Kaverin blogista bongasin hauskan idiksen eli blogin lukijat voivat kysyä kirjoittajalta ihan mitä sattuu, mieleen juolahtaa tai päätä raavituttaa ja bloggaaja yrittää sitten parhaansa mukaan vastata enemmän ja vähemmän henkilökohtaisiin kysymyksiin. Joten tunnusta pois: kuitenkin kiinnostaa! En minä tiedä (vielä) mikä ja miksi, joten kysy pois, nyt siihen on kerrankin tilaisuus. Ihan rehdisti omana itsenäsi tai anonyyminä. Minä yritän pysyä vastauksissani totuuden kaidalla tiellä ;) .
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Aloitetaan helpolla, vähemmän henkilökohtaisella
Mites Hummerin jalat/kaviot on muotoutuneet?
...minkäs mä kiinnostukseni aiheille voin... ;(
Missa viipyy lomakuvat????
Moi,
Olen lukenut blogiasi melko usein ja tykkään kovasti siitä. Kysymykseni on mitä asioita luulet jääväsi kaipaamaan Texasista mikäli muutatte takaisin Suomeen? Entä oletko valmis muuttamaan aasiaan, mikäli työt vievät sinne suuntaan?
t. Virve Helsingistä
Hei,
Ilmeisesti teet jonkinlaisia töitä siellä välillä, millasia hommia teet ja miten monena päivänä? Pikku pojan kanssa varmaan päivät vierähtävät nopsaan, mutta miten yleensä vietätte päivät pojan kanssa? Onko poika päivähoidossa/paiväkodissa?
Hevosihmisenä kiinnostaa, että kauanko oot ratsastanut? Ja onko Hummer ihan ikioma ja jos on, niin matkaako mukana Suomeen?
Jee, kyssäreitä!!!!! Lukee näitä mun jaarinjaareja siis ainaskii joku!
Tapsa; Hummerin kaviot ovat edelleen persiistä. Täällä on tapana että yksi kengittää koko tallin ja muut eivät sitten tuppaa apajille ja meidän kengittäjä on ihan ok perusjannu mutta ei ole yrittänytkään muuttaa tilannetta miksikään. Oej on liian pysty ja vej lattana, ei kantaa ollenkaan. Takaset ovat aina olleetkin ihan jees. Jaloissa on edelleen korkeuseroa 1,5-2 cm senttiä jos polvia vertaa. Oikea kierros on notkistunut paljon, mutta toisinaan haastavammissa tehtävissä huomaa että oej ei "seuraa" niin letkeästi kuin vej. Arvaa vaan kuinka monesti olen täällä nyhertänyt et voi kun olis Tapsa paikalla! Sitä ei osaa riittävästi arvostaa asioita ennen kuin ne menettää...
Mervi; coming coming! Tällä viikolla vielä...? Ovat jo koneella, mutta vaatisivat jonkinasteista läpikäyntiä kun en taida viittii pläjäyttää 379 kuvaa tylsistyttämään.
Virve; jään taatusti kaipaamaan säätä: yleensä täällä on vuoden ympäri lämmintä ja ennen kaikkea aurinkoista (tyyliin 340 pv vuodessa). Tämä talvi on tosin ollut ihan pebasta; pilvistä ja sateista koko ajan. Kesällä on liian kuuma heinä-elokuussa (30-40 astetta), mutta siihenkin on jo jotensakin tottunut. Jään varmasti kaipaamaan ihania tuoreita lähiseudulla kasvaneita hedelmiä, avokadoja, aitoa tex-mexiä (tän pitäis kyllä melkein olla ykkösenä...), rentoa ja suht huoletonta elämäntyyliä, täkäläisiä ystäviä, tätä taloa ja uima-allasta ja varmasti monta ihan pienen pientäkin asiaa sitten kun kohdalle osuu. Suomeen muutossa pelkään eniten pimeyttä, kaamosta ja taas sitä kädestä-suuhun elämää sekä ainaista kiirettä ja stressiä töissä. Ehkä pitää vaan tehdä joku totaalielämänmuutos eikä palata siihen mitä lähtiessä oli? Aasiaan olisi ihan mielenkiintoista muuttaa. Intiaan en ehkä haluaisi pidemmäksi aikaa asumaan siellä olevalta tutulta saamani palautteen vuoksi (voi tietty olla yksittäinen näkemyskin), mutta moneen muuhun maahan kyllä. Vaatisi taatusti totuttelua, meeeeeeeelkoista pinnan venytystä monessa asiassa jne. Pekingiä tarjottiin ja se kiinnostaisi, mutta monet ovat sanoneet että ilmansaasteiden vuoksi se on todella huono paikka pienelle lapselle kasvaa.
Anonyymi; joo, teen töi-töitä ja vapaaehtoistöitä. Vapaaehtoishommissa olen paikallisen Suomi-kirkon kappelineuvostossa (olen juuri luovuttamassa pari vuotta kantamaani rahastonhoitajan manttelia seuraajalle) sekä Suominaisten johtokunnassa ja webmasterina. Ennen olin Suomi-kirjaston kirjastotätinäkin, mutta pojan tulon myötä luovuin siitä. Töi-töitä teen firmassa, joka tekee automaatioratkaisuja pääasiakkainaan kirjastot. Teen duuneja tarpeen mukaan, päivän-pari viikossa (päivän pituus voi olla mitän vaan tyyliin 1-9 h), joskus kiireaikana esim. viikon putkeen jne. Pojan tulon myötä teen duuneja valtaosin himasta, käyn toimistossa viikonloppuna tai silloin kun mies pääsee aiemmin duunista hoitamaan pikkujannua. Aloitin tekemällä firman jenkkitoimiston kirjanpidon, palkanlaskennan yms. taloushommat, mutta nyt olen sählännyt myynnissä ja markkinoinnissa sen lisäksi.
Poika ei ole hoidossa, koska duunijärjestelyt ovat onnistuneet suht hyvin näin, mutta syksyksi olen hakemassa ns. Mother's day out -paikkaa paikallisen kirkon "lastentarhasta". Se on kaksi päivää viikossa 5 h kerrallaan. Päivät menevät todellakin vilauksessa varsin vilkkaan pikkumiehen kintereillä. Hän nukkuu vielä 2 päikkärit, joten aamulla hoitelemme yleensä vaan kotihommia, leikimme ja puuhailemme sekalaista kunnes ekat päikkärit tainnuttavat pikku-ukon. Siinä välillä yritän pitää himaa reilassa/syödä/facebookkailla/lukea meilit tai jos huonosti käy niin tehdä töitä ;). Iltapäivisin ohjelma vaihtelee enemmän: saatamme käydä hoitelemassa asioita/ruokakaupassa/kaverin kanssa lenkkeilemässä/kirjakerhossa/kaverilla kylässä tms.tms. tai jos olemme kotona niin ihan vaan pitkällä lenkillä koiran kanssa. Iltaisin kun mies tulee duunista hän hoitelee jannua enemmän ja mä saatan tehdä kotihommia/duuneja tai käydä tallilla heppailemassa kunnes tulee nukkumaanmenoaika. Käymme pojan kanssa myös mm. muskarissa, satutunneilla ja Suomi-koulussa, jotka tuovat päiviin vaihtelua ja pojalle ikäistään leikkiseuraa.
Sanna; aloitin ratsastuksen 9-vuotiaana eli öööö ootas tuollaiset reilut 26 vuotta on tullut luoja ties (tai Tapsa ainakin ;D...) millaisen kaviosankarin selässä keikuttua. Alussa tunneilla, sittemmin hoito- ja vuokrahevosilla, ekan oman hevoseni ostin vuonna 1997. Parin kuukauden pätkää (kun muutimme tänne) lukuunottamatta olen ollut hevosenomistaja (tai useammankin...) siitä saakka. En ole rikas tai perijä, vaan elämäntapahevostelija (mies ei ole mitään noista). Sellainen joka ostaa vaikka hevoselleen eväät ja vaatteet ennen itseänsä ;) (siitä tuo edellä mainittu heitto kädestä suuhun -elämästä, pääkaupunkiseudulla hevosen pito kun on ihanan kallista). Tämä siis vaan kommenttina siksi, että moni tuntuu luulevan että hevosenomistajuus on vaan elitistien hommaa.
Hummer on siis ikioma. Oli jonkinasteista karmaa että se mulle päätyi, pelkän myynti-ilmoituksen luettuani tiesin että tämä on mun hevonen. Ja sehän on siis laukkahevosteollisuuden ongelmajätettä, jota täällä mahtuu 50 tusinaan... Hirmu kiva ja sympaattinen, älykäs ja helppo kouluttaa, kiva ja monipuolinen harrastehevonen. Tarkoitus oli kisatakin sillä, mutta just kun oltiin siinä pisteessä niin jälkikasvu päätti ilmoittaa tulostaan... Kysymys siitä tuleeko se Suomeen on tosi kinkkinen. Olen tietenkin älyttömän kiintynyt Hummeriin ja siitä olisi todella kurjaa luopua, mutta vaakakupin toisessa puolessa painaa tosiasiat: hevosen vienti täältä Suomeen maksaa n. 8,000 euroa. Onko tämä hevonen sen arvoinen? Luonteeltaan kyllä, teknisesti ei. Ei tule todennäköisesti olemaan ikinä niin lahjakas kuin kumpikaan Suomessa omistamistani hevosista (nekin kumpikin tosin ihan peruspolleja, ei mitään loistoratsuja). Entisen laukkahevosen terveyskin on vähän niin ja näin, joskin on pysynyt (kop, kop) toistaiseksi kasassa tietyin ennaltaehkäisevin toimenpitein. Suomessa palaisin tod.näk. takaisin työelämään, lisätään yhtälöön pieni poika ja lopputulokseksi saadaankin hevosteluaikaa ehkä parina päivänä (iltana) viikossa. Järkevintä olisi siis olla omistamatta hevosta vaan autella kavereita tai vuokrata jotain... MUTTA mähän en ole ollut ikinä tunnettu järkevästä ajatusmaailmasta etenkään hevosiin liittyen ;D. Ostan aina ihme projekteja ja useimmiten ylihintaan. Pelastan maailmaa yksi hevonen kerrallaan ;). En halua vielä murehtia Hummerin kohtaloa, uskon jossain määrin karmaan (tai sit olen vaan peruspessimisti) ja tuntuu että heti jos tekee ETENKIN hevosten kanssa jotain pitkän ajan suunnitelmia niin hevonen taatusti katkoo koipensa, saa ähkyn, sädeluuontuma iskee tai vähintäänkin salama tappaa koko hevosen... Asioilla on tapana järjestyä, niin edellisen hevosenikin kanssa, joka jäi Suomeen.
Voi, mun harrastus on ihan lapsen kengissä suhun verrattuna! Hevostelin läpi nuoruuden, sitten se hetkeksi jäi. Nyt kun lapset ovat vähän isompia, päätin aloittaa ratsastuksen uudelleen (2 v sitten). Vain huomatakseni, etten osaa mitään :O En siis aikaisemmin ollut montaa kertaa käynyt ratsastustunneilla vaan ravureilla välillä kokeiltiin täyttä häkää pitkin kyläteitä... Välillä tuntuu, että en kehity ollenkaan. Mutta yksi onnistuminen tuo taas hyvän fiiliksen ja homma on kivaa : )
Ihan oikea tuo sun asenne, turha murehtia etukäteen!
Sanna; siinäpä juuri taitaa ratsastuksen viehätys piillä - koskaan ei ole "valmis" vaan aina voi oppia lisää. Pienet onnistumisen hetket kun tuntee olevansa yhtä ison ja uljaan eläimen kanssa tsemppaavat eteenpäin :) .
Lähetä kommentti