Kuten tämä:
Kyseessä siis täysin autenttinen kuva kotoamme. Olin imuroimassa pitkin poikin kämppää ja siirtelin mennessäni huonekaluja. Seurailin siinä aina välillä olkani yli ettei pojankoltiainen ehdi kovin suuriin pahantekoihin. Kas kun selkäni käänsin, olikin edessäni yhtäkkiä pojan pillimuki ja sen alla taalan verran tippiä. Kerrankin siis kunnian kukko lauloi tarjoiluistani?! Harvemmin on yhtä positiivista palautetta tullut.
Seuraava vartti vietettiinkin sitten konttaamalla pitkin kämppää metsästämässä niitä kaikkia muita "aarteita" mitä äidin käsilaukusta pengotusta lompakosta oli löytynyt... Pankkikortti sohvan alla, toinen komerossa oven alta sinne työnnettynä, seteleitä koiran ruokakupissa jne. Oh joy!
Jos äidin käsilaukku onkin totaalinen aarrearkku, jonka sisälmyksiä on ihana levitellä ympäriinsä ja hokea esim. pakstilli, pakstilli kun kysyn missä ihmeen tahmassa pojan naama ja kädet ovat (hieman on maisteltu äidin Dents-pastilleja...) tai pippi, pippi (eli pojan slangilla teippi kun terveysside on liimattu oveen), on myös kelloradio vakiohuvin kohde.
Sitä käännellään, väännellään, säädetään. Milloin se raikaa yksinään makkarissamme, milloin se herättää puolihuutamalla niin että meikä sinkoaa kattopropellin lapoihin asti ja onpahan kerta jolloin kelloradio kertoi minulle nimensä. Yksi hupi on nimittäin kääntää koko kelloradio ylösalaisin. Ja joka kerta menen samaan lankaan. Tuijotan tyhmänä numeroita ymmärtämättä ollenkaan paljonko kello on ja miksi en ymmärrä paljonko se on.
Eräänä yömyöhänä viimein punkkaan suunnistaessani vilkaisin kelloa ja hölmistyin kun masiina kertoi olevansa LEO. Ihan hyvän tovin siinä unihuuruissa sain tuijottaa näyttöä ja ihmetellä miksi siinä lukee LEO kunnes hiffasin taas kerran kääntää vekottimen... Niinpä, kello on siis 0:37...
Taitaapa olla nytkin jo aika painua punkkaan, jotta jaksan taas huomenna kaahata poikasen perässä... Who knows what tomorrow will bring?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti