Yleisesti ottaen muuttaminen on perseestä. Ihan syvältä. Raskasta, väsyttävää, uuvuttavaa ja turhauttavaa. Joku menee aina pieleen tai rikki tai jotakin. Siihen liittyy siivousta, hinkkausta, pakkausta ja purkamista ja kaikkeen siihen uppoaa luonnottoman paljon aikaa. Sitten lopussa toivottavasti kiitos seisoo mutta tässä vaiheessa projektia näyttää siltä kuin tällä jyrkällä ylämäellä ei olisi loppua - toisinaan tuntuu kuin tie olisi pystyssä edessä.
Muuttaminen samalla paikkakunnalla on pain in the ass. Paikkakunnalta toiselle on vielä isompi pain in the ass. Joten arvannet: muutto mantereelta toiselle se vasta masokistin lystiä onkin! Voi vatukko!
Periaatteessa muuttamisen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Miehen työnantajan HR-osasto kertoo miten ja milloin projekti etenee, sitten vaan hihat heilumaan, tavarat ja ihmiset toiselle puolelle planeettaa ja elämä jatkuu. Yeah, right.
Sitä ennen on vaan pari pientä pohdinnan paikkaa: mitä tehdä talollemme? Mitä tehdä hevoselle? Mitä tehdä perheen muulle maalliselle ja henkiselle omaisuudelle? Mitä tehdään minun töille? Pojan hoidolle? Arkikuvioille täällä, siellä ja tuolla? Missähän sitä kuvittelisi asuvansa sitten Suomessa?
Kun yleiset linjat on vedetty, ei auta kuin kääriä hihat ja ryhtyä toimiin. Hevonen sekä talo pistettiin kaupan, koska kumpaakaan ei ikävä kyllä voi kovin vaivattomasti ja kohtuuhintaisesti siirtää Suomeen. Siitäkös se rumba alkoi: milloin soi minun, milloin miehen puhelin ja näyttöä pukkaa joka rintamalla.
Kodissa eletään kuin galleriassa: tavaroiden pitää olla jokseenkin kokoajan paikoillaan / piilossa, pöytätasot kiiltävinä, pölyt pyyhittyinä ja kaikki elämisenmerkit minimoituina. Kun näyttöaika iskee, minä kasaan pojan ja koiran ja poistan nämä merkittävimmät häiriötekijät maisemista näytön ajaksi. Lystikkäintä on silloin kun tyypit soittelevat klo 20.05 että tässä nyt seisottais talonne kohdalla että saiskos tulla kattoo? Pakkohan ei noita tietty olisi sisään päästää, mutta mistäs sen tietää milloin se tosiostaja tulee käännytettyä ovelta... Siinä vaan Ikean jättikassit heiluu kun niihin pikana sviipataan pöydiltä ja muilta pinnoilta kaikki irtonainen ja runnotaan sängyn alle päiväpeiton helmojen huomaan.
Hevosennäytöt ne ovat kanssa yhtä juhlaa. Hirveät odotukset että joskos tästä löytyisi uusi koti ja kisakaveri Hummerille, niin eikös ratsastaja osoittaudu tyypiksi, joka a) ei tiedä mitä haluaa, b) ei osaa tunnistaa hyvä hevosta vaikka se olisi tatuoitu tekstinä konin kylkeen, c) ei osaa keventää muutoin kuin joka toisella askeleella rempaisemalla hevosta ohjista kammetakseen itsensä irti satulasta ja samalla tahattomasti potkaisemalla, d) pelkää hillittömästi isoja hevosia (kaikissa myynti-ilmoissa on erittäin selkeästi ilmoitettu hevosen koko...), e) ei muuten vaan ole match tämän hevosen kanssa. Herkkä hevospolo on ollut ihan ihmeissään kun sen selkään on kammettu jos jonkinlaista ratsastajatarta ja omistaja kyynelehtii sisäisesti kärsiessään koko näystä.
Sitten se asunto Suomessa: vuokrakämppä sen nyt tähän elämäntilanteeseen pitäisi olla, mutta mistä, miksi ajaksi, millä budjetilla, oisko vapailta markkinoilta vai ehkä joku asumisoikeuskämppä? Kun poika saadaan sammutettua yöunille, alkaa koneilla kuumeinen näppäily kun jotain asioita jollain rintamalla pitäisi edes saada jotenkin etenemään. Kello 03 on tietokoneen ruutua tihrustaneet silmät jo sen verran paikoilleen jähmettyneet, että on pakko kaatua edes pariksi hetkeksi punkkaan.
Silloinkin unen saanti voi takkuilla kun juuri kun suloinen uni on valtaamassa koko kehon, pomppaa käsi yöpöydälle tarratakseen kynään ja raapustaakseen muistilistaan vielä yhden uuden asian huomisen things to do -listalle.
Duunirintamalla sentään alkanee pian helpottaa kun sijainen löytyi suht vaivattomasti ja hänen koulutus on jo varsin hyvällä mallilla.
Kun tällaiseen hässäkkäsoppaan sekoittaa pari kuppia stressiä, pinnankiristystä, avuttomuutta, vihaisuutta, hermostuneisuutta, ärsyynnystä, yleisvitutusta, turhautumista, kiirettä ja toisten paikkansa pitämättömiin aikatauluihin pakkomuokkautumista, on parisuhdekin jo ihan uudessa ulottuvuudessa. Eikä tässä yhteydessä todellakaan puhuta seitsemännestä taivaasta vaan ihan vastakkaisesta osoitteesta...
Että jos tästä nyt vaan tilais sellaisen fast forward -nappulan, painais sitä ja mieluusti löytäis itsensä, perheensä, parisuhteensa ja tavaransa parin kuukauden päästä Suomesta sujuvasti arkea jatkamasta...? Kii-toooos!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti