Minen ala

Mun päivä oli hyvin suunniteltu. Ensin vähän hupailua pojan kanssa pomppulinnalandiassa, sitten pari hoidettavaa asiaa - leipomossa ruisleivän hamstrausta ja rehukaupassa kaviosankarin eväsarseenaalin täydennystä - ja sitten mukavasti porukalla syömään poitsun sekä ystävän ja lapsensa kera. Mukavan leppoisa aamupäivä!

Yeah, right.

Olimme kerrankin ajoissa pomppulinnapaikassa ja päästin pojan valloilleen. Nyt saa mennä ja vilistää, riekkua ja riemuita! Vaan eipä tuo erityisen pitkään jaksanut tällä kertaa innostua vaan lähinnä kiukutteli ja vinkui ja jotenkin ei oikein homma luistanut. Päätäkin piti kolistella yhden kunnon itkun verran. Lopulta herra itse meni hyllylle, haki takin ja kengät ja oli ihan että nyt lähetään, paska mesta. Okei, ei väkisin.

Kieppi leipomoon ok ja rehukaupan lenkkikin sujui kun poika sai pällistellä laarissa vipeltäviä pikkupupuja. Okei, nousujohdannetta ilmassa! Sitten pieni kävelylenkki Grapevinen keskustassa ja sitten pöytä mukavasta kalaravintolasta. Nam! Rapukakkuja!

Ja sitten...

Kaverin lapsi istuu nätisti äitinsä vieressä. Piirtää tarjoilijan tuomilla vahaväreillä piirrustuspapereille, napostelee ruokaansa, juo maitoansa, istuu kiltisti aloillaan. Ja tuijottaa ihmeissään vastapuolen peluria. Pientä poikaretaletta, joka ei suostu istumaan boosterituolissa, ei äidin sylissä, ei äidin vieressä. Hyppii pystyyn, pomppii penkillä. Kaataa maitonsa, kitisee, haluaa väkisin äidin juomaa. Ei pysty keskittymään syömiseen oikeastaan mitenkään vaikka on nälkäinen. Ei maistu tämä tuo se eikä nämä nuo ne. Piirtely ei kiinnosta ja paperi rutataan.

Äidin otsasuonet alkavat pullistua, sillä leppoisasta lounastuokiosta ei ole tällä puolella pöytää pienintäkään havaintoa. Rapukakut jäähtyvät ja nälkä kasvaa, verensokeri laskee ja pinna kiristyy. Poika jatkaa yhden pikkumiehen sirkustaan, leväyttää eväsmuronsa ja ruokansa pitkin ja poikin, huutelee, kiekuu, riehuu, melkein tökkää haarukalla päähän naapuripöydän rouvaa. Siinä vaiheessa pyydän tarjoilijaa pakkaamaan meidän eväät bokseihin mukaamme.

Siis MIS-TÄ on tuo pieni ipana ja riiviö meille siunaantunut?! Tuo ärsyttävä kakara, jota aikanaan lapsettomana mulkaisin pahasti ravintolan naapuripöydästä ja mielessäni tsiisustelin vanhempiensa kyvyttömyyttä kasvattajina.

KLANK. Tuolta kuullostaa kun taas kerran kalikka kalahtaa omaan nilkkaan.

PLING. Tuolta kuullostaa lupaus ja vannonta etten enää mene ravintolaan syömään tämän kakarani kanssa ennen kuin hän pääsee ripille tai on täysikäinen.