Maaaaaliiiiiiii!!!!!

Miksiköhän ihminen ihan vapaaehtoisesti piinaa itseään ylenpalttisella vatsaa vääntävällä jännityksellä, korvia särkevällä metelillä ja parin tunnin palelulla - ja vieläpä maksaa moisesta lystistä?!?! Mutta kun ei sitä nyt vaan voi missatakaan Dallas Starsien NHL-playoffeja...

Me jätettiin kaverin kanssa miehet kotisohvateatteriin mäyräkoiran kera peliä seuraamaan kun paikansimme itsemme jäähallin tiiviiseen tunnelmaan. Halli tuntuikin olevan ääriään myöten täynnä ja fiilinki sen mukainen. Jengi pomppi penkeiltään kuin vieteriukot heti kun oli vähänkään tilanteenpoikasta päällä - ja niitähän oli adrenaliinipitoisessa pelissä ihan koko ajan käsillä. Kannustuspyyhkeet kieppuivat ilmassa ja yleisö mylvi aina kun oli aihetta eli lähestulkoon yhtäsoittoa.

San Jose Sharksit tekivät mokomat ihan puoli-ilmaisen maalin ekan erän lopulla kun Starsien puolustus oli päiväkahveilla ja tästä seurasikin ihan hirveä tuherrus. Toinen erä oli hirveätä yritystä, rytinää ja kiekon paiskontaa, mutta verkot vaan eivät laulaneet. Kolmannessa erässä saatiin viimeinkin Starsien tasoittava maali, mikä oli kyllä vähän nihkeä esitys viisi kolmea vastaan ylivoimapelillä. Ja siihen se sitten jäikin. Siispä mentiin taas vaihteeksi hermoja raastavalle jatkoajalle, jossa onneksi jo reilun neljän minuutin piinan jälkeen vingutettiin Sharksien verkkoa aivan mahtavalla maalilla. Jeeeeeeeeee! Hyvä Starsit!!!!

Kotimatkalla voitiin taas todeta että kylläpä oli hyvä että oltiin ihan paikan päällä peliä seuraamassa ja kotijoukkoja kannustamassa, sillä eihän ne poloset ilman meidän hihkuvaa, hyppivää, huutavaa, ulvovaa, pomppivaa ja huitovaa tsemppaamista olisi voittoon päässeet ;).

Karvainen kakara

No niin, ennen kuin alkaa satelemaan yhtään enempää vauvauteluja ja -onnitteluja niin paljastetaan, että uusi perheenjäsenemme on kylläkin karvaista nelivetomallia. Hän on huhtikuun alkupäivinä syntynyt pikkuinen jackrussellin urospentu mallia supersuloinen. Tässä hän pariviikkoisena:
















Ja tässä hän kahden veljensä kera Ansa-mamman hellässä huomassa vasta vuorokauden ikäisenä:





















Isäkin on komea ja palkittu karvaturre, Mick-Jagger de Barba-Negra:

























Mikäli kaikki menee hyvin, saapuu hauvavauva taloon alkukesällä. Häntä jo kovasti täällä odottelemme, sillä perheessä on ollut jo vuosikausia ilmiselvä koiran mentävä aukko...!

VERY Happy Anniversary!

Vähänks sulkkua! Päivälleen vuosi sitten astelimme alttarille pienessä punaisessa kirkossa vain muutamien lähisukulaisten läsnäollessa. Kolmentoista vuoden koeaikana olimme viimeinkin todenneet toisemme tahtovamme. (Jaa että hämäläisetkö hitaita...!?)

Tänään muistimme toisiamme pienoisin lahjoin ja lämpimin mielin. Kävimme nauttimassa molempien lempiruokaa eli meksikolaista mansikkamargaritahöystein ja kävelimme lämpimässä Texasin illassa elämästä ja parhaasta mahdollisesta seurasta nauttien.

Syytä juhlintaan olikin oikein kolmin kerroin, sillä hääpäivän lisäksi juhlimme sitä, että vahvasti vaikuttaa siltä että perheeseemme tulee uusi perheenjäsen pikemmin kuin arvaisikaan. Juhlatunnelmaa kohotti vielä sekin, että uusi perheenjäsenemme pääsee oletettavasti suoraan uuteen kotiimme...johon toivon mukaan pääsemme muuttamaan jo ihan lähikuukausina. Mutta näistä lisää joku toinen kaunis päivä, tää menee nyt halimaan haniaan <3.

Musiikillinen mainostauko vol. 3

Tähän mennessä on tuskin kenellekään jäänyt epäselväksi että mun suosikkibändini on Poets of the Fall, jota olen fanittanut bändin melkolailla alkumetreiltä saakka. Bändin kolmas levy, Revolution Roulette, ilmestyi sopivasti juuri ennen Suomen reissuani, joten heti ekana arkipäivänä piti tietysti suunnata kauppaan ja ostaa tuo aarre omaan kokoelmaan.

Uuden levyn kohdalla kävi ihan samoin kuin kakkoslevyn kanssa: ekan kuuntelun jälkeen oli vähän kuuno olo. Ai tällaistaks tää nyt on. Tasapaksua. Ei saa otetta. Monisärmäiset sanoitukset eivät ehdi iskostua tajuntaan. Mutta hyvä levy on kuin laatuviini: paranee vain vanhetessaan. Monen toiston jälkeen sanojen milloin sarkasmi, ironia, herkkyys tai kovyys upposivat, rockeimmat biisit saivat aina jonkin osan kehosta vatkaamaan ja levyn sisältö sai ihan uutta ulottuvuutta.

Tämä levy on selvästi rockeinta Poetsia tähän mennessä, enkä maindaa yhtään. Uppoaa tähän lanttuun kuin veitsi sulaan voihin. Silti albumin helmeksi on minulle noussut viimeinen raita, Where Do We Draw the Line. Kuten kahdella edelliselläkin albumilla, viimeinen raita on raastavan kaunis balladi, joka täytyy kuunnella silmät kiinni soittimen nupit kaakossa. Kylmät väreet kulkevat joka kerta kehossani oli sitten kyseessä ekan levyn Sleep, kakkosen Dawn tai sitten tämä uutuus.

Mulle on tullut ihan hermeettinen addiktio tähän levyyn, kesken työpäivänkin oli vaan pakko kuunnella pari biisiä. Autossa levy on tietenkin mukana ja stereot pauhaavat täysillä. Levyn ainoa huono puoli on siinä, että sillä on selvä yhteys kaasujalan raskauteen. Pakko käyttää vakionopeudensäädintä tai menopeli karkaa käsistä viimeistään Save Me'n kohdalla.

Eniten arvostan Poetseissa sitä, että bändi kuulostaa ihan yhtä hyvältä ellei jopa paremmalta livenä. Markon ääni on upea, kestävä ja monitahoinen livetulkinnassakin. Poetsien keikka oli taas kerran aivan taivaallinen, multa hävisi täysin ajantaju kuin muun yleisön paikalla olo kun annoin musiikin viedä mukanaan. Ihanaa, Poetsit, ihanaa!

Tervetuliaisilotulitus

Home sweet home! Kyllä reissussa on ihanaa. Mutta sitäkin ihanampaa on palata kotiin. Ei sitä vaan tässä iässä jaksa enää elää matkalaukusta viikkotolkulla. Eikä mikään hotellihuoneen tai kotinurkan patja anna yhtä rauhaisia unia kuin oma sänky.

Suomen reissu oli kaikin puolin onnistunut. Oli aivan mahtavaa nähdä pitkästä aikaa liuta ystäviä, kavereita ja perheenjäseniä! Reissussa tuli nähtyä niin uusia perheenjäseniä, hevosia, koteja, talleja kuin ihan sitä tavallistakin eloa. Maantietä paloi alla satoja kilometrejä kun reissuun tuli ympättyä pk-seudun lisäksi Turku, Tampere ja tietysti kotiseutu Mikkeli. Ihanaa oli huomata, että ystävyys on säilynyt etäisyydestä ja merkittävästi heikentyneestä yhteydenpidosta huolimatta.

Suomen kevät oli juuri sitä mitä kevät on. Ensimmäisen viikon aikana aurinko ei juuri vilahtanutkaan pilvien välistä ja tihkusadetta saatiin lähes jokaisena harmaana päivänä. Kun vieroitusoireet Texasin auringosta alkoivat käydä pahoiksi, seurasi onneksi aurinkoinen viikko. Kevään lämpö sulatti vastikään sataneen lumen, järvien jääkannet heikkenivät ja linnut visersivät kevätlaulujaan. Luonto alkoi tuoksua hennosti tulevalle kesälle.

Matkatavaroihin paluumatkalle pakattiin tietysti aimo kasa suomalaisia makeisia, erinäinen kasa en-voi-elää-ilman -tuotteita ja mölkky-peli (!!!). Ihme, etteivät tullimiehet pysäyttäneet ihan vaan uteliaisuuttaan kysyäkseen että miksi ihmeessä raahaan mukana sylillistä halkoja. Lisäksi mukaan lähti lämpimiä muistoja monista "treffeistä" ja kauniista kotimaasta.

Paluumatka meni suht kivuttomasti. Kone lähti Helsingistä hieman myöhässä teknisen vian vuoksi, mutta oli onneksi ajallaan perillä Frankfurtissa. Tunnin vaihto oli kyllä ihan pilkkopimeästä, sillä isolla kentällä pitää tietenkin aina vaihtaa terminaalia kaukaisimpaan mahdolliseen ja jatkolennon portti on jossain ihan viimeisessä kolkassa. Eli puolijuoksulla viuhdoin menemään lentolaukkua reuhtoen ja viimetingassa Helsingin lentokentältä hankittu ruisleipäkassi ilmassa kieppuen. Mä se piippaan ihan satavarmasti joka pirun tarkastuspisteessä ja siten saan tietysti ihanasti lisää aikaa kulumaan tarkastuksissa.

Dallasin koneeseen ehdin silti läähättäen ja huohottaen. Kentällä suoritettu spurttailu oli oikeastaan ihan hyvää taukojumppaa ennen seurannutta vajaan 10 tunnin perspuuduttamista. Koneessa ei taaskaan tullut pahemmin nukuttua, joten katsoin pari kehnoa leffaa ja yritin lueskella jotain. Meinasin jo katsoa P.S. I Love You'n uudelleen, mutta kun katsoin vieressäni käytävän toisella puolella istunutta ko. leffaa katsovaa ja onnettomasti nyyhkyttävää naista (ihanaa, mä en ollut ainoa itkusuihkulähde!), totesin etten taida vaan olla sillä tuulella just nyt. Grönlannin eteläkärjen kohdalla mentiin tovin matkaa kunnon perunapeltoajelua, oli aikamoista rytyytystä, mutta muuten matka sujui hyvin.

Kotona odotti kaksi kovasti mammaansa kaivannutta kissaa, jotka koko illan kinastelivat vieruspaikasta sohvalla, tietsikkapöydällä, sängyssä tai missä ikinä vaan olinkaan. Ja olihan sitä tietysti illalla reissurähjäisenäkin hypättävä vielä auton rattiin ja käytävä katsastamassa kuinka kaviosankari voi. Kumma kyllä viileätä vastaanottoa ei tullut sieltäkään taholta vaan heppanen oli intoa täynnä kuin ilmapallo.

Texas tervehti kotiinpalaajaa lämpimästi. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Sää oli pilvinen, mutta lämpöasteita oli yli 30, minkä tunsi jo kosteanlämpimässä henkäyksessä terminaaliputkessa. Luonto oli reissuni aikana päästänyt vehreytensä valloilleen; puut ovat jo täydessä lehdessä ja tienvarsia värittää sinivioletit bluebonnet-kukat ja hempeän vaaleanpunaiset kellokukat. Illalla luontoäiti esitti paluuni kunniaksi kunnon ilotulituksen; Metroplexin yli jyristänyt ukkosrintama antoi violetinkuultavia salamashow'ta useamman tunnin ajan.

Kyllä reissussa oli ihanaa. Mutta kyllä kotona on mahtavaa.

Asennevikainen otus

Jos nyt fanitan Poets of the Fallia, niin fanitan myös pientä räävitöntä luontokappaletta. Nimittäin ärräpäitä täräyttelevää asennevikaista Kiroilevaa siiliä. On se niin suloinen!























(c) Milla Paloniemi, www.kiroilevasiili.fi

x

En pese kättä ikinä!

Iiiiiik (sellaisella teinityttömäisellä hysterialla höystettynä)!!! Oltiin systerin kanssa eilen Hotelli Juvalla (I know, ihan järjettömän seksikäs mesta) kattoo Poets of the Fallia.




















(c) POTF promokuvat

Jälleen kerran jätkät vetivät aivan mielettömän keikan, olen ihan fiiliksissä vieläkin. Eikä mikään ihme, sillä keikan aikana Marko (toi bändin namunen laulaja) puristi mun kättä kolme kertaa. Et en sit enää ikinä pese mun oikeaa kättäni, oiiii... * pyörtyy, kops *

Elikkokapina

On se sitten niin kivaa lähteä reissuun! Olevinani aloitin reissun valmistelun jo ajoissa, mutta silti viimeinen viikko oli yhtä hulaballoota kun oli kaikenmaailman kokousta, kissanristiäistä ja kasa töitäkin. Siihenhän se tietty meni että viimeisenä iltana pyykkikone veivasi tavaraa tuntitolkulla, huushollia piti laitella kuntoon ja mä koetin epätoivoissani pähkiä että minkähänlaista vaatetusta sitä oikein Suomen keväässä tarviikaan ja mihin sulloa muutamat tuliaiset ja kasa muuta mukaan lähtevää roipetta...

Rakkaat eläinystävät ne sitten hauskoja ovatkin, sillä aivan kuin ne vaistoaisivat, että mamma on heidät hylkäämässä useammaksi viikoksi. Aina niin terve ja kenkänsä tunnollisesti jalassa pitävä hevoskulta oli viimeisenä iltana sitä moikatessani keksinyt enemmänkin päänvaivaa. Toisen etusen kenkä killui yhden naulan varassa ja toinen puoli-irrallaan sojottava naulanpää oli raapaissut etusääreen piiiiitkän naarmun, jossa oli nahkat rullalla ja pientä turvotusta ja tulehduksenpoikaista. Siinä sitä sitten järkättiin kengittäjää, yritettiin irrottaa repsottavaa menokasta ja paikkailtiin haavaa.

Paras ylläri oli hevosen suorastaan kukoistava karvapeite. Pouni oli ilmeisesti kehittänyt jostain jonkin allergisen reaktion ja niinpä sen nahka oli kauttaaltaan erikokoisten paukamien ja pikkupattien peitossa, ihan kuin jotain nokkosihottumaa. Luultavimmin se oli kehittänyt reaktion ötököistä, kaikenmaailman itikat ja muut öttiäiset kun ovat nyt taas ilmestyneet maisemiin ja Hummer on niistä äärimmäisen ärsyyntynyt. Jes, nastaa! Kivaa jättää sitten tuollainen puolikuntoinen elikko toisten hoteisiin... Onneksi sitä käy kuitenkin pari kaveria liikuttamassa ja tutkailemassa, joten jos tilanne jotenkin kehkeytyy, niin asialle on jotain tehtävissä eikä tarvitse pelätä että palatessani mua on vastassa joku itsensä ilmapalloksi turvottanut hevosrassu.

Toinen kissoistakin alkoi vastalausahdella pakaamiseen ja ensin kakkasi keskelle lattiaa ja päätti sitten vielä heittää pari laattaakin. Yritä siinä sitten tarkkailla että oliko tämä nyt vaan se haiseva vastalause vai jotain sairastelunpoikasta. Vaikka päädyimmekin vahvasti ensimmäiseen vaihtoehtoon, oli silti ikävää jättää mirrivanhus kotiin.

Tää on vaan niin tyypillistä eläimen omistamisen autuutta! Aina muuten niin terveet ja tunnolliset elikot alkavat viime metreillä kehitellä jotain epämääräistä, ettet vahingossakaan pääse lähtemään matkaan hyvin ja rauhallisin mielin, niin että kaikki on kunnossa. Ilmiselvää elikkokapinaa ja kostoa hylkäämisestä!

Kaikesta huolimatta nyt sitä möllötetään Suomen kamaralla. Autuas kotimaa tervehti meitä harmaalla tihkutuhnusateella, mutta eipähän tänne säiden takia tultu, vaan ystäviä ja perhettä tapaamaan... Reissu meni hyvin, vaikka onhan tuollainen 15 tuntia ottava reissaaminen aika anaalista. Lähtö Dallasista viivästyi parillakin tunnilla, mutta onneksi Frankfurtissa oli riittävästi vaihtoaikaa, joten ehdimme näpsästi jatkolennolle. Koneessa ei juurikaan tullut nukuttua, joten kulutin ajan tehokkaasti tuijottamalla kolme leffaa. Siitä vinkiksi: jos ihmisen pitää joku yksi romanttinen leffa nähdä, niin P.S. I Love You on yksi ylitse muiden. Siis niin nyyhkis että edes tuollainen julkinen paikka kuin lentokone ei saanut mua olemaan muistuttamatta jotain Fontana di Treviä kun nyyhkin ja tuhersin herkissä kohdissa (ja niitä riitti). Naapuripenkin herra luuli mua varmaan pahasti bipolaariseksi kun ensin väänsin itkua ja kohta komedialeffaa katsellessani hihittelin puoliääneen (yliväsymykselläkin saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa...). Toisaalta vähemmän noloa se oli kuin herran oman puuhat; nimesin hänet aika vikkelään Mr. Stinkypantsiksi kun untenmailla herran ryppynauha tuntui löystyvän hieman liikaa... Että terveisiä perseestä vaan.

Jetlagia ei onneksi pahemmin ole näkynyt ja saimme nukuttua ekan yön perillä ihan mukavasti. Lievää koomaa meinasi ilmetä illansuussa niin että silmiä sai pidellä auki suunnilleen hammastikkujen avulla, mutta hyvin jaksoimme sinnitellä "oikeaan" nukkumaanmenoaikaan.

Nyt sitä on jo tavattu muutamakin tuttavapariskunta ja että onkin ollut kivaa nähdä pitkästä aikaa vanhoja tuttuja kavereita ja vaihtaa kuulumisia :). Ei sitä vaan mitkään meilit sun muut vempeleet kunnon face-to-facea voita!

Vähän hassulta tosin tuntuu olla kotinurkilla vierailulla ja hotellissa yötä. Eilisiltana tuli kylästä lähtiessä tosi vahvasti sellainen fiilis, että nythän tästä sitten ajellaan omaan kotiin Veikkolaan... Kunnes iski tajuntaan että eihän meillä enää mitään omaa kotia kyseisessä pitäjässä ole. Toinen mikä tuntui hullulta, oli suomenkieli kaikkialla. Sitä on niin tottunut jo siihen, että ympäristön puheensorina on englantia ja samaa suolletaan yhtenään radiossa ja televisiossa. Sitten jos jossain sen englannin keskellä on kuullut sanasenkin suomea, on heti pää kääntynyt katsomaan että kukahan tuttu se siellä on. Ja nyt sitten "tuttuja" on ihan kaikkialla, kaikki pälättää samaa kieltä! Omiiiituista.