Ystäväni Masis ja Depis

Ihanan reissun jälkeen sitä monesti loiskahtaa arjen aallokon pohjalle niin että hetken sitä vaan möllistelee kuin kala kuivalla maalla. Niin tämänkin reissun jälkeen. Etenkin kun tulee jätettyä jäähyväisiä rakkaille ihmisille, sitä jotenkin taas kelailee että mitähän järkeä tässä kaikessa oikein on. En haluaisi takaisin Suomeen, mutta en täälläkään ole kuin kotonani. Missä sitä sitten olisi hyvä?!

Se ei tietysti auta että poika sai reissun päätteeksi jonkun sinnikkään räkätaudin, joten inhaa limaa pukkaa joka rööristä ja jannu on tietysti ihan persiiseen ammuttu. Sairastelun takia ei pahemmin voida baanallekaan lähteä, joten neljän seinän sisällä märehtiminen ei paljonkaan mielialaa kohota.

Depistellessä alkaa ihan kaikki olla pebasta - minä ite nyt ihan ekana. Peilistä katsoo joku plösö vieras akka, jolla on tukka pystyssä, tummat silmänaluset, likaset rillit ja jotain niistosta paidan olkapäällä. Rönttöset, huonosti istuvat vaatteet, ei meikkiä ja vittuuntunut ilme. Eihän tästä ole kuin muutama vuosi kun olin se vetävä parikymppinen; pitkät sääret, pitkä kihara tukka, freesit kasvot ja voittajan asenne. WTF pääsi tapahtumaan?!

Kaikki kaveritkin ovat ihan persiistä. Kukaan ei pidä yhteyttä eikä leiki mun kanssa. Ei sen puoleen että olisin itse jotenkin aktivoitunut asian suhteen, mutta sitähän ei nyt lasketa.

Pää hajoo kun ei hevostelemaankaan ole päässyt koko perskeleen talvena. Esteri on kutsunut koko sukunsakin pissimään niskaamme viimeisen parin kuukauden ajan - jatkuvasti on koleata, pilvistä ja harmaata. I know, onhan Suomessa ollut paljon kaltsempi talvi, mutta masistellessa ei just jaksa omaa napaa pidemmälle tuijotella. Sitä paitsi ottaisin vaikka sitä lunta tupaan mieluummin kuin tätä jatkuvaa losotusta. Maaperä on kuin pesusieni ja iloisesti vaan lirtsahtelee ja tirskahtelee hevosen kavioiden alla. Siinä ei paljon treenailla ellei halua pahemmanlaatuisia luurikkoja itselleen tai elikolleen. Viimeksi olen ratsastanut silleen oikeesti-oikeesti joskus marras-joulukuun taitteessa, joten vähänkään mun fiksaatiota ratsuilutreenailuun tuntevat tietävät että tätillä alkaa kupit kaatuilla ja muumit kadota laaksosta tällaisen tauon jäljiltä.

Kunnon masis-depis-aallokossa soutaessa ja huovatessa voi ihan hyvin olla tyytymätön ihan kaikkeen elämässään ja olla samalla haluamatta tehdä asialle yhtään mitään.

Kunnes.

Aurinko poistaa pilvet taivaalta. Elohopea kirii jo yli kahdenkymmenen. Koko Teksas herää yht'äkkiä henkiin ja puskat ja pensaat alkavat pukata silmua, kukkaa ja hiirenkorvaa. Kaivelen taas meikkipussin ja kivemmat kuteet. Pakkaan pojan ja kamppeet ja painelen baanalle, ihan mihin vaan. Kenttäkin kuivaa nopeammin kuin voisi arvatakaan ja viimein koittaa päivä, jolloin pääsen taas treenailun makuun eikä hevonenkaan tunnu pistävän asiaa ollenkaan pahakseen.

Ikävä kuritetaan takaisin häkkiinsä mielenperukoihin ja hyvitellään suunnitelmilla suunnata Suomeen taas kesällä. Ja kesähän kurkkii jo ihan nurkan takana!