Sehän on tunnettu juttu, että useimmilla meillä on monta "minää". On mm. se työminä, julkisten esiintymisten minä, bileminä, perheminä, kotiminä, lapsiminä jne. Joillakin noissa on enemmän, joillakin vähemmän eroa. Toisilla ne ovat kuin kokonaan eri persoonia, toisilla niissä on vain hieman sävyeroja.
Ilmeisesti sitten minulla on Suomiminä ja Teksasminä. Vietimme nimittäin viime viikolla läksiäisiäni pienellä poppoolla lounastellen ystäväni luona. Vaikka kuinka olin kursinut itseni kasaan, onnistuin silti repsahtamaan, niiskahtelemaan ja valuttamaan muutaman kyyneleen kun minulle pidettiin muutamia ihania puheita.
Jossakin vaiheessa vaan alkoi epäilyttämään että ovatkohan nuo sittenkin erehtyneet henkilöistä? Pahimpia säröjä korvaan aiheuttivat:
"Aina aurinkoinen persoona"
Tähän entiset duunikaverini olisivat luultavasti rehauttaneet kunnon röhönaurun ja kutsuneet koko porukan paikalle todistamaan Skinnua aamulla ennen klo 09 ja kunnon mukillista mustaa marjateetä kulauttamista.
"Aina niin reipas ja toimeen tarttuva"
Jaa, ehkä enemmänkin toisinaan ja sille päälle sattuessaan toimeen tarttuva, muttei todellakaan reipas tai tarpeeksi usein etenkään siivousvälineisiin tarttuva jos sattuu saapumaan yllättäen kylään ja kodin siisteystasoa tutkailemaan...
Moni muukin, nyt jo sujuvasti unohdettu, lausahdus antoi aihetta alkaa epäillä jakomielitautia tai muuten hairahtelevaista persoonallisuutta, mutta muutaman asian allekirjoitan kyllä täysin.
"Tänne tulee varmasti jossain vaiheessa ikävä"
No ihan varmasti kun ikävä tuntuu olevan välillä jo ennen kuin olen maasta poistunut. Nyt jo kirsikkapiirakkaa mutustaessani melkein niiskutan kun tajuan ettei tätä herkkua tarjotakaan enää joka kuppilassa ja kadunkulmassa tulevilla seuduilla. Aurinko ei enää paistakaan 360 päivää vuodessa. Nämä ihanat ystävät jäävät kauas rapakon taakse - näemmeköhän enää edes kerran vuodessa vai kuivuuko nämäkin ystävyydet hiljaa facebooktervehdyksiksi, sitten joulukorttimuisteloiksi ja lopuksi enää valokuviksi kellastuviin albumeihin?
"Tänne jäävillä on vaikeinta"
Niin onkin. Vaikka koko muuttoprojekti on monesti tuntunut ihan hirveältä kivireen vetämiseltä, valtavan kallion läpi puskemiselta ja tukkipuun tunkemiselta neulansilmän läpi, on ollut äärettömän itsekeskeistä ja allymcbealistista ajatella tämän olevan vain mun ainutlaatuinen kärsimysnäytelmä. Ei tämä nyt niin ainutkertaista ole ollut. Vastaavaa tunnemyrskyä ja vastoinkäymisten viidakkoa ovat rämpineet muutkin läpi ennen minua ja minun jälkeenikin. Toiset monia ja monia kertoja elämässään. Helppoahan se toisaalta on kun taas uusia, jännittäviä seikkailuja kohti mennään; kuinka sitten on niiden "paikalleen" jäävien laita - niiden, jotka "menettävät" jälleen kerran läheiseksikin tulleen ystävän ja ehkä itsekin toivovat jo pian liitävänsä muutosten tuulien mukana.
Miten etuoikeutettu olenkaan ollut kun olen tutustunut tällaiseen liutaan ihania ihmisiä! Niin erilaisia, eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä, eri puolilta maailmaa ja Suomea, erilaisista taustoista, rooleista ja lähtökohdista. On niitä, jotka ovat olleet tuttuja työminäni kanssa; niitä joiden kanssa hevosminäni vietti vapaa-aikaa; niitä joiden kanssa vapaa-ajan minä kävi erilaisissa tapahtumissa ja kekkereissä. Ja ennen kaikkea niitä, jotka jakoivat kanssani kappaleen matkaa, kauniita ja kipeitä hetkiä, iloja ja suruja.
Olette minulle tärkeitä. Jokaikinen.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Keventelyä
Okei, kaikki mut ja mun hevosmaun tuntevat tietävät että hevoseni osoittautuvat enimmäkseen jonkin sortin omituisiksi otuksiksi. On yhden sortin hössöä, jonka voi kietaista lyhtypylvään ympärille, ja toisen sortin riemuratsua, jolla voi esimerkiksi päräyttää lantionsa parista paikkaa palasiksi. Sellaisia Tauno Tasaotsia ei meikäläisen reisien välistä yleensä löydy.
Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.
Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?
Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.
Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"
WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?
No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).
Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?
Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.
Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?
Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...
Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.
Siispä kun onnistuin löytämään yksilön, joka on kohtuullisen pomminvarma, helppo, herkkä, kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja työintoinen kaviosankari, ajattelin että tämä on luultavasti maailman helpoin myydä. Yeah, right! Taas mentiin metsään niin että pusikot vaan pöllyää.
Hevoseni on siis kaikkea mitä normaali ratsastaja haluaa: kiltti, helppo käsitellä, herkkä, maastakäsin ehkä aika tavis mutta ratsain raamikas ja näyttävä, ihmisistä pitävä, hyväkäytöksinen, rauhallinen ja kuuliainen muttei mikään laiska - virtaa on juuri sopivasti, että ei tarvitse eteenpäin potkia muttei myöskään ohjissa pidätellen riippua. Jackpot! Tällaisenhan haluavat kaikki! Eikö vaan?
Niinpä. Kaikki normaalitasoiset ratsastajat. Mitä sitten kun koeratsastuksessa laukkaa ihmisiä, jotka eivät osaa vielä edes keventää ravissa, eivät nostaa laukkaa saati sitten pyytää hevosta liikkumaan johonkin muuhun suuntaan kuin suoraan eteenpäin. Suomessahan - ainakin ennenmuinoin kun minä ratsastuksen saloihin aloin opetella - perusasioihin hyvin varhaisessa vaiheessa kuuluu opetella se, miten hevosen saa liikkumaan mihin tahansa haluamaansa suuntaan: eteen, taakse tai sivuille. Tähän liittyvät sitten peruutukset, etu- ja takaosakäännökset, erilaiset taivutus- ja pohkeenväistöt. Simppeliä! Sen lisäksi sitten opetellaan saamaan hevonen liikkumaan siinä nopeudessa mitä ratsastaja haluaa.
Vaan täälläpä on kukkuroittain nuoria (sellaisia 13-17-vee) ratsastajia, jotka etsivät juuri Harmaan kaltaista hevosta, tavoitteenaan päästä urallaan eteenpäin, kohti vaativampia luokkia esteillä, kentässä tai hunter-luokissa. Mutta kun taidot eivät riitäkään saada hevosta edes taipumaan, saati sitten myötäämään peräänantoon (ja täähän on suorastaan puoliautomaatti!), olen vinkannut että asiaa saattaisi auttaa esim. pohkeiden ja istunnan lievästi tehostetumpi käyttö esim. väistöjen kautta, ovat tytöt hihkaisseet, että "voiiii, ne kaikki väistöt ja sellaiset on tosi kivoja mutta ei hän ratsasta "koulua" ollenkaan?!"
WTF? Eikö esteille ja hunter-luokkiin kuulu hevosen perusratsastettavuus ja läpiratsastaminen lainkaan??? Ja tietääkseni kenttäluokkiin kuuluu kouluratsastus aika olennaisena osana, vai olenko oikeasti vaan kartalta tippunut kalkkis?
No, Teksashan ei tietenkään ole mikään "englantilaisen" ratsastuksen mekka. Täällä iso osa ihmisistä lukee olevansa kokenut ratsastaja kun on jokusen kerran käynyt köpöttelemässä maastopoluilla hevosen selässä kotisohvaa muistuttavassa lännensatulassa. Useimmat kuvittelevat ravin tarkoittavan samaa kuin isomummotahtinen hissutteluhölkkä eli jog. Kevennys? Joka toisella askeleella? Miten ne askeleet lasketaankaan? Ne, jotka ovat jo kovasti "valmentautuneita" englantilaisessa ratsastuksessa, eivät oikeasti osaa juurikaan muuta kuin kevennellä ravissa ja lompottaa laukkaa ympäri kenttää. That's it! Ei tietoakaan kunnon istunnasta, kunhan hompottavat menemään kuin oravat paskalla (taannoista suomalaista valmentajaani lainatakseni).
Hevosparkani on ihan turpa rullalla kun ei pysty ymmärtämään mitä selässä suht holtittomasti poukkoileva ratsastajatar oikein haluaa kun se painaa kymmentä eri nappia yhtä aikaa. Eteen? Taakse? Laukkaa peruuttaen pohkeenväistössä?
Välillä olen jo innostunut kun joku ratsastajatar saapuu hevosenostoon valmentajansa kanssa. Okei! Tässä ollaan jo oikeassa suunnassa. Kunnes totean että valmentaja keventää valtaosan ajasta väärälle jalalle eikä osaa oikeastaan muuta kuin ravata ympyrällä eikä silti saa hevosta kuin jonkinlaiseen patenttiperäänantoon.
Ei tää VOI olla noin vaikeeta? Istut satulaan about keskelle, et purista polvilla tai millään muullakaan vaan olet rento, about ryhdissä. Ohjat tuntumalle ja NAPS heppahan on jo muodossa ja valmiina lentämään vaikka kuuhun jos niin pyydät?
Mutta kauppoja ei yllättäen taaskaan tule. Valmentaja valittelee että ei tämä VERY tai almost OVERLY sensitive heppa nyt oikein kyllä sovi nuorelle vaan enemmänkin tuollaiselle kaltaiselleni PROFESSIONALille. Tihiiihiiihiiiii...
Nauraisin itseni katkeamispisteeseen ellei jo pikkuhiljaa alkaisi itkettämään.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Samettia
Tällaisina iltoina kun pimenevässä illassa tarvon lähitienoon katuja koiran kera, ristiin sinkoilevat ajatukset täyttävät pään ja mieli kirjoittelee lisää kohtia aina vaan pitenevään things to do -listaan. Seuraan taivaalla hetki hetkeltä kirkkaammiksi tuikahtavia tähtiä ja niiden seassa lipuvia lentokoneiden valoja. Huomaan pensaan juurelle jähmettyneen pienen pupun, joka toivonee ettei vinhasti lähestyvä pikkupiski huomaisi häntä.
Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.
Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.
Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.
Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.
Sprinklerit suhisevat vettä päivän paahteessa kuivaneelle nurmikolle ja puutarhoista kiemurtelee magnolioiden ja muiden huumaavien kukkien tuoksu. Jostain leijailee vastustamattoman herkullinen grilliruoan tuoksu. Muutamasta pihasta kantautuu iloisten illanistujien puheensorina - viikonloppu on alkanut. Kaskaat virittelevät soittimiaan ja puut ja pensaat täyttyvät pian rytmikkäästä sirinästä.
Kaduilla on hiljaista, vain muutama iltalenkkeilijä tulee vastaan ja nyökkää tai heittää kohteliaan tervehdyksen. Tummenevan illan lämmin sametti tuntuu hivelevän ihoani ja sulkevan minut pehmeään syliinsä.
Rintaa alkaa puristaa ihan vähän. Sininen alakulo kärkkyy sijaa mielenlaitamilla ja pää tuntuu tyhjenevän kaikista muista ajatuksista kun lopun alun ajatus valtaa kaiken tilan. Tämä elämä. Tässä ja nyt. Oma paikka ja onni. Ja pian se on kaunis muisto. Joskus kaiho ja ikävä. Läheiseksi tullut arkinen elämä, uudet ja rakkaat ystävät. Pian on aika luopua tästä ja saada tilalle jotain muuta.
Ei tämä paikka pala taivasta ole. Ei kaikki niin loistavaa ja auvoista ole aina ollut. Mutta missäpä olisi. Mutta tämä paikka on kaunis kudelma ystäviä, matkoja, unelmia, tavoitteita, uusia tulia ja suloisia muistoja. Ja tällaisina samettisina iltoina en olisi ollenkaan valmis vielä lähtemään.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Mitäs sit tehtäis
Asunnonnäyttöjen ja avointen ovien vuoksi on minun, pojan ja koiran asunnosta poistumisesta tullut jo puolitaidetta ja -tiedettä. Hyvin sujuvasti sinkoamme nopeallakin varoitusajalla Luoja ties mihin.
Tänäänkin oli pari tuntia kestävä open house, joten ei kun koira kaverille toisen russelin kanssa riekkujaistreffeille ja minä pojan kanssa helteeseen paahtumaan. Ei TAAAAS tällä kertaa leikkipuistoon, joten päädyimme käväisemään Dragon Boat, Kite and Lantern Festivaleilla Irvingin Las Colinasissa.
Pojan kanssa ihan innokkaina seurasimme tiukkoja melontakisoja, ihastelimme leijojen ja paperilyhtyjen värikirjoa, tutkailimme messukojujen tarjontaa ja ennen kaikkea ihmettelimme miten mistä tahansa tikusta voi nyhjäistä asiaa ja polkaista jonkin sortin tapahtuman kasaan...
Vaan kaipa tuon päivän olisi voinut huonompaankin tuhlata kuin ihastelemalla pikkuneitien sekä ikäneitojen polynesialaisia ja havaijilaisia tansseja, katselemalla kauniita asioita (mmmm... melontasuorituksesta hikiset palomiehet... EIKÄKUN siis kauniit paperilyhdyt ja upeat leijat!!!) ja nautiskelemalla joka messujen vetonaulaa alias funnel cakea (iso tippaleipä).
Tänäänkin oli pari tuntia kestävä open house, joten ei kun koira kaverille toisen russelin kanssa riekkujaistreffeille ja minä pojan kanssa helteeseen paahtumaan. Ei TAAAAS tällä kertaa leikkipuistoon, joten päädyimme käväisemään Dragon Boat, Kite and Lantern Festivaleilla Irvingin Las Colinasissa.
Pojan kanssa ihan innokkaina seurasimme tiukkoja melontakisoja, ihastelimme leijojen ja paperilyhtyjen värikirjoa, tutkailimme messukojujen tarjontaa ja ennen kaikkea ihmettelimme miten mistä tahansa tikusta voi nyhjäistä asiaa ja polkaista jonkin sortin tapahtuman kasaan...
Vaan kaipa tuon päivän olisi voinut huonompaankin tuhlata kuin ihastelemalla pikkuneitien sekä ikäneitojen polynesialaisia ja havaijilaisia tansseja, katselemalla kauniita asioita (mmmm... melontasuorituksesta hikiset palomiehet... EIKÄKUN siis kauniit paperilyhdyt ja upeat leijat!!!) ja nautiskelemalla joka messujen vetonaulaa alias funnel cakea (iso tippaleipä).
lauantai 14. toukokuuta 2011
Jos ei jaksa ni onks pakko?
Yleisesti ottaen muuttaminen on perseestä. Ihan syvältä. Raskasta, väsyttävää, uuvuttavaa ja turhauttavaa. Joku menee aina pieleen tai rikki tai jotakin. Siihen liittyy siivousta, hinkkausta, pakkausta ja purkamista ja kaikkeen siihen uppoaa luonnottoman paljon aikaa. Sitten lopussa toivottavasti kiitos seisoo mutta tässä vaiheessa projektia näyttää siltä kuin tällä jyrkällä ylämäellä ei olisi loppua - toisinaan tuntuu kuin tie olisi pystyssä edessä.
Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!
Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.
Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?
Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.
Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.
Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.
Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.
Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.
Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.
Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...
Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!
Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!
Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.
Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?
Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.
Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.
Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.
Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.
Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.
Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.
Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...
Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!
torstai 5. toukokuuta 2011
Hän ei oo oikea cowboy...
...mutta melko lähellä kuitenkin ;) !
Koska kaipa tuota aika lähelle cowboytä päästään jos on hevoshullusta äidistä ilmoille putkahtanut, eläinrakkaaksi aivopesty ja Teksasissa syntynyt?
Pienen lehmipojan 2-vuotissynttäreitä vietettiin pienellä ikätoveriporukalla eilisiltana (tänään on tosin oikeasti THE päivä). Koska pirskeet saattoivat olla aitoteksasilaisemme viimeiset kotiseutusynttärit, päätimme satsata lystinpitoon hieman tavallista enemmän, joten järkkäsimme cowboyhenkiset puitteet.
Ihana tallin omistaja antoi meidän tulla pippaloimaan pihapiiriinsä ja tilauksesta paikalle oli saatu pieni poni ja aitauksellinen muita pikkueläviä: kanoja, vuohia, pupuja ja minipossuja. Niinpä lapsoset kokolailla Naantalin aurinkoina viihtyivät elikoiden parissa, mitä nyt välillä kävivät kakkua ja jätskiä haukkaamassa. Suru meinasi tulla puseroon kun elikot viimein lähtivät yöpuulle omaan kotiinsa, mutta onneksi IIIIISO trampoliini ja pieni leikkipuisto veivät nopsasti ajatukset muualle.
Lasten vilinä ja emäntänä huseeraus pitivät tämän cowgirlin kiireisenä, mutta silti jossain vaiheessa iski ihmetys: miten voi olla että tämä meidän Teksasin ihmeemme on jo kaksivuotias?!? Vastahan sitä vauvaa kärryteltiin pitkin ja poikin ja nythän tuo tuolla jo vilistää nurmikonleikkuussa???
Ihanan lämmin ja aurinkoinen ilta, tallin puistomaisen kaunis ympäristö ja mukava seura kruunasivat täydellisen juhlan. Jatkaakseni J.Karjalaisen linjoilla: Oi mikä ihana ilta...
Koska kaipa tuota aika lähelle cowboytä päästään jos on hevoshullusta äidistä ilmoille putkahtanut, eläinrakkaaksi aivopesty ja Teksasissa syntynyt?
Pienen lehmipojan 2-vuotissynttäreitä vietettiin pienellä ikätoveriporukalla eilisiltana (tänään on tosin oikeasti THE päivä). Koska pirskeet saattoivat olla aitoteksasilaisemme viimeiset kotiseutusynttärit, päätimme satsata lystinpitoon hieman tavallista enemmän, joten järkkäsimme cowboyhenkiset puitteet.
Ihana tallin omistaja antoi meidän tulla pippaloimaan pihapiiriinsä ja tilauksesta paikalle oli saatu pieni poni ja aitauksellinen muita pikkueläviä: kanoja, vuohia, pupuja ja minipossuja. Niinpä lapsoset kokolailla Naantalin aurinkoina viihtyivät elikoiden parissa, mitä nyt välillä kävivät kakkua ja jätskiä haukkaamassa. Suru meinasi tulla puseroon kun elikot viimein lähtivät yöpuulle omaan kotiinsa, mutta onneksi IIIIISO trampoliini ja pieni leikkipuisto veivät nopsasti ajatukset muualle.
Lasten vilinä ja emäntänä huseeraus pitivät tämän cowgirlin kiireisenä, mutta silti jossain vaiheessa iski ihmetys: miten voi olla että tämä meidän Teksasin ihmeemme on jo kaksivuotias?!? Vastahan sitä vauvaa kärryteltiin pitkin ja poikin ja nythän tuo tuolla jo vilistää nurmikonleikkuussa???
Ihanan lämmin ja aurinkoinen ilta, tallin puistomaisen kaunis ympäristö ja mukava seura kruunasivat täydellisen juhlan. Jatkaakseni J.Karjalaisen linjoilla: Oi mikä ihana ilta...
maanantai 2. toukokuuta 2011
Piparipurkki
Näin markkinointialan ihmisenä olen monesti luodannut paikallisia markkinointitrendejä ja -tapoja mielenkiinnolla. Osa tuntuu varsin erikoiselta, etenkin kun kilpailevaa tuotetta voidaan avoimesti tv-mainoksissa mollata nimineen kaikkineen ja radiossa voidaan mainostaa melkeinpä mitä vaan kikkelikekkereistä CIA:n avoimiin työpaikkoihin.
Sen sijaan seuraavasta jälkimarkkinoinnista olen erityisen mielissäni:
Postipaketista paljastui nimittäin iso peltipurkillinen lähes uunituoreita keksejä. Mies oli huollattanut autoa suunnilleen lähimmässä järkevältä tuntuvassa paikassa ja erityisen järkeviä näyttivätkin olevan, kun huollatuksen jälkimaininkina postipaketissa tuli herkkuja kortin kera, joka kertoi heidän niin kovasti arvostavan asiakkuuttamme ja mielellään palvelevan meitä toistekin.
NAM! Mii laik veri mats! Eiköhän se toinenkin auto pitäisi kohta huollattaa kun alkaa jo tuo purkin pohja paistaa...???
Sen sijaan pakkaustapoja olen päivitellyt yhden jos toisenkin kerran ja tässä jälleen yksi ihan alta lipan menevä viritelmä:
Koska en ollenkaan ja mitenkään kykene elämään ilman vakkarimaskaraani, eikä sitä luonnollisestikaan täältä onnistu saamaan just mistään, niin meninpä ja tilasin sen sitten Bergdorf Goodmanilta, yhdestä Jenkkilän arvostetuimmista ja rikkaimpien suosimasta luksustavaratalosta.
Paketin tultua ihmettelin hetken että siis tilasinko mä sieltä nyt sittenkin jotain muutakin kuin sen ripsarin (arvoin yhden ihanan ja liian kalliin käsilaukun kanssa ja olevinani jätin lisäämättä sen ostoskoriin...), mutta ISOn laatikon olematon paino kyllä antoi ymmärtää että boksi on jotakuinkin tyhjä. Ja tadaa - niinpä olikin! Hirveä määrä pakkauspaperia ja sitten laatikon pohjalla köllötti yksi orpo maskarapaketti.
Voi hyvää päivää! Tähän pakettiin oli mittaukseni mukaan mahtunut reilusti toistaSATAA tällaista ripsaripakettia?!?! Täähän olisi sujuvasti tullut vaikka kirjekuoressa! Kai ne sitten ajattelivat että standardipostikuluilla saa sitten standardimäärän pakkausmateriaalia, oli itse tilaus miten pieni tahansa... Halloooo!!!
Sen sijaan seuraavasta jälkimarkkinoinnista olen erityisen mielissäni:
Postipaketista paljastui nimittäin iso peltipurkillinen lähes uunituoreita keksejä. Mies oli huollattanut autoa suunnilleen lähimmässä järkevältä tuntuvassa paikassa ja erityisen järkeviä näyttivätkin olevan, kun huollatuksen jälkimaininkina postipaketissa tuli herkkuja kortin kera, joka kertoi heidän niin kovasti arvostavan asiakkuuttamme ja mielellään palvelevan meitä toistekin.
NAM! Mii laik veri mats! Eiköhän se toinenkin auto pitäisi kohta huollattaa kun alkaa jo tuo purkin pohja paistaa...???
Sen sijaan pakkaustapoja olen päivitellyt yhden jos toisenkin kerran ja tässä jälleen yksi ihan alta lipan menevä viritelmä:
Koska en ollenkaan ja mitenkään kykene elämään ilman vakkarimaskaraani, eikä sitä luonnollisestikaan täältä onnistu saamaan just mistään, niin meninpä ja tilasin sen sitten Bergdorf Goodmanilta, yhdestä Jenkkilän arvostetuimmista ja rikkaimpien suosimasta luksustavaratalosta.
Paketin tultua ihmettelin hetken että siis tilasinko mä sieltä nyt sittenkin jotain muutakin kuin sen ripsarin (arvoin yhden ihanan ja liian kalliin käsilaukun kanssa ja olevinani jätin lisäämättä sen ostoskoriin...), mutta ISOn laatikon olematon paino kyllä antoi ymmärtää että boksi on jotakuinkin tyhjä. Ja tadaa - niinpä olikin! Hirveä määrä pakkauspaperia ja sitten laatikon pohjalla köllötti yksi orpo maskarapaketti.
Voi hyvää päivää! Tähän pakettiin oli mittaukseni mukaan mahtunut reilusti toistaSATAA tällaista ripsaripakettia?!?! Täähän olisi sujuvasti tullut vaikka kirjekuoressa! Kai ne sitten ajattelivat että standardipostikuluilla saa sitten standardimäärän pakkausmateriaalia, oli itse tilaus miten pieni tahansa... Halloooo!!!
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Prank Caller
Pilarisoittelija. Minä siis. Tosi kivaa.
Mun puhelimessa on nimittäin joku äärimmäisen fiddumainen asetus, joku pikanäppäinyhdistelmä tai muu viritys, että kun oikein huonosti käy, niin puhelin ihan itsekseen soittelee puheluita. Ja minnekä muualle kuin nine-one-one'iin eli hätänumeroon (911).
Eräskin ilta tuossa tallilla jalkauduin ratsailta, tetsailin portin kanssa ja varmaan ähräsin ja ähkin kun treenin jälkeen hikisenä ja voipuneena kelailin pinteleitä pois pollen koivista. Yhtäkkiä puhelin taskussani alkaa piristä ja vieraaseen numeroon vastattuani herra selvittää olevansa Coppellin poliisista ja "Mam, is everything okay?". Hetken olin että ööö mitähän tähän niinku kuuluis vastata? Olen? En? Olen hikinen, likainen, väsynyt ja lievästi tyytymätön hevosen tänpäiväiseen työskentelyyn? Että onko se nyt sit okay vai ei okay? Hämmennykseni katkaisi miehen sevitys että puhelimestani oli tullut soitto hätänumeroon ja he soittivat takaisin varmistaakseen onko joku tilanne päällä.
Hups! Pahoittelin vuolaasti pilariani, johon mies suhtautui leppoisasti ja puhelun jälkeen vielä tarkistin näppäinlukon todellakin olleen päällä ja silti soittaneeni hätänumeroon. Shit.
Eipä siinä mitään mutta tätä on jo sattunut pariin otteeseen. Joku kerta vielä rientää partio pillit ulvoen paikalle kun toisinaan puhelimeni on äänettömällä tai soi enkä kesken ratsastelun siihen vastaa - varmuuden vuoksi kun on partio paikalle laitettava jollei varmistusyhteyttä saada ja etenkin jos taustalta kuuluu epämääräistä ähkintää...
Tosin JOS partion poppoo on sitä sorttia kuin taannoin Coppellin postin pihalle kaahannut yksikkö (mummeli oli kaatunut ja hieman loukannut itsensä), voisin kyllä joku kerta tarvitakin hoitoa... ainakin näköhermoilleni... Booyah!
Mun puhelimessa on nimittäin joku äärimmäisen fiddumainen asetus, joku pikanäppäinyhdistelmä tai muu viritys, että kun oikein huonosti käy, niin puhelin ihan itsekseen soittelee puheluita. Ja minnekä muualle kuin nine-one-one'iin eli hätänumeroon (911).
Eräskin ilta tuossa tallilla jalkauduin ratsailta, tetsailin portin kanssa ja varmaan ähräsin ja ähkin kun treenin jälkeen hikisenä ja voipuneena kelailin pinteleitä pois pollen koivista. Yhtäkkiä puhelin taskussani alkaa piristä ja vieraaseen numeroon vastattuani herra selvittää olevansa Coppellin poliisista ja "Mam, is everything okay?". Hetken olin että ööö mitähän tähän niinku kuuluis vastata? Olen? En? Olen hikinen, likainen, väsynyt ja lievästi tyytymätön hevosen tänpäiväiseen työskentelyyn? Että onko se nyt sit okay vai ei okay? Hämmennykseni katkaisi miehen sevitys että puhelimestani oli tullut soitto hätänumeroon ja he soittivat takaisin varmistaakseen onko joku tilanne päällä.
Hups! Pahoittelin vuolaasti pilariani, johon mies suhtautui leppoisasti ja puhelun jälkeen vielä tarkistin näppäinlukon todellakin olleen päällä ja silti soittaneeni hätänumeroon. Shit.
Eipä siinä mitään mutta tätä on jo sattunut pariin otteeseen. Joku kerta vielä rientää partio pillit ulvoen paikalle kun toisinaan puhelimeni on äänettömällä tai soi enkä kesken ratsastelun siihen vastaa - varmuuden vuoksi kun on partio paikalle laitettava jollei varmistusyhteyttä saada ja etenkin jos taustalta kuuluu epämääräistä ähkintää...
Tosin JOS partion poppoo on sitä sorttia kuin taannoin Coppellin postin pihalle kaahannut yksikkö (mummeli oli kaatunut ja hieman loukannut itsensä), voisin kyllä joku kerta tarvitakin hoitoa... ainakin näköhermoilleni... Booyah!
torstai 28. huhtikuuta 2011
Niiiisk miten liikkistä
Hei siis mä en todellakaan ole tyyppiä, joka liikuttuu mistään lasten jutuista. Evvk. Sen sijaan kissanpennut, koiranpennut, honkkelit heppavauvat, elikkolapset rotuun ja näköön katsomatta saavat helpostikin oiiiih, voiiiih, ihaaaana, aaah, iiiiks äänteitä ja refleksejä aikaiseksi.
Mutta kuinka kävikään... Äitiyden mukana ilmiselvästi ihmisen geenikartastossa tapahtuu jotain muutoksia, jokin bitti napsahtaa vinoon ja kun lapset - saati sitten se ihan oma siellä joukossa - esittävät kevätjuhlassa esityksiään, pitää huulta purra ja kynsiä kaivaa kämmenpohjaan ettei ihan valtoimenaan alkaisi vollottaa liikutuksesta.
Näin siis tänään poikasen "koulun" (enemmänkin pari kertaa viikossa toimiva kirkon kerho), Butterfly Schoolin, kevätjuhlassa. Isommat lapset esiintyivät ikäryhmittäin ensin ja viimein marssivat lavalle koulun pikkuisimmat, ihanaiset pikku nallukat parin biisin show'hunsa.
Minä kyyristelin kameroineni piilossa penkkien takana, sillä arvasin tasan miten käy jos ison yleisön edessä esiintyvä juniori bongaisi minut joukosta. Uusilla sanoilla varustettu "If you're happy and you know it" meni aika sujuvasti: junnu taputteli ja tömisteli kutakuinkin tahdissa muiden kanssa mutta juurikin tämän kuvan jälkeen poikasen käsittämättömän tarkka zoomi bongasi äidin kameran ja penkkien takaa... sitten kuuluikin "äitiii, äitiii, äitiiiiiiiii" ja yksi pieni nallukka kirmasi valtoimenaan vauhdilla pitkin kirkkosalia...
Ryhmän avustaja kaappasi karkulaisen kainaloonsa, mutta pikkunallukka ei todellakaan halunnut enää takaisin ruotuun vaan äidin syliin... Toinen esitys siis vaan seurattiin yhdessä yleisöstä. Silti ihan megaliikkistä ja ihanaa, voiiii.
Noh, liikkistelystä toivuttuamme napostelimme vähän syötävää ja painuimme sitten pihan karnevaaliin, jossa oli pomppulinnoja, pikkueläintarha ja poniratsastusta. Aikamoiset kekkerit ekoiksi kevätjuhliksi, tulee vissiin aikamoinen pudotus seuraaviin juhliin, vaikkakin Suvivirsi on ehkä se aidoin ja oikein kevätjuhlan ohjelmanumero. Sitä odotellessa.
Mutta kuinka kävikään... Äitiyden mukana ilmiselvästi ihmisen geenikartastossa tapahtuu jotain muutoksia, jokin bitti napsahtaa vinoon ja kun lapset - saati sitten se ihan oma siellä joukossa - esittävät kevätjuhlassa esityksiään, pitää huulta purra ja kynsiä kaivaa kämmenpohjaan ettei ihan valtoimenaan alkaisi vollottaa liikutuksesta.
Näin siis tänään poikasen "koulun" (enemmänkin pari kertaa viikossa toimiva kirkon kerho), Butterfly Schoolin, kevätjuhlassa. Isommat lapset esiintyivät ikäryhmittäin ensin ja viimein marssivat lavalle koulun pikkuisimmat, ihanaiset pikku nallukat parin biisin show'hunsa.
Minä kyyristelin kameroineni piilossa penkkien takana, sillä arvasin tasan miten käy jos ison yleisön edessä esiintyvä juniori bongaisi minut joukosta. Uusilla sanoilla varustettu "If you're happy and you know it" meni aika sujuvasti: junnu taputteli ja tömisteli kutakuinkin tahdissa muiden kanssa mutta juurikin tämän kuvan jälkeen poikasen käsittämättömän tarkka zoomi bongasi äidin kameran ja penkkien takaa... sitten kuuluikin "äitiii, äitiii, äitiiiiiiiii" ja yksi pieni nallukka kirmasi valtoimenaan vauhdilla pitkin kirkkosalia...
Ryhmän avustaja kaappasi karkulaisen kainaloonsa, mutta pikkunallukka ei todellakaan halunnut enää takaisin ruotuun vaan äidin syliin... Toinen esitys siis vaan seurattiin yhdessä yleisöstä. Silti ihan megaliikkistä ja ihanaa, voiiii.
Noh, liikkistelystä toivuttuamme napostelimme vähän syötävää ja painuimme sitten pihan karnevaaliin, jossa oli pomppulinnoja, pikkueläintarha ja poniratsastusta. Aikamoiset kekkerit ekoiksi kevätjuhliksi, tulee vissiin aikamoinen pudotus seuraaviin juhliin, vaikkakin Suvivirsi on ehkä se aidoin ja oikein kevätjuhlan ohjelmanumero. Sitä odotellessa.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Are you going to Scarborough Fair...?
Ja arvatkaa vaan kuinka monta kertaa toi Simon & Garfunkelin renkutus on soinut ympäri, ympäri, ympäri ja ympäri mun päässä. Argh! Parsley, sage, rosemary and thyme tunkee jo tuppoina korvista pihalle!
Anyway, otimmepa nyt sitten viimeinkin eilen itseämme niskasta ja todellakin menimme Scarborough Fairiin tai no siis Scarborough -renesanssifestareille. Kyseessä on nimittäin vuotuinen tapahtuma Waxahachiessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä himpestä.
Mistään yhden viikonlopun sessiosta ei suinkaan ole kyse, vaan bileet kestävät joka viikonloppu huhtikuun alkupuolelta Memorial Dayhin eli toukokuun loppuun. Tosin kuuleman mukaan tämä renesanssihässäköinti on useilla kävijöillä ja esiintyjillä niin pahasti verissä, että hommaan satsataan koko muukin vuosi keräämällä rekvisiittaa, ompelemalla entistä upeampia ja näyttävämpiä pukuja ja suunnittelemalla ohjelmia.
Koko tapahtuma on varta vasten sille luodulla alueella, joka mimikoi renesanssiaikaista kylää linnoineen ja kylärakennuksineen - on sepän pajaa, puotia ja putiikkia joka lähtöön. Isolla alueella on jatkuvasti jossakin päin jotain ohjelmanumeroita haukkojen metsästysnäytöksistä miekkailuharjoituksiin ja ruoskanviuhutuksista hulluttelusessioihin.
Alueella on runsaasti "käsikäyttöisiä" huvittelulaitteita jättikeinuista ponikaruselleihin ja valtavasti putiikkeja, joissa myydään kaikenlaista pääasiassa käsintehtyä sälää. Sapuskaakin on toki tarjolla - lähinnä renesanssityyliin, mutta cokista sentään saa ;) .
Festareilla viettäisi helpostikin koko päivän tai pidempäänkin, niin paljon olisi tekemistä ja näkemistä. Todella moni kävijä on satsannut hommaan pukeutumalla renesanssityyliin - jotkut käsittämättömän paljon hommaan satsaten tai vuokraamalla asun heti etuportin kojusta. Alueella on tosin lukuisa joukko ihan palkattuja näyttelijöitä: narreja, rahvasta, hienostoa, kuningas ja kuningatar, katujuoppoja, ryöväreitä ja mitälie.
Päivän kohokohta on paraati, joka kiertää alueen ympäri, mukana on myös kuninkaallisten saattue. Turnajaiset ovat toinen vetonaula, joskin meillä tämä jäi väliin kun siinä vaiheessa kolmas ja pienin pyörä alkoi olla pahasti päiväunia vailla.
Mainio ja koko perhettä inspaava tapahtuma joka tapauksessa - sääliksi tosin jo jossain vaiheessa kävi nuo päivästä toiseen mahtavissa tylleissä ja fylleissä hikoilevat esiintyjät... Että onnea vaan niihin toukokuun +30 ja risat helteisiin...
Anyway, otimmepa nyt sitten viimeinkin eilen itseämme niskasta ja todellakin menimme Scarborough Fairiin tai no siis Scarborough -renesanssifestareille. Kyseessä on nimittäin vuotuinen tapahtuma Waxahachiessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä himpestä.
Mistään yhden viikonlopun sessiosta ei suinkaan ole kyse, vaan bileet kestävät joka viikonloppu huhtikuun alkupuolelta Memorial Dayhin eli toukokuun loppuun. Tosin kuuleman mukaan tämä renesanssihässäköinti on useilla kävijöillä ja esiintyjillä niin pahasti verissä, että hommaan satsataan koko muukin vuosi keräämällä rekvisiittaa, ompelemalla entistä upeampia ja näyttävämpiä pukuja ja suunnittelemalla ohjelmia.
Koko tapahtuma on varta vasten sille luodulla alueella, joka mimikoi renesanssiaikaista kylää linnoineen ja kylärakennuksineen - on sepän pajaa, puotia ja putiikkia joka lähtöön. Isolla alueella on jatkuvasti jossakin päin jotain ohjelmanumeroita haukkojen metsästysnäytöksistä miekkailuharjoituksiin ja ruoskanviuhutuksista hulluttelusessioihin.
Alueella on runsaasti "käsikäyttöisiä" huvittelulaitteita jättikeinuista ponikaruselleihin ja valtavasti putiikkeja, joissa myydään kaikenlaista pääasiassa käsintehtyä sälää. Sapuskaakin on toki tarjolla - lähinnä renesanssityyliin, mutta cokista sentään saa ;) .
Festareilla viettäisi helpostikin koko päivän tai pidempäänkin, niin paljon olisi tekemistä ja näkemistä. Todella moni kävijä on satsannut hommaan pukeutumalla renesanssityyliin - jotkut käsittämättömän paljon hommaan satsaten tai vuokraamalla asun heti etuportin kojusta. Alueella on tosin lukuisa joukko ihan palkattuja näyttelijöitä: narreja, rahvasta, hienostoa, kuningas ja kuningatar, katujuoppoja, ryöväreitä ja mitälie.
Päivän kohokohta on paraati, joka kiertää alueen ympäri, mukana on myös kuninkaallisten saattue. Turnajaiset ovat toinen vetonaula, joskin meillä tämä jäi väliin kun siinä vaiheessa kolmas ja pienin pyörä alkoi olla pahasti päiväunia vailla.
Mainio ja koko perhettä inspaava tapahtuma joka tapauksessa - sääliksi tosin jo jossain vaiheessa kävi nuo päivästä toiseen mahtavissa tylleissä ja fylleissä hikoilevat esiintyjät... Että onnea vaan niihin toukokuun +30 ja risat helteisiin...
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Äidin poika ♥
Tunnustan täysin aivopesseeni pientä poikaamme. Keinuttelin häntä laukan pehmeässä kyydissä raskausviikolle 33 saakka kunnes satulaan kipuaminen ja sieltä pois kampeaminen alkoi käydä jo liialliseksi projektiksi. Hirnuva heppalelu saatiin jo babyshower-lahjaksi. Heppoja ollaan katseltu kuvista ja äidin Hummer-heppaa käyty tallilla harjaamassa ja rapsuttelemassa. Keinuhevosten kyydissä on kirmattu ja karusellin hevosten selässä pyöritty ympyrää.
Niinpä kun pieni mies viimein pääsi ihan oikean hevosen (no okei, ponin) selkään, ei pikkumiehellä ollut epäröinnin hiukkastakaan ettäkö tämä ei olisi ollut hauskaa.
Sen sijaan äiti oli ratketa huvituksesta ja hämmästyksestä kun pikkumies heti satulaan istahdettuaan tarttui nupista kiinni, napautti kantapäät reippaasti kylkeen, kehollaan "hytkytti" ja yllytti ponia eteenpäin ja hihkaisi "laukkaa!".
Äidin poika ♥. On se.
Niinpä kun pieni mies viimein pääsi ihan oikean hevosen (no okei, ponin) selkään, ei pikkumiehellä ollut epäröinnin hiukkastakaan ettäkö tämä ei olisi ollut hauskaa.
Sen sijaan äiti oli ratketa huvituksesta ja hämmästyksestä kun pikkumies heti satulaan istahdettuaan tarttui nupista kiinni, napautti kantapäät reippaasti kylkeen, kehollaan "hytkytti" ja yllytti ponia eteenpäin ja hihkaisi "laukkaa!".
Äidin poika ♥. On se.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Munametsällä
Pääsiäistraditiothan vaihtelevat maittain - Suomessahan sitä trullit virpovat villinä näin Palmusunnuntaina ja esim. Briteissä tuli taannoin todistettua omalaatuista Easter Egg Roll -häppeninkiä, jossa munia vieriteltiin pitkin katuja ja kukkuloita. Meillä päästiin ekaa kertaa amerikkalaiselle munametsälle Egg Huntin merkeissä nyt kun poika on jo siinä iässä että ymmärtää häppeningin päälle jotain.
Ja JOTAIN ymmärsikin. Liekö salaa harjoitellut vai mistä lie heti keksikin että ideana oli imuroida Kirkon pihamaastoon viskotut ja osin piilotetut pääsiäismunat mitä vikkelimmin omaan koppaan. Sutinaa riitti kun tenavat sinkoilivat munien perässä yhteisstartin jälkeen ja varsin vilakasti olivat munat paremmassa tallessa.
Sitten vaan tutkailemaan saalista:
Herkut katosivat varsin vikkelästi pikkumiehen kitaan - ja jonkin verran ympäristöönkin...
Ikävää vaan oli, että itse nuorimieskin päätti tehdä katoamistempun. Vikkeläjalkaisen viuhahtelijan äitinä olen jo tottunut siihen että tyyppi voi silmäräpäyksessä vaihtaa sijaintia varsin pitkälle, mutta tällä kertaa kaveri katosi kyllä sitäkin nopeammin. Jaloissa, ympärillä ja ihan lähellä silmän alla pyörinyt juniori olikin yhtäkkiä täysin kadoksissa - ei näkynyt siellä, täällä eikä tuolla, eikä kukaan ollut häntä nähnyt paitsi että "vastahan se oli tässä".
Äidin sydän ei meinannut enää kroppaan mahtua, niin hirveät, pelottavat mielikuvat täyttivät heti koko pään, eivätkä jalat meinanneet juosta tarpeeksi nopeasti joka puolelle pientä poikaa etsimään. Mutta HUH, löytyihän hän. Liian pitkälle oli pieni mies lähtenyt seikkailemaan rakennusten taakse ja sieltä onneksi löytyi itsekin hämmentyneenä ja itkutihruisena.
Huojentunut, mutta säikähdyksestä vielä tukka pystyssä oleva äiti teki jälleen uuden lupauksen: tämän pojan kanssa lähdemme kaksin julkisiin tapahtumiin ja väenpaljouteen ehkä...ööö...oisko se taas siinä rippi-iässä...
Ja JOTAIN ymmärsikin. Liekö salaa harjoitellut vai mistä lie heti keksikin että ideana oli imuroida Kirkon pihamaastoon viskotut ja osin piilotetut pääsiäismunat mitä vikkelimmin omaan koppaan. Sutinaa riitti kun tenavat sinkoilivat munien perässä yhteisstartin jälkeen ja varsin vilakasti olivat munat paremmassa tallessa.
Sitten vaan tutkailemaan saalista:
Herkut katosivat varsin vikkelästi pikkumiehen kitaan - ja jonkin verran ympäristöönkin...
Ikävää vaan oli, että itse nuorimieskin päätti tehdä katoamistempun. Vikkeläjalkaisen viuhahtelijan äitinä olen jo tottunut siihen että tyyppi voi silmäräpäyksessä vaihtaa sijaintia varsin pitkälle, mutta tällä kertaa kaveri katosi kyllä sitäkin nopeammin. Jaloissa, ympärillä ja ihan lähellä silmän alla pyörinyt juniori olikin yhtäkkiä täysin kadoksissa - ei näkynyt siellä, täällä eikä tuolla, eikä kukaan ollut häntä nähnyt paitsi että "vastahan se oli tässä".
Äidin sydän ei meinannut enää kroppaan mahtua, niin hirveät, pelottavat mielikuvat täyttivät heti koko pään, eivätkä jalat meinanneet juosta tarpeeksi nopeasti joka puolelle pientä poikaa etsimään. Mutta HUH, löytyihän hän. Liian pitkälle oli pieni mies lähtenyt seikkailemaan rakennusten taakse ja sieltä onneksi löytyi itsekin hämmentyneenä ja itkutihruisena.
Huojentunut, mutta säikähdyksestä vielä tukka pystyssä oleva äiti teki jälleen uuden lupauksen: tämän pojan kanssa lähdemme kaksin julkisiin tapahtumiin ja väenpaljouteen ehkä...ööö...oisko se taas siinä rippi-iässä...
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Kevättä pukkaa
Kuten jo monena vuonna on todettu: Teksasin kevät on yhtä yllätystä täynnä. Lämpimät säät hiipivät jotenkin varkain niin, että jo kolmantena peräkkäisenä päivänä hikoillessani 28 asteen säässä farkuissa ja nilkkureissa, alan ymmärtää että ois vissiin taas aika kaivella ne shortsit ja sandaalit plakkarista...
Teksasin kevät on kuin Suomen kesä parhaimmillaan: kaunis, raikas, vehreä, kukkiva ja lämmin. Elohopea kiipii jo lähes 30 asteeseen ja pihaleikkeihin otetaan mukaan talvehtinut lasten pieni uima-allas.
Mutta se kolikon kääntöpuoli... Kuumat säät ja kosteus yhdessä tekevät tymäköitä ukkoskuuroja, jotka saattavat tuoda mukanaan niin tulipaloja sytyttäviä salamoita, rajuja raekuuroja, puuskaisia tuulia jotka kaatavat isotkin puutarhakalusteet kaasugrilliä myöten ja huonolla säkällä pyörremyrskyjäkin.
Sääennusteita tulee siis seurattua tarkkaan, mutta niinpä vaan pääsi eilinen ukkoskuuro yllättämään. Mitäpä jyrinöistä ja salamoiden räiskeestä, mutta kun kattoon alkoi kopsahdella kummallisella voimakkuudella, piti jo kipaista ikkunaan. Ensin tuli herneen kokoisia rakeita, sitten sormenpään kokoisia, sitten juostiinkin jo vauhdilla ulos pelastamaan autoa. Autotallissa oli tietysti jo muuttopakkailumme ansiosta varsin tukkoisaa, joten raivopäisinä siirtelimme laatikoita ja muuta roinaa jotta saimme kaaran talliin. Liian myöhään. Parhaimmillaan lähes pingispallon kokoiset raeklusterit olivat paukutelleet pelteihin uusia kuviointeja... Ihme kyllä, mitään hermeettistä kraaterimaastoa ei peltipinnasta tullut, mutta sen verran harmittavia pikkulommoja että onhan tuo Volkkari huoltoon vietävä. Prkl.
Kuvassa neljännestaalan (quarter) kolikko, vastaa kooltaan 50 centin eurokolikkoa.
Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi jo autoja huollatettu! Volvo perskele nimittäin heittäytyi hankalaksi ja vaihteisto (automaatti) alkoi sekoilla. Lopulta jumitti turvamoodiin, jonka ansiosta olikin sitten lystikästä ajella koko matka kolmosella. Mukavat katkut saa aikaiseksi kun yrittää kolmosella lähteä liikennevaloista... Kerran sitä jo huollettiin, mutta vikaa ei tietenkään juuri silloin ilmennyt ja toisessa huollossa olivat menneet pyyhkimään vikakoodin pois, joten ei auttanut kuin hakea huoltamaton mobiili takaisin.
Kuten arvata saattaa - kun mies ja poika lauantaiajelivat Addisonin lentokentälle koneita ja koptereita ihmettelemään (miten niin muka aivopesua pienestä alkaen?!), sinnehän se matka tyssäsi ja eikun pelastuspartio poikaa noutamaan ja hinausauto miestä ja kaaraa saattelemaan. Tällä kertaa oli kooditkin selvillä ja sitten vaan jännitettiin kuinkahan monta tonnia tämäkin lysti maksaa. Valmistauduimme jo tuliseen taisteluun kuinka noin nuoren ja vähän ajetun laatuauton (tiihii...) vaihteisto EI VOI vielä hajota, kun saimme tietää että kyseessä on ko. mallin ikävähkö pieni vika ja Volvo ystävällisesti hoitaa laskun vaihteistorempasta. Juhuu!
Taas jäi hyvä sota sotimatta.
Teksasin kevät on kuin Suomen kesä parhaimmillaan: kaunis, raikas, vehreä, kukkiva ja lämmin. Elohopea kiipii jo lähes 30 asteeseen ja pihaleikkeihin otetaan mukaan talvehtinut lasten pieni uima-allas.
Mutta se kolikon kääntöpuoli... Kuumat säät ja kosteus yhdessä tekevät tymäköitä ukkoskuuroja, jotka saattavat tuoda mukanaan niin tulipaloja sytyttäviä salamoita, rajuja raekuuroja, puuskaisia tuulia jotka kaatavat isotkin puutarhakalusteet kaasugrilliä myöten ja huonolla säkällä pyörremyrskyjäkin.
Sääennusteita tulee siis seurattua tarkkaan, mutta niinpä vaan pääsi eilinen ukkoskuuro yllättämään. Mitäpä jyrinöistä ja salamoiden räiskeestä, mutta kun kattoon alkoi kopsahdella kummallisella voimakkuudella, piti jo kipaista ikkunaan. Ensin tuli herneen kokoisia rakeita, sitten sormenpään kokoisia, sitten juostiinkin jo vauhdilla ulos pelastamaan autoa. Autotallissa oli tietysti jo muuttopakkailumme ansiosta varsin tukkoisaa, joten raivopäisinä siirtelimme laatikoita ja muuta roinaa jotta saimme kaaran talliin. Liian myöhään. Parhaimmillaan lähes pingispallon kokoiset raeklusterit olivat paukutelleet pelteihin uusia kuviointeja... Ihme kyllä, mitään hermeettistä kraaterimaastoa ei peltipinnasta tullut, mutta sen verran harmittavia pikkulommoja että onhan tuo Volkkari huoltoon vietävä. Prkl.
Kuvassa neljännestaalan (quarter) kolikko, vastaa kooltaan 50 centin eurokolikkoa.Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi jo autoja huollatettu! Volvo perskele nimittäin heittäytyi hankalaksi ja vaihteisto (automaatti) alkoi sekoilla. Lopulta jumitti turvamoodiin, jonka ansiosta olikin sitten lystikästä ajella koko matka kolmosella. Mukavat katkut saa aikaiseksi kun yrittää kolmosella lähteä liikennevaloista... Kerran sitä jo huollettiin, mutta vikaa ei tietenkään juuri silloin ilmennyt ja toisessa huollossa olivat menneet pyyhkimään vikakoodin pois, joten ei auttanut kuin hakea huoltamaton mobiili takaisin.
Kuten arvata saattaa - kun mies ja poika lauantaiajelivat Addisonin lentokentälle koneita ja koptereita ihmettelemään (miten niin muka aivopesua pienestä alkaen?!), sinnehän se matka tyssäsi ja eikun pelastuspartio poikaa noutamaan ja hinausauto miestä ja kaaraa saattelemaan. Tällä kertaa oli kooditkin selvillä ja sitten vaan jännitettiin kuinkahan monta tonnia tämäkin lysti maksaa. Valmistauduimme jo tuliseen taisteluun kuinka noin nuoren ja vähän ajetun laatuauton (tiihii...) vaihteisto EI VOI vielä hajota, kun saimme tietää että kyseessä on ko. mallin ikävähkö pieni vika ja Volvo ystävällisesti hoitaa laskun vaihteistorempasta. Juhuu!
Taas jäi hyvä sota sotimatta.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Horrosherääjät
Teksasissa paistaa aurinko aina. Paitsi silloin kun ei paista ja maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta siis yleensä aina paistaa. Siksi onkin pienoinen ihme miten täälläkin jengi vaipuu ihme horrostilaan talviaikaan. Suomessa se on jotenkin ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa, sillä pimeässä, kylmässä ja yltiölumisessa talvessa ei kovin montaa kodikkaampaa paikkaa ole kuin se oma pieni tupa, jossa on kiva kynttilänvalossa kyhjöttää kunnes kevät koittaa.
Mutta niin vaan täälläkin talvisin kuviot kutistuvat ja porukat mökkihöperöityvät. Mutta kas kun kevät koittaa alkaa bilettä, treffiä, puutarhakutsua ja lounaskekkeriä kasaantua kalenterin sivut täyteen. Porukka päivittää vaatevarastoaan, värjää hiukset ja lähtee ihmisten ilmoille. Tai ainakin sitten pyllistelevät puutarhan penkeissä.
Erinäisten kekkereiden lisäksi keväälle on osunut mm. babyshowerit jos toisetkin ja eiliset läksiäiset. Olikin kiva ilta olla tyttöporukassa vähän tuulettumassa, syömässä hyvin ja vähän baanallakin päristellä. Eipä ole tullut pitkään aikaan käytyä Cowboys Dancehall Red Riverissä! Meininki oli yhtä mainiota kuin aina: isossa tanssiringissä porukka veti enemmän tai vähemmän sulavasti Texas two stepiä, kantrimusa raikasi ja tunnelma oli vaan jotenkin...niin kuin kaveri sanoi: kuin suoraan jostain elokuvasta. Tällä kertaa tosin porukka oli nössöjä täynnä eikä kukaan uskaltautunut sen pukittelevan sähköhärän selkään jossa joskus taannoin tuli taitoja testattua...
Mutta taidanpa tästä itsekin alkaa talvehtimasta tointua, joten jospas vaikka kutsuisin parit kaverit ensi viikolla kylään... Kohtahan näitä avoimia ovia tässä talossa vietetäänkin ihan riittämiin. (Huoh.)
Mutta niin vaan täälläkin talvisin kuviot kutistuvat ja porukat mökkihöperöityvät. Mutta kas kun kevät koittaa alkaa bilettä, treffiä, puutarhakutsua ja lounaskekkeriä kasaantua kalenterin sivut täyteen. Porukka päivittää vaatevarastoaan, värjää hiukset ja lähtee ihmisten ilmoille. Tai ainakin sitten pyllistelevät puutarhan penkeissä.
Erinäisten kekkereiden lisäksi keväälle on osunut mm. babyshowerit jos toisetkin ja eiliset läksiäiset. Olikin kiva ilta olla tyttöporukassa vähän tuulettumassa, syömässä hyvin ja vähän baanallakin päristellä. Eipä ole tullut pitkään aikaan käytyä Cowboys Dancehall Red Riverissä! Meininki oli yhtä mainiota kuin aina: isossa tanssiringissä porukka veti enemmän tai vähemmän sulavasti Texas two stepiä, kantrimusa raikasi ja tunnelma oli vaan jotenkin...niin kuin kaveri sanoi: kuin suoraan jostain elokuvasta. Tällä kertaa tosin porukka oli nössöjä täynnä eikä kukaan uskaltautunut sen pukittelevan sähköhärän selkään jossa joskus taannoin tuli taitoja testattua...
Mutta taidanpa tästä itsekin alkaa talvehtimasta tointua, joten jospas vaikka kutsuisin parit kaverit ensi viikolla kylään... Kohtahan näitä avoimia ovia tässä talossa vietetäänkin ihan riittämiin. (Huoh.)
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Tippiä tippuu!
Tuollainen vajaa kaksivuotias on jo varsin kerkeäväinen. Etenkin tuollainen versio, jolla tuntuu veressä virtaavan aimo annos elohopeaakin. Kiipeää kaikkialle, riippuu kaikkialla, juoksee joka paikkaan ja tekee jatkuvasti jotain jonka ansiosta EI-sana raikaa yhtenään. Välillä iskee turhauma ja ahdistus, vaikka useimmiten kuitenkaan lastaan ei kiiltävästä kolikosta luovuttaisi kaleeriorjaksi... Sillä on niitä pieniä juttuja, jotka nostattavat hymyn huulille ja saattavat saada pientä hihitystäkin aikaan.
Kuten tämä:
Kyseessä siis täysin autenttinen kuva kotoamme. Olin imuroimassa pitkin poikin kämppää ja siirtelin mennessäni huonekaluja. Seurailin siinä aina välillä olkani yli ettei pojankoltiainen ehdi kovin suuriin pahantekoihin. Kas kun selkäni käänsin, olikin edessäni yhtäkkiä pojan pillimuki ja sen alla taalan verran tippiä. Kerrankin siis kunnian kukko lauloi tarjoiluistani?! Harvemmin on yhtä positiivista palautetta tullut.
Seuraava vartti vietettiinkin sitten konttaamalla pitkin kämppää metsästämässä niitä kaikkia muita "aarteita" mitä äidin käsilaukusta pengotusta lompakosta oli löytynyt... Pankkikortti sohvan alla, toinen komerossa oven alta sinne työnnettynä, seteleitä koiran ruokakupissa jne. Oh joy!
Jos äidin käsilaukku onkin totaalinen aarrearkku, jonka sisälmyksiä on ihana levitellä ympäriinsä ja hokea esim. pakstilli, pakstilli kun kysyn missä ihmeen tahmassa pojan naama ja kädet ovat (hieman on maisteltu äidin Dents-pastilleja...) tai pippi, pippi (eli pojan slangilla teippi kun terveysside on liimattu oveen), on myös kelloradio vakiohuvin kohde.
Sitä käännellään, väännellään, säädetään. Milloin se raikaa yksinään makkarissamme, milloin se herättää puolihuutamalla niin että meikä sinkoaa kattopropellin lapoihin asti ja onpahan kerta jolloin kelloradio kertoi minulle nimensä. Yksi hupi on nimittäin kääntää koko kelloradio ylösalaisin. Ja joka kerta menen samaan lankaan. Tuijotan tyhmänä numeroita ymmärtämättä ollenkaan paljonko kello on ja miksi en ymmärrä paljonko se on.
Eräänä yömyöhänä viimein punkkaan suunnistaessani vilkaisin kelloa ja hölmistyin kun masiina kertoi olevansa LEO. Ihan hyvän tovin siinä unihuuruissa sain tuijottaa näyttöä ja ihmetellä miksi siinä lukee LEO kunnes hiffasin taas kerran kääntää vekottimen... Niinpä, kello on siis 0:37...
Taitaapa olla nytkin jo aika painua punkkaan, jotta jaksan taas huomenna kaahata poikasen perässä... Who knows what tomorrow will bring?!
Kuten tämä:
Kyseessä siis täysin autenttinen kuva kotoamme. Olin imuroimassa pitkin poikin kämppää ja siirtelin mennessäni huonekaluja. Seurailin siinä aina välillä olkani yli ettei pojankoltiainen ehdi kovin suuriin pahantekoihin. Kas kun selkäni käänsin, olikin edessäni yhtäkkiä pojan pillimuki ja sen alla taalan verran tippiä. Kerrankin siis kunnian kukko lauloi tarjoiluistani?! Harvemmin on yhtä positiivista palautetta tullut.
Seuraava vartti vietettiinkin sitten konttaamalla pitkin kämppää metsästämässä niitä kaikkia muita "aarteita" mitä äidin käsilaukusta pengotusta lompakosta oli löytynyt... Pankkikortti sohvan alla, toinen komerossa oven alta sinne työnnettynä, seteleitä koiran ruokakupissa jne. Oh joy!
Jos äidin käsilaukku onkin totaalinen aarrearkku, jonka sisälmyksiä on ihana levitellä ympäriinsä ja hokea esim. pakstilli, pakstilli kun kysyn missä ihmeen tahmassa pojan naama ja kädet ovat (hieman on maisteltu äidin Dents-pastilleja...) tai pippi, pippi (eli pojan slangilla teippi kun terveysside on liimattu oveen), on myös kelloradio vakiohuvin kohde.
Sitä käännellään, väännellään, säädetään. Milloin se raikaa yksinään makkarissamme, milloin se herättää puolihuutamalla niin että meikä sinkoaa kattopropellin lapoihin asti ja onpahan kerta jolloin kelloradio kertoi minulle nimensä. Yksi hupi on nimittäin kääntää koko kelloradio ylösalaisin. Ja joka kerta menen samaan lankaan. Tuijotan tyhmänä numeroita ymmärtämättä ollenkaan paljonko kello on ja miksi en ymmärrä paljonko se on.
Eräänä yömyöhänä viimein punkkaan suunnistaessani vilkaisin kelloa ja hölmistyin kun masiina kertoi olevansa LEO. Ihan hyvän tovin siinä unihuuruissa sain tuijottaa näyttöä ja ihmetellä miksi siinä lukee LEO kunnes hiffasin taas kerran kääntää vekottimen... Niinpä, kello on siis 0:37...
Taitaapa olla nytkin jo aika painua punkkaan, jotta jaksan taas huomenna kaahata poikasen perässä... Who knows what tomorrow will bring?!
torstai 17. maaliskuuta 2011
Kikkelikekkerit
Miehen palattua Suomen reissultaan tiedotin häntä tuttavallisesti lähteväni viikolla seksikutsuille. Hieman miehen naama venähti moisesta tiedotteesta ja lopuksi hän sai vain ähkäistyä että "onks tää jotain kinky-juttuja vai?". Siis häh? Mitäköhän kinky-juttuja hän ajatteli mun harrastavan ja missähän porukassa?
Kyseessä oli nimittäin Pure Romance Partyt. Olin jo monesti radiossa kuullut mainoksen että tulepa nyt PR kutsuille, joissa vietät hauskaa iltaa tyttöporukassa mukavassa seurassa, pienen purtavan parissa ja romantiikan merkeissä. Niii-iiin? Uteliaisuus heräsi jo siitä ja kun kaveri kivasti kutsui ystävänsä luona järjestettäviin partyihin niin sukkana sinne siis.
Viimeistään siinä vaiheessa kun tyttöporukka istuskeli sohvalla kikkelikynät ja katalogit kourassaan oli ilmiselvää minkä ympärillä illan teema pyöri. Kyseessä oli siis seksilelujen ja -tarvikkeiden tupperware-kutsut :D . Esittelijä oli räväkkä nainen, joka kävi tarjontaa läpi teemalla "from potions and lotions to things with motion". Alkukatalogi olikin ihan pehmokamaa, mutta mitä pidemmälle sivuja selasimme, sitä eksoottisempia ja ihmetystä herättäviä vimpaimia alkoi vilistä sivuilla ja pyöriä/pomppia/surista käsissämme.
Totesin olevani selvästi liian kaavoihin kangistunut kun jollakulla oli joka aukeamalta kommentoitavaa jonkin tuotteen toiminnasta/tehosta/tarpeellisuudesta. Ylilyönnin puolelle meni kyllä jo se merivoimissa ollut nuori nainen, joka jo heti alkuun mainosti kuinka hän oli NAVYssä, siellä oli about 1000 miestä samassa botskissa ja ehkä 50 naista ja nekin kaikki jotain ylipainoisia lepakoita, joten voitte vaan KU-VI-TEL-LA miten häntä vietiin (Kyseessä oli siis kaunis, hoikka nuori nainen)... Jossain vaiheessa alkoi jo olla epäselvää oliko ko. henkilö merivoimissa laivahuorana vai ihan asevoimissa, sen verran värikkäitä tarinoita naisella oli.
Eittämättä oli mukava ilta; hyvää syötävää ja juotavaa, hauskaa seuraa ja kivaa viihdettä. Jossain vaiheessa oli kyllä pakko ihmetellä tätä amerikkalaista kaksinaismoralismia: kodin ulkopuolella ollaan kovin uskovaisia, kirkossa käyviä, erittäin rajoittuneesti intiimiasioista keskustelevia, mutta suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vaan ja avoimesti julistaa kokemuksistaan erinäisten vimpainten ja/tai miesten parissa.
Illalla nukkumaan mennessä kyllä nauratti myöskin se ajatus että kokoaisimme Suomessa kaveripiirin kasaan ja pitäisimme vastaavat kutsut - olisikohan tunnelma yhtä vapautunut (ilman paria pullollista miestä väkevämpää) vai olisivatkohan kaikki ihan vaikeina punastellen katalogien piilossa... Hihhihii... Pitäisköhän testata - kuka ilmoittautuu kutsuille :D ?!
Kyseessä oli nimittäin Pure Romance Partyt. Olin jo monesti radiossa kuullut mainoksen että tulepa nyt PR kutsuille, joissa vietät hauskaa iltaa tyttöporukassa mukavassa seurassa, pienen purtavan parissa ja romantiikan merkeissä. Niii-iiin? Uteliaisuus heräsi jo siitä ja kun kaveri kivasti kutsui ystävänsä luona järjestettäviin partyihin niin sukkana sinne siis.
Viimeistään siinä vaiheessa kun tyttöporukka istuskeli sohvalla kikkelikynät ja katalogit kourassaan oli ilmiselvää minkä ympärillä illan teema pyöri. Kyseessä oli siis seksilelujen ja -tarvikkeiden tupperware-kutsut :D . Esittelijä oli räväkkä nainen, joka kävi tarjontaa läpi teemalla "from potions and lotions to things with motion". Alkukatalogi olikin ihan pehmokamaa, mutta mitä pidemmälle sivuja selasimme, sitä eksoottisempia ja ihmetystä herättäviä vimpaimia alkoi vilistä sivuilla ja pyöriä/pomppia/surista käsissämme.
Totesin olevani selvästi liian kaavoihin kangistunut kun jollakulla oli joka aukeamalta kommentoitavaa jonkin tuotteen toiminnasta/tehosta/tarpeellisuudesta. Ylilyönnin puolelle meni kyllä jo se merivoimissa ollut nuori nainen, joka jo heti alkuun mainosti kuinka hän oli NAVYssä, siellä oli about 1000 miestä samassa botskissa ja ehkä 50 naista ja nekin kaikki jotain ylipainoisia lepakoita, joten voitte vaan KU-VI-TEL-LA miten häntä vietiin (Kyseessä oli siis kaunis, hoikka nuori nainen)... Jossain vaiheessa alkoi jo olla epäselvää oliko ko. henkilö merivoimissa laivahuorana vai ihan asevoimissa, sen verran värikkäitä tarinoita naisella oli.
Eittämättä oli mukava ilta; hyvää syötävää ja juotavaa, hauskaa seuraa ja kivaa viihdettä. Jossain vaiheessa oli kyllä pakko ihmetellä tätä amerikkalaista kaksinaismoralismia: kodin ulkopuolella ollaan kovin uskovaisia, kirkossa käyviä, erittäin rajoittuneesti intiimiasioista keskustelevia, mutta suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vaan ja avoimesti julistaa kokemuksistaan erinäisten vimpainten ja/tai miesten parissa.
Illalla nukkumaan mennessä kyllä nauratti myöskin se ajatus että kokoaisimme Suomessa kaveripiirin kasaan ja pitäisimme vastaavat kutsut - olisikohan tunnelma yhtä vapautunut (ilman paria pullollista miestä väkevämpää) vai olisivatkohan kaikki ihan vaikeina punastellen katalogien piilossa... Hihhihii... Pitäisköhän testata - kuka ilmoittautuu kutsuille :D ?!
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Suuria tunteita
Tiesimme jo viime vuonna samoihin aikoihin, että jatkoaikaa Teksasissa on vuoden verran. Tämän vuoden kevääseen. Silti kun asia alkoi varmistua, tuntui se jotenkin yllättävältä. Siis täh? Mitä, nytkö jo?
Ensin tuli epäusko. Siis mitä, menikö muka vuosi jo? Onko muka jo kohta neljä vuotta kasassa? Eeei voi olla...ei sitten mitenkään.
Sitten tuli vitutus. No ei sun nyt v*ttu joku pomo jossain hevonkuusessa määräile missä päin meidän perhe majailee!? Tässä pitää nyt sit taas koko omaisuus pakata johonkin hevon konttiin merille seilaamaan ja "lopettaa" koko nykyinen elämä ja pinnistää ihan tyhjästä taas uusi elämä Suomessa.
Sitten iski alistuminen. No kai tästä nyt sit on vaan kamat pakattava ja lähdettävä Suomea kohti... Huoooookaaaaaus.
Sitä seurasi yllättäen riemu. Hei jee, takaisin Suomeen! Perhe, tutut, ystävät, kaikki entiset kuviot! Ihania ruokia, raikasta ilmaa, puhdasta luontoa! Mökille viikonlopuksi, luontopoluille sekkailemaan, rakkaiden ystävien luo kyläilemään!
Sitten alkoi ahdistus. Aaargh! Hirveästi tehtävää ennen kuin tämä karavaani saadaan toiselle maankamaralle kaikkinensa päivinensä. Talon myynti, hepan tulevaisuuden arvonta, kaikkien tilausten/asioiden lopetus, hankinnat ennen Suomeen lähtöä, omat ja miehen duunikuviot, missä ja miten jatketaan elämää Suomessa jne. potenssiin 1207. Heerrrmo menee! Miehen firmasta tulee vaan pelkkää hötöä, ei mitään konkreettista tietoa ja toimintaa, jonka perusteella voisimme varmemmin päätöksiä ja muutoksia tehdä.
Kun puhun puhelimessa vanhempieni kanssa, iloitsen jo siitä, että he ja poikamme saavat viettää tulevaisuudessa enemmän aikaa keskenään. Ja ihanaa nähdä rauhassa kaikkia ystäviä ilman hirveitä lyhyen kesäloman paineita singota sinne ja tänne muutamassa viikossa. Ihanaa, Suomeen muutossa on niin paljon kivaa!
Mutta kun pimenevässä maaliskuisessa Teksasin samettisen lämpimässä illassa tuijotan pimeyteen, kuuntelen rapinoita ja eläinten ääniä takapihan pusikoista, ihailen taivaan siellä täällä loistavin valopilkuin koristavia lähestyviä lentokoneita ja niiden kumeaa kaukaista jylyä ja nojaan talomme - meidän oman, rakkaan kotimme - seinään, hiipii sisälle varkain käsikädessä apeus ja haikeus. Ennen kuin kaverinsa suru ehtii hännystellä mukaan, ryhdistäydyn. Vielä ei ole aika.
Niinpä muuttoomme liittyviä tuntemuksiani tiedustelevat ystäväni täällä ja kaukana saavat vastaukseksi lähinnä huokauksen ja käsien levittelyn. Koti siellä ja koti täällä. Ja aina kuitenkin jotain kaipaamassa.
Ensin tuli epäusko. Siis mitä, menikö muka vuosi jo? Onko muka jo kohta neljä vuotta kasassa? Eeei voi olla...ei sitten mitenkään.
Sitten tuli vitutus. No ei sun nyt v*ttu joku pomo jossain hevonkuusessa määräile missä päin meidän perhe majailee!? Tässä pitää nyt sit taas koko omaisuus pakata johonkin hevon konttiin merille seilaamaan ja "lopettaa" koko nykyinen elämä ja pinnistää ihan tyhjästä taas uusi elämä Suomessa.
Sitten iski alistuminen. No kai tästä nyt sit on vaan kamat pakattava ja lähdettävä Suomea kohti... Huoooookaaaaaus.
Sitä seurasi yllättäen riemu. Hei jee, takaisin Suomeen! Perhe, tutut, ystävät, kaikki entiset kuviot! Ihania ruokia, raikasta ilmaa, puhdasta luontoa! Mökille viikonlopuksi, luontopoluille sekkailemaan, rakkaiden ystävien luo kyläilemään!
Sitten alkoi ahdistus. Aaargh! Hirveästi tehtävää ennen kuin tämä karavaani saadaan toiselle maankamaralle kaikkinensa päivinensä. Talon myynti, hepan tulevaisuuden arvonta, kaikkien tilausten/asioiden lopetus, hankinnat ennen Suomeen lähtöä, omat ja miehen duunikuviot, missä ja miten jatketaan elämää Suomessa jne. potenssiin 1207. Heerrrmo menee! Miehen firmasta tulee vaan pelkkää hötöä, ei mitään konkreettista tietoa ja toimintaa, jonka perusteella voisimme varmemmin päätöksiä ja muutoksia tehdä.
Kun puhun puhelimessa vanhempieni kanssa, iloitsen jo siitä, että he ja poikamme saavat viettää tulevaisuudessa enemmän aikaa keskenään. Ja ihanaa nähdä rauhassa kaikkia ystäviä ilman hirveitä lyhyen kesäloman paineita singota sinne ja tänne muutamassa viikossa. Ihanaa, Suomeen muutossa on niin paljon kivaa!
Mutta kun pimenevässä maaliskuisessa Teksasin samettisen lämpimässä illassa tuijotan pimeyteen, kuuntelen rapinoita ja eläinten ääniä takapihan pusikoista, ihailen taivaan siellä täällä loistavin valopilkuin koristavia lähestyviä lentokoneita ja niiden kumeaa kaukaista jylyä ja nojaan talomme - meidän oman, rakkaan kotimme - seinään, hiipii sisälle varkain käsikädessä apeus ja haikeus. Ennen kuin kaverinsa suru ehtii hännystellä mukaan, ryhdistäydyn. Vielä ei ole aika.
Niinpä muuttoomme liittyviä tuntemuksiani tiedustelevat ystäväni täällä ja kaukana saavat vastaukseksi lähinnä huokauksen ja käsien levittelyn. Koti siellä ja koti täällä. Ja aina kuitenkin jotain kaipaamassa.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Irtiotto arjesta - kuvin
Jotta jo useampaan otteeseen Teksasissa reissanneet vanhempani saisivat jotain uusia muistoja tältäkin matkalta, päätimme tehdä pikku reissun San Antonioon, joka on reilu neljän tunnin ajomatkan päässä kotoamme.
Matkalla stoppasimme kaffepaussilla Austinissa, Teksasin pääkaupungissa. State Capitolin puistossa nautimme tovin aurinkoisesta ja lämpimästä kevätpäivästä.
Seuraavana päivänä perillä San Antoniossa usutimme vieraamme seikkailemaan omin päin ja tutkailemaan nähtävyyksiä - sillä välin meidän perhe vietti laatuaikaa mm. koirankopissa.
Omia lempinähtävyyksiäni San Antoniossa ovat tunnelmalliset muinaiset lähetyskirkot / niiden rauniot.
Pimenevässä illassa korkealla kattojen yllä liehuva lippu tuo jotenkin sen pisteen i:n päälle tunnelmaan.
The Alamo yövalaistuksessa. Tänä vuonna juhlitaankin tämän Teksasin itsenäisyystaistelun monumentin 175-vuotisjuhlaa ja sen ansiosta kaupungissa oli juuri tänä viikonloppuna erityisiä näytöksiä ja ohjelmaa.
Kotiinlähdön aamupäivänä purimme pojalta energiaa San Antonion kauniissa eläintarhassa. Pikkumiehestä elefantit olivat tosi mielenkiintoisia, mutta hauskinta oli ehkä sittenkin se, kun pääsi silittämään, syöttämään ja harjaamaan kääpiövuohia...
Matkalla stoppasimme kaffepaussilla Austinissa, Teksasin pääkaupungissa. State Capitolin puistossa nautimme tovin aurinkoisesta ja lämpimästä kevätpäivästä. 
Seuraavana päivänä perillä San Antoniossa usutimme vieraamme seikkailemaan omin päin ja tutkailemaan nähtävyyksiä - sillä välin meidän perhe vietti laatuaikaa mm. koirankopissa. 
Omia lempinähtävyyksiäni San Antoniossa ovat tunnelmalliset muinaiset lähetyskirkot / niiden rauniot. 
Pimenevässä illassa korkealla kattojen yllä liehuva lippu tuo jotenkin sen pisteen i:n päälle tunnelmaan. 
The Alamo yövalaistuksessa. Tänä vuonna juhlitaankin tämän Teksasin itsenäisyystaistelun monumentin 175-vuotisjuhlaa ja sen ansiosta kaupungissa oli juuri tänä viikonloppuna erityisiä näytöksiä ja ohjelmaa. 
Kotiinlähdön aamupäivänä purimme pojalta energiaa San Antonion kauniissa eläintarhassa. Pikkumiehestä elefantit olivat tosi mielenkiintoisia, mutta hauskinta oli ehkä sittenkin se, kun pääsi silittämään, syöttämään ja harjaamaan kääpiövuohia... Ja kun viimein myöhään lauantai-iltana palasimme parin päivän irtiotoltamme, tuntui oma sänky taas pilvilinnalta, kodin hiljaisuus pumpulilta (hotellissamme oli liuta paikalliseen robottimessuun osallistuvia high schoolilaisia = veikkaa kikatuksen, kitinän, pillityksen, tömistyksen, kirkunan ja yleisen hässäköinnin määrä vuorokauden ajasta riippumatta...) ja reissun muistot mukavilta.
Hässäkkäviikot
Huooh, hässäkkäviikot päättyivät viimein tänään... Ihanan kamalaa rumbaa ja pyöritystä jaksaa aikansa, mutta tänään lentokentällä pojan kanssa isiä kotiin odottaessamme toivoin kiihkeästi jo ensi viikkoa ja paluuta normaaliin, tylsään, kuluttavaan ja rasittavaan arkeen.
Vanhempani tulivat kylään kaksi viikkoa sitten. Voi miten ihanaa olikaan taas nähdä pitkästä aikaa ja seurata pienen pojan ja isovanhempien yhteisiä puuhia! Tällä kertaa ohjelmassa ei ollut mitään erikoisempaa; shoppailua, pientä hemmottelua ja ennen kaikkea vaan yhteistä aikaa. Teimme kuitenkin kiepin San Antonioon, jossa vieraat saivat kokea ja nähdä erilaista Teksasin tunnelmaa ja me kokoneet San Antonion kävijät otimme tällä kertaa reissun lapsen tahtiin - ohjelmassa oli mm. lasten museota ja eläintarhassa käppäilyä- mitkä molemmat osoittautuivat yllättävänkin hauskoiksi kokemuksiksi. Tulihan toki siinä sivussa vähän jotain nähtävyyksiäkin taas vilkaistua ja Riverwalkin tunnelmassa illallistettua. Mukava irtiotto arjesta ja ihana pieni shopping spree matkan varrella San Marcosissa, jossa täsmäiskut muutamiin suosikkiliikkeisiin valtavassa Outlet-keskuksessa tuottivat melkoista ruuhkaa auton peräkonttiin.
Viime sunnuntaina vilkutimme heiheit isille, joka pitkästä aikaa lähti viikon työreissulle Suomeen. Tänne jäimme odottamaan vakkari-Suomituliaisia: ihania karkkeja, tuoretta Hesaria ja Iltiksiä, muutamia naistenlehtiä ja jättipaketillista Buranaa...
Heti seuraavana päivänä olimme taas kentällä halauksin saattelemassa (iso)vanhemmat kotimatkallensa. Heihei, hyvää matkaa, nähdään taas pian! Vaikka kukaan meistä ei tiedäkään milloin tuo epämääräinen pian on...
Alkuviikon kärvistelin ikävässä ja haikeudessa, kummallisessa yksinäisyydessä vaikka elo ympärillä pienen pojan (vieläpä pienessä flunssassa mökkihöperyydestä seinille kiipeilevän sellaisen), kissan ja koiran muodossa ei todellakaan suo hetkeäkään yksinololle. Sitten vaan tsemppasin: poika hoitoon, duunit tehtyä, heppa hoidettua, kaverit kylään, koulua ja muskaria, tavallista arkieloa. Ja tulihan se lauantai, jolloin isi palaa kotiin... Tuliaisineen, terveisineen, läsnäoloineen.
Tervetuloa! Tervetuloa sinä, jonka kanssa haluan arkeni jakaa. Tervetuloa arki.
Vanhempani tulivat kylään kaksi viikkoa sitten. Voi miten ihanaa olikaan taas nähdä pitkästä aikaa ja seurata pienen pojan ja isovanhempien yhteisiä puuhia! Tällä kertaa ohjelmassa ei ollut mitään erikoisempaa; shoppailua, pientä hemmottelua ja ennen kaikkea vaan yhteistä aikaa. Teimme kuitenkin kiepin San Antonioon, jossa vieraat saivat kokea ja nähdä erilaista Teksasin tunnelmaa ja me kokoneet San Antonion kävijät otimme tällä kertaa reissun lapsen tahtiin - ohjelmassa oli mm. lasten museota ja eläintarhassa käppäilyä- mitkä molemmat osoittautuivat yllättävänkin hauskoiksi kokemuksiksi. Tulihan toki siinä sivussa vähän jotain nähtävyyksiäkin taas vilkaistua ja Riverwalkin tunnelmassa illallistettua. Mukava irtiotto arjesta ja ihana pieni shopping spree matkan varrella San Marcosissa, jossa täsmäiskut muutamiin suosikkiliikkeisiin valtavassa Outlet-keskuksessa tuottivat melkoista ruuhkaa auton peräkonttiin.
Viime sunnuntaina vilkutimme heiheit isille, joka pitkästä aikaa lähti viikon työreissulle Suomeen. Tänne jäimme odottamaan vakkari-Suomituliaisia: ihania karkkeja, tuoretta Hesaria ja Iltiksiä, muutamia naistenlehtiä ja jättipaketillista Buranaa...
Heti seuraavana päivänä olimme taas kentällä halauksin saattelemassa (iso)vanhemmat kotimatkallensa. Heihei, hyvää matkaa, nähdään taas pian! Vaikka kukaan meistä ei tiedäkään milloin tuo epämääräinen pian on...
Alkuviikon kärvistelin ikävässä ja haikeudessa, kummallisessa yksinäisyydessä vaikka elo ympärillä pienen pojan (vieläpä pienessä flunssassa mökkihöperyydestä seinille kiipeilevän sellaisen), kissan ja koiran muodossa ei todellakaan suo hetkeäkään yksinololle. Sitten vaan tsemppasin: poika hoitoon, duunit tehtyä, heppa hoidettua, kaverit kylään, koulua ja muskaria, tavallista arkieloa. Ja tulihan se lauantai, jolloin isi palaa kotiin... Tuliaisineen, terveisineen, läsnäoloineen.
Tervetuloa! Tervetuloa sinä, jonka kanssa haluan arkeni jakaa. Tervetuloa arki.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Himmeen hieno bloggaaja
Ei herttinen sentäs, kattokaas millä mua on paiskattu:
Aurinkoinen Katie's Castlessa majaileva ystäväiseni moisella minua muisti! Vähänkös on himmeen hieno ja eka tekstisuollantoni ansaitsema palkinto!
Tunnustuksen saajan pitää vastata viiteen kysymykseen ja laittaa tunnustus eteenpäin viidelle blogille.
1. Milloin aloitit blogisi?
Hetkoneeen... Näemmä kesäkuun puolivälissä 2007.
2. Mistä kirjoitat? Mitä kaikkea blogisi käsittelee?
Mun muutosta Teksasiin, mun elämästä Teksasissa ja kohta vissiin muutosta pois Teksasista. Kirjoitan omasta navasta ja sen ympärillä pyörivistä asioista ;) . Hyvin subjektiivisia ja puolueellisia havaintoja arkielämästä arkikielellä. Kirjoitusvirheineen päivineen.
3. Mikä tekee blogistasi erityisen?
Se, että yrittäessäni lopettaa sen kirjoittamisen, tulee heti noottia sieltä sun täältä. Usein ja niin piinaavasti että monen kuukauden tauonkin jälkeen oli pakko puhaltaa feeniks tuhkasta. Joku potenssiin aika monta siis sittenkin lukee näitä mun jorinoita vaikkei juuri kukaan koskaan mitenkään tänne mitään kommentoi! Miten lämmittävää ! Tähän vois myös heittää lempisitaattini taannoismuinaisesta Ally McBealista: "What makes your problems so much bigger than anyone else's?!" "Because they're MINE."
4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?
Aloittamisajankohdan tienoilla niin moni ihminen kyseli lähes päivittäin pian muuttuvasta elämäntilanteestani, että päätin tukkeutuvan sähköpostin pelastamiseksi ohjata kaverit yhteen tuuttiin. Aluksi kirjoittelin siis vaan kuulumisia ystävilleni Suomessa, mutta jotenkin tänne on eksynyt täkäläisiäkin ystäviä sekä tuttuja, tutuntuttuja, tuntemattomia, kylänmiehiä ja kylähulluja sieltä sun täältä.
5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Kirjoitustiheyttä. Asioita, juttuja, tapahtumia ja sekoiluja tulee mieleen tuon tuosta, mutta kun en niitä pääse useinkaan heti koneelle naputtelemaan, ne unohtuvat, vanhentuvat ja näivettyvät. En usko että useakaan juttu järisyttää kenenkään lukijan elämää, mutta toisaalta tämä on oma henkilökohtainen päiväkirjanikin pienestä ajanjaksosta elämässäni. Rakastan kirjoittamista ja olen sitä harrastanut mitä omituisimmissa muodoissa (terveisiä mm. taannoisen hevoseni suulla kirjoitetusta nettipäiväkirjasta ;D ) koko elämäni ajan.
Joudun tunnustamaan, että nykyisin en kerkeä lukemaan blogeja enää lainkaan. Tai sitten muiden napojen ympäristö ei vaan jaksa kiinnostaa riittävästi. Pari kivaa blogia, joista tykkäsin kovasti, on jo kuopattu ja syvälle kauan sitten. Nykyisin luen epäsäännöllisesti enää kahta, joista molemmat ovat ystävieni ja molemmilla tämä palkinto jo onkin. Ja sen muuten merkittävästi tätä blogia paremmin ansaitsevat...
Aurinkoinen Katie's Castlessa majaileva ystäväiseni moisella minua muisti! Vähänkös on himmeen hieno ja eka tekstisuollantoni ansaitsema palkinto!
Tunnustuksen saajan pitää vastata viiteen kysymykseen ja laittaa tunnustus eteenpäin viidelle blogille.
1. Milloin aloitit blogisi?
Hetkoneeen... Näemmä kesäkuun puolivälissä 2007.
2. Mistä kirjoitat? Mitä kaikkea blogisi käsittelee?
Mun muutosta Teksasiin, mun elämästä Teksasissa ja kohta vissiin muutosta pois Teksasista. Kirjoitan omasta navasta ja sen ympärillä pyörivistä asioista ;) . Hyvin subjektiivisia ja puolueellisia havaintoja arkielämästä arkikielellä. Kirjoitusvirheineen päivineen.
3. Mikä tekee blogistasi erityisen?
Se, että yrittäessäni lopettaa sen kirjoittamisen, tulee heti noottia sieltä sun täältä. Usein ja niin piinaavasti että monen kuukauden tauonkin jälkeen oli pakko puhaltaa feeniks tuhkasta. Joku potenssiin aika monta siis sittenkin lukee näitä mun jorinoita vaikkei juuri kukaan koskaan mitenkään tänne mitään kommentoi! Miten lämmittävää ! Tähän vois myös heittää lempisitaattini taannoismuinaisesta Ally McBealista: "What makes your problems so much bigger than anyone else's?!" "Because they're MINE."
4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?
Aloittamisajankohdan tienoilla niin moni ihminen kyseli lähes päivittäin pian muuttuvasta elämäntilanteestani, että päätin tukkeutuvan sähköpostin pelastamiseksi ohjata kaverit yhteen tuuttiin. Aluksi kirjoittelin siis vaan kuulumisia ystävilleni Suomessa, mutta jotenkin tänne on eksynyt täkäläisiäkin ystäviä sekä tuttuja, tutuntuttuja, tuntemattomia, kylänmiehiä ja kylähulluja sieltä sun täältä.
5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Kirjoitustiheyttä. Asioita, juttuja, tapahtumia ja sekoiluja tulee mieleen tuon tuosta, mutta kun en niitä pääse useinkaan heti koneelle naputtelemaan, ne unohtuvat, vanhentuvat ja näivettyvät. En usko että useakaan juttu järisyttää kenenkään lukijan elämää, mutta toisaalta tämä on oma henkilökohtainen päiväkirjanikin pienestä ajanjaksosta elämässäni. Rakastan kirjoittamista ja olen sitä harrastanut mitä omituisimmissa muodoissa (terveisiä mm. taannoisen hevoseni suulla kirjoitetusta nettipäiväkirjasta ;D ) koko elämäni ajan.
Joudun tunnustamaan, että nykyisin en kerkeä lukemaan blogeja enää lainkaan. Tai sitten muiden napojen ympäristö ei vaan jaksa kiinnostaa riittävästi. Pari kivaa blogia, joista tykkäsin kovasti, on jo kuopattu ja syvälle kauan sitten. Nykyisin luen epäsäännöllisesti enää kahta, joista molemmat ovat ystävieni ja molemmilla tämä palkinto jo onkin. Ja sen muuten merkittävästi tätä blogia paremmin ansaitsevat...
torstai 24. helmikuuta 2011
Ihan vähän liian väsynyt
Mistä tietää että on ihan vähän liian väsynyt?
Kas jos tekee toimistolla n. 13h työpäivän ja huomaa siinä viimeisenä parina tuntina että ohhoh, edellinen syöty ateria on ollut kevyehkö aamupala ennen duuniin lähtöä ja päivän aikana on tullut natustettua vain myslipatukka ja pari pastillia vesipullollisen lisäksi, siinä voipi hieman jo nälkä näköä (ja aivotoimintaa) haitata. Siispä kotimatkalla ensimmäisen matkalle osuvan drive-in ravintolan kaistalle.
Maksu hoituu ekalla luukulla ja sitten toiselle luukulle odottamaan eväspussia. Siinä vaiheessa tietää olevansa ehkä ihan vähän liian väsynyt kun hetken tuijotatte ravintolan työntekijän kanssa tyhmänä toisianne. Työntekijä riiputtaa ilmassa eväspussiasi. Lopulta hän alkaa osoitella sinua nostellen kulmia. Hetken voi vielä kestää ennen kuin tajuat että ei hän osoita sinua vaan sitä välissänne kiinni olevaa auton ikkunaa... Hän ei reppana ole vielä keksinyt keinoa miten mystisesti siirtää eväspussi autoosi lasin lapi.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Ihan Pro
Ihan Pro kaartaa tallin pihaan ihan pro autolla, jossa on ihan pro peräkärry. Ihan Pro on pro-tyyliin ihan ajoissa.
Ihan Pro on aina miellyttävä, mukava, hyväntuulinen ja hienokäytöksinen (yes, ma'am!). Ihan Pro katsastaa päivän tilanteen ja edessä olevan työn. Ihan Pro virittää vehkeet valmiiksi, laittaa työvaatteet kuntoon ja alkaa hommiin.
Ihan Pro puhelee työn lomassa mukavia ja kertoo samalla mitä on tekemässä ja miksi. Ihan Pro kuuntelee hevosen omistajan/ratsastajan tuntumia liittyen hevosen liikkumiseen tai siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Yleensä Ihan Pro on jo huomannutkin samat asiat hevosesta ja sen kavioiden tilasta muutenkin, mutta kuuntelee silti ja kertoo onko asialle jotain tehtävissä ja mitä aikoo siis tehdä.
Ihan Pro puhelee työn lomassa mukavia ja kertoo samalla mitä on tekemässä ja miksi. Ihan Pro kuuntelee hevosen omistajan/ratsastajan tuntumia liittyen hevosen liikkumiseen tai siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Yleensä Ihan Pro on jo huomannutkin samat asiat hevosesta ja sen kavioiden tilasta muutenkin, mutta kuuntelee silti ja kertoo onko asialle jotain tehtävissä ja mitä aikoo siis tehdä.
Ihan Pro saa hevosen käyttäytymään kunnolla ilman väkivaltaa tai ärähdyksiä. Ihan Pro saa asiakkaan (hevosen omistajan/ratsastajan) tuntemaan itsensä huomioiduksi ja kuulluksi.
Ihan Pro saa työllään hevosen liikkumaan entistä paremmin. Asiakas kirjoittaa Ihan Prolle sen suuruisen shekin, että hetken aikaa sydän itkee veripisaroita ja henki salpautuu, mutta mitäpä sitä ei kaviopuolisonsa eteen tekisi...
lauantai 5. helmikuuta 2011
Elämä seis!
Maanantaina hirveä haippaus: lunta tiedossa! Jäätävää sadetta! Pari päivää voi olla jopa pari astetta pakkasta! Tai jopa 8 astetta pakkasta! Varautukaa, tarkistakaa kotinne ja muonavarastonne välittömästi!
Tiistaina sitä sitten oli maa juuri ja juuri valkeana, tiet aika jäisen näköiset ja vähän pakkasta. Koulut kiinni! Virastot kiinni! Posti ei kulje!
Keskiviikkona sama. Torstaina sama. Jopa vielä perjantaina sama, vaikka oltiin jo plussalla, tiet lähinnä sohjoiset tai jokseenkin jo sulat.
Tervetuloa Teksasin talveen! Inclement Weather -varoitukset pyörii televisiossa ja ihmiset linnoittautuva koteihinsa. Mikään tai kukaan ei toimi. Lapset ja ehkä salassa vähän myös aikuiset ovat kiitollisia luontoäidin suomasta hengähdystauosta.
Minua asia lähinnä korpesi, sillä tällaiselle normisuomalaiselle tämä on ihan perussettiä. Vettä vaan voi tulla missä muodossa vaan ja silti on mentävä töihin ja kouluun ja jatkettava elämää. Jos Suomessa olisi elämä holdissa joka talvipäivästä, olisi parasta varmaan alkaa hibernoimaan, koska kuinka sitä muuten jaksaisi himassansa yhtenään tupeksia.
Enkä jaksanut nytkään vaan kävin tallilla kuten tavallista kun neljä seinää alkaa ahistaa. EHP! Jälleen valaistuin siitä miksi todellakin olisi ihan hyvä juttu kun kaikki väki vaan nukkuisi kotonansa nää talvipäivät. Autoileva jengi suti, liukasteli, ajeli liikenteenjakajiin, katukivetyksiin ja törmäilivät puihin. Sohjossa madeltiin tosi hitaasti, jotta ihan takuuvarmasti jäätäisiin siihen jumiin ja jäätikköisessä kohdassa painettiin kaasua niin että moottori parkui onnettomana kun renkaat rullasivat tyhjää.
Suomalaisminä pyöritteli ylemmyydentuntoisena silmiään niin monta kertaa tallimatkalla että ihme kun pysyivät enää päässä. HAH te tampaksit. Tulkaapa kermapersiit ottamaan vähän tosielämän makua tuolta Pohjolasta, haaa!
Nyt vaan taas odotellaan koska se kalikka kalahtaa omaan nilkkaan...
Tiistaina sitä sitten oli maa juuri ja juuri valkeana, tiet aika jäisen näköiset ja vähän pakkasta. Koulut kiinni! Virastot kiinni! Posti ei kulje!
Keskiviikkona sama. Torstaina sama. Jopa vielä perjantaina sama, vaikka oltiin jo plussalla, tiet lähinnä sohjoiset tai jokseenkin jo sulat.
Tervetuloa Teksasin talveen! Inclement Weather -varoitukset pyörii televisiossa ja ihmiset linnoittautuva koteihinsa. Mikään tai kukaan ei toimi. Lapset ja ehkä salassa vähän myös aikuiset ovat kiitollisia luontoäidin suomasta hengähdystauosta.
Minua asia lähinnä korpesi, sillä tällaiselle normisuomalaiselle tämä on ihan perussettiä. Vettä vaan voi tulla missä muodossa vaan ja silti on mentävä töihin ja kouluun ja jatkettava elämää. Jos Suomessa olisi elämä holdissa joka talvipäivästä, olisi parasta varmaan alkaa hibernoimaan, koska kuinka sitä muuten jaksaisi himassansa yhtenään tupeksia.
Enkä jaksanut nytkään vaan kävin tallilla kuten tavallista kun neljä seinää alkaa ahistaa. EHP! Jälleen valaistuin siitä miksi todellakin olisi ihan hyvä juttu kun kaikki väki vaan nukkuisi kotonansa nää talvipäivät. Autoileva jengi suti, liukasteli, ajeli liikenteenjakajiin, katukivetyksiin ja törmäilivät puihin. Sohjossa madeltiin tosi hitaasti, jotta ihan takuuvarmasti jäätäisiin siihen jumiin ja jäätikköisessä kohdassa painettiin kaasua niin että moottori parkui onnettomana kun renkaat rullasivat tyhjää.
Suomalaisminä pyöritteli ylemmyydentuntoisena silmiään niin monta kertaa tallimatkalla että ihme kun pysyivät enää päässä. HAH te tampaksit. Tulkaapa kermapersiit ottamaan vähän tosielämän makua tuolta Pohjolasta, haaa!
Nyt vaan taas odotellaan koska se kalikka kalahtaa omaan nilkkaan...
perjantai 21. tammikuuta 2011
Minen ala
Mun päivä oli hyvin suunniteltu. Ensin vähän hupailua pojan kanssa pomppulinnalandiassa, sitten pari hoidettavaa asiaa - leipomossa ruisleivän hamstrausta ja rehukaupassa kaviosankarin eväsarseenaalin täydennystä - ja sitten mukavasti porukalla syömään poitsun sekä ystävän ja lapsensa kera. Mukavan leppoisa aamupäivä!
Yeah, right.
Olimme kerrankin ajoissa pomppulinnapaikassa ja päästin pojan valloilleen. Nyt saa mennä ja vilistää, riekkua ja riemuita! Vaan eipä tuo erityisen pitkään jaksanut tällä kertaa innostua vaan lähinnä kiukutteli ja vinkui ja jotenkin ei oikein homma luistanut. Päätäkin piti kolistella yhden kunnon itkun verran. Lopulta herra itse meni hyllylle, haki takin ja kengät ja oli ihan että nyt lähetään, paska mesta. Okei, ei väkisin.
Kieppi leipomoon ok ja rehukaupan lenkkikin sujui kun poika sai pällistellä laarissa vipeltäviä pikkupupuja. Okei, nousujohdannetta ilmassa! Sitten pieni kävelylenkki Grapevinen keskustassa ja sitten pöytä mukavasta kalaravintolasta. Nam! Rapukakkuja!
Ja sitten...
Kaverin lapsi istuu nätisti äitinsä vieressä. Piirtää tarjoilijan tuomilla vahaväreillä piirrustuspapereille, napostelee ruokaansa, juo maitoansa, istuu kiltisti aloillaan. Ja tuijottaa ihmeissään vastapuolen peluria. Pientä poikaretaletta, joka ei suostu istumaan boosterituolissa, ei äidin sylissä, ei äidin vieressä. Hyppii pystyyn, pomppii penkillä. Kaataa maitonsa, kitisee, haluaa väkisin äidin juomaa. Ei pysty keskittymään syömiseen oikeastaan mitenkään vaikka on nälkäinen. Ei maistu tämä tuo se eikä nämä nuo ne. Piirtely ei kiinnosta ja paperi rutataan.
Äidin otsasuonet alkavat pullistua, sillä leppoisasta lounastuokiosta ei ole tällä puolella pöytää pienintäkään havaintoa. Rapukakut jäähtyvät ja nälkä kasvaa, verensokeri laskee ja pinna kiristyy. Poika jatkaa yhden pikkumiehen sirkustaan, leväyttää eväsmuronsa ja ruokansa pitkin ja poikin, huutelee, kiekuu, riehuu, melkein tökkää haarukalla päähän naapuripöydän rouvaa. Siinä vaiheessa pyydän tarjoilijaa pakkaamaan meidän eväät bokseihin mukaamme.
Siis MIS-TÄ on tuo pieni ipana ja riiviö meille siunaantunut?! Tuo ärsyttävä kakara, jota aikanaan lapsettomana mulkaisin pahasti ravintolan naapuripöydästä ja mielessäni tsiisustelin vanhempiensa kyvyttömyyttä kasvattajina.
KLANK. Tuolta kuullostaa kun taas kerran kalikka kalahtaa omaan nilkkaan.
PLING. Tuolta kuullostaa lupaus ja vannonta etten enää mene ravintolaan syömään tämän kakarani kanssa ennen kuin hän pääsee ripille tai on täysikäinen.
Yeah, right.
Olimme kerrankin ajoissa pomppulinnapaikassa ja päästin pojan valloilleen. Nyt saa mennä ja vilistää, riekkua ja riemuita! Vaan eipä tuo erityisen pitkään jaksanut tällä kertaa innostua vaan lähinnä kiukutteli ja vinkui ja jotenkin ei oikein homma luistanut. Päätäkin piti kolistella yhden kunnon itkun verran. Lopulta herra itse meni hyllylle, haki takin ja kengät ja oli ihan että nyt lähetään, paska mesta. Okei, ei väkisin.
Kieppi leipomoon ok ja rehukaupan lenkkikin sujui kun poika sai pällistellä laarissa vipeltäviä pikkupupuja. Okei, nousujohdannetta ilmassa! Sitten pieni kävelylenkki Grapevinen keskustassa ja sitten pöytä mukavasta kalaravintolasta. Nam! Rapukakkuja!
Ja sitten...
Kaverin lapsi istuu nätisti äitinsä vieressä. Piirtää tarjoilijan tuomilla vahaväreillä piirrustuspapereille, napostelee ruokaansa, juo maitoansa, istuu kiltisti aloillaan. Ja tuijottaa ihmeissään vastapuolen peluria. Pientä poikaretaletta, joka ei suostu istumaan boosterituolissa, ei äidin sylissä, ei äidin vieressä. Hyppii pystyyn, pomppii penkillä. Kaataa maitonsa, kitisee, haluaa väkisin äidin juomaa. Ei pysty keskittymään syömiseen oikeastaan mitenkään vaikka on nälkäinen. Ei maistu tämä tuo se eikä nämä nuo ne. Piirtely ei kiinnosta ja paperi rutataan.
Äidin otsasuonet alkavat pullistua, sillä leppoisasta lounastuokiosta ei ole tällä puolella pöytää pienintäkään havaintoa. Rapukakut jäähtyvät ja nälkä kasvaa, verensokeri laskee ja pinna kiristyy. Poika jatkaa yhden pikkumiehen sirkustaan, leväyttää eväsmuronsa ja ruokansa pitkin ja poikin, huutelee, kiekuu, riehuu, melkein tökkää haarukalla päähän naapuripöydän rouvaa. Siinä vaiheessa pyydän tarjoilijaa pakkaamaan meidän eväät bokseihin mukaamme.
Siis MIS-TÄ on tuo pieni ipana ja riiviö meille siunaantunut?! Tuo ärsyttävä kakara, jota aikanaan lapsettomana mulkaisin pahasti ravintolan naapuripöydästä ja mielessäni tsiisustelin vanhempiensa kyvyttömyyttä kasvattajina.
KLANK. Tuolta kuullostaa kun taas kerran kalikka kalahtaa omaan nilkkaan.
PLING. Tuolta kuullostaa lupaus ja vannonta etten enää mene ravintolaan syömään tämän kakarani kanssa ennen kuin hän pääsee ripille tai on täysikäinen.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Pilleriville
Hyvä on. En voi sanoa etteikö minua olisi varoitettu. Suunnilleen KAIKKI tuntemani äidit varoittelivat että odotahan vaan kun Jesse nyt sitten aloittaa tarhassa (syksyllä aloitettu kirkon kerho luettaneen sellaiseksi), niin se on sitten jatkuvasti kipeänä ja raahaa kotiin mukanaan kaikki mahdolliset taudit.
Minä epäuskoisena ja ylemmyydentuntoisena (eihän MEILLÄ koskaan sairasteta?!!) hymähtelin vain jotakin ja ulahdin vasta sitten kun homma osui omaan nilkkaan. Poikahan on nimittäin syyskuusta alkaen ollut vähintään kerran kuussa jossain epämääräisessä kuumelentsussa niin, että tuttavani risti nämä jo "kuukautisiksi". Nenä valuu lähes perusasetuksena niin, jotta on ennemminkin helpompi laskea ne päivät kuusta, jolloin nokka ei tipu.
Joulukuussa iski sitten tosiaan se jackpot - koko perhe sairasteli järjettömän sissin viikkoja kestäneen flunssan kaikkine höysteineen ja juuri kun olin varma että antibiootti tappoi viimein ne viheliäisimmätkin pöpöt kehostani niin tietenkin menin ja hilluin puolikuntoisena niin että sain Tellun tuliaisina kimpun jälkitauteja. Tällä kertaa menin jo suosiolla lekurille (enkä TOD. sille samalle...) hakemaan tropit poskiontelon- ja korvatulehdukseeni. Ei haloo mistä nämä lastentaudit muhun taas pukkasivat - näiden kanssa on kärvistelty viimeksi kun ikälukuni oli vielä yksinumeroinen...!?!
Korkkasin hanakasti saamani pilleripurkit ja toivoin pikaparannusta, mutta sehän olisi ollut aivan liian yksioikoista. Yleisolotila alkoi kyllä parissa päivässä taas lievästi kohentua kunnes bongasin keholleni levittyneen messevän allergiatilan. Kun aloin olla jo reippaasti punaisella laikutuksella maastokuvioitu, tartuin luuriin ja tiedotin että vissiinkin ehkä sitten olen jollekin allerginen... Siinä otettiinkin jo järeämmät aseet käyttöön ja pilleripurkkimäärä kasvoi entisestään kun sain uusien antibioottien kylkiäisiksi myös steroideja.
Kirjavan pillerikasan aamuin illoin kiskaistessani alkoi kyllä jo lievästi hirvittää että mitähän seuraavaksi: kasvaakohan tässä häntä vai lähteekö näkö... Ulkonäköhän oli jo menetetty viimeistään allergialehahduksen, karrelle niistetyn punanenän ja rehottavan yskänruven myötä.
Näin mellevästi meillä korkattiin tämä vuosi! Ehkä tämä tässä vaiheessa jo kuutisen viikkoa kestänyt tauti tästä hiljalleen taittuu ja toivoa saattaa että tässä olisi jo sairastettu tämän vuoden - tai mieluusti ihan vaikka koko vuosikymmenen - edestä. Niisk tröööööt ja köhköhkööööööh.
Minä epäuskoisena ja ylemmyydentuntoisena (eihän MEILLÄ koskaan sairasteta?!!) hymähtelin vain jotakin ja ulahdin vasta sitten kun homma osui omaan nilkkaan. Poikahan on nimittäin syyskuusta alkaen ollut vähintään kerran kuussa jossain epämääräisessä kuumelentsussa niin, että tuttavani risti nämä jo "kuukautisiksi". Nenä valuu lähes perusasetuksena niin, jotta on ennemminkin helpompi laskea ne päivät kuusta, jolloin nokka ei tipu.
Joulukuussa iski sitten tosiaan se jackpot - koko perhe sairasteli järjettömän sissin viikkoja kestäneen flunssan kaikkine höysteineen ja juuri kun olin varma että antibiootti tappoi viimein ne viheliäisimmätkin pöpöt kehostani niin tietenkin menin ja hilluin puolikuntoisena niin että sain Tellun tuliaisina kimpun jälkitauteja. Tällä kertaa menin jo suosiolla lekurille (enkä TOD. sille samalle...) hakemaan tropit poskiontelon- ja korvatulehdukseeni. Ei haloo mistä nämä lastentaudit muhun taas pukkasivat - näiden kanssa on kärvistelty viimeksi kun ikälukuni oli vielä yksinumeroinen...!?!
Korkkasin hanakasti saamani pilleripurkit ja toivoin pikaparannusta, mutta sehän olisi ollut aivan liian yksioikoista. Yleisolotila alkoi kyllä parissa päivässä taas lievästi kohentua kunnes bongasin keholleni levittyneen messevän allergiatilan. Kun aloin olla jo reippaasti punaisella laikutuksella maastokuvioitu, tartuin luuriin ja tiedotin että vissiinkin ehkä sitten olen jollekin allerginen... Siinä otettiinkin jo järeämmät aseet käyttöön ja pilleripurkkimäärä kasvoi entisestään kun sain uusien antibioottien kylkiäisiksi myös steroideja.
Kirjavan pillerikasan aamuin illoin kiskaistessani alkoi kyllä jo lievästi hirvittää että mitähän seuraavaksi: kasvaakohan tässä häntä vai lähteekö näkö... Ulkonäköhän oli jo menetetty viimeistään allergialehahduksen, karrelle niistetyn punanenän ja rehottavan yskänruven myötä.
Näin mellevästi meillä korkattiin tämä vuosi! Ehkä tämä tässä vaiheessa jo kuutisen viikkoa kestänyt tauti tästä hiljalleen taittuu ja toivoa saattaa että tässä olisi jo sairastettu tämän vuoden - tai mieluusti ihan vaikka koko vuosikymmenen - edestä. Niisk tröööööt ja köhköhkööööööh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
