuon vähiten karvaisen lapsen nelivetoyrityksiä ja -harjoituksia, alkaa kyllä mullekin hiljalleen valjeta, että lienee ihan hyvä ettei tässä taloudessa ainakaan hetkeen jos toiseenkaan ole tämän enempää näitä nelijalkaisia. Voipi nimittäin olla, että kohta kukkaruukuista multa pöllyää, kaapeista kaavitaan kaikki pihalle ja kaikki arvotavara hukataan johonkin, ellei ihan justiin kasva useampi silmäpari tähän päähän lisää...

PS. Jutskan elikkokuvat ovat ihan tuoreinta tuotosta: viimeisen viikon sisään napsittuja kaikki :) .


torstai 17. joulukuuta 2009

Kaksi varista...

...istui aidalla. Silivatiseilaa, silivatiseilaa yksi lensi pois... Mistä ihmeestä näitä lastenlauluja ja rallatuksia nykyisin tunkee mun päähän? Kohta en enää muista yhdenkään Poets of the Fallin tai Nickelbackin biisiä kun päivät menee kuunnellessa jotain Muumilaakson tunnaria tai Elmon ankkalaulua.

Tässä kuitenkin päivän kuva vol. 1 ja 2. Nyt kun on ollut vähän kaltsempaa säätä etenkin auringon laskettua, tunkevat nuo gracklet (en tiedä vieläkään mitä ne ovat suomeksi, tollasii harakan oloisia otuksia) isoina parvina risteysten tolppiin ja sähkölangoille. Siinä sitä on sitten vissiin niin mukavaa lämmitellä valossa seisovien autojen pakokaasuhuuruissa.

Hullut tiput.






























maanantai 14. joulukuuta 2009

Valoa kansalle

Nyt sitä olis sitten saatavana: valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Siitä pitää nimittäin huolen useampikin talo meidän pitäjässä. Löytyy vilkkuvaa, välkkyvää, liikkuvaa - valkoista, sinistä, moniväristä. Peuroja ja pukkeja, karkkikeppejä ja joulukelloja. Tässä ihan vaan suht maltillista esimakua - pelkäänpä että kamera menee rikki noista räikeimmistä viritelmistä...

Kulmakunnan kunkku on kuitenkin tämä ensimmäinen piha, jossa vilkkuu ja välkkyy, musiikki rallattaa yötäpäivää (otan osaa, naapurit!) ja aika pian silmä bongaa räystäässä riippuvan jouluvalojen valojen ripustajan, jolta pololta ovat tikkaat kaatuneet alta...

Iloista joulua vaan - eritoten energiayhtiöille...



















































lauantai 12. joulukuuta 2009

Ja niin joulu joutui jo taas...

Mä en ymmärrä, mä olen sellainen auttamaton jouluihminen - innoissani aina odotan joulun tuloa ja valmistelen - mutta silti se usein pääsee jotenkin hiippailemaan kynnykselle ihan varkain. Niin tänäkin vuonna. Ykskaks ollaan jo reippaasti joulukuun puolella, pari adventtiakin vietetty eikä meidän huushollissa näy joulukalenteria tai kynttilän kynttilää.

Tänään joulua ja fiilistä on sitten annosteltu meidän perheeseen oikein isolla kauhalla. Kuusi on kasattu ja koristeltu, kynttilöitä ja muuta jouluroinaa levitelty tasaisesti pitkin kämppää ja joulusukat riippuvat takan manttelissa.

Iltapäivällä sitten ponkaisimme kirkolle, jossa oli Suomi-koulun joulujuhla. Pieni mies sai oikein todistuksen ahkerasta koulunkäynnistään ja tulipahan joulupukkikin paikalle jakamaan lahjoja pienille koululaisille. Sitä ennen meillä oli tosin muiden Pallerot-ryhmän oppilaiden kanssa ainakin äitien alleja vinguttanut ja yleisön nauruhermoja kutkuttanut Porsaita äidin oomme kaikki -esitys :).

Siinä kun äänijänteet oli sopivasti viritetty, oli joulujuhlan jälkeen hyvä jatkaa joululaulujen laulantaa Kauneimmat joululaulut -häppeningissä. Mies tosin suuntasi sitä ennen kotiin pistämään poikasen päikkäreille, mutta minä kieuin muiden mukana niin varpusesta, härkien kaukalosta, joulupuusta kuin pienestä liekistäkin. Olipa ihanaa! Jollei muu saa virittäytymään joulutunnelmaan, niin perinteisten joululaulujen lailatus nyt ainakin!

Tosin joka vuosi tuon joululaulusession jälkeen iskee hetkittäinen pieni kaiho rintaan. Tulee ikävä perhettä, jonka parissa on joulut ollut tapana viettää, lunta ja talvea, ystäviä, aitoa suomalaista joulua. Enkä todellakaan ollut ainoa, joka iloisen joulumielen sijaan lähtee kirkosta kotiin mietiskelevänä ja haikeana. Vaan sitä kai se aito joulu pitääkin sisällään, se vaan pääsee unohtumaan tuolla markettien jinglebells-rallatuksessa.

Mutta onneksi hyvin lähelle suomalaista joulua päästään onneksi täälläkin, ainakin makujen puolesta, vaikka en yhäkään ole kokkikolmoseksi päässyt kääntymään. Laulutsembaloiden jälkeen oli nimittäin joulumyyjäiset, josta kotiin läksi kassikaupalla perinteistä jouluhuttua - oli erinäisiä laatikoita, pullia ja lihiksiä.

Ihan käsittämättömällä venymisellä me kaverin kanssa pistettiin tosin jo aiemmin viikolla jauhot pöllyämään kun leipaisimme kimpassa peltitolkulla karjalanpiirakoita. Siinä sivussa vähän päiväuninukutettiin vekaroita, sitten viihdytettiin ja ruokittiin niitä, mutta ihmeellisesti siinä välissä vaan syntyi AH niin ihania herkkujakin. Ehkä mussa sittenkin on ainakin kokki nelosen verran leipurin vikaa...

Nyt jos sitten heittäis persiin sohvalle ja jalat pöydälle. Kynttilä tuleen ja glögiä huuleen.


tiistai 8. joulukuuta 2009

San Anoppi

Siinäpä noin niinku ytimekkäästi lähiaikojen kuulumiset. Anoppi nimittäin laskeutui luoksemme 19.11. ja vietti Texas-lomaa vajaan kolmen viikon ajan. Tosin ihan pelkästään lekottelemaan ei hänkään joutanut, vaan hoiti mainiosti Supernannyn virkaa kun isäntäväki liihoitteli välillä teillä tietämättömillä.

Visiittiin sisältyi tietysti nämä Texas-vieraan pakolliset turistirysäilyt, eli katsastettua tuli niin Kennedyn murhapaikka ja siihen liittyvä museo, Dallas-sarjan kuvauspaikka Southfork Ranch, Fort
Worthin Stockyards Station karjapaimenmeininkeineen ja rodeoineen, Grapevinen historiallinen keskusta ja kongressikeskus Gaylord Texanin jouluvalot ja -koristelut kuin myös ostari jos toinenkin. Mä olen noi pahimmat rysät ratsannut jo omien vieraitteni kanssa, joten oli jo aikakin täällä 2,5 vuoden asumisen jälkeen miehen käydä nuuskimassa mitä on tähän saakka missannut.

Kiitospäivän tienoo soi meidänkin perheelle pienen irrottautumishetken arjesta, joten pakkasimme Volkkarin täyteen, itsemme (= meidän perhe, anoppi ja koira, kissa jäi sentään talonmieheksi) kyytiin ja paahdoimme baanalla nelisen tuntia lounaaseen. Matkan varrella stoppasimme osavaltiomme pääkaupungissa Austinissa, jossa kiitospäivän henkeen kuuluvasti vetelimme jotain bataattilootaa ja kalkkunaa murukolon täytteeksi. Tulihan siinä samalla oiottua kinttujakin State Capitolin pihamailla, sillä moinenkin nähtävyys kuten tämän osavaltion johtopiste on tullut totaalisesti ignoorattua tähän asti.

Päivän jo pimetessä kurvasimme viimein hotlamme pihaan San Antonioon. Illan hämyssä kävimme kuitenkin vielä tarkastamassa, että The Alamo seisoo yhä paikoillaan ja Riverwalk on yhä aina yhtä kansoitettu.

Seuraavat pari päivää vietimmekin sitten San Antoniossa pyörien - mies ja äitinsä kävivät siellä täällä nähtävyyksiä ihmettelemässä ja me pikkumiehen kanssa liityimme seurueeseen päikkäreiden rytmittämissä osissa. Thanksgivingin eli kiitospäivän (to 26.11.) jälkeinen perjantai ei ainakaan San Antoniossa ollut nimensä mukainen musta perjantai - siitä piti nimittäin jokiparaati ja yli 120,000 jouluvalon sytytys huolen. Me hullut törrötimme illan pimeydessä ja koleudessa muitten vastaavien kanssa toista tuntia sillalla odottelemassa värivalojen tuiketta ja paraatibotskien lipumista ohi. Kaikkea sitä viihteeksi kutsutaankin... No, pikkumies jaksoi homman käsittämättömän hyvin ja monttu auki välillä päivitteli puista riippuvia värivaloketjuja.

Muita vähän luomumpia nähtävyyksiä olivat mm. San Antonion japanilainen puutarha sekä Botanical Garden, jotka eivät tosin tähän vuodenaikaan olleet ihan kukkeimmillaan, mutta jälkimmäisestä löytyi ainakin kaunis ja tuoksuva ruusutarha.

Reissuun oli tarkoitus ympätä vielä koukkaus rannikolle Corpus Christiin ja Padre Islandille, mutta totesimme että ihan yletön autossa istuntatetsaus ei ehkä kuitenkaan ole parasta mahdollista viihdettä, joten keräsimme sitten vaan voimia kotimatkapäivälle sunnuntaille. Kiitospäivän jälkeen on täällä nimittäin yleensä vuoden parhaimmat alennusmyynnit ja niinpä mekin heti aamupalaltamme suoriuduttuamme hassasimme tunnin jos toisenkin ja setelin kumppaneineen San Marcosin ostosparatiisissa. Useampi sata kauppaa, putiikkia ja tehtaanmyymälää huipputarjouksineen pitivät huolen siitä, että ylimääräisistä hiluista pääsi varsin vaivattomasti eroon.

Mä tosin vakuutuin vahvasti, että mies on asentanut tuohon lapseemme jonkin sisäisen säästimen, sillä aina kun löysin vähänkin jotain kiinnostavaa vaatepartta, lapsonen ilmoitti erittäin päättäväisesti, että mihkään sovituskoppiin on sitten ihan turha havitella, minä en viihdy rattaissani nyt just enää yhtään, ollenkaan, lainkaan, mitenkään. Että revi siitä. Vahdinvaihdon ansiosta pääsin mäkin kyllä lopulta hankkimaan Volkkarin takapaksiin tuketta niin, että viimeiset kassit piti vaan nopsasti heittää päälle ja paiskata luukku kiinni...

Tämä oli eka "kotimaan" reissu pikkumiehen kanssa ja ihan sujuvasti meni, joten ehkä sitä jatkossakin rohkaistuu johonkin taas tien päälle :) . Kuvattua ei tullut paljonkaan, mutta muutamia räpsyjä täällä.

Kotiin palattuamme hyödynsimme armasta anoppia, joka viihtyi hyvin pikkumiehen kanssa, siihen sun tähän. Minä pääsin pitkästä aikaa arkenakin päivällä ratsastamaan ja hoitelemaan asioita. Miten monta asiaa voikin saada hoidettua kerralla kun ei ole pikkumiestä messissä! Täällä kun ei vahingossakaan mitkään virastot/pankki/posti/kauppa/ruokakauppa sijaitse kävelymatkan päässä toisistaan, joten joka kerta kun lähdet reissuun, on ensin edessä hermeettinen auton pakkaus, sitten ajo ekaan kohteeseen, jossa puretaan pihamaalle rattaat ja lapsi. Kärrätään sisälle, jonotetaan, viihdytetään jonotuksesta varsin innostumatonta lasta, hoidetaan asia, palataan autolle, pakataan lapsi turvaistuimineen takaisin paikalleen, rattaat takapaksiin, emäntä itse autoon ja menoks seuraavaan kohteeseen. Toistetaan niin monta kertaa kuin ehditään ennen kuin hermot menee jommalta kummalta osapuolelta. Yleensä siis kaksi, max. kolme asiaa hoituu yhdellä yrittämällä, ja sitten saadaankin ladata hermoja himassa seuraavat pari päivää ennen kuin yritetään uudelleen ;) .

Arkisten puuhien lisäksi käytiin miehen kanssa vähän vapaallakin. Koeluontoisesti lähdettiin ensin yksi ilta lätkämatsiin. Olipa ihanaa mättää herkkuruokaa buffasta ja katsoa hyvä peli, joka vieläpä päättyi kotijoukkueen voittoon. Eikä huolen häivää lapsosen hyvinvoinnista, sillä tottahan toki kokenut hoitotäti sen kanssa pärjäisi! Ja niin tietysti pärjäsikin. Siispä hyvillä mielin läksimme parin päivän päästä uudelleen baanalle, tällä kertaa vähän enemmän tällättynä kun kyseessä oli Suomen Itsenäisyyspäivän gaala. Pippaloissa vierähtikin sitten reippaasti pikkutuntien puolelle, mutta onneksi lapsosen kanssa oli kaikki sujunut hyvin ja pikkumies tuhisi omassa sängyssään. Niin rakas kuin oma lapsi onkin, kyllä laatuaika oman puolison kanssa kahden kesken on tarpeen useammin kuin mitä tähän saakka ollaan nautittu...

Pistettiinpä loman päätteeksi jalalla koreastikin. Tosin emme me, vaan Riverdancen jengi. Kävimme nimittäin anopin kanssa viimeisen Texas-illan kunniaksi Fort Worthissa katsomassa ko. poppoon kiertueen ja kyllä ei voi kuin ihmetellä miten jollakulla nilkat pyörii siihen malliin! Ihanaa irkkumusaa ja kaunista tanssia, kyllä tykkäsimme :) .

Texas ei valitettavasti näyttänyt loman aikana kauneimpia kasvojaan - jos nyt välillä oli lämmintä ja kaunistakin, niin mitään t-paitakelejä ei tänne suotu. Vettä, tuulta ja erään aamun räntäläiskettä sen sijaan saimme, mutta ei tuo onneksi lomaa onnistunut pilaamaan. Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös loma Texasissa ja huoltojoukkojen vahvistus. Haikein mielin heitimme eilen heiheit all-in-one äidille, anopille ja mummolle.

Ja toivotamme tervetuloa uudestaan!

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Kippis!

Mitvit? Korvankestävällä suomella siis: mitä ihmettä? Mikä kumma saa emännän ahistelemaan itsensä johonkin nakinkuorikolttuun ja heittämään kimalleketjut kaulaan ja isännän vetäisemään puvun päälle ja kuristautumaan krakaan?

Ta-daaa: Suomen Itsenäisyyspäivähän se ja paikalliset "linnanjuhlat". Näihin ei tosin tarvii kutsuja paljonkaan jännityksellä odotella, vaan paikan pöydän äärestä saa jokainen luottokorttia tai shekkivihkoa vilauttava. Meillä mun firma biffasi biletit bileisiin vähän niinkus joululahjaksi tänäkin vuonna.

Suomen Itsenäisyyspäivän gaalan järjestää paikallinen Suomalais-Amerikkalainen bisneskilta. Tänä vuonna pippalot pidettiin la 5.12. La Cima Clubilla; kivalla yksityisklubilla, joka sijaitsee pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa Las Colinasissa eli vain vajaan 10 minsan ajomatkan päässä meiltä. Juhlaillaksi saatiin iloksemme oikein kaunis ja selkeä sää, joten ympäröivästä valomerestä oli kiva bongata niin lentokenttää, oman kodin suuntaa kuin Dallasin pilvenpiirtäjäkeskustaa.

Ilta vilahti varsin vauhdikkaasti hyvässä seurassa hyvin ruokittuna. Ohjelmaakin oli tietty; poikkeuksellisen lyhyitä puheita, hauska Marimekon muotinäytös ja musaa niin kuoron kuin paikallisen finskabändin tuottamana. Päästiin siis vähän parketinpartaveitseilemäänkin. Kun putiikin ovia alettiin sulkea yön pikkutunneilla, oli olo kuin Tuhkimolla konsanaan; nyt sitä on sitten karautettava kotiin ennen kuin vaunut muuttuvat kurpitsaksi...

Mutta hyvin kuskasivat vaunut meidät kotiin eikä kenkäkään jäänyt matkalle ja oman prinssin kainaloon pääsin samantien nukkumaan. Perheen pikkuprinssikin oli päästänyt anopin helpolla ja antoi porukan nukkua edes suht kelvollisiin kellonlyömiin seuraavana aamuna - Itsenäisyyspäivänä.

Mutta nyt: kippis, Suomi! Hyvää Itsenäisyyspäivää.

torstai 3. joulukuuta 2009

Itsagoooooooaaaaaallllll!!!!

Eilisen hyytävistä tunnelmista siirrytäänkin sitten tämän päivän jäätäviin tunnelmiin... Nimittäin American Airlines Centerin NHL-lätkämatsiin :) . Mama ja papa olivat vähän tuulettumassa anopin ollessa yhden hengen pojanhuoltojoukkona kotona. Vetäistiin eka buffasta kunnon pöperöt alle, hieman vinettoa ja sitten hyvää peliä Dallas Stars vs. Anaheim Ducks.


















Suomalaisia oli jäällä useampikin kipale ja vierailevat Koivu ja Selänne tekivät heti ekan erän alkajaisiks hienon maalin Ducksille. Harmin paikka vaan, että Selännettä ei ekan erän jälkeen enää nähtykään jäällä, sillä mokoma meni ja mursi ranteensa jossain hässäkässä. Tosin ei me tästä pelin aikana mitään kuultu tai tiedetty, vasta jälkikäteen netistä tiedon bongasimme kun ihmettelimme kun ei suominaamaa enää näkynyt.

Muutoin ekat pari erää oli kyllä aika nihkeilyä ja jotenkin vähän löysää meininkiä. Starsit ähelsivät minkä kerkesivät, mutta tuloksetta. Kolmannessa erässä alkoi onneksi viimeinkin Ducksien verkko heilua ja päästiin sitä viimein tuulettamaan goooooooooaaaaaaal huutojen kera. Loppulukemat näkyykin tosta kuvan taululta - näemmä mun olo katsomossa auttoi taas Starsit voittoon ;) . Skinnu the onnenkalu.

Olipa raikastava ilta! Miten kivaa käydä välillä vähän ihan vaan kaksistaan (ja parinkymmennen muun suomalaisen kanssa...) tuulettumassa ulkona! Toisaalta tällaisen mökkihöpertyneen kotirouvan olisi hyvin voinut piristää vaikka autopesulassa käynti - kunhan vaan on tovi aikuisseuraa ja jotain ihan muuta kuviota kuin vaipparallia :D.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Lunta tulvillaan...


















...on Teksasimme tää;
näin nurmikkomme vaan
lumen alle katoaa.
On kaltsaa meininki
kuin Suomes konsanaan;
tai jos totta puhutaan
tääl' lunta on enemmän...

Ilmastomuutosko tänne tullut on?
Lunta sataa tupruttaa enemmän kuin tarpeeksi
Hei, ilmastomuutosko tänne tullut on?
Mitä tää valkee shitti on, en enää muistakaan...

Näin päivän tunnelmiin liittyen voit ihan vapaasti rallattaa menemään tuota uudelleensanoitustani Kulkuset, kulkuset -nuotilla!