Sehän on tunnettu juttu, että useimmilla meillä on monta "minää". On mm. se työminä, julkisten esiintymisten minä, bileminä, perheminä, kotiminä, lapsiminä jne. Joillakin noissa on enemmän, joillakin vähemmän eroa. Toisilla ne ovat kuin kokonaan eri persoonia, toisilla niissä on vain hieman sävyeroja.
Ilmeisesti sitten minulla on Suomiminä ja Teksasminä. Vietimme nimittäin viime viikolla läksiäisiäni pienellä poppoolla lounastellen ystäväni luona. Vaikka kuinka olin kursinut itseni kasaan, onnistuin silti repsahtamaan, niiskahtelemaan ja valuttamaan muutaman kyyneleen kun minulle pidettiin muutamia ihania puheita.
Jossakin vaiheessa vaan alkoi epäilyttämään että ovatkohan nuo sittenkin erehtyneet henkilöistä? Pahimpia säröjä korvaan aiheuttivat:
"Aina aurinkoinen persoona"
Tähän entiset duunikaverini olisivat luultavasti rehauttaneet kunnon röhönaurun ja kutsuneet koko porukan paikalle todistamaan Skinnua aamulla ennen klo 09 ja kunnon mukillista mustaa marjateetä kulauttamista.
"Aina niin reipas ja toimeen tarttuva"
Jaa, ehkä enemmänkin toisinaan ja sille päälle sattuessaan toimeen tarttuva, muttei todellakaan reipas tai tarpeeksi usein etenkään siivousvälineisiin tarttuva jos sattuu saapumaan yllättäen kylään ja kodin siisteystasoa tutkailemaan...
Moni muukin, nyt jo sujuvasti unohdettu, lausahdus antoi aihetta alkaa epäillä jakomielitautia tai muuten hairahtelevaista persoonallisuutta, mutta muutaman asian allekirjoitan kyllä täysin.
"Tänne tulee varmasti jossain vaiheessa ikävä"
No ihan varmasti kun ikävä tuntuu olevan välillä jo ennen kuin olen maasta poistunut. Nyt jo kirsikkapiirakkaa mutustaessani melkein niiskutan kun tajuan ettei tätä herkkua tarjotakaan enää joka kuppilassa ja kadunkulmassa tulevilla seuduilla. Aurinko ei enää paistakaan 360 päivää vuodessa. Nämä ihanat ystävät jäävät kauas rapakon taakse - näemmeköhän enää edes kerran vuodessa vai kuivuuko nämäkin ystävyydet hiljaa facebooktervehdyksiksi, sitten joulukorttimuisteloiksi ja lopuksi enää valokuviksi kellastuviin albumeihin?
"Tänne jäävillä on vaikeinta"
Niin onkin. Vaikka koko muuttoprojekti on monesti tuntunut ihan hirveältä kivireen vetämiseltä, valtavan kallion läpi puskemiselta ja tukkipuun tunkemiselta neulansilmän läpi, on ollut äärettömän itsekeskeistä ja allymcbealistista ajatella tämän olevan vain mun ainutlaatuinen kärsimysnäytelmä. Ei tämä nyt niin ainutkertaista ole ollut. Vastaavaa tunnemyrskyä ja vastoinkäymisten viidakkoa ovat rämpineet muutkin läpi ennen minua ja minun jälkeenikin. Toiset monia ja monia kertoja elämässään. Helppoahan se toisaalta on kun taas uusia, jännittäviä seikkailuja kohti mennään; kuinka sitten on niiden "paikalleen" jäävien laita - niiden, jotka "menettävät" jälleen kerran läheiseksikin tulleen ystävän ja ehkä itsekin toivovat jo pian liitävänsä muutosten tuulien mukana.
Miten etuoikeutettu olenkaan ollut kun olen tutustunut tällaiseen liutaan ihania ihmisiä! Niin erilaisia, eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä, eri puolilta maailmaa ja Suomea, erilaisista taustoista, rooleista ja lähtökohdista. On niitä, jotka ovat olleet tuttuja työminäni kanssa; niitä joiden kanssa hevosminäni vietti vapaa-aikaa; niitä joiden kanssa vapaa-ajan minä kävi erilaisissa tapahtumissa ja kekkereissä. Ja ennen kaikkea niitä, jotka jakoivat kanssani kappaleen matkaa, kauniita ja kipeitä hetkiä, iloja ja suruja.
Olette minulle tärkeitä. Jokaikinen.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Keventelyä
Okei, kaikki mut ja mun hevosmaun tuntevat tietävät että hevoseni osoittautuvat enimmäkseen jonkin sortin omituisiksi otuksiksi. On yhden sortin hössöä, jonka voi kietaista lyhtypylvään ympärille, ja toisen sortin riemuratsua, jolla voi esimerkiksi päräyttää lantionsa parista paikkaa palasiksi. Sellaisia Tauno Tasaotsia ei meikäläisen reisien välistä yleensä löydy.
Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.
Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?
Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.
Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"
WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?
No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).
Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?
Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.
Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?
Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...
Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.
Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.
Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?
Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.
Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"
WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?
No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).
Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?
Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.
Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?
Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...
Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Samettia
Tällaisina iltoina kun pimenevässä illassa tarvon lähitienoon katuja koiran kera, ristiin sinkoilevat ajatukset täyttävät pään ja mieli kirjoittelee lisää kohtia aina vaan pitenevään things to do -listaan. Seuraan taivaalla hetki hetkeltä kirkkaammiksi tuikahtavia tähtiä ja niiden seassa lipuvia lentokoneiden valoja. Huomaan pensaan juurelle jähmettyneen pienen pupun, joka toivonee ettei vinhasti lähestyvä pikkupiski huomaisi häntä.
Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.
Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.
Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.
Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.
Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.
Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.
Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.
Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
