Elikkola

Mies varmaan kiittää onneaan että emme taloa itsellemme katsoessamme kuitenkaan päätyneet siihen pientilaan, jossa oli talli tontin nurkassa ja hehtaari maata... Mulla ei nimittäin ole minkäänlaista kuria eikä rotia mitä tulee eläimiin. Nehän ovat niin herttaisia, suloisia, viattomia ja selkeesti kodittomiakin, joten meillehän ne pitää heti hajasijoittaa - ja mitä enemmän tilaa, sitä enemmän eläimiä, eiks oo loogista.

Aina kun tallikissoilla on uusi pentue olen mä heti aloittamassa vanhaa virttä kotona: eikö mitenkään otettais yks tollanen kisuvauva... Selkeesti myös meidän lievästi asosiaalinen (toisille koirille, tarkoitan) koirammekin kaipaisi lajitoveria kaverikseen. Tai miten olisi pieni varsa? Sellainen tuleva olympiaratsuhan se ehdottomasti kannattaa hankkia kasvamaan! Miehellä onneksi on jalat vankasti maankamaralla ja se yrittää pitää mua edes nilkasta kiinni kun kaikkine kuvitelmineni leijun aina jossain aika paljon ylempänä.

Eli ei, perheen lukumäärä ei ole kasvanut entisestään. Vaikka sinnikkäästi jaksan yrittää.

Herra Harmaa Hevonen voi hyvin ja karvaisesti. Jokunen suomipollekin saattaisi olla kateudesta vihreä kun meidän Floridan kasvatti ja Teksasin asukki pistelee menemään silkinpehmeässä ja tuuheassa kaniturkissaan. Tai teknisesti siis kyllä hevosturkissaan, mutta jos tuon elikon korvia vähän venyttäisi niin ihan hyvin saattaisi mennä kingsize kanista.

Koska eräs nuorimies sanelee tässä taloudessa nykyään ajankäytön aakkosia, on hevoisen ratsastelut jääneet harvemmalle kuin ennen. Senpä vuoksi onkin kätevää kun on tuollainen possuvaroittimella varustettu hevonen. Kyseinen fiitseri olis kyllä varsin käytännöllinen ihan vakiovarusteena joka ikisessa kaviosankarissa. Tavallisesti kopukkainen ei onneksi pahemmin possuenergiaa itseensä kerää, mutta välillä kun kehnot kelit pitävät hevosia useamman päivän karsinavankeina, eikä ex-laukkaratsu siten pääse oikomaan koipiaan hilluspurttien muodossa tarhassaan, saattaa pöhinöitä olla tallella vielä siinä vaiheessa kun satulaa heitetään selkään. Tulevasta onneksi jo siinä vaiheessa varoittaa tuuliviirinä pyörivät korvat ja suorastaan raivoisa kuovinta satuloidessa: "Paas vauhtii ny, pakko päästä baanalle ja pikaseen!".

Alkuverryttely sujuu hyvin, mutta ekaa laukkaa nostaessa kuuluu varoittava RÖH, sitten pientä pään viskomista, etujalanheittoa, vingahdus, lievää selän köyristelyä, jokunen tasajalka-askellus ja sitten lähtee etenemään ihan normaalisti. Kiltti heppa, ei ratsastaja selässä käy sen enemmän riekkumaan. Juoksuttaessa kyllä samassa tilanteessa esitetään mm. kaksoisaxel, lutz ja pari tuplasalkoviakin, joten liinasta on ihan hyvä pitää napakasti kiinni ettei elikko karkaja tangentin suuntaan. Vaan oikeasti onhan tuo koipeliini kuitenkin maailman kiltein mamman mussu.

















Elvis se on kingi, ihan niin kuin ennenkin. Mustan kissakuninkaan turkkiin tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan charmantteja harmaita haituvia lisää, mutta sehän kuulunee 12-vuotiaan kollin katu-uskottavuuteen. Kingiä ei paljon lattialla puuhaileva ja jokelteleva ihmislapsonen ole kiinnostanut, mutta lähiaikoina viiksivallu on käynyt jo hieman lähempää tutkailemassa lapsen nelivetoyrityksiä. Mutta kun varsin nopeanäppinen pikkumies tarrasi timakasti pöyheästä puuhkahännästä kiinni, otti kissa nopeasti taas etäisyyttä epäilyttävästi käyttäytyvään tyyppiin.

Elvikselle ruoka ja uni maittaa ja syksyn kuntokartoituksessa kaikki oli oikein hyvin mallillaan. Luulen kyllä, että kissassamme on jonkin verran vampyyriä, mistä nyt kielivät jo varsin vahvoiksi kehittyneet kulmahampaatkin, mutta ennen kaikkea se, että päivänvalossa ei kissaa meinaa välillä näkyä ei sitten minkäänlaisin maanitteluin. Talon kääntävän etsintäpartion tuloksena katti löytyy joko lapsen pinnasängyn alta (siinä on sellainen kätevä pimentävä röyhelöhelmalakanakin) tai vaatekomeron pimeimmästä nurkasta miehen puvuntakin sisältä.

Yöllä sen sijaan jos sattuu hoipertelemaan vessaan, on katti heti jaloissa pyörimässä. Istuu pissakummina suorituksen loppuun saakka ja sen jälkeen päättäväisesti johdattaa pimeässä vaeltavan kansalaisen keittiöön herkkuraksukaapin luokse. Yösyöppö siis. Ja auta armias jos et todellakin mene ja anna sille edes paria raksua - talon seiniä pullistava pahastunut maukuaaria alkaa välittömästi ja kestää just sopivasti niin pitkään, että kaikki heräävät.

Dogi puolestaan on ihan just niin adhd kuin ennenkin. Mutta yhtä paljon kuin pienessä pakkauksessa onkin energiaa, on siinä myös pakahduttavaa rakkautta. Sitä pitää joka käänteessä jakaa omille ihmisille kosteiden pusujen ja kainalokiehnäysten muodossa. Talon ovesta sisään eksyvät saavat myös kostean vastaanoton - useimmiten tosin lahkeilleen. Tyypillä nimittäin nolosti stefa hieman falskaa joka kerta kun tuttavia otetaan vastaan riemusta hyppien ja pomppien...










Syksyinen parin taalan pallo-ostos on osoittautunut harvinaisen onnistuneeksi. Lienee ensimmäinen lelu, jota ei ole suolistettu, silputtu, raadeltu tai totaalituhottu ensimmäisen parin tunnin sisään. Sensijaan mielenkiinto on säilynyt tapissaan - niin tapissaan, että palloleikkejä harrastetaan yhäkin vain säännöstellysti ettei pikkupiskin pumppu tilttaa.

Olemme viimein löytäneet täältä koirapuiston. Se on jopa oikein siisti, tilava ja asiallinen, mutta on sinne sitten myös ajomatkaakin. Vaan mitäpä sitä ei pienen koiran onnen eteen tekisi... Tehtiinpä tässä taannoin russelitreffit kavereiden kanssa - tungettiin kolme leikkaamatonta urosrusselia samaan aitaukseen ja ajateltiin että nyt sitä vauhtia sitten piisaa. Yeah right. Ajatus hyvä, toteutus huono. Kaikkien piti siinä ensin jäykkistellä ja kärvistellä. Kun hienoista leikinpoikasta alkoi esiintyä, päätti koplan kolmas omia kaverinsa vaan itselleen ja osoittaa meidän piskille useampaan otteeseen mistä kana pissii. Tunti siinä yritettiin saada jotain hauskuutta hommaan, mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Ei väkisin.

Eräs toinen kerta samassa mestassa oli muutama muu varsin leikki-intoinen kaveri. Mutta mitä tekee meidän yleensä niin yltiöystävällinen rakki: ei voi vähempää kiinnostua, ei ymmärrä lyttynaamaisen mopsin leikinyritystä ja tormakkaana pörhentelee isojen koirien puolella olevalle beaglelle. Pallolla sen sijaan leikkisi taas hamaan tappiin saakka. Meille on alkanut valjeta, että koirapolo on tosiaan ollut liian paljon meidän ihmisten seurassa, sillä kakslahkeisten kanssahan tuo leikkisi ja puuhaisi kunnes taju lähtee jommasta kummasta osapuolesta, mutta koirakavereiden leikkiinkutsuja se ei ota ymmärtääkseen. Elviksestä sen sijaan irtoaa aina välillä spurttiseuraa ja portaikossa vaan tömisee kun kumppanukset karauttelevat pitkin huushollia peräkanaa.

Nyt kun tässä seurailee tuon vähiten karvaisen lapsen nelivetoyrityksiä ja -harjoituksia, alkaa kyllä mullekin hiljalleen valjeta, että lienee ihan hyvä ettei tässä taloudessa ainakaan hetkeen jos toiseenkaan ole tämän enempää näitä nelijalkaisia. Voipi nimittäin olla, että kohta kukkaruukuista multa pöllyää, kaapeista kaavitaan kaikki pihalle ja kaikki arvotavara hukataan johonkin, ellei ihan justiin kasva useampi silmäpari tähän päähän lisää...

PS. Jutskan elikkokuvat ovat ihan tuoreinta tuotosta: viimeisen viikon sisään napsittuja kaikki :) .