Matkaan starttasimme 04.30 pimeänä lauantaiaamuna 27.2. Joku viisas oli keksinyt, että valitaan tämä aamun aikaisin lento, jotta perillä Miamissa on sitten mukavasti aikaa... Loistava idea kunnes ihan oikeasti kiskoo itsensä sängystä ylös 03.30 parin tunnin kehnosti nukuttujen yöunien jäljeltä. Pikkumies oli kyllä kumman tsempikäs eikä pahastunut ollenkaan siitä, että hänet nyittiin sängystä ennen yhdenkään kukon heräämistä, istutettiin samantien turvakaukaloon ja taksiin. Taksia tosin lastattiin yks hyvä tovi kun sinne veivattiin useampi matkalaukku (pikkumiehen vaipat, eväät sun muut tykötarpeet vievät yhtä ison laukullisen kuin aikuisen viikon perusvermeet!), vaippakassi, rattaat, turvakaukalo jne. Tämän karavaanin kuljettamiseen tarvitaan kunnon pakettiauto eikä mitään pikkuhenkkaria...
Sekä sää että DFW:n lennonjohto olivat tänä aikaisena aamuna onneksi puolellamme: kone boardattiin ajoissa ja pääsimme matkaan sujuvasti jokseenkin aikataulussa. Pikkumies meinasi heittää pikku hermoromahdukset heti koneen noustua ilmaan, mutta onneksi lämmin tuttipullollinen milkkistä torppasi miehen aikeet aika nopsasti ja tyyppi taintui syliini koisimaan hyväksi pätkäksi matkaa.
Miamissa sitten suuntasimme ensalkuun taksilla ydinkeskustassa sijaitsevaan hotlaan, jossa mun Suomesta lomailemaan saapuneet vanhempani olivatkin viettäneet jo edellisen yön. On se muuten kumma miten tuollaisen pikkumatkalaisen avulla vedellään naruja ihan eri mallilla kuin omalla hymyllä. Respan rouva osoitti tympeänä aamun aikaisille saapujille kylttiä, jossa ilmoitettiin check-inin alkavan klo 14, mutta pikkumiestä vilauttaessamme parit puhelut sinne tänne taikoivat meille huoneen pienessä tovissa. Loistavaa! Pienen kamojen purkamisen, aikaisen lounaan ja muun säädön jälkeen pieni reissumies painuikin jo aamupäivän päikkäreilleen ja muu jengi häipyi sightsailemaan lähiympäristöön. Mä vietin aikaani ratkomalla sudokua vessassa (ainoa paikka mihin huoneessa sai valon ilman että se killitti just suoraan pinnasängyssä unta hakevaan pikkumieheen), mutta kun helpoinkaan ei meinannut ottaa auetakseen, päätin itsekin vetäistä pienet päikkärit.
Iltapäivällä intoa ja energiaa täynnä suuntasimme South Beachille, vaikka taivaanrantaan alkoi kasautua mustanpuhuvia ukkospilviä. Itse biitsilläkin oli pakko käydä, vaikka tuuli niin että tukka oli lähteä ja lastenrattaiden kanssa pyristely hiekassa oli aika tetsausta... Mutta toisin kuin eräät, emme kuitenkaan hampaat irvessä yrittäneet ottaa aurinkoa, joka oli valtaosin piiloutunut pilviverhon taakse.
South Beach + Ocean Drive + meneillään olevat ruoka&viini-festarit + lauantai-ilta = ei välttämättä otollisin perhelomakohde/hetki. Lantsimme silti ihmettelemässä hauskoja Art Deco-taloja ja fiilistelimme säpinää. Kadun laitaan pysäköidystä pakusta poimimme matkaan mielettömät herkkumaistiaiset. Sadekuuro tuli ja pyräytti jengin ravintoloiden katosten alle suojaan. Siellä joku keskivertaista enemmän päihtynyt naisihminen alkoi sössöttää Jesselle ja lääppiä sitä niin että ajattelin jo ajella rattailla hänen parin sadan sandaaliensa yli, mutta hänen ystävänsä ilmeisesti luki ajatukseni ja korjasi tyypin matkaansa ennen sen suurempia vahinkoja.
Loppuilta menikin rattoisasti ja nopeasti illallistaessa eräässä Ocean Driven terassiravintoloista (Waldorf Towers) ja kierrellessä ihailemassa syttyviä värivaloja. Hotelliin kaaduttiin kuitenkin harvinaisen ajoissa.
Lapsosen ansiosta saimme venytettyä seuraavan päivän check outia hotellissamme alkuiltapäivän puolelle, joten aamupäivä oli vielä hyvin aikaa seikkailla ympäriinsä. Päätimme suunnata Vizcaya Gardensiin. Renesanssityylinen "kartano" olikin mukava ja rauhoittava kokemus - kauniissa ja monimuotoisessa puutarhassa oli kiva kävellä ja viettää aurinkoista päivää ja sisällä talossa pääsi ihmettelemään taannoisia loistoaikoja. Poikakin päätti olla erityisen yhteistyöhenkinen ja otti päikkärinsä rattaissa puutarhassa, minkä jälkeen raittiilla ilmalla tankattuna veti kunnon kokoisen sapuskankin, mikä ei tien päällä ole aina mikään itsestäänselvyys.
Puolenpäivän jälkeen palasimme hotlalle kasaamaan kamamme ja sittenpä suuntasimmekin jo pienen taksimatkan päässä sijainneeseen risteilijäsatamaan. Siinä niitä valtavia cruisereita sitten olikin oikein jonossa! Risteilystä enemmän omassa postauksessaan, joten >>>>> fast forward >>>>> ja pompataankin suoraan takaisin Miamiin.
Viikon Karibian risteilymme päättyi sunnuntaiaamuna 7.3. palatessamme takaisin Miamin satamaan. Koska sekä vanhempieni lento Suomeen että meidän perheen lento Dallasiin olivat vasta myöhään iltapäivällä, päätimme vielä ottaa ilon irti viimeisistä lomapäivän hetkistä. Koska matkatavaroiden parkkeeraus johonkin, saati raahaus pitkin cityä mukanamme, ei oikein hotsittanut, päätimme varata risteilyfirman järkkäämän retken Evergladesille, josta olisi sitten kyyti suoraan lentokentälle.
Siispä rajamuodollisuuksien jälkeen pomppasimme satamassa suoraan bussiin ja ajelimme juonnon saattamina Evergladesille. Jo matkalla sijaitsevien kanavien varrella pääsi näkemään valtavan kirjon erilaisia lintuja, joiden lajista ei ollut sitten pienintäkään aavistusta. Perillä pomppasimme airboatin kyytiin, jolla sitten huristeltiin hyvä tovi pitkin Evergladesia. Siisti kyyti; botski huristi kuin liitäen veden pinnalla ja slaidasi hauskasti sivuttain käännöksissä. Välillä huruutettiin tukka tuubilla ja toisinaan madeltiin ja yritettiin bongata saarekkeiden penkereillä aurinkoa ottavia alligaattoreita.
Reissulla valkeni varsin hyvin miksi paikkaa kutsutaan ruohojoeksi/-vedeksi; toisin kuin usein luullaan, kyseessä ei suinkaan ole mikään suoalue (= paikallaan seisovaa vettä), vaan hitaasti liikkuva valtava joki on peräisin Kissimmee-joesta sekä Okeechobee-järvestä ja suuntaa kohti Floridan lahtea. Noin 60 mailia leveä ja 100 mailia pitkä ruohojoki oli kyllä omaa laatuaan!
Alleja tuli bongattua useampikin, samoin kuin lukuisia lintuja, joista tunnistin vain iibiksen. Ja senkin vaan koska paatin kuski sanoi sen olevan se. Ja jollei alleista saanut tarpeekseen vielä rämereissulla niin botskifirman allifarmilla niitä oli jokaista mahdollista kokoa.
Iltapäivän päätteeksi meidät ja kamamme kipattiin Miami International Airportille. Tsekkasimme kamamme menemään ja ehdimme vielä kivasti käydä lounaalla ja kiertelemässä kentän muutamissa putiikeissa ennen kuin väistämätön oli edessä: lentomatka eri teille. Jäähyväiset ovat ihan persiistä.
Meillä oli typerä mutka Jacksonvillen kautta, koska en saanut järkevän hintaisia lippuja suorille lennoille Dallasiin. Tunnin pyräyksen poika jaksoi vielä ihan ok ja vaihdossa JAXin kentällä hän purki energiaa konttaillen ja spurttaillen pitkin ja poikin. Kolmisen tuntia kestänyt lento sieltä kotiin oli kyllä sitten aika tetsailua. Toiset päikkärit väliin jättänyt yliväsynyt vekara oli kuin väkkärä pomppiessaan sylistä toiseen, hihkuen, huitoen, potkien, kiemurrellen, kitisten, vikisten, jne. Pinnaa venyytettiin niin että vinkuna kävi ja esim. korvakorut ja rillit oli lopulta pakko vaan poistaa parempaan talteen jos halusi ne ja/tai itsensä about ehjänä perille. Poikaa yritettiin tainnuttaa eväillä ja lämpimällä maidolla, mutta juuri kun kooma oli ottaa yliotteen, sissimies räväytti silmänsä selälleen ja jatkoi lisää virtaa saaneena kekkulointiaan. Kelloa tuli vilkuiltua niin tiuhaan että ihme kun viisarit eivät jo siitä voimasta pysähtyneet... Lopulta kuitenkin tuttu valomeri alkoi kajastella alla ja Lewisville Lake ja tutut motarit tuli bongattua ilmasta. Hoooome!
Taksimatka himppeen olikin sitten päinvastaista sirkusta. Poika oli viimein taintua unten maille auton suloisessa hurinassa ja tärinässä, mutta nyt puolestaan vanhemmat pitivät takapenkillä sirkusta, jotta tyyppi pysyisi vartin matkan tajuissaan. Koettu nimittäin on, että jos poitsu menee loppuillasta torkahtamaan, varsinaisia yöunia saadaankin sitten haeskella syvimpään yöhön saakka...
Viimein kotona koko konkkaronkka! Matkalaukut rojahtivat eteisen lattialle kun ensin huolehdimme pojalle iltaeväät ja unihiekat, sitten lemmikkien murkinat ja lopuksi vielä oman kuvun täytteet. Kissapolo oli ollut aika ikävissään ja ääni käheänä ja silmät suruisana hän juoksi koko illan perässämme. Koiralla puolestaan oli ollut bileet kaverin luona kyläillessä ja kodin rauhaan tulo oli hänelle suorastaan hienoinen pettymys. Lopulta talo hiljeni, valot sammuivat ja kaikki väki nukkui. Ihana reissu, mutta kyllä oma sänky on paras sänky ♥ !
Miami kuvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti