Noni, kaikkihan tietää mitä siinä käy kun laittaa nälkäisen naisen ruokakauppaan. Ja jos laittaa vielä nälkäisen raskautuneen naisen kauppaan, niin siitä jos mistä seuraa ennakoitua isompi kauppalasku.
Kävin tuossa illansuussa parissa spesiaaliputiikissa, joita ei ole ihan omilla nurkilla, joten niissä tulee piipahdettua vain harvakseltaan hakemassa jotain, mitä ei muualta saa. Hopsis, ensin Central Marketiin hakemaan ihanan mausteista gypsy salamia ja Twiningsin Four Red Fruits -teetä. Ja jess, molempia löytyi! Ja lisäksi mm. maustettuja fetakuutioita, vastapaistettu valkosipuli-juustoleipä, tangeloita ja Pandan lakupaketti. Vaude, vain vähäisillä ekstroilla kaupasta ulos!
Ai mutta, piipahdanpa tässä matkalla vielä World Marketissa hakemassa säilykepunajuuria! Kotona kaivelin ko. mestan ostoskassista mm. täytettyjä minioliiveja, italialaisia keksejä, juustosnacks-keksejä, belgialaista appelsiinimarmeladia ja neljä Lion-suklaapatukkaa (tosin yksi niistä kului mystisesti melkein loppuun automatkalla...). Ai niin, mites ne punajuuret? No en mä niitä ostanut. Ei niitä edes löytynyt hyllystä ja ilmeisesti niitä ei siellä koskaan ole ollutkaan, sekoitin ne luultavasti punakaalipurnukkaan...
Niin että jos joku vielä kuvittelee, että olen alkuraskauden mukaisessa tiukassa hedelmiä ja vihanneksia vaan, kiitos -kuosissa. Ni juu en sit ole.
tiistai 10. helmikuuta 2009
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Storkkiparkki
Tunnustetaan. Musta on tulossa mama. Vaikka aika viileänä mä olen vielä mun pääni saanut pidettyä, niin silti jotain mamaoireita on alkanut esiintyä. Välillä tosin tää ummikkous menee koomisuuksiin saakka, mutta eihän kukaan liene seppä syntyessään?
Meille tuli eräänä päivänä postissa turvakaukalo. Uutuuden riemastuksissani sitä siinä tietysti syynäilin ja räpläsin, kunnes totesin että enhän mä osaa käyttää sitä ollenkaan. Ihme remmiä ja hilavitkutinta joka kulmassa. Siellä se nökötti sitten eteisen nurkassa pari päivää, kunnes menin viimein Britaxin nettisivuille katsomaan demon siitä, kuinka kaukalo irrotetaan alustastaan ja alusta kiinnitetään autoon... Jokunen viikko sen jälkeen eteisessä nökötti sitten Britaxin rattaat. Niiden kasaamisesta sentään selvisin ihan vaan kokeilumetodilla, vaikka niissäkin oli ihme säädintä ja nappulaa joka hiiden suunnassa.
Kotiin on myös ilmestynyt pikkuisia vaatteita, vauvasängyn vuodevaatteet, liinoja, huopia ja pientä pulloa ja purnukkaa. Pari kääpiöpientä vaippaakin on ollut jo hypisteltävänä. Siltikään ei ole oikeasti minkäänlaista valaistumistilaa siitä, mitä sellainen pikkunyytti oikeasti tarvitsee. Luojan kiitos on noita kokeneempia kavereita, jotka vetävät mua perässään pitkin Babies'R'Usin vauvakamaviidakon käytäviä ja viskelevät vinkkejä että mitä tarvii nyt, mitä kohta ja mitä ilman ei ainakaan voi elää. Ja mä vaan kiltisti heittelen kamaa ostoskärryyn tai piippaan babyshowerien toivelistalle. Selkis!
Ja jos ei mikään tuttipullo-, kylpyamme-, itkuhälytin-, leikkimatto-, kehto-, vaippa-, vuodevaate-, sitteri- tai vaippakassiosasto saa ihmistä sekoamaan ja hypeltämään kaikkia kymmeniä eri vaihtoehtoja, mitä hyllystä löytyy, niin ihan yletöntä vastustuskykyä vaadittaisiin päästä vauvanvaateosastosta ohi ilman hiplausta, hypläystä, näpertelyä ja vähintäänkin muutaman vaateparren päätymistä ostoskärryyn. Koska siis onhan tollaset minikoon vaatteet ihan käsittämättömän söpöjä ja ihquja. Tosin kun ne killuvat kotona tuossa pyykkitelineellä, en voi vieläkään muuta kuin typertyneenä tuijottaa niitä. Mihin meillä muka tuollaisia tarvitaan?! Mun mielikuvitus ei vieläkään riitä siihen, että osaisin kuvitella niihin sisältöä.
Tosin joskus hetkittäin iskee joku ohimenevä ymmärryksen tila, kun masuasukki mellastaa jo varsin näkyviin mittoihin kasvaneessa eturepussaan. Enää ei useakaan epäile mun itsekurin herpaantuneen ja syöneeni päivittäin Macin supersize me -aterioita ja jälkkäriksi 12-packiä donitseja, vaan tiukasti etupönöttävä vatsa alkaa jo olla selkeästi vauvamaha. Hormooniherkässä tilassa saatan myös saada tipan linssiin siitä, kun laulan autossa täysiä jotain feivörittibiisiä ja yhtäkkiä tajuan että siellä se masuasukki kuuntelee äidin laulua...
Pömpössä on tosin se ihme puoli, että se vetää ihmisten, tai lähinnä naisten, käsiä ihan magneettimaisesti puoleensa. Omat räpyläthän sitä silittelee vähän väliä, varsinkin kun bebe aloittaa jokailtaiset ripaskaharjoituksensa, mutta ihan julkisilla paikoilla saa olla varovaisena tai joku täysvieraskin tulee tuosta noin vaan hymyilemään viereen, utelemaan raskauden vaihetta, vauvan sukupuolta, tulevaa nimeä ja =VIPS= sieltä se käsi jo hyökkäsikin lupaa kysymättä mittailemaan kummun muotoa. Jumaleissön! Koskemattomuusloukkaus!
Raskaus on myös saanut aikaiseksi muutamia uusia fyysisiä muutoksia. Esim. yskähtää tai aivastaa ei kannata ollenkaan ihan tuosta noin vaan. Jalat ristiin tai reilu etukeno ovat ainoa suositeltava asento tai Tenaa tarvitaan. Vähänkään pidempään sängyssä tai sohvalla loikoiltua on turha kimmahtaa mainostauolla jääkaapille, sillä keskikeho vertyy varsin hitaasti ja liikehdintä on toisinaan niin hidasta, että mainostauko ehtii loppua ennen kuin sinne keittiöön asti pääsee... Varpaat sentään vielä näkyvät, mutta bikinirajassa voi hyvin alkaa kasvaa kohta National Forest (erästä laffafraasia lainatakseni...) ihan mun tietämättäni, koska sinne on näkyvyys kadonnut jo tyystin.
Mutta kaikesta edellämainitusta johtuen olen nyt sitten etuoikeutettu. Jos joku ei jaksata, huvituta tai hotsita, kaikki ymmärtävät ja ovat että "voi voi, nyt vaan lepäät kunnolla - ei sun tilassa kuulukaan jaksaa"! Mun ei myöskään kuulu jaksaa kävellä parkkipaikalla liian pitkää matkaa, vaan voin ihan reteesti ajaa storkkiparkkiin. Kyseiset haikaraparkit ovat nimittäin monissa kaupoissa ihan invapaikkojen vieressä kaupan ovien tuntumassa ja tarkoitettu juuri minunlaisilleni pönöttäjille. Haa, jotain etua tästäkin hommasta!
Meille tuli eräänä päivänä postissa turvakaukalo. Uutuuden riemastuksissani sitä siinä tietysti syynäilin ja räpläsin, kunnes totesin että enhän mä osaa käyttää sitä ollenkaan. Ihme remmiä ja hilavitkutinta joka kulmassa. Siellä se nökötti sitten eteisen nurkassa pari päivää, kunnes menin viimein Britaxin nettisivuille katsomaan demon siitä, kuinka kaukalo irrotetaan alustastaan ja alusta kiinnitetään autoon... Jokunen viikko sen jälkeen eteisessä nökötti sitten Britaxin rattaat. Niiden kasaamisesta sentään selvisin ihan vaan kokeilumetodilla, vaikka niissäkin oli ihme säädintä ja nappulaa joka hiiden suunnassa.
Kotiin on myös ilmestynyt pikkuisia vaatteita, vauvasängyn vuodevaatteet, liinoja, huopia ja pientä pulloa ja purnukkaa. Pari kääpiöpientä vaippaakin on ollut jo hypisteltävänä. Siltikään ei ole oikeasti minkäänlaista valaistumistilaa siitä, mitä sellainen pikkunyytti oikeasti tarvitsee. Luojan kiitos on noita kokeneempia kavereita, jotka vetävät mua perässään pitkin Babies'R'Usin vauvakamaviidakon käytäviä ja viskelevät vinkkejä että mitä tarvii nyt, mitä kohta ja mitä ilman ei ainakaan voi elää. Ja mä vaan kiltisti heittelen kamaa ostoskärryyn tai piippaan babyshowerien toivelistalle. Selkis!
Ja jos ei mikään tuttipullo-, kylpyamme-, itkuhälytin-, leikkimatto-, kehto-, vaippa-, vuodevaate-, sitteri- tai vaippakassiosasto saa ihmistä sekoamaan ja hypeltämään kaikkia kymmeniä eri vaihtoehtoja, mitä hyllystä löytyy, niin ihan yletöntä vastustuskykyä vaadittaisiin päästä vauvanvaateosastosta ohi ilman hiplausta, hypläystä, näpertelyä ja vähintäänkin muutaman vaateparren päätymistä ostoskärryyn. Koska siis onhan tollaset minikoon vaatteet ihan käsittämättömän söpöjä ja ihquja. Tosin kun ne killuvat kotona tuossa pyykkitelineellä, en voi vieläkään muuta kuin typertyneenä tuijottaa niitä. Mihin meillä muka tuollaisia tarvitaan?! Mun mielikuvitus ei vieläkään riitä siihen, että osaisin kuvitella niihin sisältöä.
Tosin joskus hetkittäin iskee joku ohimenevä ymmärryksen tila, kun masuasukki mellastaa jo varsin näkyviin mittoihin kasvaneessa eturepussaan. Enää ei useakaan epäile mun itsekurin herpaantuneen ja syöneeni päivittäin Macin supersize me -aterioita ja jälkkäriksi 12-packiä donitseja, vaan tiukasti etupönöttävä vatsa alkaa jo olla selkeästi vauvamaha. Hormooniherkässä tilassa saatan myös saada tipan linssiin siitä, kun laulan autossa täysiä jotain feivörittibiisiä ja yhtäkkiä tajuan että siellä se masuasukki kuuntelee äidin laulua...
Pömpössä on tosin se ihme puoli, että se vetää ihmisten, tai lähinnä naisten, käsiä ihan magneettimaisesti puoleensa. Omat räpyläthän sitä silittelee vähän väliä, varsinkin kun bebe aloittaa jokailtaiset ripaskaharjoituksensa, mutta ihan julkisilla paikoilla saa olla varovaisena tai joku täysvieraskin tulee tuosta noin vaan hymyilemään viereen, utelemaan raskauden vaihetta, vauvan sukupuolta, tulevaa nimeä ja =VIPS= sieltä se käsi jo hyökkäsikin lupaa kysymättä mittailemaan kummun muotoa. Jumaleissön! Koskemattomuusloukkaus!
Raskaus on myös saanut aikaiseksi muutamia uusia fyysisiä muutoksia. Esim. yskähtää tai aivastaa ei kannata ollenkaan ihan tuosta noin vaan. Jalat ristiin tai reilu etukeno ovat ainoa suositeltava asento tai Tenaa tarvitaan. Vähänkään pidempään sängyssä tai sohvalla loikoiltua on turha kimmahtaa mainostauolla jääkaapille, sillä keskikeho vertyy varsin hitaasti ja liikehdintä on toisinaan niin hidasta, että mainostauko ehtii loppua ennen kuin sinne keittiöön asti pääsee... Varpaat sentään vielä näkyvät, mutta bikinirajassa voi hyvin alkaa kasvaa kohta National Forest (erästä laffafraasia lainatakseni...) ihan mun tietämättäni, koska sinne on näkyvyys kadonnut jo tyystin.
Mutta kaikesta edellämainitusta johtuen olen nyt sitten etuoikeutettu. Jos joku ei jaksata, huvituta tai hotsita, kaikki ymmärtävät ja ovat että "voi voi, nyt vaan lepäät kunnolla - ei sun tilassa kuulukaan jaksaa"! Mun ei myöskään kuulu jaksaa kävellä parkkipaikalla liian pitkää matkaa, vaan voin ihan reteesti ajaa storkkiparkkiin. Kyseiset haikaraparkit ovat nimittäin monissa kaupoissa ihan invapaikkojen vieressä kaupan ovien tuntumassa ja tarkoitettu juuri minunlaisilleni pönöttäjille. Haa, jotain etua tästäkin hommasta!
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
Ei oo reiluu, ei!
Noni! Onks tää nyt sit reiluu?! Kun ihminen fanittaa kovasti jotakin, pitäisi hänelle suoda se ilo, että pääsee fanittamaan vielä vähän enemmän! Kun Nickelback viimeinkin taas maisemoituu näille nurkille, niin nyt onkin sit harvinaisen epätodennäköistä, että mä olen siellä seassa vispaamassa käsiä ja laulamassa mukana. Vai voiko joku teistä kuvitella n. 37:llä viikolla (= varsin viime metreillä) raskaana olevan järjettömän maitovalaan kokoisen vauvatehtaan eturivissä joikhaamassa ja pomppimassa biisien tahtiin?!? Mulla tuottaa lieviä vaikeuksia...
Ei kai auta muu kuin taas kerran pistää autoradion nupit kaakkoon ja huutaa liikennevaloissa viereisten kaistojen kaarailijat tainnoksiin... Tää on ihan ykkönen.
Ei kai auta muu kuin taas kerran pistää autoradion nupit kaakkoon ja huutaa liikennevaloissa viereisten kaistojen kaarailijat tainnoksiin... Tää on ihan ykkönen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
