tiistai 21. joulukuuta 2010

Merry, merry, merry, merry Christmas!



Tämän biisin ja valoshow'n myötä toivotamme teille kaikille

Oikein hyvää ja
tunnelmallista joulua!

Nauttikaa herkuista, rauhasta ja yhdessäolosta! Meidän perhe täällä vielä kuumeisesti pakkaa viimeisiä laukkuja ja suuntaa huomisaamuna täältä helteestä (tänään +27 astetta...) kohti lumisempia maisemia... Adios ystävät, joulun jälkeen palataan!


maanantai 20. joulukuuta 2010

Hei tonttu-ukot hyppikää

Joulutunnelmissa jatkettiin tänäänkin. Kaverin yllytyksestä pöllytimme jauhoja, pyörittelimme pötkylöitä, ajelimme pulikalla lättysiä, roiskimme riisipuuroa ja avot - herkullinen tuoksu ja kauniit karjalanpiirakat täyttivät pian keittiömme. Hämmästyttävää ahkeruutta, sanoisin! Käsittämätöntä että tällainen peukku keskellä kämmentä -kokki voi kuin voikin saada aikaiseksi aika hyviäkin herkkuja jos sille päälle sattuu!

No ei nää kyllä yhtä kauniita ole kuin mummon karjalanpiirakat,
mutta vauhdilla nämä kyllä kitoihin katosivat...


Erityismaininnan ansaitsee kyllä flunssassa toikkaroinut supernannymme, joka piti lapsukaisemme viihdytettyinä ja poissa jaloista. Sitä en kyllä tiedä mitä se niille syötti kun meno oli tämän mukaista...


Hei tonttu-ukot (ja akat) hyppikää...!

Herkullinen tuoksu taisi houkutella paikalle myös kutsumattomia vieraita: tällainen pieni pirunsilmäinen otus (opossumi) tiiraili iltamyöhällä aitamme päällä joskos jotain rippeitä löytyisi hänellekin...


Vai liekö tuo vaan varaamassa parhaita paikkoja tänä yönä näkyvän täydellisen kuunpimennyksen ihailuun?


sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Joulu on valon juhla

Totta tosiaan on, jos Grapevinen jouluvalojen määrää on katsominen! Neljännen adventin kunniaksi lähdimme koko perheen voimin (no okei, nelijalkaiset jäivät kotiin) todistamaan tuota The Christmas Capital of Texas:in loistetta ja välkettä. Siinä sitä olikin pienellä pojalla (ja ehkä hieman myös vanhemmillaan...) suu ammollaan ja silmät selällään kun valomeren keskeltä löytyi mm. laulava joulukuusi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Tämän tunnelin päässä ei ole valoa. Mutta tunnelissa onneksi oli!

lauantai 18. joulukuuta 2010

Sing LOUD (vai Hallelujah?)


Noin mua eilen kehotettiin oikein lyömällä leima ranteeseen! Yritys oli hyvä, mutta ei tällä kipeällä kurkulla kovin loud-tasolle päästy... Ilman kipeätä kurkkuakin olisin tosin jäänyt varmaan aika nihkeälle tasolle, sillä poskilihakseni oli turrutettu ja palleani hajoitettu juuri tovi sitten.

Minä ja ystäväni nimittäin flunssiamme ja puolikuntoisuuttamme uhmaten sipaisimme meikit pintaan, paremmat päälle ja ponkaisimme baanalle. Kun Addisonin Improv-komediateatterissa saimme vielä pöperöä ja ennen kaikkea ne herkulliset drinksut nenän eteen, alkoi elämä näyttää jo aika valoisalta. Hetkellinen epätoivo tosin iski kun ensimmäinen stand up-jannu pyyhälsi lavalle. Tyyppi heitti legendaa sellaisella murteella että meikäläisen ei-nyt-ihan-alkeellinen aivotoiminta jätti ymmärtämättä ison osan sisällöstä. Hieman alkoi jo huolestuttaa että hukkaanpa heitin nämäkin lippurahat jos illan päätähdetkin heittävät lääppää tähän tyyliin... Siinäpä olisi 95-prosenttisesti tumman yleisön ollut kiva katsella kun valkoiset mimmit eturivissä toljottaa haavit auki mitään hiffaamatta vaikka heistä olisi heitetty juttua. Blooooondit!


Onneksi huoli oli aiheeton, sillä Chris Paul ja Huggy Lowdown vetivät sen verran hervottomat setit, että ohi ei kerennyt mennä mitään ainakaan siitä syystä ettei kieltä olisi ymmärtänyt - jotain saattoi kyllä mennä ohi niillä nurkilla kun nauroimme kippurassa pöydän alla... ;) Juttua lensi jos jostakin ajankohtaisesta kuin aiheettomastakin asiasta siihen sarjaan että setin päätyttyä lähinnä haukoimme henkeämme, nipistelimme naurusta tunnottomiksi menneitä poskiamme ja hieromme kramppaavia palleoitamme (siis miten taivaassa taittuu pallea-sana monikkoon...???). Jos jotain niin kunnon nauruterapiaa olinkin vailla!

Terapian jälkeen olimme ihan kypsää kamaa ottamaan one for the road:it viereisessä menomestassa eli Pete's Dueling Piano Barissa. Kahden jannun livenä vetämää pianosettiä ja yhteislaulumeininkiä ei todellakaan pystynyt vain kuuntelemaan, vaan pakko oli raakkua ainakin lempparibiisien kohdalla mukana. Sikanastaa :D ! Tosin se joku outo niskassamme hönkinyt limaiiskotti iPhoneineen olisi voinut kaikota kaakkoon.

Tänään sitten vaihdettiinkin rockista ja countrystä kirkkoveisuuseen, sillä vuorossa olivat Kauneimmat joululaulut. Mulla oli tosin juniori mukanani, joten laulantani oli paikoin aika katkonaista - hyvä jos olin suunnilleen selvillä mitä laulua parhaillaan vedettiin... Tunnelma oli kyllä ihana ja jouluinen, vaikka pääosin keskityin kesyttämään villihköä jälkikasvuani. Piparikahvit ja joulumyyjäiset vielä päälle, niin mikä tässä on lasketellessa neljänteen adventtiin...

Siispä ystäväiseni, sing LOUD! Tai Hallelujah. Tai molempia yhtäaikaa.


perjantai 17. joulukuuta 2010

Kilisee kilisee kulkunen...

...varmaankin helkkyen ja välkkyen, mutta sitähän minä en kuule. Pää on nimittäin niin täynnä sinne kuulumatonta liisteriä, että havaintokyky on kutistunut hyvin pieneksi. Ilmeisesti olen ollut kiittämätön ruoja, sillä Thanksgivingin alias kiitospäivän jälkimaininkeina sain riesakseni varsin rattoisan flunssan. Eikä todellakaan sitä perinteistä kaksi-päivää-räkätautia-ja-nähdään-taas-ensi-vuonna -versiota, vaan jonkin piinaavan, sisuskaluja jäytävän, kurkkua kuristavan, keuhkot ulos lennättävän, kehon limahyytelöksi muuttavan tappotaudin.

Ensimmäinen viikko meni ihan räytyessä ja itsesääliessä. Niistin minuutin välein litran roinaa ulos sisuskaluista ja yskin niin että kylkiluut soittelivat säkkijärven polkkaa. Toisella viikolla alkoi elämä jo hieman voittaa, mutta varsin vaivainen ja lyöty oli olo silti. Jostain kummasta syystä kuitenkin suoriuduin töihin, kappelineuvoston kokoukseen, metsästämään joululahjoja, postittamaan suomeen 101 pakettia, askartelemaan joulukortteja, lähettämään joulukortteja, taas töihin, kokkikurssille, muskariin, kirjastoon, jouluparaatiin, tallille, taas töihin, metsästämään hevoselle uutta vuokraajaa ja siten opastamaan paria koeratsastajaa, maalaamaan himaa, kasaamaan joulukuusen, siivoamaan ja joulukoristelemaan himaa, Suominaisten pikkujouluihin, puistotreffeille, yhteiseen aikuisten iltaan kun lapset olivat kirkolla lastenhoitoillassa, taas töihin, Suomikoulun joulujuhlaan, vaeltamaan Grapevine-järvelle, naisten leffapäivään, taas kappelineuvostoon, taas töihin, ratsastustunnille jne. jne. Kummallista kyllä, mutta moisen varsin relan kolmiviikkoisen jälkeen olen silti flunssassa?!

Tänään oli siis pakko taipua ja marssia lääkärille. Normaalistihan kartan heitä siihen saakka kunnes kehosta on jokin osa AIKUISTEN OIKEASTI rikki (kuten pari lantionmurtumaa), mutta nyt sissinä vaan marssin lääkäriasemalle koska jossei tämä itsekseen kolmessa viikossa parane niin ei luultavasti kolmessa kuukaudessakaan...

Ja voi lottovoittoa, lääkäriasemalla oli varsin rauhallisen oloista! Tsekkasin itseni sisään, hoitsu tsekkasi peruslukemat ja kirjasi vaivat ylös ja sitten vaan odottelemaan lääkäriä, joka kuulemma saapuu luokseni shortly. Ja odottamaan vähän lisää. Ja vähän vielä lisää. Noin 35 minsaa huoneessa yksin odoteltuani (no oli mulla näemmä seuranani raamattu ja boksillinen kleenex-nenäliinoja) lääkäri tempaisi oven auki, ehti tervehtiä helout ja sitten huikkaiskin, että hei sori, 10 sekkaa vielä...

Lääkärin kello kulkee selvästi AIVAN eri ajassa kuin minun, sillä mun kelloni ehti vilistää tuollaiset 20 minuuttia ennen kuin herra olen-niin-komea-ja-paskantärkeä-kaksimetrinen-kukkakeppi ampaisi takaisin sisään. Oiva ajoitus, sillä vitutuskäyräni oli sillä kellonlyömällä juuri niin pahasti karkaamassa asteikolta, että olin jo poistumassa silmät salamoiden hevonkuuseen koko lafkasta.

Sitten lääkäri aloittaa: "Voi että mä vihaan näitä HITAITA perjantaita..." Minä: "Hitaita?!?!" Hän: "Joo, kun on niin vähän potilaita niin on jotenkin liikaa aikaa tehdä kaikkea". WTF?!? Tyypillisenä suomalaisena istuin siinä jauhot suussa jotain melko korrektia hymähtäen vaikka mieli teki pompata herran potilaspöydälle pomppimaan tasajalkaa että jos kun kerta on niin helevatan hidas perjantai niin voisko herra mitenkään vaikka sitten hoitaa ne harvat potilaat jotka sisään marssii?!?! Mun aika oli 1.20 pm ja herra reseptinkirjoittaja leuhahtaa paikalle 2.30 pm. Thanks-a-fucking-lot!

Sitten herra jatkaa: "No niin Ronnie, mikäs meitä oikein vaivaa tänään?". Minä: "Meillä on koira nimeltä Ronnie, mutta kirjauduin kyllä omalla nimelläni sisään." Hän: "Aaaaa, aivan! Et sinä kyllä Ronnielta näytäkään, aivan, aivan! Ööööö... [raivokasta koneen näpyttelyä] oletkos sinä sitten Sätyyy?" Yeah, right. Sitten päästiin asiaan, herra kuunteli keuhkot ja katsoi noin metrin päästä kurkkuun ja totesi että joopa, jospas sitä antibioottia sitten. Ja yskänlääkettä kanssa. GEEE!

Yritin irvistää jonkin kohteliaan hymyn tapaisen läksiäisiksi kun viimein kirmasin reseptit kourassa kohti apteekkia. Nyt sitten vaan korkkaamaan pullo ja pillerit ja uutta elämää odottamaan! Tosin huomasin että antibiootit ovat juuri niitä, joista ystäväiseni sai hetkellisen kuulonmenetyksen, joten toivotaan että tää lievä kilinä korvissani on vain jotain ohimenevää tinnitusta tai just niitä joulukulkusia... Koska muistaakseni kuitenkin käyttäydyin ja jätin hirttämättä ne eräät toiset kulkuset lähimpään lyhtypylvääseen...


lauantai 4. joulukuuta 2010

Hevimies & jouluparaati

Tänään mies päätti piiloutua pusikkoon ja kytistellä peuroja, joten me pojan kanssa keksimme kivempaa lauantai-illan puuhaa ja painuimme Coppellin jouluparaatia ihmettelemään. Tähän aikaan vuodesta jouluparaateja on lähes joka kaupungissa ja tuppukylässä näillä nurkilla, joten päädyimme tuohon lähinnä olevaan.

Pohjoistuuli oli suorastaan hyytävä, mutta kyllähän me suomalaiset homman hanskaamme ja vedimme sen verran reippaasti kerrosta niskaan että tulkoon vaikka jääkausi niin tästä selvitään. Siinä olikin sitten ihmettelemistä toppatamineissamme kun paraatin keulassa bändin jälkeen iloisesti kilisteli menemään joku vähäpukeinen cheerleader-röykkiö joilla hymy oli hyytynyt naamalle sinistyneiden varpaiden myötä. Hurraa!



Paraatin kärjessä marssiva bändi ja cheerleadereita

Paraati oli varsin tyypillinen: keulassa iso marching band, sen perään cheerleadereita ja sitten liuta floateja eli autolla vedettäviä lavoja, jotka oli puettu joulun henkeen: oli valoja, värejä, musiikkia, laulajia, joulupukki ja muori takan edustalla jne. Osassa lautoista oli todellakin käytetty aikaa ja vaivaa! Pojalla riitti ihmettelemistä valoissa, äänissä, musiikeissa ja tietenkin jaettavassa roinassa: meille sateli kaikenlaisia helmiä, valotikkuja ja -rannekkeita karkeista puhumattakaan. Silmät suurellaan menoa tarkkaileva pikkupoika oli esiintyjien lellikki ja rattaisiimme kertyi roinaa paksi täyteen.


Sitten olivat vuorossa joulupukki ja -muori ja sekalainen joukko jouluhenkistä väkeä "floateissa"

Paraatin jälkeen jengi valui kaupungintalolle, jossa oli joulumusaa livebändin vetämänä, lyhyt virallinen puhe ja sen jälkeen "puiden sytyttäminen". Kaupungintalon puistoon syntyi todellinen valomeri kun kaikkii puihin syttyi tuikkimaan satoja pikkuvaloja. Oli muuten kaunis näky!

Näkyäkin parempi juttu oli se, että tarjolla oli vino pino ilmaisia herkkuja. Äidin suuhun upposi varsin vilakasti iso funnel cake eli tuollainen tippaleivän tyylinen herkku, poika puolestaan omi popcornimukin itselleen, mutta suostui jakamaan ison cookie-keksin äidin kanssa. Eggnogia alias munatotia olisi myös ollut tyrkyllä, samoin kuumaa kaakaota, mutta se jono venyi kaltsan ilman ansiosta varsin pikaseen sen verran monikilometriseksi, että päätimme skipata.

Nuorella miehellä on kyllä rytmi veressä - johan se on aiemmin todettu, mutta vahvistettiin taas uudemman kerran. Rattaissa hieman hyytyneenäkin jannu jaksoi käsimoshata joulumusan tahdissa varsin sitkeästi, joten eiköhän tuosta jonkin sortin hevimies kehity tai no rumpali nyt vähintäänkin.


Hevimies diggaa joulumusaa (ja poppareita)

Tästä tää joulukausi taitaakin alkaa - pitäis vissiin hilata jo hiljalleen kuusi sisään ja pistää enkelikello kilisemään... Poika hoitaa jo varsin mallikkaasti joulukalenterien availut: löytyy niin kuvallista kuin herkullista versiota. Jälkimmäinen tosin aiheutti parina ensimmäisenä päivänä hirveät kilarit kun herkku löytyikin vain yhdestä luukusta ja sen jälkeen homma oli "ohi". Ihme pihtarimeininkiä, prkl, tuumi pienimies. Ehkä tämä vielä joulun nurkilla korvataan... ;)


perjantai 3. joulukuuta 2010

Tikulla silmään...

...sitä joka vanhoja muistelee, vai mitä?! Mun blogin luonnos-osasto on pullollaan jotain ihmeellisiä tekstinrykäisyjä, otsikkohuitaisuja ja mitä lie shittiä jotka mitä ilmeisemmin ovat yksinkertaisesti niin kiinnostamatonta roinaa että kirjoittaja itsekään ei jaksa niitä viimeistellä.

Siis whatthehell. Kelataan ihan vaan rohkeasti syksyn yli ja todetaan että hengissä täällä vielä ollaan ja elämä rullaa raiteillaan kuin höyryjuna. Meikäläisellä on tosin sellainen olo että elämä tosiaan on se höyryjuna, valtaosa kavereista kyydissä ja meikäläinen on se, joka paniikinomaisesti juoksee aina vaan myöhässä sen junan perässä sitä oikein koskaan tavoittamatta. Joskus on hetkellisesti sellainen olo, että riipun viimeisen vaunun peräkaiteessa kiinni, mutta sitten taas tipun matkasta ja räpiköin ratapuolia pitkin junan perässä. Sellaista siis meidän elämään. Tartteis vissiin tehdä jotain, koska pikkuhiljaa alkaa olla lenkkarit puhki ja hengästyttämään (saati sitten vituttamaan) tämä meininki.

Syksyn tekstejä/kuvia siis tulossa ehkä jonain vuonna jos siltä sattuu tuntumaan - ja ellei niin ettepä paljonkaan menettäneet. Mutta nyt siis uusi elämä, happiyksiköitä blogiin ja uutta tarinaa tuloillaan. Just you wait.