Aarre

Huoleton on hevoseton, sanoo vanha sananlasku. Eikä muuten riitä pataljoonankaan sormet laskemaan kuinka monta kertaa olen allekirjoittanut sen kun joku hevospoloseni ontuu, sairastaa hiekkamahaa, odottelee kengittäjää ties kuin monennetta viikkoa tai muuten vaan nostaa meikäläisen stressikäyrää. Mutta pienetpä ovat tuon sananlaskun veistelijän murheet olleet - hänellä ei ilmeisesti ole ollut lapsia... Sillä OIKEASTI huoleton on lapseton.

Lapsen kanssa pääsee nimittäin huolitilastoissa ihan uusille lukemille. Juokohan se nyt tarpeeksi? Miksei se syö mitään kunnolla? Nukkuukohan se nyt riittävästi? Kasvaakohan se nyt sopivasti? Kehittyyköhän se nyt kuten ikäisensä kuuluu? HERRANJUMALA NYT SE ON SAIRAS!!! Siinä sitä sitten vietetään tarpeen vaatiessa vaikka yö lapsen sängyn vieressä lattialla ihan vaan tarkkailemassa että hengittäähän se vielä kaiken tuon korinan ja pärskinnän keskellä.

Hyvä ystäväni sanoi minulle joskus raskauteni alkumetreillä, että rakkaus saa ihan uudet ulottuvuudet kun rakastaa omaa lastaan. Sanat jäivät jotenkin mietityttämään sillä tottahan minä rakastan miestäni, perhettäni, monia ihmisiä, eläinystäviäni... Mutta niin vaan kokemuksen äänellä puhui kahden lapsen äiti. Ei ole mitään ihmeellisempää, rakkaampaa ja kalliimpaa aarretta kuin oma lapsi.

Olen saanut noottia kun kirjoittelen pojan kuulumisia niin harvoin. Yritän ryhdistäytyä, vaikka useimmiten onkin helpompaa kirjoittaa ihan vaan siitä peruselämästä eikä jostain niin tärkeästä ja henkilökohtaisesta kuin oma lapsi. Sitä paitsi mokomahan voi vielä vetää mut myöhemmin oikeuteen jos kovin pahasti loukkaan hänen yksityisyytensä suojaa ;).

Tänään meillä on ollut aihetta suureen juhlaan - pieni poikamme on jo 1-vuotias! Lievällä haikeudella ja huvittuneisuudellakin olen muistellut kuinka vuosi sitten kapusin aamuvarhain sängystä ja vatsa perhosia täynnä huristelimme sairaalaan. Epäuskoisena vielä ovella lähtiessäni katselin kotiani ja mietin että seuraavan kerran kun palaamme, meitä onkin yksi lisää. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt kuvittelemaan minkähänlaista se mahtaa olla.


Kulunut vuosi on yksi suuri aikaparadoksi: toisaalta vuosi on vilahtanut ihan hillittömällä vauhdilla vauvan kasvaessa vilkkaasti vilistäväksi pikkupojaksi, mutta jotenkin tuntuu että synnytyksestä ja pikkuvauva-ajasta on valtava ikuisuus. Toisinaan katselen kuvia Jessestä ja huomaan tuijottavani tummahiuksista pikkuvauvaa suorastaan ihmeissäni. Oliko se tosiaan tuon näköinen? Miten minä en muista enää tuollaistakaan ilmettä? Millaista se olikaan kun ensimmäisinä päivinä sain käteni tuhannen kramppiin kun yliyritin pitää särkyvältä tuntuvaa pienokaista hyvin ja huolella?

Olen yrittänyt noudattaa lähes jokaisen tuntemani äidin minulle hokemaa mantraa: nauti nyt vauva-ajasta, se menee ohi niin nopeasti. Ja nyt se on ohi. Pientä haikeutta mielessäni katson miten poikanen touhuaa, tepastelee ympäriinsä ja jokellellen selvittää kovasti jotain juttua, jonka sisältöä voin vain arvailla. Ei ole meillä enää vauvaa, mutta maailman ihanin pikkupoika kylläkin. Ja nautin tästäkin ajasta, sillä parasta aikaa lienee aina juuri se vaihe missä ollaankaan.

Meillä kävi melkoinen onni ja saimme varsin helpon lapsen - vaikka helppo tai vaikea, rakkain se oma lapsi varmaan jokaiselle on. Pientä refluksinpoikasta (vauvana), ilmaantumisvaivoja (myöskin pienempänä) ja satunnaisia lentsuja lukuunottamatta Jesse on ollut hyvin terve. Uni on maistunut pienestä saakka niin, että äiti on saanut levättyä juuri sopivasti jaksaakseen töitä, harrastuksia ja ihan sitä perusperhearkea. Ruokakin on maistunut sopivasti, vaikka välillä tuntuukin että otsasuonet alkavat sykkiä kun lapsonen kyllä pupeltaisi hedelmät, marjat, herkkusoosit ja naminaposteltavat, mutta kaikki ruoka-nimikkeen alle uppoavat ovat tosi yäkkkk ja siten useimmiten vain pienen huijaamisen ja harhauttamisen kanssa uppoavia.

Nykyään arki koostuu pienistä leikeistä, ruokahetkistä ja vaipanvaihdoista, päiväunipätkistä, rentouttavista lukuhetkistä, päiväpeitolla painimisesta, kävelylenkeistä ja leikkipuistopysähdyksistä, vauvatreffeistä, satutunneista ja muskareista. Välillä olen suorastaan pettynyt kun päivä on jo pulkassa ja saattelen pienen unten maille. Jonain toisena päivänä odotan suorastaan jo ovenkahvassa riippuen miehen saapumista töistä poikapassiin ja pääseväni yksin omien ajatusteni kanssa töihin tai tallille.

Sitähän se äitiys ainakin minun kohdallani on - yhtä omituista ääritunteiden ristiaallokkoa. Miten kukaan ei osannut kertoa, miten yhden ja saman päivän aikana voinkin olla niin taivaallisen autuaan onnellinen ja turhautunut raivopää pienen poikani ansiosta? Äitiys - mikä ihana jakomielitauti.